VII.
Metsässä oli enemmänkin mustikoita kuin mitä äsken kiireessä olin saattanut huomata. Minne vaan loin katseeni oli maassa runsaasti noita sinimustapintaisia marjoja.
Huudahdin ilosta ja mättäältä mättäälle riensin mustikoita suuhuni poimien.
Erittäin maukkaita ne olivat mielestäni, ja pian olin niitä noukkiessani unohtanut kokonansa ajan kulun.
Enpä huomannut pitää vaaria kulkemastani tiestäkään.
Sen vain vieläkin muistan, että milloin kiipesin ylös mäkistä vuoren selkää, milloin laskeuduin alas jyrkästi viettävää rinnettä.
Suuri oli tällöin hämmästykseni, kun äkkiä havaitsin seisovani vuoren juurella ja edessäni oli Hatulta näkemäni, riippukoivujen ympäröimä talo.
Mitenkä olin näin kauvas joutunut?
En saattanut sitä ymmärtää.
Ajatuksissani olin kiertänyt vuoren itäiselle rinteelle saakka, mutta sikseen jäi nyt marjojen poimiminen ja joutuisasti aloin kavuta Haukkavuorta takaisin ylöspäin. Isä ja äiti olivatkin varmaan minua jo odottaneet, ja sentähden tulisi minun kiirehtiä. Kunpa he olisivat vielä Susiluolalla?
Olin oikein tuskissani ja puoleksi kyynelsilmin kiisin eteenpäin.
Vuorta kiersin oikealle käsin, mutta oudoilta näyttivät paikat.
Vihdoin kuitenkin luulin olevani likellä päämäärää. Korkea vuorenseinä, näet, häämöitti puitten lomitse. Ponnistin entistä enemmän voimiani, mutta pahoin olin erehtynyt. Susiluolalla en vieläkään ollut.
Purskahdin nyt itkuun ja päätin ensin pyrkiä Hatulle. Sieltä ehkä helpommin löytäisin luolalle. Pian olinkin Hatulla ja rohkaistuneena pidätin kyyneleitäni.
Alhaalla näin Pekan tutun asumuksen. Sielläpäin oli siis länsi.
Etsin oikealta polkua, jota myöden olimme menneet Susiluolalle. Useampia teitä pistikin silmiini, mutta mitä niistä olisi minun kuljettava?
Sitä en tietänyt.
Arviolta valitsin kuitenkin yhden poluista ja juoksujalassa etenin sitä. Siten mahdollisesti kymmenessä minuutissa ehtisin luolalle, mutta odottamatta polku loppui. Käännyin silloin takaisin ja aloin uupuneena astella toista tietä. Tämä veikin pitemmälle, mutta sanomattomaksi kauhukseni huomasin äkkiä eksyneeni siltä.
Olin joutunut synkkärotkoiseen, tiettömään louhikkoon, ja siellä täällä oli kalliossa syviä, ammottavia kuiluja.
En enää saattanut hillitä itseäni. Kyyneleet tulvehtivat uudestaan silmistäni ja itkun tukahduttamalla äänellä huusin isää ja äitiä, mutta kukaan ei vastannut huutooni.
Toivottomana katsoin silloin viisaimmaksi lähteä suoraan Pekan torpalle. Pian varmaankin isä ja äiti yhdessä Liisan, Ennun ja Annan kanssa saapuisivat sinne, kun he minua eivät missään löytäisi vuorella.
Tuumani toteuttamiseksi laskeuduin varovaisesti jyrkkänä viettävää louhikkoa alas vähän tasaisemmalle metsämaalle. Suuntasin täällä askeleeni vasemmalle, mutta vuoren rinne oli sielläkin rosoista ja kalliosekaista. Pitkät matkat sain sentähden kaartaen kulkea.
Jo pilkoitti kuitenkin puitten lomitse esille vähäisen peltomaata, ja olinpa vahvarunkoisten honkain välistä näkevinäni hiukan päreistä kattoakin. "Pekan torppa peltotilkkuineen näkyy", juolahti heti mieleeni.
Tuossa tuokiossa muuttui itkuni hiljaiseksi nyyhkytykseksi, ja suuresti tyyntyneenä koetin kiireisesti astua lopun matkasta.
Tosin olin kovasti uuvuksissa, mutta sitä en ehtinyt nyt ajatella.
Olisinhan paikalla jälleen Pekan kodikkaalta tuntuvassa torpassa.
Pian olinkin vuoren juurella, mutta täällä ei ollutkaan edessäni tuttua saunarakennusta, eikä tuttua Pekan asumusta. Olin toistamiseen kulkenut riippukoivuisen talon luo, mutta mitenkä tämä oli voinut tapahtua, sitä en saattanut ymmärtää.
Aivan masentuneena heittäysin pitkälleni maahan ja kasvot kärsilläni peittäen purskahdin katkeraan itkuun. Koko hento ruumiini vapisi ankarasta mielenliikutuksesta, ja tuon tuosta tunkeutui huuliltani puoleksi pidätetty valitushuuto.
Havahduin siitä, että joku kevyesti kosketti oikeata olkapäätäni.
Kohotin katseeni ylös.
Edessäni seisoi pieni, noin kahdentoistavuotias tyttö. "Mitä itket?" tämä kysyi lempeällä, hiljaisella äänellä.
Hänen tukkansa oli ihan pellavainen ja pitkissä suortuvissa, hänet isot, kirkkaat silmänsä olivat taivaan siniset.
Pyyhin kyyneleet silmistäni ja katsoin uteliaana tyttöä.
— Mitä itket? hän kysyi toistamiseen.
— Olen eksynyt, sanoin.
— Eksynyt?
Tyttö vuorostansa silmäili uteliaana minua.
Kerroin hänelle lähemmin tapahtumasta. Olin äidin, isän, Ennun ja Annan sekä Pekan Liisan kanssa lähtenyt Haukkavuorelle. Olimme käyneet Hatulla, menneet Susiluolalle, ja täältä olin minä eksynyt. Pitkän matkaa olin harhaillut, enkä nyt enää tietänyt, mitä tekisin. Äiti polo varmaankin jo levottomana itki.
Kun olin lopettanut kertomukseni, tarttui tyttö kyynelsilmin käteeni ja pyysi minun seuraamaan mukanansa isoäitinsä luo. Riippukoivujen ympäröimä talo oli hänen kotinsa, ja siellä asui iso-äitikin.
— Olen iso-äidin kanssa yksin kotona, hän sanoi, mutta pian tulevat toisetkin, ja silloin pääset takaisin isän ja äidin ja Ennun sekä Annan luo. Täältä on pitkä eno Pekan torpalle. Et sinne jaksa käydä.
— Onko Pekka enosi? nimesin hämmästyneenä.
— Hän on äidin veli, jatkoi tyttö puheluaan, mutta mikä on nimesi? Et ole vielä sitä sanonut. Minua kutsutaan äidin mukaan Lyyliksi.
— Olen Onni, vastasin.
— Onni, se on kaunis nimi, mutta arvaappa, meillä on hevonen, jonka nimi myös on Onni. Se on niin suuri ja pulska, ja äiti ja isä ajavat sillä aina yhdessä kirkolle.
Tähän keskeytyi hetkeksi puhelumme. Olimme sen kuluessa tulleet matalan kiviaidan luo. Astuimme pienestä, viheriäiseksi maalatusta veräjästä aidan sisäpuolelle. Täällä riippukoivut kaunistivat nurmikenttäistä pihaa, ja kapea polku kulki kiertäen vasemmalta talon toiselle puolelle. Polkua käsi kädessä edeten saavuimme lasi-ikkunaisen kuistin luo. Leveä, lehtokujainen tie vei täältä edempänä olevalle veräjälle, ja oikealta pilkoitta puitten lomitse rakennuksia, ehkä aitat, talli ja navetta. Kuin unessa huomasin kaiken tämän, sillä ajatuksissani olin kaukana muualla, nimittäin Pekan torpassa. Kunpa omaiseni Liisan keralla olisivat sinne menneet, eivätkä turhaan etsisi minua Haukkavuorelta. Jo olikin aika pitkälle kulunut, sillä kesä-yön vienoon hämärään oli koko maisema peittymässä.
* * * * *
Astuimme, Lyyli ja minä, mahtavasta kaksoisovesta sisälle lasi-ikkunaiseen kuistiin. Täältä tulimme pieneen, puolipimeään eteiseen, jonka sekä oikealla että vasemmalla seinämällä oli korkea ovi. Näistä oikeanpuolinen, tupaan vievä, oli auki, ja kynnyksellä seisoi vastassamme vanha nainen.
En milloinkaan ennen ollut niin vanhaa ja ryppynaamaista eukkoa nähnyt. Hänen vartalonsa oli ihan kumarassa, hänen tukkansa aivan valkea, ja pienet, teräväkatseiset silmät olivat syvällä päässä. Hänen otsansa oli matala, leuka ulospäin pistävä ja nenä suuri, kaareva. Aaveelta vaimo näytti synkässä hämärässä, ja peloissani olin tempautua irti Lyylin kädestä ja juosta kiireisesti ulos. Outo vavistus oli vallannut ruumiini, ja mieluimmin olisin tahtonut jälleen lähteä Haukkavuorelle kuin hetkeäkään enää olla talossa.
Ystävällinen ääni kajahti tällöin korviini. Mistä ääni tuli? Katsahdin hämmästyneenä ympärilleni. Vanha vaimo puhutteli meitä ovensuusta.
"Iso-äiti", huudahti samalla Lyylikin iloisesti.
Tuoko nainen oli Lyylin iso-äiti? Ei saattanut hän silloin olla mikään aave, eikä mikään velho, mutta ehkä Lyylikin oli vain kauniiseen asuun pukeutunut noita-akka? Ei ollut. Aaveella olisi käsi kylmä, mutta Lyylillä oli lämmin, eikä noita-akalla olisi hänen kirkkaita, hyviä silmiään.
Olin tyyntynyt ja vastustamatta annoin pienen suojelijani viedä minut iso-äitinsä luo.
Perin olikin tämä ystävällinen. Päätäni kädellään taputtaen hän kuljetti meidät tupaan, ja täällä Lyyli yksityiskohtia myöden toisti kertomukseni eksymisestä. Itse oli hän ollut pihalla leikkimässä ja tänne kuullut itkuni. Silloin hän oli lähtenyt itkua kohden ja löytänyt minut. "Onni raukka", hän sanoi, "tahtoisi eno Pekan torpalle, mutta sinne on niin kovin pitkä matka."
"Kyllä Onni pääsee", lausui vanha iso-äiti lohdutellen, "Onni on vaan levollinen!" Nyt ovat he tosin yksin kotona, mutta hetken perästä tulevat toisetkin kylästä, ja silloin lähetetään renkipoika hevosella viemään. "Mutta mistä olet?"
— Louhijärveltä, Kirkonkylästä.
— Ja isäsi nimi?
— On Hakalan Taavi.
— Hakalan Taavi, hymisi vanhus, silloin tunnen isäsi hyvin. Hän on kuuluisan Partio-Jaakon pojanpoika.