I

… Tällöin jo, noin 20:nnen ikävuoden korvissa, muutamat Renanin filosofisen katsomuksen ääripiirteistä alkoivat kiteytyä. Nuori ajatus alkoi tunnustella maaperää allansa ja kääntyä yleisiltä väyliltä pois omaan suuntaansa. Jo aikaisin kertoo Renan hänessä heränneen vastenmielisyyden abstraktista metafysiikkaa vastaan, joka omin neuvoin, puhtaan aateskelun tietä, yrittää ratkaista korkeimmat kysymykset. Kokemustiede esiintyi hänelle alusta alkaen ainoana tiedonlähteenä. Descartesin dualismi, käsitys, että sielu ja ruumis ovat kaksi toisilleen vastakkaista ja erillistä perusoliota, näytti hänestä perustelemattomalta. Hänestä näytti olevainen yhtenäiseltä kokonaisuudelta, jossa tapahtuu alituinen luominen, alituinen muuttuminen, syntyminen. Että tämä käsitys ei soveltunut yhteen kirkonopin kanssa, ei tullut vielä hänelle tietoiseksi. Olivathan monet kristilliset filosofit, Malebranche ja Leibniz esim., esittäneet varsin samansuuntaisia käsityksiä.

Oli kuitenkin Renanin opettajien joukossa Issyssä yksi, jonka uskonkiihkoiselta tarkkanäköisyydeltä ei jäänyt huomaamatta, että Renan itse asiassa oli lakannut olemasta kristitty. Se oli filosofian opettaja Gottofrey, joka eräänä iltana, kun Renan oli antanut tavallista suuremman vapauden heräävälle järjelleen, lausui hänelle nuo painavat sanat: »Te ette ole kristitty!» Renanissa ne herättivät tavattoman järkytyksen, mutta johtajan rauhoittelu, kun hän tälle kertoi tapauksen, esti sen saamasta aikaan sen suurempaa vaikutusta…

Renan on »Muistelmissaan» tehostanut sitä seikkaa, etteivät mitkään yleiset filosofiset mietiskelyt häntä saattaneet astumaan kirkon helmasta ulos, vaan sen teki perehtyminen katooliseen jumaluusoppiin, jonka taivaita tavoitteleva, mutta hauras rakennus hänen nuorekkaan kritiikkinsä edessä hajosi raunioiksi…

Katoolisen kirkon oppi on yhtenäinen aaterakennus, jonka kenties omituisin piirre on sen ratsionalismi, sen luottamus siihen, että tuo aaterakennus voidaan järjen avulla todistaa oikeaksi. Sen eri osat liittyvät toisiinsa hyvin lujasti, mutta perustus on uskomattoman heikko. Tämä perustus on oppi yliluonnollisesta ilmoituksesta, pyhien kirjojen kirjaimellisesta innoituksesta.

Siihen kiveen kompastui Renanin usko, siitä enää koskaan nousematta.

Raamatun kirjoissa ei kirkon opin mukaan saanut olla mitään erehdyksiä eikä ristiriitaisuuksia, koskapa jumalallinen innoitus ne oli luonut. Mutta Renanin oli mahdoton olla huomaamatta, että neljännen evankeliumin ja synoptikkojen (kolmen edellisen) välillä oli tärkeitä eroavaisuuksia, että jälkiosa Jesajaa ei voi olla Jesajan kirjoittama, että Uusi Testamentti ei ole suinkaan erehtymätön, kun se siteeraa Vanhaa, jne. jne.

Renanin sielunelämässä tähän aikaan on mitä mielenkiintoisin sielullinen näytelmä katseltavanamme.

Hän oli itse tietoinen ajattelunsa erikoisesta luonteesta: hän sanoo eräässä senaikaisessa kirjeessä, että voima, joka on järkyttänyt hänen uskonsa, joka on ollut hänen elämänsä ja onnensa perustus, on hänen omasta persoonallisuudestaan riippumaton. Hän käsitti jo silloin, että ihmisen tulee totuuden edessä riisua kaikki persoonalliset harrastukset, valmiina kuletettaviksi, minne painavin syy viittaa. Hän seurasi aatteitten kamppailua omassa rinnassaan pyyteettömänä katselijana, antamatta pelkojensa tai toiveittensa vaikuttaa taistelun tulokseen. Ja tulos oli se, että hän näki kirkonopin paikkansapitämättömyyden niin ehdottomalla varmuudella, että hän olisi saattanut antaa sen pantiksi elämänsä.

Mutta tämän tuloksen käytännölliset johtopäätökset panivat hänen luonteensa kovalle koetukselle.

Kasvatus, jonka Renan oli saanut, tähtäsi kokonaan kirkolliselle uralle. Sen ulkopuolella hänellä oli hyvin vähän mahdollisuuksia; Saint-Sulpicen portin toisella puolen häntä ei odottanut muu kuin puute ja katu; hänellä ei ollut suhteita eikä tuttavuuksia.

Kirjeet Henriettelle antavat elävän käsityksen hänen vaikeuksistaan. »Ah Jumala», hän huokaa, »kuinka kovaa on, kun täytyy näin nuorena ratkaista kysymys, jolla on mitä välittömin vaikutus koko olemassaoloon.» Se mikä vieroittaa hänet katoolisesta kirkosta on yksinomaan hänen puutteellinen uskonsa. Hänen tunteensa, hänen luonteenlaatunsa, hänen tottumuksensa—kaikki tämä houkuttaa häntä jäämään kirkon helmaan. Evankeliumin moraali on aina oleva hänen; Jesus tulee jäämään hänen Mestarikseen; kirkon ulkopuolellakin tulisi hän viettämään samanlaista elämää kuin hän on viettänyt sen sisäpuolella. Hän ajattelee kauhulla sitä tuskaa, mitä hänen täytyy rakastetulle äidille tuottaa jättämällä kirkko; hän pelkää raastavansa rikki hänen sydämensä…

Tällä välin on aika tehnyt ratkaisun lopultakin välttämättömäksi. Kaksivuotinen kurssi Saint-Sulpicessa on lopussa. Renan on kaiken aikaa kieltäytynyt ottamasta vastaan niitä alkuasteen kirkollisia arvoja, joihin häntä on kehoitettu. Tuli kesä 1845. Hän luki silloin paljon saksalaista kirjallisuutta. Herder ja Goethe, Fichte ja Hegel tulivat hänelle hyvin tuttaviksi. Tämän kirjallisuuden ihanteellisuus ja uskonnollisuus ilman dogmeja täytti hänet ihastuksella. Hän uskoi astuneensa temppeliin, kun hän siihen tutustui. Kahden kuukauden ajan hän tunnusti itsensä protestantiksi; hän ei voinut yhdellä iskulla kokonaan irtaantua siitä kristillisestä traditiosta, johon hän hengeltään kuului. Mutta kirkostaan hänen täytyi erota…