II
Renan jätti katoolisen kirkon helman samanlaisella kaipauksella kuin rakastaja rakastettunsa sylin.
Hänen sielunsa oli täynnä suitsutuksen tuoksua ja gootilaisten holvien puolihämyä, jossa hurskaat rukoukset hymisevät; kirkko oli vanginnut hänen sielunsa maagilliseen kehäänsä. Kun hän nyt astui ulos maailmaan, josta hän ei mitään tiennyt, näytti se hänestä alastomalta ja tyhjältä. Hänen ensimäinen kosketuksensa sen kanssa herätti hänessä vastenmielisyyttä. Hän, joka oli kaiken nuoruutensa viettänyt puhtaitten henkisten harrastusten ilmapiirissä, huomasi inholla, kuinka niiden ihmisten ainoana pyyteenä, joiden kanssa hän tuli tekemisiin, oli käyttää häntä hyväkseen, lyödä hänestä rahaa. Hänestä näytti ihmismaailma olevan lukematon joukko ahtaita itsekkyyden pyörteitä, joista kukin koetti omaan sieluunsa imeä mahdollisimman runsaan osan maallista hyvää.
Tällaiset masentavat kokemukset eivät kuitenkaan saattaneet häntä peruuttamaan otettua askelta. Joskin hän joskus, alakuloisuutensa hetkinä, oli tuntenut sielunsa pohjalla edelleenkin asuvan uskon uudelleen kohoavan ja kietovan hänet pehmoisiin harsoihinsa, ei hän ratkaisevan askeleen jälkeen enää kertaakaan todenteolla ajatellut palaamista. Päinvastoin ei hän voinut olla tuntematta syvää tyydytystä siitä, että hän oli voinut tuon askeleen ottaa; usein hän tunsi itsensä juuri senkautta erikoisesti Mestarinsa seuraajaksi, että oli uhrannut omat etunsa kunnioituksesta totuutta kohtaan.
Mutta Renan ei voinut olla tunnustamatta, että se elämäntaso, johonka hän opettajissaan oli tutustunut, oli suunnattoman paljon korkeampi kuin hänen nykyisen ympäristönsä. Elävästi tunsi hän, ettei hänestä koskaan tulisi »maallikkoa», että hän pysyisi hengen miehenä edelleenkin. Hän noudatti edelleenkin vanhoja elämäntapojaan, hän keskusteli mielessään entisten opettajiensa kanssa, kun todellinen keskustelu ennen pitkää näyttäysi mahdottomaksi, mielipiteiden eroavaisuuden takia. Hän eli hyvin erillään, hautautuneena opintoihinsa ja tutkimuksiinsa, joita hän jatkoi samalla kiihkolla kuin ennenkin…
Tässä intensiivisessä henkisessä työskentelyssä yllätti Renanin vallankumousvuosi 1848. Pariisin kumoushaluinen levoton aines otti taas Ranskan ohjat käsiinsä ja alku näytti suurenmoiselta. Renan oli silloin vielä töissään kiinni eikä hän antanut häiritä itseään: tiede oli uskonto, jota oli palveltava kaikissa olosuhteissa. Mutta vaikutelmat kasaantuivat hänessä; hänen aivonsa olivat pakahtuakseen täynnä henkistä energiaa, ja kun hän syksyllä vapautui töistään, käytti hän seuraavat talvikuukaudet pannakseen paperille kuohuvat aatteensa. Siitä syntyi valtavan paksu käsikirjoitus, jonka nimeksi tuli »Tieteen tulevaisuus» (L'Avenir de la Science)…
Tällaiseen kirjaan kannattaa lähemmin tutustua pelkästään sielullisena todistuskappaleena. Meille se on erikoisen mielenkiintoinen siksi, että siinä Renanin elämänkatsomus kaikissa pääpiirteissään valmiina tulee vastaamme. Se on se vuorenhuippu, jolta hän on katsonut Luvattuun maahansa. Kaikki Renanin hengen myöhemmät muuntelut ja käänteet ovat ymmärrettävissä vain tätä taustaa vastaan.
Koettaessamme tavoittaa tätä elämänkatsomusta, on vähemmän tärkeätä seurata sen kaikkia haarautumia ja vivahduksia kuin tavoittaa sen ydinhermo. Se on mielestäni seuraava.
Korkein elämänarvo on uskonto.[7] Mutta uskonto ei, tarkkaan ottaen, ole tosi.
Näistä kahdesta premissistä voidaan tehdä kaksi äärimäistä vastakkaista johtopäätöstä:
1) siis täytyy uskonnon tulla todeksi;
2) siis on elämä vailla syvempää arvoa, se on vain »huono farssi».
Nuoruudessaan Renan teki edellisen johtopäätöksen, vanhuudessaan hän pettymyksien opettamana kallistui jälkimäiseen.
Käsittääkseni on meillä tässä edessämme Renanin henkisen olemuksen sisin jousi; nyt se on vielä täynnä kireätä jännitystä, täynnä pingoitettua voimaa, mutta tuo jännitys laukee aste asteelta sankarimme iän mukana.
Renan ei suinkaan ollut tietoinen tästä salatusta syllogismista, joka oli hänen elämänfilosofiansa pohjalla. Uskonnollisuuteen, sanan ihanteellisessa merkityksessä, taipui ja tähtäsi hänen koko olentonsa, puhdas henkisyys oli hänen ilmapiirinsä, hengen valtakunta ainoa olotila, mitä hän saattoi käsittää. Ja kun hän nuorekkaisuudessaan käsitti oman olentonsa esikuvaksi koko ihmisyydelle, omat ihanteensa senkin kehityksen päämääräksi, esiintyi hänelle tuo johtopäätös itsestään selvänä. Häntä tietysti tuki siinä mitä voimakkaimmin idealistinen filosofia, Hegelin aaterakennus varsinkin, joka vaikutti häneen koko elämänsä ajan.
Palaamalla seuraavassa aina uudelleen tähän salattuun älylliseen koneistoon, joka piili Renanin elämänkatsomuksen ja sen käänteitten pohjalla, on minun toivoakseni onnistuva tehdä täysin ymmärrettäväksi monta omituisuutta, monta näennäistä mahdottomuutta ja ristiriitaisuutta hänen ajatusmaailmassaan.
Tällä kertaa on meidän sen valossa tarkastettava »Tieteen tulevaisuuden» perusaatteita.
Kun Renan tarkastelee maailmaa ja sen kehitysprosessia kokonaan sen uskonnollisen loppumäärän valossa, minkä uskoo tällä olevan, tuntee hän itsensä voimakkaasti solidaariseksi kaikkien niiden voimain kanssa, jotka tähän loppumäärään ovat myönteisessä suhteessa. Uskonnolliset käsitteet säilyttävät hänelle täyden elävän sisällyksensä. Vaikka hän juuri on rikkonut välinsä positiivisen uskonnon kanssa, vaikka hän joskus saattaa mennä niin pitkälle, että hän leimaa yliluonnollisuususkon »kummalliseksi sairaudeksi», »sivistyksen häpeäksi» (s. 48), on hänelle kuitenkin uskonnollisuuden ja uskonnottomuuden vastakohta yhtä ratkaisevaa laatua kuin konsanaan jollekin kirkon miehelle. Renanilla tämä vastakohta vain ei liiku älyn, vaan kokonaan tahdon, siveellisyyden alalla. Uskonnollinen ihminen on jokainen joka vaikuttaa tuon ihanteellisen loppumäärän hyväksi, jokainen hengen valtakunnan palvelija, jokainen epäitsekkään työn tekijä. »Yksi ainoa on tarpeellinen», niillä sanoilla alkaa hänen kirjansa, nimittäin elää hengen elämää, palvella ihannetta. Ahdasmielisinkin fanaatisuus, inkvisitio, julmat kultit, ovat hänelle mieluisempia kuin kaikki »légèreté» ja »frivolité», kaikki vakavuuden puute, haluttomuus elää korkeamman hyväksi. Ateisti ei ole se joka ei usko yliluonnollisen olennon olemassaoloon, vaan se, jonka elämänpäämääränä ovat »plaisirs» ja »intérêts», nautinnot ja pyyteet. Yhtä paljon kuin hän näitä halveksii, yhtä väkevään hymniin puhkee hänen mielensä ajatellessaan kaikkia epäitsekkään elämän sankareita, kaikkia pyhimyksiä, apostoleita, munkkeja, erakkoja, askeetteja. Heidän subliimeissä intoiluissaan ovat ihmiskunnan yliaistilliset vaistot tulleet näkyviin. He ovat sen voiman elävä ilmaus, joka pakoittaa elämää joka askeleella kohoamaan ylemmäs, ojentumaan kohti säteilevää loppumäärää.
Renan ei siis itselleen hyväksy nimitystä ateisti. Päinvastoin hän säilyttää Jumala-käsitteen, vaikka kieltää kaiken yliluonnollisen. »Jumala» on vanha hyvä sana, jolla sopivasti ilmaistaan kaikkea sitä ihanteellisuuden, epäitsekkyyden voimaa, joka maailmassa vaikuttaa. »Jumala» on »la catégorie de l'idéal» (s. 476), se muoto, jossa me käsitämme ihanteen. Mutta onko tämä »Jumala» olemassa? Ainakin se on kerran oleva, kun koko maailma on organisoitu ja lopullinen korkeampi yhteys on saavutettu.
Tällä kehitysprosessilla, sellaisena kuin se ihmiskunnassa tapahtuu, on kaksi astetta, vaiston ja harkinnan asteet. Alkuasteillaan tapahtuu tuo prosessi tiedottomasti, vaistomaisesti, ilman että ihmiskunta itse omin käsin ohjaa kulkuaan. Määräsuuntaan vaikuttavat voimat, joitten läpitunkema maailma on, ohjaavat elämää sokeasti. Mutta tässä tapahtuu muutos. Päämäärä tulee tietoiseksi, ihmiskunta tulee tajuiseksi siitä mitä se tahtoo: alkaa harkinnan aika. Renan uskoo, että Ranskan suurella vallankumouksella oli suuri merkitys tuollaisena käännekohtana, jolloin ihmiskunnalle kävi selväksi, että sen ei enää tule jättäytyä sokeasti, vaistomaisesti vaikuttavien voimien varaan, vaan ryhdyttävä itse järjestämään olemisensa muodot. Tiede on se välikappale, joka on astuva sokean vaiston sijaan. »Ihmiskunnan tieteellinen organisoiminen, se on nykyisen tieteen viimeinen sana, se on sen rohkea, mutta oikeutettu vaatimus.»
Mutta sen jälkeen kuin tiede on organisoinut ihmiskunnan, tulee se organisoimaan maailman! Järki, tiede, on tästä lähtien oleva päätekijä siinä universaalisessa työssä, jonka loppumääränä on »tehdä Jumala täydelliseksi» (s. 37), s.o. toteuttaa uskonto.
Tieteelle, joka ilman epäilystä uskaltaa ryhtyä tällaisiin kosmillisiin tehtäviin, ei tietysti ole tuottava suuriakaan vaikeuksia yhteiskunnallisen pulman ratkaisu. Renan ei ole suorastaan sosialisti, mutta varsin suuret vaatimukset hän yhteiskunnalle asettaa. Sen tulee hoivata tieteet ja taiteet, sen tulee pitää huolta siitä, että kaikki tulevat osallisiksi korkeimmista henkisistä harrastuksista (s.o. Renanin kannalta: seemiläisestä filologiasta, on joku ironisesti huomauttanut), ei sentähden, että nämä harrastukset tuottavat nautintoa, sillä nautinto ei ole elämän tarkoitus, vaan siksi, ettei ihminen voi olla täydellinen ilman täydellistä tietoa. »Tieteen tulevaisuudessa» on Renan ensimäisen ja viimeisen kerran elämässään demokraatti. Olemme hävittäneet haudantakaisen taivaan, siis on meidän tehtävä taivas maan päälle, sanoo Renan yhtyen aikansa sosialistisiin haaveilijoihin.
Tietäminen on kaikista elämän toiminnoista vähimmin profaani, sillä se on kaikkein pyyteettömin, kaikkein riippumattomin nautinnosta. Sille hän tahtoo elämänsä uhrata ja siten palvella Jumalaansa. Tiede on nyt hänen uskontonsa. Ja suurin ääriviivoin hahmoiteltuansa maailmanprosessin ja ihmiskunnan historian suunnan ja päämäärän, hän myös esittää oman elämäntyönsä ohjelman. »19. vuosisadan tärkein teos on oleva: Kristinuskon alkuperän kriitillinen historia. Suurenmoinen teos, jonka tekijää minä kadehdin ja joka on oleva minun kypsän ikäkauteni työ, ellei kuolema ja ulkonaiset onnettomuudet minua siitä estä» (s. 279). Historia on näet tämän vuosisadan todellinen filosofia. On opittava ymmärtämään ihmiskunnan kehitysprosessi. Sitä varten on mitä tunnollisimman yksityistutkimuksen yhdistyttävä mitä laajimpiin näköaloihin. Ennen kaikkea on opittava ymmärtämään »primitiivinen psykologia», josta valistusfilosofia ei mitään käsittänyt, tuo hämärätajuinen sielunelämä, jossa ihmismaailman salattujen voimain vaikutukset kaikkein selvimmin astuvat näkyviin…