V
Brandes on sattuvasti sanonut, että kun kirjallisuudenhistorian käänteentekevät merkkimiehet, kuten Ranskassa edellisellä vuosisadalla Voltaire, Rousseau, Diderot, luovat kokonaan uusia, ennen tuntemattomia tunteita, jotka sitten heidän kirjallisen toimensa kautta siirtyvät yhteiseksi omaisuudeksi, on sensijaan Renan luonut vain uusia vivahduksia, uusia tunnesävyjä ja ylimenoja. Mutta se on paljon sekin!
Aivan sama huomautus voidaan tehdä Renanin filosofisen tuotannon suhteen. Jos tätä tarkastellaan sen ainesosiin nähden, täytyy se suurimmalta osalta tunnustaa lainatavaraksi. »Tieteen tulevaisuudessa» ei tarkasti ottaen liene montakaan todella alkuperäistä aatetta. Hegeliltä on hän saanut aaterakennuksensa rungon: idealistisen, ihanteen kannalta orienteeratun maailmankatsomuksen, jonka mukaan olevaisen kehitysprosessia johtavat »aatteet». Hän noudattaa Hegeliä niin uskollisesti, että hän tämän tapaan uskoo tuon prosessin tapahtuvan kolmijaksoisena: kahden toiselleen vastakkaisen tilan kautta korkeampaan yhteyteen. Saint-Simonilta, Pierre Leroux'lta y.m. senaikaisilta sosiaalipoliitisilta haaveilijoilta on Renan saanut tuon omituisen samalla kertaa ratsionalistisen ja haaveellisen yhteiskuntaohjelmansa; romantiikan suuri historioitsija Michelet on vaikuttanut hänen käsitykseensä niistä tehtävistä, joita historiantutkimuksen oli lähinnä suoritettava. Ja mitä taas tulee käsitykseen, että tieteen on ryhdyttävä ohjaamaan ihmiskunnan vaiheita, niin on se niitä aatteita, joihin sitten Francis Baconin päivien miltei jokainen vuosisata on kerran innostunut. Meidän aikamme »monismi» voisi ohjelmakirjoituksiinsa huoleti painattaa moniaita sivuja »Tieteen tulevaisuudesta» ja olla varma siitä, että niitä pidettäisiin viimeisten päivien viisautena.
Mutta tämän rinnalla on Renanin filosofiassa eräs vivahdus, eräs ajatuskäänne, joka yksinään on niin erikoinen, että hänen filosofiansa senkautta tulee paljon mieltäkiinnittävämmäksi kuin moni ainesosiltaan oikeastaan paljon alkuperäisempi filosofia. Ymmärtääksemme tämän vivahduksen merkityksen, on meidän ensinnä asetettava se oikeaan taustaansa.
Idealistinen aaterakennus, sellainen kuin Hegelin, on nykyajan ihmiselle oikeastaan varsin vaikea käsittää. Ääretön, välinpitämätön, meille vieras luonto, jäisten avaruuksien kuolemanuhka on meille tullut niin elävästi tietoiseksi, että on kuin kuuntelisimme hourailijaa kuullessamme, mitenkä »aatteet» ja »ihanteet» muka ovat maailman napa, jonka ympäri kaikki pyörii. Ihmismaailmahan on vain haihtuva tomuhiukkanen maailman myllyssä, jonne se on joutunut ikäänkuin sattumalta, tiesi minkä oikun kautta syntyneenä, ja jonka rattaisiin se kerran on armottomasti musertuva. Ja jokin sellainen tunne syntyi myös Renanissa, kun hän pari vuotta ennen kuolemaansa taas ryhtyi silmäilemään nuoruudenkirjoitustaan, vihdoinkin julkaistakseen sen. Esipuheessaan—Renanin esipuheet ovat yleensä herkullisinta, mitä hän on kirjoittanut—hän nyt (1890) myöntää, että hän oli tehnyt saman virheen kuin Hegel: antanut ihmiskunnalle liian keskeisen aseman maailmankaikkeudessa; onhan olemassa se mahdollisuus, että ihmiskunnan merkitys on yhtä suuri kuin sammaleen tai jäkälän, joka kasvaa kiven pinnalla!
Kuitenkin on idealistisessa maailmankatsomuksessa sentään vähän enemmän »järkeä» kuin mitä moderni katsantokanta on taipuvainen myöntämään.
Ero entisen idealistisen ja nykyaikaisen naturalistisen katsomuksen välillä voidaan kenties kaikkein paraiten ilmaista siten, että edellinen tulkitsee maailmaa niiden tulosten ja ihanteiden valossa, joita maailmankehitys on toteuttanut, kun sensijaan jälkimäinen tulkitsee maailmaa niiden syiden valossa, jotka kosmillista tapahtumista määräävät. Nyt on kiistämätön tosiseikka, että ainakin meidän kiertotähdellämme tämä »kehitys» on merkinnyt huimaavaa nousua kohti henkisyyttä, kohti yhä korkeampaa sielunelämää ja on ilmeistä, että tämä »kehitys» yhä jatkuu, vaikka—se kernaasti myönnettäköön—paljon hitaammin kuin yleensä ollaan taipuvaiset myöntämään. Ennakkoluulottoman on mahdoton sulkea silmiään siltä, että tämä kiertotähti on menossa kohti »hengen valtakuntaa».
Toiselta puolen tiedämme—tai uskomme tietävämme—että kaikki mikä tapahtuu, tapahtuu välttämättömyydellä. Jos määrätty prosessi tuottaa määrätyn tuloksen, tapahtuu se siksi, että sen, määrättyjen lakien nojalla, täytyi tuottaa tämä tulos; mistään oikusta tai epäsäännöllisyydestä ei tässä voi olla kysymys. Jos kehitys planeetallamme toteuttaa »ihanteen», on niissä syissä, jotka ovat tätä kehitystä johtaneet, täytynyt piillä jotain, joitten kautta »ihanne», kuin siemenessä, jo oli niissä olemassa.
On nyt olemassa eräs kokemuspiiri, jolla teleologinen katsantokanta, se katsantokanta, joka tulkitsee ilmiöitä niiden tuottamien tulosten mukaan, on luonnollinen ja oikeutettu. Se on elimellisen, orgaanisen elämän piiri. Kaikki täällä on niin rakennettu, että se näyttää olevan olemassa määrättyä tulosta: suvun jatkamista ja lisäämistä varten. Tuota pientä hiekkajyvän tapaista murusta emme nimitä, kuten hiekkajyvää, vain muruseksi: me sanomme sitä »siemeneksi»: me näemme siinä suuren prosessin alun, me tiedämme että siinä on itiössään sitä paljon suurempi olio. Meidän ei »vitalistien» tavoin tarvitse otaksua, että tuossa murusessa pulisi joitakin erikoisia voimia; vaikka uskomme, että se on aivan hiekkajyvän kaltainen siinä suhteessa, että sekin on vain kokoumus muualla luonnossa olevia aineita, katsomme sitä kuitenkin toisilla silmillä kuin hiekkajyvää: emme voi unohtaa että se sittenkin on »siemen», se on, määrätyn tuloksen ensi aihe.
Idealistinen filosofia merkitsee nyt tämän teleologisen katsantokannan yleistämistä ja sovittamista maailmanprosessiin kokonaisuudessaan.
Ajatuskulku on tämä: meidän kiertotähdellämme on kehitys toteuttava »ihanteen»: siis on jo siinä »siemenessä», josta tämä kehitys on alkunsa saanut, täytynyt piillä »ihanteellisia» voimia. Muu maailmankaikkeus on kaiken todennäköisyyden mukaan rakennettu saman peruskaavan pohjalle kuin meidän kolkkamme ja tulee tuottamaan saman tuloksen: siis voi koko maailmanprosessin tulkita sen tuloksen mukaan ja sanoa, että »ihanteelliset voimat», »aatteet» jne. johtavat sitä.
Renanin filosofian erikoinen piirre piilee nyt siinä tavassa, mitenkä hän tähän idealistiseen maailmantulkintaan yhdistää kokemusperäisen, empiristisen, katsomuksen ja menettelytavan.
Hän sanoo esim.: »Ääretön ei ole olemassa muuten kuin mikäli se pukeutuu äärelliseen muotoon. Jumala ei ilmene muuten kuin ruumiillistumissaan.» Se on: »aate», »ihanne» ovat olemassa vain ilmiömaailmassa, käsin kosketeltavassa, silmin nähtävässä, tunnettavassa olevaisuudessa. Hegelille ja muille spekulatiivisille filosofeille »aate» sensijaan on »das Ding an sich», olio itsessään, se mitä jää jälelle ilmiöiden »taakse», kun nämä ajatellaan poistetuiksi. Kuten yllä on huomautettu, tuli Renan varsin aikaiseen hylkäävälle kannalle kaikkeen tällaiseen abstraktiseen metafysiikkaan nähden. Hän ei esim. koskaan ollut spiritualisti, niin idealisti kuin olikin, se on, todellisuus ei hänen käsityksensä mukaan saanut arvoansa senkautta, että sen ydin olisi ollut henkistä, sielullista laatua, siis jotenkin »jalompaa» ainesta kuin aineellisuus. Vaan sen arvon, mikä todellisuudella on, saa se siitä, minkä verran siinä, juuri tässä aineellisessa olevaisessa, toteutuvat ihanteelliset päämäärät. »Sielu» ja »Jumala» eivät ole mitään aineellisuudelle vastakkaisia henkisiä perusolioita, vaan aineellisten voimain tuotteita, kehitysprosessin tuloksia. (Tämä renanilainen materialismi täytyy kyllä tunnustaa yhdeksi hämärimmistä kohdista hänen filosofiassaan.)
Kokemus saa tämän kautta Renanin silmissä ihan toisen arvon kuin sillä on spekulatiivisen idealismin aaterakennuksessa. Kokemus on ainoa tiedonlähde; ainoastaan kokemuksen kautta voidaan ratkaista myös se, onko yleinen idealistinen maailmankatsomus tosi. Jos tosiaan aatteet hallitsevat maailmaa, jos tosiaan maailma pyrkii toteuttamaan ihanteen, täytyy tämän olla olevaisuudessa silmin nähtävänä ja korvin kuultavana. Kokemus voi myös osoittaa idealistisen maailmankatsomuksen vääräksi.
Sitä se esim. Hegelille ei koskaan voinut tehdä. Jos kokemus näytti menevän toiseen suuntaan kuin mitä aatteiden kehityskulku olisi vaatinut, niin »sen pahempi tosiseikoille». Aatteen valtaa, sen ajattomassa korkeudessa, ei tuo voinut järkyttää.
Kun näin ollen Renan alkoi selvitä nuoruutensa huumauksesta, jolloin hän taivasta tavoittavassa optimismissaan ei pitänyt edes keskustelemisen arvoisena sitä mahdollisuutta, että »ihanne» ei toteutuisi, tuli hän seisomaan varsin vakavan vaikeuden edessä. Olihan mahdoton sulkea silmiään siltä, että luonto näyttää olevan tähän ihanteen toteutumiseen nähden aivan välinpitämätön. Ensinnäkin ihmiskunnan vaikutus, jonka kautta »Jumala on organisoitava», näyttää olevan sidottu tähän vaivaiseen maapalloon. Ja »kaukana siitä että Jumala ilmenisi luonnossa, on tämä päinvastoin epämoraalinen, hyvä ja paha ovat sille yhdentekeviä. Milloinkaan ei vuorenvieremä ole pysähtynyt jättääkseen musertamatta kunnon miestä; aurinko ei ole kalvennut yhdenkään rikoksen edessä; maa juo yhtä hyvin viattoman kuin viallisen verta. Historiakin on siveelliseltä kannalta katsoen jatkuva skandaali» (Fragm. philos. s. 319).
»Onko siis epätoivo oikeassa; olisiko totuus surullinen?»
Askel »Tieteen tulevaisuudesta» tähän kysymykseen ei ole aivan lyhyt!
Toistaiseksi Renan kuitenkin vastaa tähän kysymykseen selvällä kiellolla. Jos järkemme onkin ateistinen, ilmenee »Jumala» meille meidän siveellisessä tunteessamme. Velvollisuuden täyttämys, epäitsekäs uhrautuminen, jotka historiassa—sen skandaalisuudesta huolimatta!—ilmenevät häikäisevässä loistossaan, ovat käsittämättömiä ilman »Jumalaa». Tarvitsee vain ajatella Jesusta ja muita ihmiskunnassa vaikuttavan ihanteellisen voiman eläviä ilmauksia.
Tämä Renanin filosofian toinen kehityskausi ilmenee hänen 50- ja 60-luvulla kirjoittamissaan esseissä: »Etudes d'histoire religieuse», »Essais de morale et de critique», »Fragments philosophiques», jotka julkaistiin vasta 1876 yhdessä myöhempään periodiin kuuluvien »Filosofisten dialogien» kanssa, »Questions contemporaines».
Jonkunlaisen yhteenvedon hänen nykyisestä kannastaan antaa kirjoitus:
»Luonnontieteet ja historialliset tieteet», joka on laadittu ystävä
Berthelot'lle osoitetun kirjeen muotoon. Se on vuodelta 1863.
Renan sovittaa siinä historiallisen katsantokannan koko maailmankaikkeuteen. Historia sanan ahtaimmassa merkityksessä kuvaa vain viimeistä myöhäisintä vaihetta tässä universaalisen syntymisen tapahtumasarjassa. Filologia ja vertaileva mytologia valaisevat jo varhaisempaa kautta: ihminen puhui ja loi myyttejä, ennenkuin hän jätti jälkeensä kirjallisia muistomerkkejä. Näiden tieteiden takana alkavat paleontologian ja luonnonhistorian äärettömät taivaanrannat sarastaa. Nykyisissä eläinmuodoissa piilee niiden menneisyyden selitys. Tähtitaivaankin muodostukset ovat ikivanhan historian asiakirjoja. On tuleva aika, jolloin luonnontieteetkin muuttuvat historiallisiksi.
Ja Renan tulkitsee tämän kosmillisen kehitysprosessin sen tulosten valossa. Silloin ehdottomasti näyttää siltä kuin olisi vaikuttamassa jokin pyrkimys luoda yhä täyteläisempää olemassaoloa. Aika yksinään ei riitä tätä seikkaa selittämään. Ilman salaista »hedelmällistä edistyksen siementä» (Fragm. philos. 177) olisi aika jäänyt ikuisesti tuottamattomaksi. Salainen jousi, joka työntää kaiken elämään, on välttämätön olettamus.
Korkeinta, mitä tämä pyrkimys edistykseen tähän saakka on tuottanut, on ihmiskunta. Miksi tämä jäisi olemaan korkein muoto tietoisuutta, mitä maailmankaikkeus pystyy tuottamaan? Ihmiskunta on kerran syntynyt; siis tulee sen olemassaolo todennäköisesti kerran loppumaankin. Mutta vaikka se sitä ennen ei ehtisikään saavuttaa muuta kuin keskinkertaisia tuloksia, niin mitä senvertainen menetys merkitsee maailman kokonaisuudessa! Sitäpaitsi on mahdoton aavistaa, mitä ihmeitä tulevaisuus tuo helmassaan. Tieto on valtaa. Tulee kerran aika, jolloin esim. kemiaa on harrastettu miljoonia vuosia. Mihinkä pystyykään tämän kaukaisen tulevaisuuden kemisti! Hän kenties hallitsee atomin lain ja tuntee elämän salaisuuden. Hän muovailee olioita, sekä eläviä että kuolleita, mielensä mukaan. Hän tulee riippumattomaksi kiertotähtemme rajoista. Hänestä tulee maailman herra: tiede organisoi universumin.
Ja ellei tätä toteuta ihmiskunta, toteuttaa sen kenties elämä jollakin toisella taivaankappaleella. Aika on ääretön, ja mahdollisuudet rajattomat. Lukemattomista elämän siemenistä on yksi kerran putoava suotuisaan maaperään ja kantava täyden hedelmän, joka on »Jumala» täydellisyydessään.