V
Renanin elämä oli filosofinen romaani jännittävintä lajia. Olemme vähitellen alkaneet lähestyä sen loppupuolta, niitä lukuja, joissa juoni saa ratkaisunsa. Edessämme on hänen filosofiansa kolmas ja viimeinen kehitysvaihe, »la troisième manière de Renan».
Tällöin vasta hänen olentonsa puhkesi täyteen kukkaansa, tällöin vasta saavutti hän täyden alkuperäisyytensä, löysi sen verrattoman äänensävyn, joka kantaa »renanismin» nimeä.
Tällöin vasta esittäjänkin vaikeudet todenteolla alkavat.
Kun tahtoo antaa lukijalle kuvaa tästä omituisesta elämänfilosofiasta, johtuu aina ensinnä mieleen se henkinen hekkuma, jota on tuntenut, antaessaan tämän ajatusmaailman siirtyä sieluunsa, lukiessaan Renanin viimeiseen kehityskauteen kuuluvia teoksia: »Dialogues philosophiques», »Souvenirs d'enfance et de jeunesse», »Drames philosophiques», »Feuilles détachées». Monet, jotka ovat Renania esittäneet, eivät mielestäni olekaan voineet vastustaa tätä kiusausta ottaa »renanismi» etupäässä henkisen nautinnon kannalta, Pariisin salonkien jälkiruoka-filosofiana, liihoitteluna ja leikittelynä taivaan ja maan välillä, rakastettavana skeptillisyytenä, ihastuttavana »diletanttismina». Mutta sillä uhallakin, että lukija olisi tyytymätön tietäessään, ettei häntä viedä tälle hunaja-astialle, johon on koottu heleimmän henkisen hienostuksen mesi, mitä ihmiskunta vielä on pystynyt tuottamaan, kaarran vielä toistaiseksi tätä houkuttelevaa aarretta, ja jatkan sielutieteellisen erittelyn karuja maita.
On nimittäin niin, ettei »renanismille» voida ollenkaan tehdä oikeutta, ellei sitä katsota sen oman syntyhistorian valossa. Kaukana siitä, että se olisi ollut jokin satunnainen henkinen sivutuote, jokin mielen oikku, on se päinvastoin välttämätön tulos niistä sielullisista tekijöistä, jotka piilivät Renanin elämänkatsomuksen pohjalla ja joiden toimintaa tähän saakka olemme seuranneet.
Näkee joskus sellaisen käsityksen, ikäänkuin olisi se »vastakääntymys», joka pakoitti Renanin poistumaan Saint-Sulpicestä ja kirkon helmasta, erillinen tapaus hänen elämässään, ilman sen yleisempää kantavuutta. Tämä on väärin. Renanin elämällä, hänen elämänkatsomuksensa vaiheilla, on päinvastoin aivan erikoinen yhtenäisyys ja johdonmukaisuus.
Sama ulkokohtainen, pyyteetön ajatustapa, joka oli saattanut Renanin kykeneväksi riittävällä selvyydellä huomaamaan kirkonopin haurauden, sama ajatustapa saattoi hänet elämänsä viime vaiheessa huomaamaan idealisminsa, ihannemielisten uskomuksiensa, perustelemattomuuden. Renanin »vastakääntymys» jatkui läpi koko hänen elämänsä; hän ei koskaan tullut valmiiksi, hänen aivonsa eivät koskaan kangistuneet määrättyyn kaavaan, johon hän olisi jäänyt tuijottamaan, menipä sitten maailma tuolla ulkona sen mukaisesti tai sitä vastaan.
On tunnettua, mitenkä viime vuosisadan keskivaiheilla filosofisissa virtauksissa tapahtui jyrkkä taite idealismista naturalismiin, niin että sensijaan kuin vuosisadan alkupuolella hallitsi taivaita tavoittava, puhtaasti spekulatiivinen, ihannemielinen maailmantulkinta, jälkipuolisko taas pyrki tekemään filosofiasta kokemusperäisen maailmankatsomuksen, joka katseli todellisuutta aivan samalla tavoin kuin yksityistieteet, syiden eikä tulosten ja ihanteiden valossa. Ottaen huomioon inhimillisen hengenjoustavuuden kouraantuntuvat rajoitukset, ei ole ihmeteltävää, että vain harvat niistä ajattelijoista, joiden elämänkatsomus oli ehtinyt kiteytyä vuosisadan edellisellä puoliskolla vallinneen idealistisen virtauksen aikana, jaksoivat seurata tuon käänteen mukana. Aika vieraantui nopeasti idealistisesta spekulatiosta, josta pian tuli melkein muinaisjäännös, meille sisäisesti vieras järjenrakennus, jonka elävä henki oli jättänyt tyhjäksi ja autioksi. On kuitenkin muutamia esimerkkejä siitä, että ajattelija, jonka elämänpiiriin ovat kuuluneet vuosisadan molemmat puoliskot, on jaksanut seurata vuosisatansa nopean henkisen liikunnon mukana. Kaikkein kauneimman esimerkin tällaisesta henkisestä vireydestä tarjoaa juuri Renan. Hänen elämänkatsomuksensa kehityksessä kuvastuu mitä selvimmin siirtymys ihanteellisesta maailmantulkinnasta kokemusperäiseen todellisuuden tarkasteluun. Renanin universaalinen henki on mahduttanut itseensä koko vuosisatansa.
Jos Renanin filosofia olisi jäänyt »Tieteen tulevaisuuden» kannalle, mikä merkillinen muumio se olisikaan meidän silmissämme! Samanlainen tomuttunut jäännös entisiltä ajoilta kuin meille nyt ovat jonkun Hegelin tai Schellingin aaterakennukset. Nyt sensijaan hänen filosofiansa meidän silmissämme on täynnä elämää ja sisäistä jännitystä; ja sen kautta, että se viime vaiheessaan on oleellisesti sama kuin nykypäiväinen, voimme päästä elävään suhteeseen myös sen aikaisempien kerrostumain kanssa.
On näin ollen mielestäni lyhytnäköistä lukea Renanille viaksi hänen henkinen muuntelevaisuutensa, hänen elämänkatsomuksensa alituinen liikkuvaisuus (kuten Séailles tekee:
Ernest Renan, esim. ss. 256 seur, 275 seur.). Moititaan hänen kokemuskantaansa, hänen empirismiään, joka ei myöntänyt »aatteelle» todellisuutta tosiseikkain, ilmiöiden ulkopuolella ja joka näin aina antoi itsensä alttiiksi sille vaaralle, että tosiseikat kumoavat »aatteen». Idealismi, rohkeus, usko, toivo on muka ammennettava omasta rinnasta eikä todellisuuden tarkastelusta; täten ei myöskään todellisuus koskaan voi sitä näyttää vääräksi: kun todellisuus antaa aihetta pettymyksiin, saattaa muka idealisti aina vetäytyä takaisin puhtaan »ihanteen», ajattoman »aatteen» kontemplatioon, niinkuin etana kuoreensa, ja näin virkistettynä uudelleen työntää ihanteellisuuden tuntosarvet ulos karuun maailmaan.
Täytyy kysyä: mitä arvoa voi tuontapaisella elämänkatsomuksella olla? Filosofianhan juuri tulee olla se värähdys, minkä todellisuuden kosketus hengessämme synnyttää, olipa tämä kosketus sitten miten karkea tahansa. Renan ei koskaan vetäytynyt tätä todellisuuden kosketusta pakoon, vaan jatkuvasti antoi henkensä mukautua siihen. Jos se oli hänelle yllätys, jos kokemus näytti menevän päinvastaiseen suuntaan kuin se missä päin hänen ihanteensa asui, ei hänen mieleensä juolahtanut sen johdosta purkautua pateetiseen pessimismiin ja katkeruuteen, vaan jos tuo suunta oli kovin järjetön, hän purskahti nauramaan tälle »huonolle farssille». Katkeruudellahan ei mitään voiteta; todellisuushan on meille ylivoimainen ja pakoittaa meidät lopulta kuitenkin mukautumaan suuntaansa, tahdoimme tai emme.
Sanoessamme, että Renanin elämänkatsomuksen kehityksestä kuvastuu vuosisadan käänne idealismista naturalismiin, on kuitenkin kohta lisättävä eräs huomautus.
Samoin kuin Renan »vastakääntymyksensä» ensi vaiheessa, siirtyessään positiivisesta kristinuskosta erikoisenlaatuiseen idealismiin, ei oikeastaan vieraantunut hylkäämästään elämänkannasta, ei katkaissut sitä napasuonta, jonka kautta kristillisyyden sisäelämä edelleenkin saattoi vapaasti virrata häneen, vaan päinvastoin—kuten ennen muuta »Jesuksen elämä» todistaa— saattoi koko sieluineen eläytyä tuohon sielunpiiriin—samoin vanheneva Renan, huolimatta siitä, että hän yhä selvemmin näki idealisminsa haurauden, ei sittenkään tälle sisäisesti kylmennyt, ei varsinaisten naturalistien ja agnostikkojen tavoin kadottanut ihanteellisuuden näkökulmaa, idealistisen maailmantulkinnan mahdollisuutta. Jäähän kuitenkin idealistinen olettamus—että elämällä on syvempi merkitys, että ihanne, »Jumala», uskonto joskus toteutuu—yhdeksi mahdollisista, onhan sittenkin mahdollista, että elämän ponnistukset joskus vievät perille, kun sillä kerran on käytettävänään ääretön aika ja koekenttänä itse maailmankaikkeus. Ei missään tule niin selvästi ilmi se, mitenkä lähtemättömästi ihanteen näkökulma Renanin sieluun oli syöpynyt, kuin siinä, kuinka hän oli valmis myöntämään ihanteelle minkälaisia etuoikeuksia hyvänsä, kuinka hän alistui siihen, että hänen omansa ja ihmiskunnan työ kenties on kokonaan vailla merkitystä sen toteuttamiseen nähden, kuinka hän oli valmis odottamaan ihanteensa lähestymistä, kuten runon Sulamith Salomoansa, vaikka se lähtisi liikkeelle avaruuden toisesta päästä ja lähenisi meidän kolkkaamme vain äärettömien ajanjaksojen kuluessa.
Tätä itsepintaista ihanteellisuutta tarkastaessa herää itsestään kysymys: Eikö se seikka, että tuolla tavoin täytyy alituisesti tinkiä ihanteen toteutumisesta, että täytyy asettaa tähystimensä askel askeleelta yhä suuremmalle etäisyydelle, voidakseen sitä ollenkaan nähdä, eikö se todista, että todellisuuden ja tämän ihanteellisuuden-näkökulman välillä ei ole mitään yhdenmukaisuutta, että todellisuus oikeastaan on tälle näkökulmalle vieras, ainakin jos se asetetaan niin maailmaavallitsevaksi kuin Renan sentään tekee? Eikö toisin sanoen idealismi ole itsepetosta ja harhaa?
Tämän kysymyksen asetti itsellensä myös Renan, ja vastaus, jonka hän siihen antoi, oli juuri »renanismi».
* * * * *
Pahin kolaus, mitä todellisuus antoi Renanille ja hänen elämänfilosofialleen, oli ranskalaissaksalainen sota vuosina 1870-71 ja sitä seuraavat sisäiset levottomuudet Ranskassa. Renanilla oli sodan aattoon saakka Saksasta se ihanteellinen käsitys, minkä hän oli ammentanut Herderin, Goethen ja Hegelin hengentuotteista. Hän piti Saksaa idealismin ja henkisyyden kotimaana, ihaili hartaasti germaanilaista vakavuutta ranskalaisen kevytmielisyyden vastakohtana; hän uskoi että vain Saksa olisi mahdollinen synnyttämään meidän aikamme Kristuksen. Vielä sodan aikana hänen ihailunsa puhkesi esille: saksalaiset ovat korkeampi rotu, kaikilla aloilla, missä saksalainen äly ja työ ovat suorittaneet jotain, ovat ne osoittaneet ylemmyytensä (Goncourt: Journal, 6. IX. 1870).
Renanille sentähden oli musertava pettymys, kun Saksa—kuten hänestä tuntui—kieltäen entiset ihanteensa asetti niiden sijalle Bismarckin reaalipolitiikan ja Moltken strategian. Yleisinhimillisen sivistyksen asia näytti sille tulleen yhdentekeväksi, kun se sensijaan, että se osoittamalla jalomielisyyttä voitettua kohtaan olisi parantanut särkyneen sivistysliiton entiselleen, käyttäytyi brutaalisena valloittajana.
Tähän avonaiseen haavaan vuodattivat kirpeätä myrkkyä heti seuraavat Pariisin kommuunin kauhunpäivät, joissa suuren joukon järjettömyys ennen aavistamattomalla tavalla tuli ilmi. Renanin oli pakko lähteä Pariisista ja siirtyä Versaillesin, missä hän puistossa käyskennellen, ilman kirjojaan, pakollisessa työttömyydessä, kulutti aikaansa »antamalla aivojensa eri lohkojen keskustella keskenään». Sillä tavoin syntyivät »Filosofiset dialogit»—kirja, joka on yhtä synkkä kuin »Tieteen tulevaisuus» oli valoisa. Renan epäröikin sen julkaisemisen suhteen ja teki tämän vasta viisi vuotta myöhemmin.
On huomautettu, että Renan näihin aikoihin todennäköisesti on lukenut Platonin dialogeja (Darmesteter), koska niistä tavataan niin selviä jälkiä hänen tältä ajalta polveutuvissa kirjoitelmissaan. Ainakin näyttää siltä, kuin Platonin »Valtion» yhteiskuntaihanne—tuo ihmiskunnan haihtumaton haave, että viisaat, »filosofit», joskus tulisivat ohjaamaan ihmiskunnan kohtaloa!—olisi hänen mielessään kangastanut, kun hän »Filosofisissa dialogeissa» hahmoittelee sen yhteiskuntamuodon, joka paraiten turvaisi ihanteen.
Peruuttaen melkein sananmukaisesti, mitä hän »Tieteen tulevaisuudessa» oli lausunut, pitää hän nyt järjettömänä yritystä ruveta yksilö yksilöltä istuttamaan ymmärrystä maapallon kahteen miljardiin ihmiseen. Totuuden ja henkisen edistyksen vuoksi ei ole ollenkaan välttämätöntä, että kaikki ihmiset ovat korkeammasta hengenviljelyksestä osallisia. Korkeimpia matemaatisia asioita ymmärtää vain joku satakunta ihmistä, mutta se riittää. Ihmiskunnan eliitti, sen parhaisto, sen suuret miehet ovat tämän kiertotähden tarkoitus, sanoo Renan, kuten myöhemmin Nietzsche. Niissä löytää universumin tajunta ilmaisunsa. Tämän parhaiston on hallittava suurta joukkoa. Jos se napisee, on parhaiston käytettävä hyväkseen niitä aseita, joita tiede sille tarjoo. Pahimmassa tapauksessa—sanoo Renan syrjäsilmäyksellä kommuunin järjettömyyteen ja kauhuihin—on maan päällä synnytettävä tieteen hirmuvalta, joka pitää alituisessa vavistuksessa tyytymättömän massan. Niillä mielikuvilla, joita Renan tästä hirmuvallasta loihtii esiin, on melkein painajaisunen kaameus— näkyy selvästi, kuinka hänen mielensä tasapaino oli järkkynyt.
Renanin mieli oli kuitenkin liian harmooninen, jotta tämä väkivaltainen pingoitus olisi jäänyt sille pysyväksi. Saamme tuonnempana nähdä, mitenkä hän vielä teki puolittaisen, iroonisen sovinnon demokratian kanssa. Mutta eräs toinen piirre, joka »Filosofisissa dialogeissa» pistää silmään, ei enää häviä hänen elämänfilosofiastaan.
Se oli syvä tietoisuus siitä, että hänen idealisminsa oli vienyt hänet harhaan, että häntä oli petkutettu, vedetty nenästä. Hän alkoi olla perusteellisesti varuillaan kaikkia sielunsa ihanteellisia taipumuksia kohtaan. »Comme j'avais l'esprit juste», sanoo hän, koska hänen mielensä teki oikeutta kokemukselle, huomasi hän, että ihanteella ja todellisuudella ei ole mitään tekemistä keskenään, että maailma selvästi menee kohti mataluutta ja keskinkertaisuutta, että ihanteellinen asia aina on heikompi kuin se raaka koneellinen voima, joka näyttää hallitsevan maailmaa.
Tapa, jolla Renan suhtautui tähän omaan petolliseen idealismiinsa, ilmaisee koko sen monisäikeisyyden, jonka hänen olentonsa nyttemmin on saavuttanut.
Aikaisemmin oli hän kaikissa sellaisissa mielenliikkeissä, kuten uskonnollisuus, omantunnon ääni, runous, rakkaus, joissa tulee ilmi se mitä ihmissielussa on ihanteellisuutta ja epäitsekkyyttä, nähnyt niiden salaperäisten voimain ilmauksia, jotka vähitellen ihmiskunnassa toteuttavat korkeampia elämänmuotoja ja lopuksi kenties »Jumalan». Mutta jos nyt nämä voimat itse asiassa ovatkin voimattomia, jos ihanne on vain väikkyvä juureton kangastus, mitenkä on silloin noita mielenliikkeitä arvosteltava? Toiselta puolen nekin silloin täytyy leimata vain harhaksi, illusioiksi ilman suurempaa kantavuutta, ääniksi, jotka pettävät meidät, jos antaudumme kuuntelemaan, mitä ne kertovat korkeammasta todellisuudesta. Ja toiselta puolen samalla kaikki se, mitä ihmisessä kenties on ylhäistä, tulee juuri siitä, mikäli annamme näille äänille valtaa sielussamme. On siis mahdotonta sulkea niiltä korviansa, on mahdoton luopua siitä, mikä meissä on arvokkainta: sen uskonnollisuuden jätteistä, mikä meihin nuoruudessa istutettiin ja jonka tuoksu on läpitunkenut elämämme, on mahdoton kieltää kaikki tämä ja sutena ruveta ulvomaan susien kanssa. Jää siis jälelle vain yksi mahdollisuus: edelleenkin pysyä idealistina, antautua edelleenkin petkutettavaksi ja nenästä vedettäväksi. Mutta olkaamme tietoisia siitä, että meitä petkutetaan!
Tämä on »renanismin» ydin. Se ei merkitse luopumista entisistä ihanteista eikä uskottomuutta niitä kohtaan. Jäähän, kuten sanottu, idealistinen hypoteesi kuitenkin yhdeksi mahdollisista. Ja vaikka kävisi ilmiselväksi, että se on tuulesta temmattu, täytyy meidän sittenkin toimia sen mukaisesti kuin se olisi tosi. Mutta meidän ei silti ole pakko antautua mihinkään kuvitteluihin, meidän ei ole tarvis vielä lisäksi kärsiä sitä nöyryytystä, että olemme olleet sokeita marionetteja kaitselmuksen kädessä. Joskin se tanssittaa meitä mielensä mukaan, voimme ainakin hiljaisessa mielessämme liittää alistuvaisuuteemme pienen ironian, voimme sisässämme kieltäytyä ottamasta leikkiä liian vakavasti.
»Renanismi» on omituinen kaksiteräinen viisaus, sen ironia on omituisesti kaksikerroksista.
Sen ironia kohdistuu ensinnäkin todellisuuteen. Ihanteen näkökanta on syöpynyt Renaniin niin syvälle, ettei hän oikeastaan voi päästä mihinkään positiiviseen suhteeseen sellaisen todellisuuden kanssa, johon tätä näkökantaa ei näytä voitavan sovittaa: ihanteeton todellisuus on ja pysyy Renanille todellisuuden irvikuvana. Hän ei voi koskaan alistua ottamaan sitä vakavalta kannalta, se herättää hänen ivaansa, hänen nauruansa.
Toiseksi kohdistuu »renanismin» ironia ihanteeseen. Jos todellisuus ilman ihannetta on irvikuva, niin on myös ihanne, jolla ei ole mitään juurta todellisuudessa, vähän naurettava. Kummallekaan ei voi täydellisesti antautua: täytyy osata vapaasti liihoitella niiden välillä.
Jos Renan kenties oli puoleksi keltti, niin on ainakin »renanismi» puhtainta ranskalaisuutta. Sitä ei voi ajatella muualla kuin siinä maaperässä, joka on kasvattanut Montaignen, La Rochefoucauldin, Voltairen—koko tuon sarjan älyllisiä viisaita, joiden ylin halu oli päästä varmuuteen siitä, etteivät elämän illusiot enää pidä heitä lumoissaan, etteivät he ole niiden »dupe», kuten termi kuuluu. Mitä muuta tahansa, mutta narri ei millään ehdolla!
Mutta paitsi tässä älyllisyydessä, tuntuu eräässä toisessakin »renanismin» piirteessä piilevän jotain, jota tuskin voi olla leimaamatta muuksi kuin »gallialaisuudeksi» tai »latinalaisuudeksi». Se ei vielä ole tullut riittävällä selvyydellä esiin.
Joku kirkkoisä on sanonut, että ellei hyveen palkkana seuraa taivaan autuus, on se suurin hulluus maan päällä. Kaukana tietysti siitä, että Renanin mielipide olisi ollut tämä, on hänen moraalifilosofiassaan kuitenkin jotain, joka muistuttaa tällaisia teologisia käsityksiä.
Siveellinen elämä ei näet hänen mielestään voi pysyä pystyssä ilman määrättyjä uskonnollisia käsityksiä. »Me emme pyydä palkitsijaa, mutta me tahdomme todistajan» (Feuilles détachées s. 433). »Jumala» on hyveelle välttämätön. Kun idealisti uhraa henkensä epäitsekkään asian hyväksi, täytyy hänellä olla senverran korvausta, että hän saa uskoa ikuisen oikeudenmukaisuuden panevan merkille hänen uhrauksensa.
Tuo ei ole sitä mitä sanotaan »humaaniseksi» siveysopiksi sanan jyrkimmässä mielessä. Tämän opin mukaan siveellinen teko riittää itse itsellensä; se ei tarvitse mitään korvauksia, ei mitään todistajaa. Se on yksinkertaisesti ihmisluontoon pannun lain toteuttamista, »kunnioituksesta tätä lakia kohtaan», kuten Kant sanoo. Elämän oikea sankarisatu on sen mukaan
»strida hopplös strid, och namnlös dö»,[8]
katsomatta siihen onko taistelulla tulosta vai ei.
Myönnettäköön kernaasti, että tällaisessa rigoristisessa siveyskäsityksessä voi olla annos itsepetosta, ja että kun joku ranskalainen moraalifilosofi ei omasta rinnastansa löydä »kategoorista imperatiivia» sen koko jylhyydessä, niin se johtuu kenties etupäässä siitä, että hän on liian tarkkanäköinen antaakseen omantunnon paatoksen petkuttaa itseään. »L'intérêt joue toutes sortes de personnages, même celui de désintéressé», itsekkyys osaa näytellä epäitsekkäänkin osaa, sanoo La Rochefaucauld sattuvalla tavallaan.
Renanin käsityksen mukaan antaa kunnon ihminen itsensä alttiiksi kaksinkertaiselle petkutukselle, kun hän elämän tarjoamista pettymyksistä huolimatta edelleenkin noudattaa ihanteellisia ääniä rinnassaan. Paitsi sitä että nämä äänet voivat olla petollisia, mikäli ne kuiskaavat meille korkeammasta todellisuudesta, on vielä itse »hyve» persoonallisen edun kannalta »duperie», petkutusta, koska yksilöllä ei ole mitään ajallista etua siitä (Dial. philos. s. 31). Luonto käyttää meitä säälimättömästi hyväkseen, ei ainoastaan rakkaudessa, jossa se, turvatakseen suvun jatkumisen, lupaa taivaallista onnea, kuitenkaan lupaustaan täyttämättä, vaan kaikkien inhimillisten pyyteitten alalla. Ei ole mitään halua, joka ei tyydytettynä näyttäisi onttouttaan. Samoin on moraali luonnon »intressissä»; se panee ihmisen toimimaan vastoin etujaan antamatta hänelle mitään korvausta.
Olisi synti sanoa, että nämä kohdat Renanin elämänfilosofiaa olisivat erikoisen selviä. Välistä näyttää hän ymmärtävän asian niin, kuin olisivat ne idealistiset uskomukset, se uskonnollisuus, joka hänen mielestään erottamattomasti liittyy inhimillisiin siveellisiin käsitteisiin, siveellisen toiminnan suoranainen vaikutin, liikkeelle paneva motiivi. Hän esim. pelkää, että jos positiivisten uskontojen häviötä vielä seuraa noiden idealististenkin uskomusten raunioituminen, on tavaton siveellinen alennus oleva siitä tuloksena. Sen mukaan täytyisi näitä uskomuksia pitää siveellisen toiminnan vaikuttimena, joita ilman se ei voi pysyä pystyssä. Mutta toiselta puolen Renan tehostaa sitä seikkaa, että meidän on pakko noudattaa sisäistä innoitustamme silloinkin kun sen petollisuus on ilmiselvä. Sen mukaan siveellisellä toiminnalla olisi vaikuttimensa itsessään, riippumatta uskomuksista, joita siihen mahdollisesti liittyy tai on liittymättä. Pulma täytynee ratkaista niin, että Renan kyllä omasta puolestaan katsoi voivansa tulla toimeen tällaisella puhtaasti »humaanisella» siveysopilla, mutta epäili vahvasti, jaksaako ihmisten suuri enemmistö sellaiseen tyytyä.
Sama huomautus on tehtävä, mitä tulee siihen käsitykseen, että »hyve» on petkutusta, koska siitä ei seuraa mitään ajallista etua. Renan teki siinäkin suhteessa jyrkän eron ihmisten enemmistön ja oman tyyppinsä välillä, s.o. sen tyypin, jolla on suuri henkinen kutsumus. Tästä enemmän tuonnempana.—
»Petos» näyttää siis olevan luonnon perustus. Luonnon »machiavellismia» vastaan on ihminen voimaton taistelemaan. Päämääränsä saavuttamiseksi on sillä käytettävänään tuhannet temput. Silloinkin kun me luulemme sitä vastustavamme, me kuuntelemme juuri sen ääntä. Yritys jonkun Schopenhauerin tavoin nousta kapinaan Iäistä vastaan on rikos »par excellence». Ainoa viisaus on alistuminen, mutta meidän ei tarvitse sulkea silmiämme siltä, että meitä petkutetaan.
Ja, Jumalan kiitos, tämä alistuminen ei olekaan mitään vaikeata! Maa, ihmisen asuinsija, on kuitenkin ihana, luonto on kaikesta huolimatta sittenkin hyväntahtoinen, ja se minkä verran elämässä on »huonoa farssia», sen me iloisuudella käännämme jälleen hyväksi. Älkäämme ottako näytelmää liian vakavasti; me mukaudumme parhaiten Iäisen tarkoituksiin, käyttämällä pientä ironiaa elämän maustimena.
Renanin nuoruuden sankarillinen idealismi kääntyi hänen vanhoilla päivillään yhä enemmän lyyrilliseksi. Nuoruudessaan hän oli ihaillut kaikenlaista fanatismia, jossa sokea uhrautuminen ihanteen hyväksi tuli näkyviin; vanhempana kaikki se kävi hänelle vastenmieliseksi. Hän kadotti esim. sympatiansa juutalaista henkeä kohtaan, joka ei osaa hymyillä, joka ottaa kaiken niin traagillisen juhlallisesti. Oikea euroopalainen henki on se, joka uskaltaa sanoa itselleen, että työ, jolle on uhrannut elämänsä, kenties on turhuus. Aristokraatiseen hengenkulttuuriin sisältyy pisara skeptillisyyttä, joka saattaa omasta oivallisuudestaan sanoa: »Hyve, sinä et ole muuta kuin sana!»
Nuoruudessaan Renan perusti idealistisen hypoteesin etupäässä siveellisen tietoisuuden tosiseikkaan. Vanhetessaan hän alkoi nähdä varsinkin rakkaudessa ihanteellisuuden ilmauksen. Matalimmassakin sielussa herää hellyyden ja jalomielisyyden väre, kun rakkaus sitä koskettaa; kaikkein ahtainkin mieli tuntee silloin koskettavansa äärettömyyttä. »Rakkaus on paras todistus Jumalan olemassaolosta.» Renan kallistui yhä enemmän naisellisen elämänymmärryksen puoleen. Hänen idealisminsa tuli subjektiiviseksi tunneliikutukseksi, jonka valtaan hän saattoi vapaasti antautua, sallimatta sen silti vangita itseään. Hän näki yhtaikaa ihanteen ja todellisuuden, ne ovat kuin kaksi yhdensuuntaista viivaa, jotka koskettavat toisiaan äärettömyydessä. Yli karun maan antoi hän ihanteen Arielin soittaa ilmaharppuaan.
Tietoisuus siitä, että järjen kritiikki on voimaton luontoa vastaan, antoi hänelle turvallisuutta, kun hän oli pakoitettu jatkamaan »alasrepijän» työtä. Sanoimmepa mitä tahansa, veimmepä kieltämyksen sen äärimäisille rajoille saakka, sisäiset äänet, jotka nousevat tajuttomista syvyyksistä, ja jotka kuiskaavat korkeammasta todellisuudesta, jatkavat siitä huolimatta lumoavaa soittoaan. Sanoimmepa mitä tahansa, meitä uskotaan lopulta kuitenkin vain jos se käy yhteen noiden äänien kanssa, ja itse asiassa me olemme siitä ihastuneita!…