Valitut teokset 1910-1922

by Eino Kaila

VII

Renan kuoli tieteellisten töittensä ääreen 2 päivänä lokakuuta 1892. Hautakiveensä hän tahtoi kirjoitettavaksi: Veritatem dilexi—olen rakastanut totuutta.

Meidän on tämän tunnuslauseen valossa luotava jälkisilmäys aineeseemme, ja varsinkin tarkastettava niitä kahta mainesanaa, jotka tavallisesti liitetään Renanin nimeen: »skeptikko» ja »diletantti».

Epäilyä on monenlaista, ja sillä voi olla monenlaiset edellytykset. Toisinaan se ei ole muuta kuin henkistä mukavuutta, totuuden harrastuksen laimeutta, lopullisen varmuuden pitämistä siksi vähäarvoisena, ettei kannata sen tähden nähdä liikaa vaivaa. Renanin epäilyn edellytykset olivat päinvastaista lajia. Hän oli jo varhaisessa nuoruudessaan tuntenut totuuden tavoituksen koko hekkuman; hänestä tuli yksi Euroopan ensimäisiä tiedemiehiä, jonka tietopiiri oli suunnattoman laaja ja totuudennälkä sammumaton.

Mutta hänen olennossaan oli toinen puoli yhtä mahtavasti kehittyneenä kuin tämä. Se oli hänen tarpeensa sovittaa maailmaan ihanteen näkökulma, tulkita se aatteellisen uskonsa valossa. Koska hänen mielensä oli selkosen selällään todellisuutta kohtaan, sai tämä hänen ihanteellinen pyrkimyksensä yhden kolauksen toisensa jälkeen. Mutta Renan pysyi uskollisena sisimmälle olemukselleen: kun ihanne häntä lähinnä ympäröivässä todellisuudessa näytti näivettyvän, kohotti hän katseensa kauemmaksi, missä hän vielä saattoi nähdä sen väikkyvän edessään. Voisi kenties johtua sanomaan, että tässä alinomaa uudistuvassa palaamisessa ihanteen näkökulmaan, jonka todellisuus aina uudelleen osoitti pätemättömäksi, ilmenee jonkunlainen päättämättömyys, jonkunlainen kykenemättömyys kertakaikkiseen ratkaisuun. Mutta se nyt kerran oli Renanin sisäisen elämän laki. Ja tämä elämä oli jotain siksi mahtavaa, että pian kadottaa halunsa ruveta sitä mestaroimaan, kun lähemmin tutustuu siihen.

Jos siis skeptikolla tarkoitetaan velttoa henkeä, joka viihtyy epävarmuudessa silloinkin kun varmuus olisi saavutettavissa, niin oli Renan skeptikon vastakohta: epäily tuli hänen mielensävynsä hallitsevaksi piirteeksi, kun hän rupesi olemaan varuillaan olentonsa parantumatonta taipumusta kohtaan uskoa todellisuudesta liian paljon, liian hyvää.

»Diletantti»—sanan syvemmässä merkityksessä—on sellainen elämänleikittelijä, jonka sielulta puuttuu oma vakava pysyvä sointisävy, oma lahjomattomasti pyrkivä minuus, jolle eri elämänkannat ja mielensävyt tulevat vain henkisen herkuttelun esineiksi, hänen olentonsa syvemmin ankkuroitumatta yhteenkään niistä. Tässäkin taas Renanin olennon erikoinen monisäikeisyys ja runsaus tulee ilmi siinä, että häneen vissillä oikeutuksella voidaan sovittaa tuollainen mainesana, mutta se tulee silloin saamaan uuden ihanteellisen merkityksen. Jos Renan saattoi antaa henkensä vaivattomasti solua läpi kokonaisen sarjan elämänkantoja ja mielensävyjä, niin se ei johtunut siitä, että häneltä syvemmässä merkityksessä olisi puuttunut oma minuus, vaan päinvastoin siitä, että tämä minuus oli niin rikas, siitä että se oli käynyt läpi niin monivaiheisen uran, että sen oma ulottuvaisuus oli niin suuri.

»Jumala varjelkoon minua ystävistäni», on useampi kuin yksi suuri henki saanut huudahtaa. Renanin seuraajina pidetään moderneja hengenherkuttelijoita Anatole Francen tyyliin, »diletantteja», jotka luulevat voivansa imeä mehun eri elämänkannoista, vaikka eivät ole niihin koskaan sen syvemmin suhtautuneet. Renan sensijaan oli »diletantti» etupäässä jonkunlaisesta uskollisuudesta niitä edellisiä elämän asemia kohtaan, jotka hän aikaisemmin oli sivuuttanut. Hän säilytti niihin senkin jälkeen elävän suhteen.

Joku tällainen suuri piirre on myöskin renanilaisessa ironiassa. Kaikki katkeruus on siitä poissa—jo senkin tähden, että se suurelta osalta on itse-ironiaa, eikä ihminen juuri ole ilkeä itselleen. Sen alla sykkii elämän kaikki mystiikka.

Monisokkeloisuutensa ohella oli Renanissa eräs selkeän yksinkertainen juonne. Se oli hänen »hyvä omatuntonsa». Hänen vanhuutensa optimismi oli tulos siitä siveellisestä terveydestä, joka oli seurannut häntä läpi elämänsä. Hän sanoi mielellään, ettei hän muuttaisi elämässään mitään, jos hän saisi alkaa sen alusta. Se oli kulkenut oman sisäisen lakinsa mukaan eikä siinä ollut mitään korjattavaa.

* * * * *

AARNI KOUDAN ELÄMÄ JA KUOLEMA (1917)

Pari novellettia (»Isä», »Elämä ja kuolema»), sarja päiväkirjan lehtiä (»Talvi»), pari hymniä elämälle ja auringolle (»Lusifer», »Auringosta olet sinä tullut ja auringoksi pitää sinun jälleen tuleman»). Yhteistä näillä on pyrkimys suurpiirteiseen tyyliin ja monumentaaliseen elämännäkemykseen. Sama »kosmillisten» mielikuvien runsaus, minkä tunnemme jo tekijän viimeisestä runokokoelmasta, esiintyy täälläkin.

Tämä kirja on kuvaava Nuoren Suomen viimeiselle vaiheelle. 'Luonnontieteellinen maailmankatsomus' on alkanut menettää tenhoansa; pyritään myönteisempään elämänkantaan. Suunnan johtaja, Eino Leino, hipuaa »Sunnuntai» lehtineen jo teosofiaa; toiset eivät ole ainakaan vielä yhtä pitkällä, mutta johtajan vaikutusvalta näyttää olevan suuri. Se menee niin pitkälle, että se tuntuu kaikkein ulkonaisimmissa tyyliseikoissakin. Leinon nykyiselle proosalle on tunnusmerkillistä, että teonsana mikäli mahdollista sijoitetaan lauseen loppuun; ja valitettavasti Aarni Kouta katsoo olevansa velvollinen menettelemään samoin. Tarkoitus on kai täten saada sanonta raamatullisesti korkeatyyliseksi, mutta keino on liian helppohintainen: syntyy vain köyhää mahtipontisuutta.

Kaukana ovat nyt Zarathustra ja Antikristus. Uskotaan taas elämän lempeyteen ja hyvyyteen. Jumala-sana alkaa taas kaikua korvissa siedettävältä, melkein kauniilta, vaaditaan nöyrää ja myöntävää, valoa janoavaa ja suurestinäkevää mieltä.

Kaikkien näiden vaiheiden, kääntymysten ja vastakääntymysten mielenkiintoisuutta vähentää se seikka, että ne tuntuvat tapahtuvan niin helposti, ei oikein herää usko asian vakavuuteen. Miten paljon siinä on uusien vaikutelmien tavoittelua, miten paljon alastomaksi raastetun sielun koristeellista verhoamista ja miten paljon todellakin vilpitöntä etsintää?

Tulevaisuus on sen näyttävä: hedelmistään puu tunnetaan.

(Uusi Suometar 10.5.1917)

* * * * *

PIIRTEITÄ NYKYAJAN TIETEEN HENGESTÄ.
PROF. TIGERSTEDTIN
»VETENSKAPLIG KRITIK» TEOKSEN JOHDOSTA.
(1919)

»Muoti» vaihtelevine päiväntuulahduksineen ei yksinvaltiaana määrää vain ihmisten suuren enemmistön pukeutumista, vaan myöskin heidän ajatus- ja tunnetapaansa. Muotileijonia on filosofiassa ja osittain tieteessäkin yhtähyvin kuin taiteessa ja pukeutumistavassa. N.s. »ajanvirtaukset» ja »aatesuunnat» ovat usein silkkaa muotia ja varsin vieraat sille syvemmälle henkiselle elämälle, joka sykkii siellä, missä nerokkaat aivot tekevät luovaa työtään. Jos ryhtyisimme tutkimaan kunkin aikakauden syvimpien tutkijoiden yleisiä filosofisluonteisia käsityksiä ja uskomuksia ja vertaisimme niitä päivän »aatesuuntaan», tulisimme monissa tapauksissa varmasti verrattain yllättävään tulokseen. Saisimme nähdä, että monet tällaisista hengistä eivät ole ensinkään »moderneja», eivät ole ensinkään taipuvaisia vannomaan siihen, mikä kaduilla ja turuilla julistetaan viimeiseksi totuudeksi. Päinvastoin, syvemmillä tutkijahengillä on usein ikäänkuin vaistomainen vastaanväittämisen halu. Heissä herää helposti epäluulo sellaisia »totuuksia» kohtaan, jotka äkkiä ovat päässeet suureen huutoon, ja tutkijavaistonsa opastamina he ovat erikoisen herkkiä huomaamaan sellaista, mikä näyttää tekevän niiden pätevyyden kiistanalaiseksi.

Tästä ynnä muista seikoista johtuu, että ne yleisissä käsityksissä huomattavat siirrähdykset, joita on tunnettavissa siinä ilmapiirissä, mikä luovien tutkijoiden työpajoissa on vallalla, ovat usein koko lailla toiset kuin päivän »aatesuunnat». Tällaisia siirrähdyksiä on kuitenkin kieltämättömästi olemassa. Tietenkään ne eivät edes rajoitetunkaan tutkimusalan piirissä, esim. varsinaisten eksaktisten tieteitten työpajoissa, ole kaikki yhdensuuntaisia. Mutta kullekin ajalle ovat kuitenkin toiset niistä tyypillisempiä kuin toiset.

Korkeimpien kysymysten harrastajalle ei mikään saata olla mielenkiintoisempaa kuin puheenalaiset tieteellisessä hengessä havaittavat siirrähdykset. Tieteitten, nimenomaan luonnontieteitten filosofia on kaikista filosofioista mielenkiintoisin—ellei se ole suorastaan ainoa huomionarvoinen filosofia. Tällä emme tarkoita vain niitä väitteitä, joita luonnontutkijat filosofisista kysymyksistä esittävät—se on vähimmin mielenkiintoinen puoli luonnontieteen filosofiaa ja ammattifilosofien on useinkin helppo sellaisissa seikoissa lyödä luonnontutkijoita sormille—vaan ennen kaikkea sitä henkeä, joka tutkimustyötä itseään elähyttää, sitä ilmapiiriä, joka tutkimuksen työpajoissa on vallalla. Tämän hengittäminen kaikkine tomuineen ja tuhkineen on tosifilosofeille hurmaa.

Kantista lähtien onkin ammattifilosofien työ pääasiassa kohdistunut sen omalaatuisen ajatuselämän selvittämiseen, joka on saanut ilmauksensa nykyaikaisen eksaktisen tieteen, fysiikan, kemian, osittain biologian valtavissa rakennuksissa. Mutta se mikä näihin eksaktisen tieteen rakennuksiin lopulta jää pysyvänä aineksena jäljelle, se on vain murto-osa kaikesta siitä, mikä tutkimuksen työpajoissa on synnytetty. Todennettujen, lopullisilta näyttävien totuuksien yläpuolella leijuu ja elää miltei päivästä toiseen muuttuva hypoteesien ja teorioiden monivärinen maailma. Niissä elää se mikä tieteessä on katoavaista ja katoavaisinta—mutta usein myöskin se, mikä siinä on nerokkainta. Niissä elävät tieteelliset »ajanvirtaukset».

Se viehättävä kirjanen, jonka prof. Tigerstedt poistuessaan oppituolistaan viime keväänä jätti oppilailleen muistoksi, on sisällöltään ja yleiseltä suunnaltaan nykyajan luonnontutkimuksen hengelle tyypillinen.

Ei tosin ehkä kaikissa piirteissään. Filosofisesti on näet prof. Tigerstedt lähinnä Dubois-Reymondin 'ignoramus et ignorabimus' kannalla. Hänen kantansa tärkeimmässä kaikista filosofisista kysymyksistä—kysymyksessä sielunelämän asemasta olevaisuuden kokonaisuudessa—pohjaa siihen, että »me emme yhtään tiedä, mitä tajunta ja tahto luonnontieteellisesti katsoen ovat». Tällainen probleeminasetteluhan on nykyajan valistuneimpien luonnontutkijoiden keskuudessa hylätty. Ajateltakoon esim. prof. Tigerstedtin kolleegaa Max Verwornia y.m. tutkijoita, jotka oivaltavat, että on järjetöntä kysyä, miksi aivomolekyylit eivät voi selittää sielunelämää—koskapa kaikki tiedonobjektit ovat tajunnansisältöjä, siis »sielua». Tämä prof. Tigerstedtin kanta on yhteydessä sen seikan kanssa, että hän Helmholtzin tavoin uskoo aistimuksemme tajunnasta riippumattoman ulkoisen todellisuuden »merkeiksi» ja sen mukaisesti myöntää tietämyksellemme tähän todellisuuteen nähden symboolisen arvon. Tällainen käsitys nähdäkseni kaatuu jo siihen, että luonnontiede faktillisesti käsittelee esineitään realiteetteina eikä symbooleina.

Mutta jääkööt sikseen nämä yksityiskohtaiset huomautukset. Suurinta mielenkiintoa on siinä yleisössä, jolle prof. Tigerstedt on kirjasensa tarkoittanut, herättävä se avaramielinen kanta, jolle hän teoksensa hauskimmassa, 7:nnessä luvussa, on asettunut ihmiselämän ylimpiin kysymyksiin nähden. Hän siinä taitavan tutkijan koko tunnollisuudella ikäänkuin punnitsee vastakkain luonnontieteellisen tietämyksemme pisaroita ja tietämättömyytemme valtamerta. Uskallammeko näiden pisaroiden perusteella lausua jotakin tuon valtameren syvyyksistä? N.s. »luonnontieteellinen maailmankatsomus», joka vastaa tähän myöntävästi, sisältää hänen mielestään yhtä paljon metafysiikkaa kuin mikä muu maailmankatsomus tahansa. Inhimillisen kulttuurityön suuret aikaansaannokset tuntuvat viittaavan päinvastaiseen suuntaan kuin luonnontapahtumien tieteellinen tarkastelu, joka avaa meille perspektiivin maailman kaikkeuden ikuiseen kuolemaan. Mikään lopullinen ratkaisu ei näytä mahdolliselta. Syvä skepsis, epäily, joka samalla on kaiken inhimillisen tietämyksen hedelmöittämä, on tulos, ja se onkin todella omaksuttuna, pidettävä yhtenä korkeimmista hengen asenteista.

Tämä syvällisen epäilyn piirre, nimenomaan myöskin kehitysopillisissa kysymyksissä, onkin prof. Tigerstedtin kirjasessa nykyaikaisesti tyypillisintä.

Meillä on nyt Ernst Haeckelin kuolinvuosi. Hänen mukanaan meni ehkä lopullisesti mailleen darwinistinen kausi biologisessa ajattelussa. Nykyajan kokeellisbiologinen tutkimus on sivuuttanut Darwinin ja Haeckelin opin »luonnollisesta valinnasta» kehityksen aiheuttajana niin täydellisesti kuin mahdollista. Eräässä lausunnossa vuodelta 1914 toteaa tunnettu perinnöllisyystutkija, prof. Johannsen, että kokeellinen perinnöllisyystutkimus on riistänyt pohjan koko darwinistiselta oppirakennukselta. Jos mahdollista vielä pidemmälle menee hänen mainio kolleegansa Bateson eräässä »British Associationissa» esitetyssä lausunnossa samalta vuodelta. Batesonin mielestä ei perinnöllisyystutkimuksen kannalta ole mitenkään ymmärrettävissä, että »ituplasmaan» olisi »kehityksen» kuluessa tullut lisää uusia tekijöitä, mutta kylläkin, että näitä varisee pois. Fysiologisessa mielessä ei siis koskaan olisikaan mitään »kehitystä» tapahtunut, vaan eliöiden sarjassa olisi ituplasmasta vähitellen pudonnut pois joukko ehkäisyfaktoreita, ts. ne alkueliöt, joista kehityssarja on lähtöisin, olivat rakenteeltaan monimutkaisempia kuin niiden »korkealle kehittyneet» myöhäiset jälkeläiset. Tämä ei ole mitään mahdotonta—Shakespearekin sisältyi kerran silmin tuskin näkyvään limajyväseen.

Mainittu Batesonin paradoksi—enempää se ei tahdo olla—on nykyajan biologiselle, ja muullekin luonnontieteelliselle, ajattelulle kuvaava. Nykyajan tieteen silmissä on elämänilmiöiden arvoituksellisuus mittaamaton.

Bateson on samassa esitelmässään maininnut, mitenkä nykyajan biologin täytyy suhtautua niihin teorioihin, joiden avulla viisikymmentä vuotta sitten luultiin voitavan selittää elämänilmiöt ja kehitys: häntä »niiden yksinkertaisuus ja rohkeus huvittaa». Se ken jossain määrin tuntee nykyajan biologisia suuntia ja niissä voimakkaina esiintyviä filosofisia virtauksia, ei voi muuta kuin hämmästyä sitä jyrkkää käännettä pois yksinkertaisista mekanistisista käsityksistä, mikä niissä ilmenee, ja sitä radikaalisuutta, millä nykyajan biologiassa aikaisemman tieteen uskonkappaleita asetetaan kysymyksenalaisiksi. Tähän voi verrata ei ainoastaan sitä häikäilemättömyyttä, millä nykyajan fyysikot muovailevat uudelleen tieteensä perimmäisiä käsityksiä, säälimättä edes vanhimpiakaan ajatustottumuksiamme. Sellainen mullistava hypoteettinen maailmankuva, jonka nykyaikainen fysikaalinen relativiteettiteoria tarjoo, on päätä huimaavassa rohkeudessaan, johon samalla sisältyy mitä syvintä epäilyä vanhoja ajatustottumuksia kohtaan, nykyajan tieteelliselle hengelle kuvaava.

Ei ole mielestäni mitään epäilystä siitä, että tähän nykyajan tieteelliseen henkeen, nimenomaan sen ylenpalttiseen skeptillisyyteen biologisissa kysymyksissä sisältyy tuntuva joukko ohimeneviä, hetkellisiä piirteitä. Niinkuin olen eräässä toisessa yhteydessä esittänyt, piilee mielestäni darwinismissa filosofisesti arvokas ydin, joka vain tarvitsee pukea onnelliseen muotoon. Samantapaista yli maalin ampuvaa skeptillisyyttä sisältyy nähdäkseni myöskin siihen filosofiseen katsomukseen, jota prof. Tigerstedt kirjasessaan edustaa. Prof. T. lausuu m.m., ettei meillä ole mitään perusteita väitteeseen, että energian säilymisen prinsiippi olisi psyykillisiin prosesseihin nähden pätevä. Todellisuudessa meillä tällaisia perusteita kuitenkin lienee. Rubnerin, Atwaterin y.m. kuuluisat teokset, joiden kautta on osoitettu mainitun prinsiipin pätevyys kaikessa fysiologisessa tapahtumisessa, ovat samalla epäsuorasti tehneet sen pätevyyden psyykillisunkin prosesseihin nähden erinomaisen todennäköiseksi; noista kokeistahan seuraa välittömästi, että ajatus ja tahto eivät mitattavissa olevalla tavalla lisää ruumiin fysiologista energiaa. Tämän mukaisesti eivät edes nykyajan spiritualistiset psykologit—esim. prof. E. Becher Münchenissä— hyväksy mitään sellaista oppia ruumiin ja »sielun» suhteesta, joka on ristiriidassa mainitun prinsiipin kanssa.

Ylimalkaan olisin taipuvainen luonnontieteelle myöntämään maailmankatsomus-kysymyksissä enemmän sananvaltaa kuin kuuluisa luonnontutkijamme.

Jottei minun luultaisi kaikessa vannovan opettajan sanoihin, olen rohjennut tehdä nämä huomautukseni, jotka samalla sopivat reunamuistutuksiksi prof. Tigerstedtin kirjan suomalaiseen painokseen, mikä minun toimittamanani ja Otavan kustannuksella piakkoin ilmestynee.

(Iltalehti 30.9.1919)

* * * * *

SIELUNELÄMÄ BIOLOGISENA ILMIÖNÄ (1920)

»Luonnontutkijan ylimpänä filosofiana on epätäydellisen maailmankäsityksen sietäminen.»

Ernst Mach, Die Mechanik in ihrer Entwicklung (1883).

SISÄLLYS.

I Missä merkityksessä sielunelämä on biologinen ilmiö ja mitä siitä seuraa mekanismin ja vitalismin kysymykseen nähden

1. Mitä »neovitalismi» on. 2. Kausaaliprinsiippi nykyajan luonnontutkimuksessa. 3. Psyykillinen kausaliteetti. 4. Psyykillinen kausaliteetti fysiologisen kausaliteetin erikoistapauksena. 5. Mekanismin ja vitalismin kysymys sielutieteen alalla.

II Mekanistisen prinsiipin lähempi määrittely

1. Elämänilmiöiden fysikaaliskemiallinen selittäminen näyttää
toivottomalta yritykseltä.
2. Mekanistista prinsiippiä ei saa määritellä »mekaanisen
luonnonkäsityksen» kannalta.
3. _Oscar Hertivig_in käsityksen arvostelua.
4. _Driesch_in biologisen filosofian esitys ja arvostelu.

III Vitalismin psykologinen kumoaminen

1. Tapaus, jossa tyypillinen tarkoituksenmukainen reaktio jää
pois, vaikka kaikki 'energeettiset' edellytykset siihen ovat
olemassa, koska eräs mekanistinen edellytys on poistettu.
2. Psykolamarckismin esitys ja arvostelu.
3. _Becker_in psykovitalismi. 4. Loppusanat.

* * * * *

I MISSÄ MERKITYKSESSÄ SIELUNELÄMÄ ON BIOLOGINEN ILMIÖ JA MITÄ SIITÄ SEURAA MEKANISMIN JA VITALISMIN KYSYMYKSEEN NÄHDEN

1. Vuonna 1894 teki psykiatrian professori Baselin yliopistossa Gustav Wolff, jonka elämäntyön huomattavin osa kuuluu teoreettisen biologian alaan, merkillisen eläintieteellisen kokeen. Ollen monien muiden kriitillisten tutkijain tavoin vakuutettu siitä, että Darwinin periaatteet eivät riitä selittämään eliöiden tarkoituksenmukaisuutta— yksinkertaisinkin alkueläin on verrattomasti paljon monimutkaisemmin ja tarkoituksenmukaisemmin rakennettu kuin mikään ihmisten keksimä kone, sillä edellinen pystyy »itseregulationsa» avulla vaihtelevissakin ulkonaisissa oloissa saavuttamaan »tarkoitetun» tuloksen, mihinkä jälkimäinen ei pysty—, koetti Wolff keksiä sellaisen konkreettisen yksityistapauksen, joka poikkeaisi kaikista niistä »tilanteista», mihinkä yksilö oman taikka suvun kehityksen kuluessa on voinut joutua. Jos yksilö tässäkin tilanteessa ulkoisen vaikutuksen tuottamaan häiriöön, jonkalaatuista se olettamuksen mukaan ei koskaan ennen ollut kokenut, vastaisi tarkoituksenmukaisella tavalla, oli _Wolff_in mielestä senkautta kokeellisesti todistettu, että _Darwin_in periaatteet ovat riittämättömät: koska puheenalaista häiriötä ei koskaan ollut yksilön eikä suvun historiassa esiintynyt, ei myöskään se aivan erikoislaatuinen »mekanismi», joka oli häiriön poistamiseksi tarpeen, ollut voinut »sattuman» kautta »olemassaolon taistelussa» kehittyä.

_Wolff_in koe sisältyi siihen, että hän poisti vesiliskon (Triton Taeniatus) silmästä linssin—ainoastaan linssin. Linssi kasvoi uudelleen. Tämän merkillisen regeneratioilmiön[9] oikeaksi arvostamiseksi on tarpeen huomauttaa, että luurankoisten silmä on kehitykseensä nähden kokoonpantu aiheista, jotka ovat kotoisin eri tahoilta. Silmän sisemmät osat (m.m. iris) ovat peräisin silmärakosta, joka aivoaiheesta kasvaa kohti ihoa. Linssi sensijaan on alkuisin ihosta: siinä missä silmärakko koskettaa ihoa, painuu sen pää sisään, iho seuraa mukana tätä syvennystä ja muodostuu linssiksi. Kun siis linssi oli keinotekoisesti poistettu, täytyi uuden linssin kasvaa aivan toisesta aineistosta, jolla koko luurankoissarjassa ei ole linssin kanssa mitään tekemistä: uusi linssi kasvoi todellisuudessa iriksen yläreunasta. Spemann huomauttaa, että regeneratio on niin täydellinen, että on mahdoton eroittaa uutta linssiä entisestä.[10]

Wolff katsoi tuloksensa todistavan, että eliöissä ei esiinny ainoastaan »kiinteätä» (»fixiert») tarkoituksenmukaisuutta, joka johtuu perityistä reaktiotavoista, vaan myöskin »primääristä tarkoituksenmukaisuutta». Tällainen on _Wolff_in mielestä »mekanistisesti» selittämätön: yhtä vähän kuin on todennäköistä, että minä miljoona-arpajaisissa voitan päävoiton, yhtä vähän on »sattuma» voinut tuottaa tällaisen käsittämättömän monimutkaisen tarkoituksenmukaisen tuloksen, ja muu kuin »sattuma» ei »mekanistiselta» kannalta voi tulla kysymykseen, koska _Wolff_in mielestä ei tässä tapauksessa voida olettaa erikoista darwinistisesti kehittynyttä regeneratiomekanismia. Senvuoksi »tällaiset tapaukset suoranaisesti todistavat vitalistisen tapahtumisen olemassaolon».[11] Vitalistinen tapahtuminen merkitsee siis tapahtumista, joka pakoittaa olettamaan, että määrätty »efekti» on kausaalisesti vaikuttavana tekijänä niiden edellytysten joukossa, jotka sen tuottavat. Tällaiseen oletukseen pakoittaa—puheenalaisissa tapauksissa—yksinkertainen todennäköisyyslaskelma, siis loogillinen välttämättömyys.[12]

Millä tavoin »efekti», tulos, päämäärä vaikuttaa—siitä ei tämä ylen kriitillinen tutkija koskaan ole lausunut mitään arveluita. Hän on tyytynyt vain toteamaan mainitun loogillisen välttämättömyyden. Nimenomaan on hän jyrkästi vastustanut sitä käsitystä, että »teleologinen käsitystapa merkitsee samaa kuin psyykkisellä syyllä korvaaminen».[13] Se teleologisen tapahtumisen muoto, jolloin »efekti» vaikuttaa senkautta että se tajuavan olennon päämääränmielteenä ohjaa hänen toimintaansa, on _Wolff_in mielestä vain erikoistapaus.

Tällainen »vitalismi» sisältää siis väitteen, että orgaanisissa ilmiöissä esiintyy tapahtumista, joka määrätyllä tavalla periaatteellisesti poikkeaa epäorgaanisen luonnon tapahtumisesta. Mutta tämä poikkeavaisuus ei suinkaan sisällä, että »vitalistinen» tapahtuminen ei olisi kausaaliprinsiipin alainen. Päinvastoin esim. Wolff juuri kausaaliprinsiipin nimessä vaatii oletettavaksi »vitalistista» tapahtumista: täytyy olettaa, että »efekti» on kausaalisesti vaikuttavana tekijänä. Myöskään ei tällainen »vitalismi» sodi energian säilymisprinsiippiä vastaan; nykyajan vitalistit olettavat kaikki, että, mikäli vitalistinen tapahtuminen määrätyssä »tilanteessa» on mahdollinen, täytyy sen energeettisesti mahdollisuutena sisältyä tähän tilanteeseen; vitalistinen tapahtuminen ei lisää eikä vähennä kysymyksessäolevan aineellisen Systemin fysikaaliskemiallisia energioja, se vain ohjaa niitä;— kuten E. Becker, Driesch y.m. ovat osoittaneet, voidaan tällaista ohjaamista ajatella muodoissa, jotka täydellisesti noudattavat energian säilymisprinsiippiä.[14]

Vitalistinen tapahtuminen on siis sekä kausaalilain että energiansäilymisprinsiipin alainen, ainoa mistä se poikkeaa, sen vastakohta siis, on »mekanistinen» kausaliteetti.

Käsitteet »mekanismi» ja »mekanistinen» ovat kiinteästi juurtuneet nykyajan biologiaan ja niitä käytetään likipitäen siinä filosofisessa merkityksessä, minkä Kant niille antoi teoksessaan »Kritik der Urteilskraft». Seuraavassa ymmärrän »mekanistisella prinsiipillä» sitä yleisen kausaaliprinsiipin erikoismuotoa, jonka mukaan kunkin aineellisen systemin tila ajankohtana b on lainmukainen seuraus yksinomaan sen ynnä sen ympäristön aineellisesta tilasta edellisenä aikadifferentiaalina a.[15] Kaikki myöntävät, että »mekanistinen prinsiippi» joka tapauksessa elottomassa luonnossa on yksinvaltias. Kysymyksenalaista saattaa olla vain, onko se yksinvaltias myös elollisessa luonnossa ja varsinkin korkeampien eläinten toiminnassa, joiden keskushermostoon liittyy sielunelämää. Ilmeistä on, että vanhanaikainen »vuorovaikutusteoria», jonka mukaan »sielu» vapaasti vaikutti ruumiiseen, välttämättä samalla oli biologisessa suhteessa vitalismia, se ei ainakaan korkeampain eläinten toimintaan nähden myöntänyt »mekanistista prinsiippiä» yksinään määrääväksi. Ensi hetkessä saattaa näyttää siltä, kuin »parallelismi», joka opettaa, että sielunelämä on keskushermoston prosessien rinnakkaisilmiö, joka ei millään tavoin vaikuta näihin prosesseihin, välttämättä samalla olisi »mekanistinen», jopa tunnustaisi, sikäli kuin sielunelämä sen mukaan on funktionaalisessa suhteessa fysiologinen ilmiö, »mekanistisen prinsiipin» sielunelämäänkin nähden—välillisesti—päteväksi. Ajateltavissa on kuitenkin sellainen »parallelismi», joka biologisessa suhteessa olisi vitalismia, joka siis opettaisi, että sielunelämä on keskushermoston prosessien tehoton rinnakkaisilmiö, mutta kieltäisi »mekanistisen prinsiipin» yksinvaltiuden näihin prosesseihin nähden;—todellisuudessa tällaista tapausta kuitenkin tuskin esiintyy, siksi »parallelismi» on maailmankatsomuksena ilmaus »mekanistisista» ajatustottumuksista. Toisaalta on selvää, että jos »mekanistinen prinsiippi» voidaan osoittaa yksinvaltiaaksi myöskin orgaanisen, siis m.m. keskushermoston tapahtumisen alalla ja jos »parallelismi»—taikka kriitillinen »vuorovaikutusteoria», joka, kuten tulee osoitettavaksi, ei empiiriseltä sisällöltään poikkea »parallelismista»—on oikeassa, niin »mekanistinen prinsiippi» on kaikessa olevaisessa, niin hyvin fyysillisten kuin välillisesti myös psyykillisten ilmiöitten alalla yksinvaltias.

Mekanismin ja vitalismin taistelulla on siis verraton filosofinen merkitys, sikäli kuin siinä on esillä maailmankatsomukseemme nähden ratkaiseva kysymys, voidaanko maailma »selittää» yhden vaiko vasta useamman periaatteen avulla?

* * * * *

Kun siis, palataksemme takaisin lähtökohtana olleeseen erikoistapaukseen, Gustaf Wolff opettaa, että vesilisko vitalistisella tavalla regeneroi linssinsä, sisältää tämä väite, että regeneratio-ilmiö ei ole yksinomaan seuraus niistä fysikaalisista, kemiallisista ynnä mahdollisista muista aineellisista eli »mekanistisista» syistä, jotka operatiokohdassa vaikuttavat. Tämän erikoisproblemin myöhemmistä vaiheista on tässä mainittava seuraavaa. Spemann osoitti, että linssin regeneratio on seuraus silmärakon ja ihon kosketuksesta. Jos silmärakko hävitetään, ei mitään linssiä muodostu; mutta niinpiankuin silmärakko regeneroituu ja koskettaa ihoa, muodostuu linssi. Lewis täydensi tärkeällä tavalla edellisiä tutkimuksia. Transplantatiokokeiden avulla hän osoitti, että mikä ihon osa tahansa voi muodostaa linssin, niin piankuin silmärakko vain tulee ihon kanssa kosketukseen. Lewis olettaa, että linssin muodostuminen on välttämätön »mekanistinen» seuraus toisaalta kaikkialla ihossa, toisaalta silmärakossa löytyvien aineiden keskinäisistä kemiallisista reaktioista.[16] Tämä lopputulos on yhtä yllättävä kuin alku: nythän, siltä näyttää, yhtäkkiä käy darwinistisesti ymmärrettäväksi, mitenkä linssi fylogeneettisesti on syntynyt: iho on sattumalta saanut sellaisen omituisuuden, että silmärakon sisältämäin aineiden kemiallinen kosketus ihoon aiheuttaa linssin syntymisen.

Mutta merkillistä: yhtä vähän Wolff kuin muut nykyajan vitalistit arvelevat, että tämä tulos kumoaa heidän vitalismiansa. Spemann itse, joka on erinomaisen ansiokas ja kriitillinen tutkija, päästää iroonisten lauseittensa lomista näkyviin syvän epäuskonsa Darwinin prinsiippeihin eikä haikaile vallan bergsonistiseen sävyyn ilmaista epäluottamustansa koko »mekanistista» järkeä kohtaan, koska muka »muuttuvaista ei ylipäätään voi jäännöksettömästi ilmaista kiintein käsittein».[17]

Vitalistit huomauttavat näet, etteivät he väitäkään, että vitalistinen tapahtuminen olisi kaikkivaltias ja ettei se olisi sidottu määrättyihin mekanistisiin mahdollisuuksiin. Vitalistinen tapahtuminen on heidän mukaansa rajoitettu niihin puitteisiin, joita sen kykenemättömyys luoda uutta energiaa, siis energiansäilymisprinsiippi, sille asettaa. Tätä kohtaa on, kuten tulee esitettäväksi, varsinkin Driesch kehitellyt. Senvuoksi ei nykyaikaista vitalismia voidakaan kumota osoittamalla, että regeneratio- ynnä restitutio-ilmiöillä samoinkuin muilla orgaanisilla regulatioilla on rajansa.

Herää senvuoksi seuraava ajatus.

Sielunelämä on funktionaalisessa suhteessa fysiologinen ilmiö. Niinkuin biologiassa yleensä täytyy tälläkin sen erikoisalalla mekanismin ja vitalismin vastakohdan esiintyä. Voidaanko ehkä sielunelämän alalla tämä kiista ratkaista puoleen taikka toiseen? Mekanistinen prinsiippi olisi sielunelämän alalla osoitettu päteväksi, jos voitaisiin näyttää, että jossakin tapauksessa on annettuna kaikki energeettiset edellytykset määrättyyn tyypilliseen tarkoituksenmukaiseen reaktioon, mutta tämä kuitenkin jää pois, koska jokin puhtaasti mekanistinen edellytys ei ole täytetty. Luulen, että tällaisia tapauksia voidaan osoittaa oleviksi ja erästä sellaista tulee seuraavassa yksityiskohtaisesti tarkasteltavaksi.

Seuraava tutkielma on näinollen vain pitkä todistusketju. Ensin on osoitettava oikeaksi sen pääpremissi: että sielunelämä määrätyssä merkityksessä on fysiologinen ilmiö. Kun on syytä ryhtyä asiaan mahdollisimman perinpohjaisesti, tuntuu sopivalta alkaa muutamilla huomautuksilla fyysillisestä ja psyykillisestä kausaliteetista.

Toisessa luvussa tulee sitten tärkeällä tavalla syvennettäväksi »mekanistisen prinsiipin» määritelmää. Senkautta, että tämä prinsiippi, loogilliselta kannalta tykkänään epäoikeutetulla tavalla, vielä nykyäänkin enimmäkseen määritellään erään luonnonfilosofisen teorian, nim. »mekaanisen luonnonkäsityksen» kannalta, lankeaa tämän teorian heikkous toisaalta vitalismin hyväksi. Senvuoksi on etsittävä tämän prinsiipin loogillisesti virheetön määritelmä, jolloin samalla saadaan syviä silmäyksiä biologian todelliseen tehtävään ja eräisiin sen peruskäsitteisiin.

Vasta kolmannessa luvussa yritetään »vitalismin psykologista kumoamista».

»Vitalismiksi» (paremmin »neovitalismiksi») olen tässä nimittänyt sitä biologista filosofiaa, jota Wolff ja Driesch edustavat. Näitä kahta kriitillistä ja ansiokasta tutkijaa, joiden oppi perustuu kokeelliseen tieteeseen ja terävään loogilliseen harkintaan—mutta jotka sivumennen sanoen eivät ole läheskään yksimielisiä, vaan varsin tuimasti ovat toisiaan arvostelleet—, mainitsevat kaikki asianymmärtävät biologit erinomaisella kunnioituksella.[18] Mutta tämän kriitillisen vitalismin rinnalla vaikuttaa nykyajan biologiassa toinen, jolta tuo mainesana täytyy kieltää: _Pauly_n, _A. Wagner_in, _Francé_n ym. edustama »psykolamarckismi», joka koettaa selittää tarkoituksenmukaisuusilmiöt _Lamarck_in tapaan, mutta vetoaa puhtaasti psykologisiin selitysperusteihin. Näitä virtauksia ynnä eräitä niiden kriitillisempiä sukulaisia—jotka kaikki kuitenkin tekevät sen virheen, että ne, _Mill_in termejä käyttääkseni, koettavat derivatiivisten eli johdannaisilmiöiden avulla selittää perusilmiöitä, siis saman virheen, minkä ilmatieteilijä tekisi, jos hän meteorologisten ilmiöiden nojalla koettaisi selittää fysiikan perusilmiöitä—näitä virtauksia tuntuu olevan aihetta lopuksi lyhyesti käsitellä.

* * * * *

2. _David Hume_n syvälliset, kirkkaat huomautukset kausaliteetin luonteesta tarjoutuvat itsestään lähtökohdaksi.

»Me kuvittelemme, että jos äkkiä olisimme tulleet maailmaan, olisimme heti voineet päätellä, että biljardipallo, törmätessään toista samanlaista vastaan, saattaa tämän liikkeeseen, ja me uskomme, että meidän ei olisi tarvinnut odottaa tulosta, voidaksemme tämän varmuudella väittää. Niin suuri on tottumuksen mahti.»

Mutta yhtä vähän kuin »monimutkaisemmissa» luonnonilmiöissä havaitaan mitään loogillista perustetta—»kukaan ei väitä että räjähdysaineen tai magneetin voima koskaan olisi voitu keksiä järkipäätelmien kautta»—yhtä vähän tässä yksinkertaisimmassa tapauksessa syyn ja seurauksen välillä ilmenee mitään välttämätöntä sidettä.

»Kun näen esim. biljardipallon suoraa rataa etenevän toista kohti, niin toisen pallon liike tosin esiintyy kosketuksen eli työnnön tuloksena, mutta voinhan yhtä hyvin kuvitella tämän syyn aiheuttavan satoja muunlaisia seurauksia! Eivätkö molemmat pallot voisi tykkänään pysähtyä paikalleen? Eikö ensimäinen pallo voisi lähteä suoraviivaisesti taaksepäin tai kääntyä alkusuunnastaan johonkin muuhun? Kaikkia näitä mahdollisuuksia saattaa ajatella. Miksi siis asettaisimme toisen niistä toisen edelle, joka yhtä hyvin on ajateltavissa? Mikään järkiperuste ei koskaan voi antaa mitään selitystä tähän.»

»Lyhyesti, jokainen vaikutus on syystänsä poikkeava tulos. Senvuoksi sitä ei voida tästä syystä löytää, ja jokaisen yrityksen keksiä se apriorista tietä täytyy jäädä täysin mielivaltaiseksi. Ja senkin jälkeen kuin se on tullut tutuksi, täytyy sen liittymisen juuri tähän syyhyn näyttää yhtä mielivaltaiselta, koska järjen kannalta monien muiden vaikutusten täytyy näyttää vallan yhtä luonnollisilta. Turhaan me siis ilman vaarinoton ja kokemuksen apua kuvittelemme voivamme määrätä tuloksen taikka voivamme päätellä syyn taikka vaikutuksen.»[19]

Yksityiskohtaisesti osoittaa Hume, että me emme missään, ei fyysillisessä eikä psyykillisessä havainnossa, vaarinota sellaista »voimaa taikka energiaa», että »voisimme ilman mitään kokemusta ennakolta nähdä tuloksen ja jo ensi kerralla pelkän ajatus- ja päättelytoiminnan avulla varmuudella ilmaista sen». »Kaikki tapahtumat näyttävät täysin irrallisilta ja erillisiltä»[20]; ne ovat »disjecta membra», kuten Wundt sattuvasti sanoo.[21]

»Enin, mihin ihmisjärki pystyy, on senvuoksi saattaa luonnontapahtumien prinsiipit yksinkertaisempaan muotoon ja johtaa moninaiset erikoiset vaikutukset muutamista yleisistä syistä analogiamenettelyn, kokemuksen ja vaarinoton avulla.» »Täydellisin luonnontutkimus vähentää tietämättömyyttämme vain hitusen verran ja ehkäpä täydellisimmästä filosofiasta on vain se hyöty, että se osoittaa, mitenkä tietämättömyytemme edelleen jää voimaan.»

Yleisesti on tunnettua, mitenkä Hume tottumuksen avulla selittää sen näennäisen välttämättömyyden siteen, mikä tutuissa ilmiöissä— esim. biljardipallojen työnnöissä—näyttää yhdistävän seurauksen syyhyn. Syy ja seuraus ovat tällaisissa tapauksissa kiinteästi assosioituneet toisiinsa meidän tajunnassamme; tämän perusteella me syyn esiintyessä suurella varmuudella odotamme määrätyn seurauksen esiintyvän; ja tämän subjektiivisen varmuuden eksymme luulemaan loogilliseksi välttämättömyydeksi.[22] Tällainen odotus on luonnollinen ja käytännöllisesti oikeutettu senvuoksi, että samat syyt tähän saakka aina ovat tuottaneet samoja seurauksia. Uskomme luonnontapahtumisen yhdenmukaisuuteen, kausaliteettikäsityksemme, perustuu siis »luonnon tavallisen viisauden mukaisesti vaistoon eli sokeaan viettiin, jonka vaikutus on taattu»—nim. tottumukseen—eikä »petollisiin järkipäätelmiin», jotka ovat kaikenmoisten hairahdusten alaisia.[23] Tämä hengentoiminta on välttämätön sekä käytännöllisessä että tietopuolisessa suhteessa; jälkimäisessä katsannossa on huomattava, että »kaikkien kokemuspäätelmien edellytyksenä on, että tulevaisuus vastaa menneisyyttä. Yritys koettaa osoittaa tämä oletus todennäköisyystodistuksen kautta oikeaksi johtaisi ilmeiseen kehään, silloin pidettäisiin myönnettynä se, mikä juuri on kysymyksenalaista.»[24]

Ei saata olla parempaa todistusta _Hume_n suorittaman kriitillisen työn merkityksellisyydestä kuin se, että ne sitkeät ratsionalistiset ajatustottumukset, joita vastaan hänen kritiikkinsä oli kohdistettu, yhä vielä tänä päivänä, lähes kahden vuosisadan kuluttua, monissa luonnontutkijoissa vaikuttavat yhtä voimakkaina hämmentävinä tekijöinä kuin hänen aikanaan. Esimerkkinä saattaa mainita erään nykyajan syvällisimmistä biologisista ajattelijoista, »kehitysmekaniikan» perustajan Wilhelm Roux'n, jonka merkitykselliset lisät »mekanismi ja vitalismi» kysymykseen tulevat seuraavassa antamaan aihetta käsittelyyn.

Tämä etevä ajattelija ja kokeellinen tutkija ei luultavasti koskaan ole perehtynyt _Hume_en; hänen kausaliteetti-käsityksensä on räikeästi ante-humelainen. Hän lausuu esim.

»Syy, causa on se mikä vaikuttaa, latinaksi siis faktori. Syyperäisyydeksi eli kausaliteetiksi nimitetään kiinteänä, muuttumattomana pysyvää suhdetta syyn ja vaikutuksen välillä… Faktorien vaikuttaminen aiheuttaa välttämättömyydellä niiden tuloksen eli vaikutuksen.»

»Mutta jos, kuten monet filosofit tekevät, vaikuttamista ei oteta lukuun, niin syyn ja seurauksen konstantti suhde tietysti on jotakin käsittämätöntä, mystillistä, kun sensijaan vaikuttaminen tekee sen itsestään selväksi.»[25]

Kuin ei Hume koskaan olisi julistanut syviä ajatuksiansa, esittää Roux, että syyn yhdistää seuraukseen sellainen »voima eli energia», jonka perusteella voimme edellisestä välttämättömyydellä johtaa jälkimäisen. Senvuoksi määrittelee hän tieteensä päämäärän seuraavasti:

»Tämän välttämättömän aikaisemman tapahtumisen, joka on seuraavan (tapahtumisen) kvantitatiivisesti ja kvalitatiivisesti riittävä syy, tahdomme me tämän välttämättömyyden eli kausaliteetin perusteella eliöiden kehitystapahtumiin nähden mahdollisimman tarkasti kvalitatiivisesti ja kvantitatiivisesta selvitellä.»[26]

Yleensä voidaan sanoa, että kun luonnontutkijat puhuvat kausaliteetista, niin se yhä vieläkin tavallisimmin esitetään loogillisena välttämättömyytenä.[27] Esimerkkinä siitä voisi monien muiden muassa mainita erään toisen biologisen ajattelijan, _H.S. Jennings_in, jonka mietteet niinikään tulevat seuraavassa antamaan runsaasti puheenaihetta. Kun erästä alkueläintä häiritsevästi ärsytetään, vastaa se, regulatoorisen luonteensa mukaisesti, jokaiseen uuteen ärsytykseen uudella, edellistä jos mahdollista tehokkaammalla reaktiotavalla. Täytyy siis otaksua, että jokainen ärsytys muuttaa sen sisäistä fysiologista tilaa. »Tämä olettamus saa, lukuunottamatta sitä että se on loogillinen välttämättömyys, tukea monista kokemusseikoista.»[28]

Voisiko—katsoen siihen sitkeyteen, millä ajattelijat yhä vielä aivan samoin kuin ennen _Hume_a käsittävät kausaliteetin loogilliseksi prosessiksi, joka on analoginen loogillisen perusteen ja seurauksen kanssa—otaksua, että _Hume_lta olisi jäänyt joku tärkeä näkökohta huomaamatta, että hänen esityksensä kaipaisi, joskaan ei oikaisua niin kuitenkin täydennystä?

Näin lieneekin laita.

Kun nykyajan loogikot esittävät oppinsa kausaliteetista, niin nekin, jotka asiallisesti ovat _Hume_n kannalla, kuitenkin tavallisesti laveasti esittävät, mitenkä kausaliteetti ainakin on »erkenntnisnotwendig», joskaan ei »denknotwendig»:[29] emme voi tieteellisessä työssä astua askeltakaan eteenpäin, ellemme edellytä luonnonkulun säännönmukaisuutta, vaikkakin tämä edellytys perustuu vain »uskoon», jonka aikaisempi kokemus on synnyttänyt. Jos todellisuudessa olisi vallalla täydellinen säännöttömyys, ei »kokemus» sanan ankarassa merkityksessä olisi mahdollinen; täten voidaan kantilaisella käänteellä sanoa, että kausaliteetti »sisältyy kokemuksen käsitteeseen».[30] Kun Bessel »havaitsi» Uranuksen radassa »säännöttömyyksiä», sisältyi jo itse tähän vaarinottoon vakaumus kausaliteetin pätevyydestä; eihän muuten olisi ollut mitään aihetta puhua »säännöttömyyksistä» eikä otaksua niiden aiheuttajaksi uutta kauempana olevaa planeettaa (jonka Galle sitten keksikin ennakolta lasketusta taivaankohdasta).

Kuitenkaan ei mielestäni voida _Hume_lle lukea viaksi suurempaa laiminlyöntiä nyt puheenalaisessa kohdassa. Onhan hän—kuten ylläesitetyistä sitaateista selviää—nimenomaan huomauttanut, että vakaumus luonnonkulun yhdenmukaisuudesta on jokaisen kokemuspäätelmän edellytys.

Sensijaan on olemassa eräs toinen kohta, jossa _Hume_n ajatuskehittelyt todellakin lienevät riittämättömiksi katsottavat. Asian tärkeyteen katsoen en malta olla esittämättä sitä hieman laajemmin. Lainaan sitä varten eräitä esimerkkejä tieteestä, jota _Hume_n aikana tuskin voi sanoa olleen olemassakaan, joka _Kant_in mielestä vielä oli pelkästään »Experimentallehre»—se kun ei sisältänyt matematiikkaa—, mutta joka senjälkeen nopein askelin on kehittynyt kohti eksaktisen tieteen ankarinta ihannetta—nykyisestä kemiasta, lähemmin orgaanisesta kemiasta.

Kuten tunnettua on kemian perustuksena »kerrannaisten painosuhteiden laki», joka lausuu, että alkuaineet yhtyvät toisiinsa määrätyissä painosuhteissa ja näiden kokonaisissa kerrannaisissa (minkä lain katsotaan saaneen selityksensä atomihypoteesin kautta). Orgaanisessa kemiassa nimitetään homologisiksi sarjoiksi[31] sellaisia yhdistyssarjoja, joiden jäsenet eroittaa toisistaan samansuuruinen hiili- ja vetymäärän ero. Täten yhtyvät esim. hiili ja vety painosuhteissa 1 ja 4 (CH4 = metaani), 2 ja 6 (C2H6 = etaani) 3 ja 8 (C3H8 = propaani) j.n.e., jolloin sarjan jokaisen jäsenen eroittaa edellisestä yhden hiili- ja kahden vetyatomin lisäys (CH2). Merkityksellinen on tällaisten sarjojen omituisuus, että molekyylin suurentuessa mainitulla tavalla eräät yhdistysten fysikaaliset ominaisuudet, tiiviys, sulamispiste, taittokyky y.m. lainmukaisesti muuttuvat. Esim. aineen kiehumispiste saattaa kohota määrätyn astemäärän jokaista CH2-lisäystä kohti.

Jos nyt jossakin tällaisessa sarjassa on aukko, s.o. jos, järjestettäessä siihen kuuluvat tunnetut yhdistykset tasaisesti ylenevään sarjaan, kahden sarjan jäsenen välillä on kaksi kertaa suurempi hiili- ja vetypitoisuuden ero kuin muualla, voidaan tällä perusteella ennustaa toistaiseksi tuntemattoman yhdistyksen olemassaolo. Tämän tuntemattoman yhdistyksen kemialliset ja fysikaaliset ominaisuudet voidaan tällöin ennakolta varmuudella sanoa; ne saadaan »interpolation» kautta lähinnä seuraavista ja lähinnä edellisestä yhdistyksestä.[32]

Kun loogilliselta kannalta ja _Hume_n kausaliteettiteorian valossa tarkastellaan tällaista tietoprosessia, käy heti ilmi, ettei siinä ole edessämme yksi noita yksinkertaisia tapauksia, joita Hume käyttää esimerkkeinä oppiansa esittäessään. Kun kemisti valmistettuansa uuden yhdistyksen ennakolta sanoo esim., että sen kiehumispiste on 19° korkeampi kuin sarjan edellisen jäsenen, ei tämä arvostelma enää perustu kokemukseen sanan kaikkein primitiivisimmässä merkityksessä; tutkijahan ei ole koskaan ennen tehnyt mitään kokemuksia juuri tästä yhdistyksestä. Se kokemus, johonka puheenalainen väite pohjaa, ei kohdistu yksityisiin ilmiöihin, vaan erääseen sääntöön, jonka oletetaan pitävän paikkansa esilläolevassa tapauksessa niinkuin se pitää paikkansa muissa samankaltaisissa. Mutta ilmeistähän on samalla, että säännön paikkansa pitäväisyys myöskin tässä tapauksessa ei suinkaan ole mikään järjen vaatimus. Kemistimme ennakkoarvostelma ei siis suinkaan nojaa mihinkään loogilliseen perustaan, vaan sittenkin aivan samanlaiseen »tottumuksen» aiheuttamaan uskoon, että luonto kaikkialla on säännönmukainen, kuin kaikkein primitiivisimmät kausaaliarvostelmat.

Herää kuitenkin seuraava ajatus.

Sentapainen ilmiö kuin puheenalaisten homologisten sarjojen omituisuus, että niiden jäsenten fysikaaliset ominaisuudet tasaisesti muuttuvat samassa suhteessa kuin molekyylit suurenevat, epäilemättä perustuu määrättyyn, muuntelevien tekijäin kesken vallitsevaan kausaalisuhteeseen; puheenaolleessa tapauksessa epäilemättä molekyylien ko'on kasvaminen jollakin tavoin on syynä sarjojen jäsenten fysikaalisten ominaisuuksien tasaiseen muuttumiseen. Jos nyt tuntisimme tämän kausaalisuhteen laadun, niin silloinhan ei arvostelmamme, että esim. määrätyn yhdistyksen kiehumapiste on 19° korkeampi kuin sarjan edellisen jäsenen, perustuisi pelkkään raakaan analogiaan, vaan—siltä näyttää—meillä olisi tosiaan loogillista perustetta väitteeseemme. Näyttää toisin sanoin siltä kuin ei kemisti, korotettuansa uuden yhdistyksen lämpömäärän 19 astetta edellisen yhdistyksen kiehumispistettä ylemmäs ja väittäessänsä, että uusi yhdistys nyt alkaa kiehua, esittäisi tässä kausaaliarvostelmaa, jonka ainoa peruste on, että luonnontapahtumisen säännönmukaisuus vaatii tällaiseen syyhyn tällaisen seurauksen, vaan kuin voisi hän myöskin sanoa miksi tämä syy tuottaa tämän seurauksen. Näyttää siltä, kuin silloin tuntisimme syytä ja seurausta toisiinsa liittävän sisäisen siteen.

Tätä loogillisessa katsannossa mielenkiintoista tapausta sietää lähemmin tarkastaa.

Tosin on niin onnettomasti laita, ettei nykyajan kemialla liene aavistustakaan niiden kausaalisten tekijäin laadusta, joiden vaikutuksesta homologisissa sarjoissa fysikaaliset ominaisuudet kuvatulla tavalla esiintyvät molekyyliko'on funktioina—yhtävähän kuin epäorgaanisen kemian alalla voidaan ilmoittaa, mistä aineen äärimäisen rakenteen omituisuuksista johtuu, että alkuaineiden ominaisuudet ovat niiden atomipainojen säännönmukaisia »periodisia funktioita». Mutta suurenmoisen korvauksen tarjoaa tästä se orgaanisen kemian kaunis saavutus, joka on saanut ilmauksensa n.s. isometristen yhdistysten »struktuurikaavoissa» ja jossa kohtaamme juuri sentapaisen loogillisen tilanteen, jommoista tässä tavoittelemme.

Alkuaineiden »valensseilla» kuten tunnettua tarkoitetaan niiden atomien kykyä sitoa määrätty luku vetyatomeja taikka vastaava määrä muita atomeja, myöskin vertaisiansa: niinpä on happiatomilla 2 valenssia—kuten muistetaan, yhtyy veden syntyessä 2 tilavuusosaa vetyä yhteen tilavuusosaan happea—, hiiliatomilla 4 valenssia (yksinkertaisin hiilivety on CH4) j.n.e. Yhtyessään pyrkivät alkuaineet »kyllästämään» kaikki valenssinsa. Mutta tämä saattaa toisinaan tapahtua useammalla kuin yhdellä tavalla. N.s. isomerisilla yhdistyksillä on sama kemiallinen kokoomus, mutta siitä huolimatta erilaisia ominaisuuksia, minkä katsotaan johtuvan siitä, että atomit niiden molekyyleissä ovat eri tavalla ryhmittyneet. Yksinkertaisena esimerkkinä saattaa mainita sen tapauksen, jolloin yhdenarvoinen vety (H), kahdenarvoinen happi (O), kolmenarvoinen typpi (N) ja neljänarvoinen hiili (C) yhtyvät. Huomaa helposti, että ne saattavat useammalla tavalla yhtyä niin, että kaikki valenssit tulevat kyllästetyiksi, esim. N=-C-O-H tai H-N=C=O (vaakasuorat viivat ilmaisevat kyllästettyjen valenssien lukumäärää). Tällä tavoin _Kekulé_n perustama »struktuurikemia» tuo kemialliseen ajatteluun stereometrisen näkökohdan, jolla on ollut verrattoman tärkeä käytännöllinenkin merkitys, sen avulla kun voidaan edeltäpäin sanoa, kuinka monta erilaista yhdistystä määrätty kokoomus tekee mahdolliseksi. Niin esim. hiilivetyä, jolla on kokoomus CH4, ei voi olla olemassa muuta kuin yksi ainoa, kokoomus C2H6 sallii myöskin yhden ainoan yhtymistavan, C4H_{10} sensijaan kaksi j.n.e., jolloin molekyylien suuretessa isomeriamahdollisuudet nopeasti lisääntyvät tavalla, joka voidaan edeltäpäin laskea.

Tämäntapaisissa luonnontieteen saavutuksissa epäilemättä on toteutettuna jotakin eksaktisen tutkimuksen ihanteesta. Raa'an empirian, tosiseikkojen vilisevän monimuotoisuuden sijalle astuu ratsionaalinen systemi, joka tekee deduktiivisen menetelmän laajassa mitassa mahdolliseksi. On ikäänkuin tutkijalle olisi selvinnyt todellisuuden salattu struktuuri, sen oma intimi logiikka. Tutkijan ei enää tarvitse pitää mielessänsä sisäistä yhteyttä vailla olevain tosiseikkain kirjavaa massaa, riittää kuin hän tuntee eräitä konstantteja—tässä tapauksessa sen, että eri yhtymistavat ovat mahdolliset, kunhan vain valenssit tulevat kyllästetyiksi; näiden avulla hän vallitsee laajoja ilmiöpiirejä sekä teoriassa että käytännössä.

Myöhemmin tulee vielä olemaan aihetta palata tähän luonnontutkimuksen piirteeseen ja m.m. osoittaa, mitenkä kovin rajoitetussa mitassa nykyaikainen tiede vasta on voinut kehittää mainitunlaisia ratsionaalisia systemejä, mitenkä suuri vielä on toisistaan kokonaan erillisten maailmantekijäin lukumäärä ja mitenkä saavuttamattoman etäällä on se yhtenäinen »maailmankaava», josta luonnontapahtumisen kaikki eri muodot voitaisiin dedusoida. Tässä kohden tarkastamme vain sitä kysymystä, onko tällaisilla deduktiivista tietä kehitetyillä kausaaliarvostelmilla toisenlainen luonne kuin puhtaasti empiirisillä.

Useimmat nykyajan luonnontutkijat epäilemättä ovat taipuvaisia vastaamaan tähän kysymykseen myöntävästi. Onhan esim. sillä stereometrisellä argumentilla, jonka perusteella kemisti väittää, että ei voi olla enemmän kuin 2 sellaista isomeristä yhdistystä, joilla on kokoomus C4H_{10}, aivan samanlainen evidenssi kuin geometrisellä todistuksella! Pystyyhän kemisti sitovasti osoittamaan, että vain kahdessa tapauksessa kaikista niistä atomien ryhmityksistä, joita mainitut 4 hiili- ja 10 vetyatomia voivat muodostaa, kaikki valenssit tulevat kyllästetyiksi, että siis vain kaksi ryhmitystä todellisuudessa on mahdollista! Tässä siis—siltä näyttää—väitetään todellisuudesta jotakin loogillisen välttämättömyyden perusteella. Ei pohjauduta enää pelkkään kokemukseen, ei pelkästään uskota luonnontapahtumisen yhdenmukaisuuteen—niin totta kuin 2 × 2 = 4 täytyy todellisuudesta ajatella määrätyllä tavalla.

Kuten näkyy, on ylläesitetty struktuurikemian tarjoama tapaus tarkastelunalaiselta puoleltaan samanlainen kuin kaikki ne tapaukset, jolloin matematiikkaa yleensä sovitetaan todellisuudenajatteluumme. Ja täytynee todellakin myöntää, että ne eivät _Hume_n puolelta ole saaneet osakseen ansaitsemaansa huomiota. Vasta _Kant_in tietokritiikissä kohtaamme tietoisesti asetettuna tuon laajakantoisen kysymyksen: kohoaako todellisuudenajattelumme korkeammalle varmuuden asteelle silloin kuin siihen sovelletaan matematiikkaa? Sisältävätkö tällaiset ajattelutulokset sitä loogillista välttämättömyyttä, mikä on matemaattiselle ajattelulle ominaista (johtuen sen analyyttisestä luonteesta)?

Ennenkuin ryhdyn antamaan vastausta tähän kysymykseen—yhä edelleenkin silmällä pitäen ylläkäsiteltyä erikoistapausta—, on syytä parilla sanalla kosketella kysymystä: mitä järjellistä sisältöä on arvostelmassa, että todellisuudessa jotakin on tai tapahtuu »välttämättömyydellä» eikä vain tosiasiallisesti?

Tähän kysymykseen antaa mielestäni oikean vastauksen esim. E.
Becher, kun hän sanoo:

»Kysymme, onko todellisuudentuntemukseemme nähden mitään merkitystä sillä, jos nimitämme a:n ja b:n säännöllistä seurantoa paitsi poikkeuksettomaksi, vielä välttämättömäksikin, jos sanomme: b:n täytyy seurata a:ta, se ei voi muuta kuin seurata a:ta! Ilmeisesti emme tämän kautta saa todellisuudesta tietää sen enempää kuin milloin meille sanotaan, b seuraa aina ja kaikkialla a:ta. Mutta näin ollen on yksinkertaisempaa ja selvempää puhua poikkeuksettomasta eikä ehdottomasta taikka välttämättömästä säännöstä.

Minuun nähden toimivana henkilönä on tietenkin olemassa eroa, jos sanon: minä tulen aina toimimaan näin, taikka: minun täytyy välttämättömästi toimia näin, sillä minä saatan kokea tämän täytymyksen pakon, välttämättömyyden. Mutta sanoessamme, että luonnossa b välttämättömyydellä seuraa a:ta, siirrämme tämän välttämättömyyden vieraaseen yhteyteen, tietämättä soveltuuko se sinne…

Paremmalla syyllä voidaan luonnonlakia eräässä toisessa mielessä nimittää välttämättömäksi. Kun todetusta laista johdetaan erikoisempi laki, täytyy minun tunnustaa jälkimäinen; se näyttää välttämättömältä sikäli kuin se on yleisemmän lain ja johtopäätöksen vaatima… Mutta tällöin me koemme tämän vaatimuksen eli välttämättömyyden. Samassa mielessä voidaan myöskin sanoa: b seuraa välttämättömyydellä a:ta, kun tämä johdetaan laista, poikkeuksettomasta säännöstä: koska a:ta aina seuraa b, täytyy niin välttämättömästi olla laita myöskin esilläolevassa määrätyssä tapauksessa. Tässäkin minä päätellessäni koen tämän täytymyksen. Eikä käsitykseni luonnosta ole sen syvempi, jos sanon: b:n täytyy seurata, kuin milloin sanon: b seuraa tässä tapauksessa, koska se seuraa aina.»[33]

Näin ollen näyttää siltä, että todellisuudessa ei esiinny mitään eroa sen tapauksen välillä, jolloin sanomme, että jotakin tapahtuu välttämättömyydellä, ja sen jolloin vaan toteamme jotakin tosiasiallista. Mutta subjektiivisestihan nämä tapaukset ainakin ovat erilaiset. Joskin siis kaikki tapahtuminen luonnossa olisi samanlaatuista, näyttää jäävän kiistämättömäksi, että me toisinaan käsitämme sen välttämättömäksi, että me toisinaan tajuamme seurausta syyhyn liittävän loogillisen siteen.

Epäilemättä on tämä kuitenkin harhaluulo, joka on selitettävissä siten, että ajatuskehittelymme pohjaperustan loogillinen luonne on jäänyt tarkastelematta. Myönnetään tietysti, että johtopäätöksellä ei voi olla sen suurempaa varmuusastetta kuin premisseillä. Väite, että saattaa olla olemassa vain yksi vety-yhdistys, jolla on kokoomus CH4, ei voi olla loogillisessa mielessä välttämätön eli apodiktinen, koska sen premissit—hiilen valenssit ja isomerian säännöt—ovat pelkästään tosiasiallisia eikä mitenkään välttämättömiä. Jos nämä premissit ehdottomasti pitävät paikkansa, niin johtopäätös on välttämättömästi pätevä. Mutta koska premissien pätevyys on ehdonalainen sillä tavoin kuin kaikki kokemustieto on ehdonalaista—se kun edellyttää luonnontapahtumisen säännönmukaisuuden—niin johtopäätös on samalla tavoin ehdonalainen.

Ehkä siis myönnetään, että ylläoleva väite yhtävähän kuin mikään muukaan kokemusarvostelma on apodiktinen. Mutta—sanotaan—siitä huolimatta mainitunlainen arvostelma poikkeaa tavallisista kokemusarvostelmista. Siinähän ei ainoastaan todeta määrätty oloseikka—että voi olla olemassa vain yksi vety-yhdistys, jonka kokoomus on CH4—vaan samalla ilmaistaan se »riittävä peruste», se sisäinen syy, joka tekee meille tämän oloseikan niin luonnolliseksi, itsestään selväksi. Me emme sitä ainoastaan totea, vaan käsitämme sen.

Tähän on sanottava seuraavaa. Me »käsitämme» puheenalaisen oloseikan, koska se—edellyttämällä eräät premissit—johtuu välttämättömyydellä eräistä avaruudenmielikuvamme sisäisistä suhteista. Mutta on otettava huomioon, mihinkä tämä välttämättömyys, tämä »riittävä peruste» kohdistuu. Me ryhmitämme—ajatuksissamme—viisi atomiamme kaikilla mahdollisilla eri tavoilla: me huomaamme ja voimme sitovasti osoittaa, että vain yksi tapaus tyydyttää eräitä vaatimuksia—että vain yhdessä tapauksessa »kaikki valenssit tulevat kyllästetyiksi»—, tämä pitää välttämättömästi paikkansa. Mutta millä perusteella voimme väittää, että tällä ajatustuloksella on jotakin merkitystä reaalisiin hiilivety-yhdistyksiin nähden? Ainoastaan sillä perusteella, että tähänastisen kokemuksen mukaan hiilellä on määrätyt valenssinsa ja että se yhtyessään vetyyn näyttää noudattavan eräitä sääntöjä. Koska me uskomme luonnon säännönmukaisuuteen, luotamme siihen, että se vastakin niitä noudattaa. Mutta mitään loogillista syytä, mitään »riittävää perustetta» siihen emme voi löytää. Ei suinkaan voida ehdottomalla varmuudella esim. väittää, että hiilen ja vedyn yhdistymisen mekanismi olisi jo nykyään kaikkia tekijöitänsä myöten tunnettu, se mahdollisuus ei suinkaan ole poissuljettu, että esim. jokin tällainen vähäpätöisyytensä vuoksi tähän saakka huomaamatta jäänyt tekijä jossakin yksityistapauksessa vaikuttaa sillä tavoin, että struktuurikemisti ennustuksissaan iskee harhaan. Tällainen mahdollisuus selvästi osoittaa, kuinka vähän aihetta meillä on puhua siitä, että loogillisessa suhteessa olisimme täydellisesti selvillä niistä edellytyksistä, joihin määrätty oloseikka todellisuudessa perustuu.

Yllä tarkasteltu stereokemian alalta lainattu esimerkki on siinä suhteessa erikoinen, että erittelyn alaisina olleiden kokemusarvostelmain näennäinen evidenssi perustui eräisiin geometrisiin välttämättömyyksiin. Kun luonnontutkimuksessa esiintyy tämäntapaisia arvostelmia, on tavallisempi tapaus se, että evidenssin perustana ovat luku- eikä geometriset suhteet. Kun esim. jonkun taivaankappaleen rata osoittaa säännöttömyyksiä, laskee tähtientutkija tunnettujen lakien nojalla, missä häiritsijän täytyy olla. Hänen arvostelmansa: »Sillä ja sillä kohdalla avaruudessa täytyy sen ja sen kokoisen taivaankappaleen olla», perustana ovat eräät lukusuhteet. Mutta mitään ehdotonta varmuutta siitä, että taivaankappaleet todellakin matemaattisen tarkasti noudattavat laskelman pohjana olevia lakeja, ei asian luonnosta johtuen voida saada. (On todellakin voitu kysyä, onko gravitatiolaki ehdottomasti pätevä.)

Kaikissa tällaisissa tapauksissa, jolloin kokemustieto, käyttäen hyväkseen matemaattista harkintaa, näennäisesti kohoaa korkeammalle varmuusasteelle, kohdistuu arvostelmain evidenssi itse asiassa yksinomaan matemaattiseen päättelyyn itsensä ja sen tuloksiin. Sensijaan se, että näillä tuloksilla on jotakin merkitystä todellisuudessa, on pelkkä »tosiasiallisuus», jonka ainoa »riittävä perusta» on se, että—»niin on tähänkin saakka ollut». Ja siinä tapauksessa, että kaikki maailmantapahtuminen olisi »selitetty», s.o. että olisi saavutettu yhtenäinen »maailmankaava», josta kaikki tapahtumisen muodot voitaisiin johtaa, olisi tämä ylimmäinen kaava itse pelkkä »tosiasiallisuus» emmekä voisi ilmaista mitään loogillista perustetta siihen, että juuri tämä kaava on ylin maailmanlaki. Sikäli kuin siis tieteellisen »selittämisen» päämääränä on keksiä se salattu »voima eli energia» taikka se »riittävä peruste», joka tekee välttämättömiksi juuri ne todellisuuden muodot, jotka me havaitsemme, ei tällaista päämäärää voida koskaan saavuttaa. Tässä merkityksessä on, kuten Schopenhauer huomauttaa, yksinkertaisin mekaaninen ilmiö, kiven putoaminen yhtä »selittämätön» kuin esim. eläimen liike.[34] Mutta tieteellisellä selittämisellä ei voikaan olla mitään tällaista imaginääristä päämäärää, vaan sen ainoana pyrintönä on suurimmassa mahdollisessa määrässä yksinkertaistuttaa maailmankuvamme, mikä tapahtuu johtamalla ilmiöistä yhä yleisempiä lakeja ja koettamalla vähentää todellisuuden perustekijäin lukumäärää. Ja niin piankuin kaikkein yksinkertaisimpiin ilmiöihin tullaan, ei mikään »selittäminen» enää voi tulla kysymykseen; tutkimuksen ainoana tehtävänä voi silloin olla vain »kuvailu». Tätä tarkoitti fyysikko Kirchoff, kun hän aloitti Mekaniikkansa kuuluisalla määritelmällään, että mekaniikan tulee »täydellisesti ja mahdollisimman yksinkertaisella tavalla kuvata luonnossa esiintyvät liikkeet», s.o. »ainoastaan esittää, mitä ilmiöitä esiintyy», kokonaan syrjäyttämällä voima-käsitteen.[35]

Senkin jälkeen kuin näin olemme tarkastelleet monimutkaisempiakin kokemusarvostelmia, joissa empiirinen aines peittyy matemaattisen deduktion verhoon, täytyy meidän tunnustaa _Hume_n käsitys näiden arvostelmain luonteesta oikeaksi. Enin mihinkä ihmisjärki pystyy on suuremman yksinkertaisuuden aikaansaaminen maailmankuvassamme ja yksityisilmiöiden johtaminen yleisistä laeista ja syistä. Täydellinen luonnontutkimus jättää todellisuuden sanan metafyysillisessä merkityksessä yhtä »käsittämättömäksi» kuin ennenkin.

Samalla on kuitenkin huomautettava, että on psykologiselta kannalta erinomaisen käsitettävää, kun tiedemiehet pitävät tieteittensä äärimäisiä perusteita välttämättöminä. Sillä vaikka onkin virheellistä väittää niillä olevan loogillista välttämättömyyttä, on niillä tiedemiehen kannalta kuitenkin niinsanoaksemme käytännöllinen välttämättömyys. Samoinkuin tutkijalla hänen astuessaan uuteen ilmiöpiiriin kausaliteettiprinsiippi on välttämättömänä opastajana, jota ilman hän ei pääsisi askeltakaan eteenpäin, samoin työn edistyessä saavutetut yleiset lait itse puolestaan muuttuvat välttämättömiksi johtotähdiksi, kun käydään käsiksi yhä uusiin ilmiöryhmiin. Ehkä voidaan näin ollen loogilliseltakin kannalta hyväksyä sellainen käsitys, joka nimittää »ajatusvälttämättömyydeksi» esim. sentapaista arvostelmaa, että kaikki todellisuudessa esiintyvät aineelliset yhdistykset voidaan muodostaa suhteellisen harvoista hajaantumattomista alkuaineista, kunhan vain pysytään tietoisena siitä, että tämä »loogillinen vaatimus» sata vuotta sitten ei vielä ollut edes kokemusseikka, että siis sanoja »ajatusvälttämättömyys» ja »logiikka» tässä on käytetty erikoisessa laajemmassa merkityksessä[36]—joka edellyttää tähänastisen kokemuksen ehdottoman pätevyyden. Mutta juuri tällainen »ajatusvälttämättömyys» tutkijan jokapäiväisessä työssä juuri tuleekin kysymykseen.

* * * * *

3. Fyysillisen kokemuksen alalla siis syy ja seuraus ovat »erillisiä ja irrallisia», »disjecta membra», joista tiedämme vain että ne poikkeuksetta seuraavat toisiaan—välittömästikö vaiko yhden tai useamman välijäsenen kautta, siitä emme voi mitään ehdottomasti varmaa sanoa, koska seuraus saattaa olla syyn funktio siinäkin tapauksessa, että yksi tai useampia välijäseniä eroittaa ne toisistaan.

Onko »psyykillisellä kausaliteetilla», sielunelämässä esiintyvällä syyn ja vaikutuksen seuraannolla tämä sama omituinen luonne?

Hume koetti yksityiskohtaisesti osoittaa, että me sielunelämässä yhtä vähän kuin ulkoisessa havainnossa vaarinotamme mitään sisäistä sidettä syyn ja seurauksen välillä. Sanotaan, että me tahdossamme koemme sellaisen »voiman», josta vaikutus seuraa välttämättömyydellä. Mutta kuinka on siinä tapauksessa ymmärrettävissä, että meillä ei ole mitään käsitystä niistä välineistä, joiden kautta tahto aikaansaa tämän erinomaisen tuloksen? Miksi voimme liikuttaa toisia ruumiimme elimiä, esim. kieltä ja sormea, mutta ei toisia, esim. sydäntä ja maksaa? Ihminen, jonka käsi tai jalka äkkiä on lamaantunut, oppii vasta kokemuksesta, että hänen »tahtonsa» ja sen »voima» tässä tapauksessa ovatkin voimattomat. On ilmeistä, että tietoisuus tämän »voiman» vaikutuskyvystä aina perustuu kokemukseen.[37]

Mutta huolimatta _Hume_n selkeistä todisteluista, että me sielullisellakin alalla vasta seurausten perusteella voimme päätellä vaikuttamista esiintyneen—mitä ulkoisiin tahdontoimintoihin tulee, on nykyinen psykologia silmäänpistävällä tavalla osoittanut _Hume_n olleen oikeassa, opettaessaan, että ponnistuksen tunteen välittävät tajuntamme tunto- eikä liikehermot, että me siis olemme tietoisia ponnistuksesta vasta senjälkeen kuin vaikutus jo on tapahtunut—, tästä huolimatta on _Hume_n jälkeenkin yhä uudelleen esiintynyt sellainen väite, että tahdontoiminnassa ilmenee meille erikoinen laji kausaliteettia, että me siinä tajuamme vaikuttamista jollakin tavoin välittömästi, »intuitiivisesti», eikä vasta seurausten eli vaikutusten perusteella, kuten ulkoisessa havainnossa. Riippumatta siitä seuraako tahdontoiminnasta mitään vaikutuksia vai ei, koemme muka tässä itsessään vaikuttamista. Senvuoksi, niin väitetään, on tahto enemmän kuin pelkkä poikkeukseton »antecedenssi», se on vaikuttava syy, juuri siinä merkityksessä, jonka Hume tahtoi kieltää. Tahdontoiminnassa olisi siis tarjolla tapaus, »jolloin emme ainoastaan tiedä, että tämä tai tuo päätös säännöllisesti seuraa tätä tai tuota määrättyä miellesarjaa; vaan aivan välittömästi havaitsemme että se, mitä tajunnassa olemme kokeneet, tekee juuri tämän päätöksen synnyn oikeutetuksi. Kausaalisuhde on tässä itsessään selvä, eikä ainoastaan, kuten kaikkialla muualla, vain tosiasiallinen seuraamussuhde.»[38]

Puheenalainen käsitys tahdontoiminnasta on itse asiassa spekulatiiviselle psykologialle tunnusmerkillinen, ja loogikkojen kritiikistä huolimatta[39] se on tässä leirissä pysynyt voimassa meidän päiviimme saakka. Viimeksi sitä on pontevimmin edustanut Th. Lipps ja hänen oppilaansa (Pfänder y.m.). Näiden edustamassa muodossa tuo oppi sisältää, että tahdontoiminnassa havaitaan erikoinen »tajunnanelementti», jota ei enää voida yksinkertaisempiin tekijöihin eritellä, puhdas »pyrkimyksen» (»Streben») elämys, jossa »minä» kokee itsensä vaikuttavana voimana.

Ei nyt olisi syytä puuttua tähän oppiin, joka empiirisen sielutieteen valossa esiintyy metafyysillisten ennakkoluulojen tuotteena ja johon näin ollen ei voida kokemussyillä vaikuttaa, ellei toisaalta voitaisi esittää vallan musertavilta näyttäviä dialektisiä perusteita tällaista käsitystä vastaan ja ellei toisaalta tämä spekulatiivisen psykologian pääkäsite olisi eräs vitalistisen ajattelun tärkeimmistä perusteista.

Täytyy näet kysyä: Onko tuo puhdas »pyrkimys», tuo ehdottoman »itsetoiminnan» eli »aktiivisuuden» elämys _tunteen_omainen tila? Sitä se ei voi olla, sillä mikään tunne ei voi sisältää tietoa; »pyrkimyksen» eli »aktiivisuuden» elämys taas sisältää määritelmän mukaisesti apriorista tietoa siitä, että tahdollamme on kyky aikaansaada vaikutuksia; mehän tässä elämyksessä, niin väitetään, koemme vaikuttamista, havaitsemme siis määrätyn oloseikan. Joko siis »pyrkimys» on vain määrätynlainen tunnetila, jolloin se ei sisällä mitään tietoa vaikuttamisesta, taikka se sisältää tällaista tietoa— ja silloin täytyy kysyä: mihinkä tämä tieto perustuu? Se ei voi perustua mihinkään muuhun kuin kokemukseen, sillä »vaikuttaminen», joka on olemassa ja joka koetaan ennenkuin se on aiheuttanut mitään muutoksia, on tarkalleen sama kuin »vaikuttamattomuus». Ennenkuin »minä» ryhtyy vaikuttamaan, saattaa se ainoastaan tietää, että se siihen kohta ryhtyy, mutta onko se todellakin vaikuttanut, sen se saattaa havaita vain niistä muutoksista, joita sen »vaikuttaminen» on aiheuttanut.

Ei nähdäkseni ole ensinkään vaikeata ymmärtää, millä tavoin puheenalainen käsite on kehittynyt. On kiistämätöntä, että me toimiessamme jossakin merkityksessä tajuamme olevamme »aktiivisia». Jos nyt lähdetään spekulatiivisen psykologian tavoin puhtaasti käsitteellistä tietä selvittelemään, missä tämä »aktiivisuus» piilee, johdutaan kulkemaan seuraavantapaisia ajatusteitä: Kuollut luontokappale, esim. toimiva kone, ei ole »aktiivinen», siinä tapahtuu vain passiivisia liikuntoja. Mitä täytyy tällaisiin »passiivisiin» liikuntoihin tulla lisäksi, jotta esiintyisi »aktiivisuutta». Ei näytä riittävän, että elottoman koneen sijalle astuu »psyykillinen mekanismi», jossa mielikuvat herättävät toisia mielikuvia tai tunteita tai lihasliikkeitä: onhan kaikki tämä pohjaltaan samaa laatua kuin ulkoinen tapahtuminen eli »passiivista» liikuntoa. Ei, »aktiiviseksi» saattaa toiminnan tehdä vasta erikoinen »aktiivisuuden» elämys!

Parempaa todistusta puheenalaisen spekulatiivisen käsitteen epäilyttävästä luonteesta kuin viittaus sen ilmaiseman ominaisuuden absoluuttisuuteen ei tarvita. »Pyrkimyksen» eli »aktiivisuuden» elämys on ehdotonta toimintaa, on toiminnan käsite »puhtaaksi viljeltynä». Mutta todellisuudessa ei esiinny mitään absoluuttisia, vaan ainoastaan relatiivisia ominaisuuksia.[40]

Tahdonkausaliteetin todellisen analyysin täytyy luonnollisesti tapahtua konkreettisen itsehavainnon perusteella. Ei saa spekulatiivisten ajattelijain yleisen tavan mukaisesti ensin sovittaa todellisuuteen määrättyä käsitettä ja sitten tätä käsitettä erittelemällä lausua todellisuudesta arvostelmia. Puheenalaisessa tapauksessa tosin tuottaa empiiriselle analyysille tavattomia vaikeuksia se, että, kuten uusin sielutiede on osoittanut, tahdontoiminnat samoinkuin monet muut mutkikkaammat elämyskompleksit usein ovat erinomaisen vaikeasti eriteltävissä, ilmenevät n.s:na »Bewusstseinslagen» ja »Bewusstheiten». Tästä huolimatta saattaa kuitenkin pohjaan saakka tunkeutuva tutkimus todeta, että puheenalainen tajunnantoiminta on kausaalisesti vaikuttavien tekijäin kutoutuma, jossa ei ilmene mitään yleisestä psykofysiologisesta tapahtumisesta periaatteessa poikkeavaa. Se seikka, että tämä kutoutuma usein on mahdoton fenomenologisesti analysoida, ei anna mitään aihetta julistaa sitä erikoiseksi »tahdonelementiksi»— saisimme uusia »tajunnanelementtejä» lukemattomia, jos niin menettelisimme.[41] Tahdon toiminnan kokeellisen erittelyn tuloksista ansaitsee mainitsemista varsinkin toteamus, että ainakin toisinaan tahdonratkaisuun sisältyy tietoisuus yksilön itsemääräämiskyvystä, mutta tämä tietoisuus itse ei vaikuta mitään muuta kuin että se reprodusoi sen huomion keskityksen, joka tunnettujen psykofysiologisten lakien (ehkäisyjen ja ratautumisten) perusteella vahvistaa toisia ja heikentää toisia tajunnassa vaikuttavia tendenssejä.[42]

Myöskään se sielunelämän piirre, että—kuten jo yksinkertaisimmassa tahallisessa liikkeessä on laita—syyn ja seurauksen välillä on ajatuksellinen yhtäpitäväisyys, ei anna aihetta asettaa psyykillistä kausaliteettia mihinkään erikoisasemaan. Sillä—pysyäksemme mainitussa yksinkertaisimmassa tapauksessa—eihän päämäärän mielikuva spesifisen sisältönsä kautta vaikuta mitään; johan Lotze terävästi osoitti, ettei ajatuksilla itsessään ole »vähäisintäkään massoja liikuttavaa tai ylipäänsä mitenkään vaikuttavaa voimaa»[43]; sellaista ne saavat yksinomaan senkautta että ne ovat punoutuneina määrättyyn mekanismiin—psykofyysillisen parallelismin kannalta sanoisimme, että niitä »vastaa» määrätty hermokiihoitus. Ajatuksilla ei toisin sanoen ole mitään vaikutuskykyä sisältönsä, vaan sen aseman perusteella, mikä niillä on psykofysiologisessa mekanismissa. Ylevin ja voimakkain ajatus saattaa reprodusoida vähäpätöisimmän, jos nämä kaksi ovat keskushermostossa ketjuuntuneet. Se seikka, että terveellä sielunelämällä ylipäätänsä on »järjellinen» juoksu, että ajattelussa ja tahdontoiminnassa tulos loogillisesti eikä vain kausaalisesti vastaa edellytyksiään, ei itsessään tee tätä tapahtumismuotoa erikoiseksi, sillä puheenalainen »järjellisyys» ei ole mikään vaikuttava tekijä, vaan päämäärä, joka erikoisten ja mutkikkaiden mekanismien kautta terveessä sielunelämässä tavallisesti saavutetaan. (Tämä tärkeä kohta, jossa ensi kerran tutkielmamme kuluessa tapaamme vaikean tarkoituksenmukaisuus-problemin, tulee aivan pian yksityiskohtaisemman käsittelyn alaiseksi.)

Tähänastisen erittelymme tulokseksi on siis merkittävä, että fyysillinen ja psyykillinen kausaliteetti ovat vallan homogeenisia; pysyväinen aikaseuraanto on kummassakin tapauksessa ainoa, mitä syysuhteesta voimme sanoa; että juuri tämä syy tuottaa tämän seurauksen, että psyykilliselläkin alalla »mielivaltaista» (Hume) eli paremmin »tilapäistä». Syy ja seuraus ovat disjecta membra, niiden välistä »vaikuttamisen» sidettä emme voi havaita.

Verrattoman merkityksellinen on nyt se seikka, että meidän ei tarvitse tyytyä pelkästään tähän ylimalkaiseen homogeenisuuteen fyysillisen ja psyykillisen kausaliteetin välillä.

* * * * *

4. Kaikkein alkeellisimmassakin psyykillisessä tapahtumisessa havaitaan, että mitään autonomisia psykologisia »lakeja» ei ole olemassa. Psykologiset säännöllisyydet ovat tuntemattomien yleisempien lakien erikoistapauksia; nämä tuntemattomat »peruslait» meidän täytyy olettaa fysiologisiksi.

Niinpä havaitaan muistikokeissa se jokapäiväisestä kokemuksesta tuttu elementaarinen säännönmukaisuus, että assosiatiot heikkenevät ajan mukana määrätyllä nopeudella (»unohtaminen»). Tästä psykologisesta »laista» esiintyy kuitenkin poikkeuksia; saattaa esim. tapahtua, että koehenkilö ei muista oppimaansa tavua 5 minuuttia senjälkeen kuin lukeminen on tapahtunut, mutta kyllä 24 tunnin kuluttua.[44] Psykologiselta kannalta voi »tilanne» näissä kahdessa tapauksessa olla täydelleen sama, olosuhteet, syy, on sama, siitä huolimatta on seuraus erilainen. Ei siis voi olla olemassa autonomista psyykillistä kausaliteettia, koska samat psykologiset syyt voivat tuottaa erilaisia seurauksia.

Kausaaliprinsiippi vaatii, että ainakin toisessa näistä tapauksista psykologisen prosessin kulkuun vaikuttaa jokin tajunnan ulkopuolella oleva tekijä. Fysiologia tulee tässä heti psykologian avuksi. Ei ole ainoastaan mahdollista, vaan suorastaan todennäköistä, että se aivojen tasapainotila (yhtä hyvä ravitsemustila kaikissa aivokuoren eri osissa y.m.), joka on reproduktiomekanismin säännönmukaisen toiminnan edellytyksenä, terveessäkin yksilössä huojuu määrättyjen rajain sisällä. Puheenalainen psykologinen »laki» pitää siis paikkansa ainoastaan määrätyssä fysiologisessa tapauksessa, se on siis erikoistapaus yleistä fysiologista lainmukaisuutta.

Sille, joka on vähänkin tottunut psykopatologiseen katsomustapaan, on muuttunut—löysästi sanoen—suorastaan »loogilliseksi vaatimukseksi», että kaikki sielunilmiöt ovat aivofysiologisten tilain funktioita. Ääretön muotojen moninaisuus johtaa psykopatologisissa tapauksissa karkeimmista makroskooppisista aivokuorenloukkauksista mikroskooppisten degeneratio- y.m. ilmiöiden kautta niihin hienoimpiin aivohäiriöihin, joita ei mikään mikroskooppi enää tavoita, mutta jotka täytyy edellyttää, kun nähdään mitenkä sieluntoiminnan tavalliset säännöt esim. schizofreniassa kokonaan mullistuvat. Näitä näkyvän tai näkymättömän aivokoneiston särkymisen tai lamaantumisen eri muotoja vastaa psyykillisellä alalla mitä kirjavin sielunhäiriöiden sarja, alkaen sielunelämän karkeimmasta hävityksestä mitä erikoisimpien tajuntoimintojen tai sielunpiirteiden tuhoutumiseen tai lamaantumiseen. Luonto toimii aivopatologisissa kokeiluissaan toisinaan kuin raaka pyöveli, joka moukarilla iskee mitä hienoimman koneiston säpäleiksi, toisinaan kuin taitavin mekaanikko, joka monimutkaisesta koneesta irroittaa jonkun sen hienoimmista rattaista ja aikaansaa eriskummaisen häiriön. Psykologiselta kannalta vallan yhtenäiseltä näyttävä toiminta esiintyy psykopatologian valossa usein mitä monimutkaisimpien mekanismien punoutumalta. Ennätyksen saavuttaa tässä suhteessa näköhavaintojen ala. Puhtaasti psykologiselta kannalta ei mitenkään voisi aavistaa, että näköhavaintojen syntymisessä on osallisena suuri joukko suhteellisesti erillisiä aivomekanismeja. Näiden olemassaolon todistavat merkilliset patologiset tapaukset, joissa jokin puheenalaisista mekanismeista on pudonnut pois, samalla kun toiset ainakin osaksi vielä toimivat. Kuka voisi normaalipsykologiselta kannalta ennustaa, että esim. värien havainto voi hävitä, näköhavaintojen muuten säilyessä,[45] että syvyydenulottuvaisuuden havainto yksinään saattaa häiriintyä,[46] että potilaalle voi jäädä kyky appersipoida näkökentässään vain yksi ainoa esine kerrallaan,[47] että kyky yhdistää näköaistimukset »hahmoiksi» (Gestalten) erikseen voi häiriytyä[48] j.n.e.—puhumattakaan sellaisista »triviaalisista» ilmiöistä kuin »visuaalinen agnosia» (eli »sielunsokeus»), jolloin potilas häiriintymättömästä näkökyvystään huolimatta ei »käsitä» mitään siitä mitä hän havaitsee, ei siis tunne eikä osaa käyttää esineitä, taikka »aleksia», jolloin potilas näkee ja käsittää kaiken muun paitsi ei symboolisia merkkejä, jolloin hän siis ei osaa lukea j.n.e.

Vastaavanlaatuisia, erikoisten fysiologisten mekanismien lamaantumisesta tai tuhoutumisesta aiheutuvia ilmiöitä havaitaan »korkeamman» sielunelämän alalla. Mainitakseni tässä vain yhden esimerkin, on unennäölle—joka on niin sanoakseni terveen sielun anomalia—luonteenomaista (lukuunottamatta mielikuvien hallusinatoorista luonnetta) erään psykofysiologisen mekanismin tilapäinen lamaantuminen. Terveelle ajatuksenjuoksulle on tyypillinen n.s. »Berichti-gungstendenz», oikaisutendenssi:[49] kun jokin satunnainen assosiatiovaikutus saattaa meidät muodostamaan arvostelman, joka on ristiriidassa muistivarastoomme kuuluvan tiedon kanssa, reprodusoituu säännöllisesti oikea tietomme, joten hairahdus korjaantuu. Tällaista tarkoituksenmukaista ja säännöllisesti esiintyvää ilmiötä ei ole lupa pitää satunnaisena »diffuusina» reproduktiona, vaan täytyy olettaa erikoinen mekanismi, tajuttomasti vaikuttava kriitillinen tendenssi, joka kontrolloi ajatustuloksiamme. Mutta tämä mekanismi ei toimi unissamme. Me näemme esim. tutun elävän henkilön kuolleena—samalla kun ehkä keskustelemme hänen kanssaan. Meitä ei silloin vaivaa mikään ristiriitaisuus, mikään poikkeavaisuus olevaisen perussäännöistä, jommoinen valvovissa aivoissa saattaisi »oikaisutendenssin» mitä intensiivisimmällä tavalla toimimaan.—

Noustessamme »aivorefleksikaarta» ylöspäin, seuratessamme aistiärsytyksiä niiden matkalla kohti yhä korkeampia keskuksia tapaamme siis arkitektoonisesti toistensa päälle rakentuvia keskushermoston mekanismeja, jotka käsittämättömän hienolla tavalla toisiinsa punoutuen aste asteelta kehittävät aistivaikutteista näkö- y.m. havaintoja, joissa yksilön varhaisempi kokemus mitä moninaisimmalla tavalla tulee näkyviin. Vastaavalla tavalla me taas toisaalta, ryhtyessämme refleksikaarta laskeutumaan, lähestyessämme liikuntoärsytysten, motooristen innervatioiden viriämisalueita kohtaamme erikoisia struktuureja, joiden välityksellä järjellinen tahallinen toiminta tapahtuu. Näiden olemassaolon osoittavat varsinkin apraktiset häiriöt. »Motoorisen apraksian» (sanan nykyisessä merkityksessä) määritteli erään merkillisen tapauksen perusteella H. Liepmann v. 1900.[50] Sillä tarkoitetaan »kykenemättömyyttä jäsenten tarkoituksenmukaiseen liikuttamiseen muun liikuntokyvyn säilyessä». Potilas ei pysty suorittamaan tahdollisia liikkeitä, vaikka hänen liikuntoapparaattinsa sekä perifeerisissä että sentraalisissa osissaan on koskematon ja vaikka hän toisaalta moitteettomalla tavalla kehittää päämääränmielteensä. Voidaan sanoa, että apraksialla on aivopatologisten ilmiöiden joukossa tämän vuosisadan kuluessa ollut, joskaan ei ehkä yhtä huomattava, niin ainakin samantapainen asema kuin afasialla viime vuosisadan viimeisinä vuosikymmeninä. Nämä ilmiöt ovatkin suuresti analogisia eikä motoorinen afasia olekaan muuta kuin puhe-elinten apraksia. (Äänten synnyttämiskyky on potilaalla itsessään häiriintymätön, mutta »sisäinen puhe», joka on ääneenpuhumisen välttämätön edellytys, on sillä tavoin vahingoittunut, että jälkimäinen käy mahdottomaksi.) _Liepmann_in potilas, eräs hallitusneuvos, joka tulee olemaan historiallinen kuuluisuus merkillisen aivohäiriönsä takia, ei pystynyt oikeanpuolisilla jäsenillään suorittamaan yksinkertaisimpiakaan tahdollisia liikkeitä, ei pyynnöstä edes työntämään kieltä suustaan taikka puristamaan kättänsä nyrkkiin. Samalla oli hän kuitenkin kaikin puolin täysissä järjissään (mikä hänen afasiastaan huolimatta voitiin osoittaa, koska hän vasemmalla kädellä kirjoittamalla pystyi ilmaisemaan ajatuksiansa); täten hänen tapauksensa todistaa, että »niinsanottujen korkeampien psyykillisten prosessien ja motoorisen innervation välillä saattaa esiintyä häiriö, joka tuhoaa toiminnan-suunnitelman siirron määrättyjen jäsenten motoriumiin».[51]

Sivuseikka on tässä se, että _Liepmann_in tapauksestansa antama tulkinta lienee katsottava liika karkeaksi[52]—Liepmann, eräs vaikutusvaltaisen _Wernicke_n monista oppilaista, edustaa kaavamaista psykologis-anatomista lokalisatioteoriaa—; toteennäytettynä voidaan joka tapauksessa pitää, että jos lukemattomien hermosäikeiden välittämät yhteydet liikuntohermojen—aivokuoren etumaisessa keskipoimussa sijaitsevien—lähtökohtien ynnä muiden aivoalueiden välillä fysiologisesti tai anatomisesti katkeavat, on siitä seurauksena yksilön kykenemättömyys käyttämään asianomaisia ruumiinjäseniä tahtonsa palvelukseen. Apraksiatapauksia on _Liepmann_in jälkeen havaittu ja kuvailtu runsaasti. _A. Pick_in tekemien havaintojen perusteella[53] täytyi motoorisen apraksian lisäksi määritellä ideatorinen apraksia, jossa häiriö sijaitsee korkeammalla psyykillisellä asteella, itse »liikekaavan» (»Bewegungsformel», Liepmann) muodostumisessa, jonka avulla tajunta kontrolloi liikuntojen tarkoituksenmukaista järjestystä; v. Monakow eroittaa kokonaista kuusi eri apraksia-muotoa.[54]

Niin alkuasteillaan kuin puheenalaisten aivopatologisten ilmiöiden yksityiskohtainen psykologinen ja fysiologinen erittely onkin, niin rajoitetussa määrässä kuin nykyään voidaankin havaittujen oireiden perustalla tehdä päätelmiä häiriintyneisiin funktioihin ja niiden aivolokalisatioon nähden, tulee ehkä aivopatologia lopuksi antamaan ratkaisevat vastaukset niihinkin kysymyksiin, jotka psykologille ovat tärkeimmät. Ennen kaikkea tulee aivopatologia nähdäkseni empiirisesti ratkaisemaan vanhan metafyysillisen kiistakysymyksen »ruumiin ja sielun» suhteesta.

Empiirinen vastaus kysymykseen: Minkälainen on tajunnan suhde keskushermostoon? voi merkitä vain seuraavaa: on koetettava muodostaa tästä suhteesta sellainen mielikuva, joka vähimmässä mahdollisessa määrässä sisältää hypoteettisia aineksia, joka tarkasti ottaa varteen ne viittaukset, mitä tähän saakka tunnettuihin tosiseikkoihin sisältyy, mutta kaikin tavoin pidättyy väittämästä mitään siitä, josta emme mitään tiedä.

Ja seuraavat ovat nähdäkseni tosiseikkain viittaukset: Ärsytykset saapuvat aivokuoreen eri teitä, muokkautuvat ja hajaantuvat lainmukaisella tavalla. Aivosolujen mikroskooppisessa maailmassa tapahtuu valtava määrä tuntemattomia prosesseja, mutta kaikkiin nähden pitää energian säilymisen laki paikkansa: liike-energiaa ei missään häviä, vaan se joko siirtyy eteenpäin taikka kasaantuu (kemialliseksi?) potentiaaliseksi energiaksi. Mitään sentapaista yhtenäistä päätekohtaa, jonne kaikki »tulevat» kiihoitukset keskittyisivät ja jossa »sielu» ottaisi ne vastaan, ei ole—yhtä vähän kuin sellaista, mistä »sielu» virittäisi »menevät» kiihoitukset; mikroskooppinen preparaatti näyttää äärettömän monikuteisen säijeverkon, joka katkeamattomana yhdistää molemmat toisiinsa. Ja niinkuin aivopatologia osoittaa, sisältyy tähän solujen ja säikeitten labyrinttiin suuri määrä mitä hienoimpia fysiologisia apparaatteja, joiden luku on vielä paljon suurempi kuin psykologiselta kannalta voitaisiin edes aavistaa. Jos nyt tyydymme pelkästään toteamaan sen empiirisen suhteen, minkä havaitsemme mainittujen apparaattien ja tajunnan ilmiöiden kesken, täytyy meidän sanoa, että tajunnan ilmiöt esiintyvät näiden apparaattien häiriintymättömän toiminnan funktioina. Jokainen sielunilmiö on määrättyjen fysiologisten mekanismien toiminnan vastine. Ja sensooriset ynnä ideatooriset apparaatit liittyvät katkeamattomasti motoorisiin; joka kohdassaan, aistiärsytyksestä lihasliikkeeseen saakka, on tajunprosessin häiriintymätön kulku riippuvainen refleksikaareen kuuluvien eri renkaiden, eri mekanismien, fysiologisesta ja anatomisesta eheydestä.

Aivomekanismit tekevät kaiken—se on tosiseikkojen viittaus.

Sanoista emme kiistele—jos joku tahtoo väittää, että aistiärsytykset, sittenkuin ne ovat kulkeneet eriasteisten fysiologisten mekanismien kautta ja saapuneet korkeimpiin sensoorisiin keskuksiin, »vaikuttavat» »sieluun», joka reageeraa näkö- j.n.e. havainnolla, niin on se hänelle sallittu, samoinkuin hänen on lupa sanoa, että »sielu» »vaikuttaa» motoorisiin keskuksiin lihasliikkeitä aiheuttaen. Mutta koska—kuten fysiologinen kokemus osoittaa—»sielu» ei voi enentää eikä vähentää aivoissa piilevien energiojen kokonaismäärää, ei tämä »vaikuttaminen» voi olla samanlaista kuin fyysillisten ilmiöiden kesken, jolloin energiaa siirtyy toisesta toiseen. Näin ollen täytyy kysyä, onko mitään asiallista eroa, jos »vuorovaikutusteoriain» tavoin sanotaan, että keskushermoston prosessit »vaikuttavat» »sieluun» ja päinvastoin taikka jos parallelistisen teorian tavoin tyydytään vain toteamaan niiden rinnakkaisuus.[55]

Aivan pintapuolista olisi väittää, että »vuorovaikutusteoria» paremmin kuin »parallelismi» tulkitsisi tosiasiallista tietoisuuttamme siitä, että ruumis on tahtomme hallittavana. Tässä kohden ovat »vuorovaikutusteoria», jommoista esim. Lotze edustaa, ja »parallelismi» aivan samassa asemassa—sillä erolla vain, että parallelistinen kaava on niin verrattomasti yksinkertaisempi. Koska, kuten Lotze sanoo, »tahdon luonne on vain elävässä tahtomisessa, ei sinänsä sen samanaikaisessa toteuttamisessa»,[56] ei pelkästään se seikka, että me tahdomme, millään tavoin selitä sitä, että meidän onnistuu liikuttaa jäseniämme. »Oman valtansa täydellisyydellä tai omasta virikkeestään ei mielenmuutos saa aikaan vastaavaa ruumiin muutosta»,[57] vaan ainoastaan sikäli kuin »sielu» on »muiden elementtien ohella kiedottu mekaanisten vuorovaikutusten yhteyteen.»[58] Ja terävästi ivaa Lotze sentapaisia triviaalisia käsityksiä, kuin että aivoissa ovat motooristen hermojen lähtökohdat levällään kuin sarja soittimia, joita sielu voisi mielinmäärin kosketella: »vaikka tällainen klaviatuuri aina olisikin käsillä, sielu ei pystyisi sillä soittamaan.»[59] Voidaanko se »mekaanisten vuorovaikutusten yhteys», jossa tajunnan täytyy fysiologisten prosessien kanssa olla voidakseen näihin vaikuttaa, mitenkään käsittää sen yksinkertaisemmin kuin otaksumalla, että esim. päätöstäni liikuttaa oikeaa kättä vastaa keskushermostossa prosessi, joka vallitsevien fysiologisten yhteyksien perusteella itsestään johtaa tarkoitettuun lihasliikkeeseen?

Mielestäni on sanottava, että jos sentapaista kriitillistä »vuorovaikutusteoriaa» jommoista Lotze myöhemmissä teoksissaan edustaa, kehitellään ja oikaistaan aivofysiologian nyttemmin paljastamain tosiseikkojen valossa, niin johdutaan käsitykseen, joka asiallisesti tuskin poikkeaa kriitillisestä empiirisestä »parallelismista». Nykyään tiedetään, ettei ole mitään puhtaasti psyykillisiä, vaan ainoastaan psykofysiologisia tiloja, aivoissa ei ole mitään sellaisia alueita, joita voitaisiin pitää »sielun» erikoisena asemapaikkana, vaan sensooriset, ideatooriset ja motooriset apparaatit liittyvät katkeamattomasti toisiinsa. »Sielu» ei voi »vaikuttaa» keskushermostoon edes sillä »mekaanisella» tavalla kuin Lotze otaksui sikäli kuin tällainen vaikuttaminen sisältää aivojen energian lisäämistä tai vähentämistä. Korkeintaan on lupa otaksua, että kun jokin keskihakuinen kiihoitus keskushermostossa aiheuttaa sarjan psykofyysillisiä prosesseja, niin tämän sarjan fyysillinen osa on toisenlaatuinen kuin se olisi ilman psyykillistä saattajaansa, että siis tajunnalla siinä merkityksessä on jokin »vaikutus» keskushermostoon, että esim. tämän motooriset vastaukset ovat toisenlaatuisia kuin kuin ne olisivat ilman tajuntaa. Energian säilymisprinsiippi tässä tosin tuottaa vaikeuksia, koska nämä tajunnan aiheuttamat muutokset eivät saa aiheuttaa mitään lisäyksiä eikä vähennyksiä aivojen energiamäärässä. Kuten tunnettua, voidaan tästä vaikeudesta kuitenkin selvitä useammallakin tavalla. Voidaan tunnettujen tutkijain tavoin puhua »psyykillisestä energiasta», joka on säilymisprinsiipin alainen, voidaan myöskin ajatella sentapaisia fysikaalisia ilmiöitä, jolloin tapahtumisessa esiintyy muutoksia, ilman että energiamäärä muuttuu, esim. kun liike-energia vaihtuu potentiaaliseksi. Jos esim. ilmaan heitetty kivi pysähtyisi korkeimpaan kohtaansa, ei sen sisältämä energia vähenisi, vaikka esiintyisikin luonnon tavallisesta tapahtumisesta poikkeava ilmiö. Jos tajunta »vaikuttaa» jotakin samantapaista, ei aivojen energiamäärässä esiintyisi mitään muutoksia.[60] Tällainen »vuorovaikutusteoria» saattaisi vedota myös siihen, että koska sen edustaman käsityksen mukaan tajunta aiheuttaa keskushermostossa muutoksia, niin käy kehitysopillisesti ymmärrettäväksi, mitä varten tajuntaa yleensä on olemassa. Väitetään, että jos »parallelismi» on oikeassa, niin ei voida ymmärtää, kuinka »olemassaolon taistelu» on keskushermostossa kehittänyt tajuntaa, jolla kuitenkaan ei ole tässä taistelussa mitään merkitystä, keskushermoston prosessit kun ilman sitä tapahtuisivat täsmälleen samalla tavalla, organismin motooriset reaktiot olisivat siis tarkalleen samanlaatuisia ilman tajuntaa kuin sen kanssa. Ja hyvään tapaan kuuluu mainita historian suuria tapahtumia ja henkilöitä, taiteentuotteita jne., jotka »parallelismin» mukaan ovat puhtaasti fysiologisen mekanismin tuotteita, ne kun olisivat olemassa vallan samanlaisina, jos tajuntaa ei ollenkaan olisi.

Tällaiseen argumentoimiseen sisältyy kuitenkin samantapainen loogillinen virhe kuin materialismin ihmettelyyn, miksi aistimuksia ei voida selittää fysiologisista edellytyksistään: »sielu» ei voi olla erikoinen kausaalinen tekijä ilmiömaailmassa, koska kaikki on »sielua», s.o. tajunnantiloja.

Toiseksi, jos lähemmin tarkastellaan asiaa, ei myöskään kriitillisen »vuorovaikutusteorian» kannalta, sikäli kuin se tahtoo olla tosiseikkojen tulkkina, päästä mihinkään siitä, että kaikki eliöiden motooriset reaktiot tavallaan ovat puhtaasti fysiologisen kausaliteetin tuotteita. Esiintyköön vaan fysiologisissa prosesseissa muutoksia senkautta, että niihin liittyy tajuntaa, jos mieli kausaliteettiprinsiipin olla pätevä, täytyy näiden muutosten olla lainmukaisia, s.o. fysiologinen prosessi muuttuu määrätyllä tavalla riippuen siitä, minkälainen tajunilmiö sitä myötäseuraa, näiden muutosten täytyy olla poikkeuksettomain lakien alaisia. Mutta toisaalta taas on tajunilmiöiden itsensä esiintyminen tietenkin myös lainmukainen, s.o. mikäli »sielu» ei ole muuttunut, herättää sama keskihakuinen kiihoitus aina saman sieluntilan. Jos taas »sielussa» on tapahtunut muutoksia, niin on keskushermostossa tapahtunut vastaavia lainmukaisia muutoksia, koska kaikki sieluntapahtumat ovat psykofyysillisiä. Ja »sielussa» tapahtuu yhtä vähän kuin keskushermostossakaan mitään muutoksia ilman syytä, s.o. ei esiinny mitään tajunnanilmiöitä ilman että edelläkäyvät tajunnanilmiöt sisältävät niihin lainmukaisen aiheen; täten lopulta kaikki tajunnanilmiöt lainmukaisesti johtavat takaisin keskihakuisiin taikka keskushermostossa itsessään, tämän perityn laadun perusteella virinneisiin kiihoituksiin.

Metafyysillisten kuvitelmain perusteella saattaa tietysti väittää, että »sielutkin» ovat aiheiltaan erilaisia, niin että eri keskushermostoissa samat kiihoitukset jo alunperin herättävät erilaisia sieluntiloja ja senkautta myös erilaisia fysiologisia prosesseja, taikka että »sielu» yksin voi muuttua, niin että samassa keskushermostossa sama kiihoitus ei enää aiheutakaan samaa sieluntilaa ja senkautta samaa fysiologista prosessia kuin ennen »sielun» muutosta, mutta tällaisia kuvitelmia ei tarvitse ottaa lukuun tässä, kun kiinnitämme huomiota vain sellaisiin psykofyysillisiin teorioihin, jotka pohjaavat tosiseikkoihin ja tahtovat olla niiden tulkkina. Tavalla, jonka ilmeisyys on empiristille selvä, viittaavat tosiseikat siihen, että mikäli eri yksilöiden erilaiset motooriset reaktiot eivät saa selitystään heidän keskushermostonsa ja senkautta heidän »sielunsa» erilaisesta menneisyydestä, aiheuttaa erilaisuuden viime kädessä »sielun» erilainen peritty ruumiillinen alusta. Toisin sanoen, määrätyn yksilön määrätyllä hetkellä tapahtuvat motooriset reaktiot ovat hänen keskushermostonsa alkuperäisen aiheen ynnä sen kokeman menneisyyden yhteistulos, s.o. viime kädessä puhtaasti fysiologisen kausaliteetin ilmauksia.[61]

Myöskin tämäntapaisen kriitillisen »vuorovaikutusteorian» kannalta voidaan siis konstruoida puhtaasti fysiologinen kausaalisarja, jolloin tosin on huomattava, että eräät fysiologiset ilmiöt tapahtuvat muusta luonnonkulusta poikkeavalla, mutta itsessään täysin lain mukaisella tavalla. Fysiologin kannalta tällainen poikkeavaisuus olisi täydellinen arvoitus, mutta ratkaisemattomia arvoituksiahan on niin paljon; kuka voi selittää, miksi esim. määrättyjen aineiden molekyylit sopivissa nesteissä saavat sellaisia uusia ja arvoituksellisia ominaisuuksia, että nesteissä syntyy kiteitä? Samalla tavoin täytyisi fysiologin tyytyä toteamaan, että keskushermostossa eräät aineelliset hiukkaset saavat uusia, arvoituksellisia, mutta itsessään täysin lainmukaisesti ilmeneviä ominaisuuksia.

Näin ollen katson toteennäytetyksi, että nykyaikaisesti kriitillisen »vuorovaikutusteorian» ja kriitillisen »parallelismin» välillä ei ole mainittavaa asiallista eroa. Tällaista eroa ei voikaan olla, sikäli kuin molemmat teoriat pyrkivät olemaan tosiasiain tulkkina; eiväthän tosiasiat voi olla keskenään ristiriitaisia.

Merkillistä kyllä, on aivan viime vuosikymmeninä vielä esiintynyt »vuorovaikutusteorioja», jotka sisältävät vahvoja metafyysillisiä aineksia. Tässä kohden on ehkä syytä mainita vain, kuinka esim. sellainen »vuorovaikutusteoria», jota William James henkevään tapaansa edustaa, kokonaan sivuuttaa kokemuksen rajapyykit niinhyvin ulkoisen kuin sisäisen havainnon alalla. _James_in mukaan[62] kehittyneempien eläinten keskushermosto on rakennettu suunnattoman monimutkaisella tavalla, jotta siihen voisi mahdollisuuksina sisältyä lukematon määrä motoorisia vastauksia mitä vähäpätöisimpiin tilanteen piirteisiin. Mutta James uskoo, että tällaisen laitteen epäluotettavuus lisääntyy samassa määrässä kuin sen monimutkaisuus. Tämän vuoksi tarvitaan tajuntaa »ohjaamaan keskushermostoa, joka on tullut liian monimutkaiseksi voidakseen itse reguloida itsensä». _James_in ajatus sisältää todellisuudessa hämmästyttävän virheellisyyden. Juuri tällaista käsitystähän Lotze pilkkaa kun hän puhuu »klaviatuurista», jota sielu mielensä mukaan soittelee. Kuinka ihmeessä voisi »tajuntamme» ohjata keskushermostoa? Valita sen lukemattomista reaktiomahdollisuuksista sen, joka johtaa tarkoitettuun tulokseen? Jos keskushermostomme on »epäluotettava», niin sehän saattaa merkitä vain, että siinä on taipumus esiintyä sisäisiä häiriöitä, jotka tekevät sen toiminnan säännöttömäksi. Kuinka voisi »tajuntamme» tätä estää? Ei ainakaan tahdontoimintojen avulla! Tahtohan saattaa vaikuttaa vain kaikkein terveimmässä, siis kaikkein lainmukaisimmin toimivassa keskushermostossa. Schizofreniset, apraktiset y.m. häiriöt osoittavat, minkälaisen kaoottisen piirteen tahdontoiminnat saavat, kun keskushermosto todellakin muuttuu »epäluotettavaksi». Jos keskushermoston toimintaa jokin »reguleeraa», niin tajunta se ei ole, se on varma; tajunta (= keskushermosto) kyllä reguleeraa jotakin, nimittäin yksilön toimintaa, mutta ei suinkaan itseänsä. Tällaisen käsityksen pohjana näyttää olevan ajatuksen »lapsus».

* * * * *

Siis, kuten on osoitettu, mitään autonomista psyykillistä kausaliteettia ei ole, vaan psyykilliset ilmiöt esiintyvät fysiologisten prosessien erikoistapauksina—jolloin tosin olemme jättäneet avoimeksi sen mahdollisuuden, että silloin kun psyykillisiä ilmiöitä fysiologisessa kausaaliketjussa esiintyy (määrättyjen muuttumattomasti vaikuttavien fysiologisten lakien nojalla), ei niiden esiintyminen ole prosessin fyysillisen puolen muodostumiseen nähden merkityksetön.[63] Näin ollen herää kysymys, jota tässä sopii lyhyesti kosketella: Jos ei ole mitään autonomista psyykillistä kausaliteettia, niin voiko myöskään olla olemassa mitään autonomista psykologista tiedettä? Eikö psykologian lopullinen päämäärä ole sulautua fysiologiaan? (kuten Wundt kysyy.[64])

Tähän on vastattava seuraavaa.

Siinäkin tapauksessa että ne fysiologiset mekanismit, joiden funktioina tajunnanilmiöt esiintyvät, olisivat yksityiskohtiaan myöten tunnetut, pysyisi erikoisena empiirisenä tehtäväryhmänä kuvata näiden mekanismien toiminta sikäli kuin se tajunnan verhossa kuvastuu, varsinkin sikäli kuin se saa ilmauksensa normaalissa tajunnassa. Aivan samassa asemassa on, kuten O. Hertwig huomauttaa, biologia fysikokemiaan nähden. Jos otaksutaan, että elämänilmiöiden fysikaaliskemiallinen analyysi olisi viety perille saakka, jäisi kuitenkin niiden fysikaalis-kemiallisten tapahtumain punoutuma, jotka kokonaisuudessaan muodostavat elävän olennon, erikoisen empiirisen kuvailun aiheeksi. Ja, jatkaa Hertwig sattuvasti,[65] kemia puolestaan, tuttuine analyyttisine ja synteettisine metodeineen, on epäilemättä jäävä erikoiseksi atomien tieteeksi vielä senkin jälkeen, kuin tulevaisuuden tiede käsittää, millä tavoin eripainoiset atomit ja niiden yhtymislait johtuvat elektronien omituisuuksista. Tämä aiheutuu siitä, että historiallisesti muodostuneet tieteet eivät pohjaa vain teoreettisiin näkökohtiin, vaan ovat yhteydessä määrättyjen käytöllisten tarpeiden kanssa.

Todellisuudessahan ei nyt ole mitään puhettakaan siitä, että empiiriset erityistieteet voitaisiin deduktiivisesti kehitellä perustieteistään, kemia elektroniteoriasta, biologia fysikokemiasta, psykologia biologiasta (fysiologiasta). Päinvastoinhan asia on niin, että mitä erikoisesti psykologiaan tulee, sen fysiologiset perusteet ovat miltei terra incognita. Etupäässä puhtaasti psykologisten häiriöiden perusteella täytyy meidän kausaaliprinsiipin vaatimuksesta olettaa verrattoman hienosti toisiinsa punoutuvia, mutta rakenteeltaan tuntemattomia fysiologisia aivokuoren mekanismeja. Vasta psykologisten säännönmukaisuuksien kautta saamme jotain aavistusta keskushermoston fysiologisista laeista. Ne lukemattomat fysiologiset teoriat, joita on laadittu sieluntoimintojen aineellisesta alustasta, eivät—kuten varsinkin spiritualistiset psykologit kernaasti huomauttavat—ole muuta kuin puhtaasti psykologisten säännönmukaisuuksien projisioimista tälle fysiologisen kartan valkealle täplälle. Eikä nykyään—kuten Müller ja Pilzecker huomauttavat[66]—näytä olevan mitään mahdollisuuksia anatoomisfysiologista tietä lähestyä tätä tuntematonta aluetta.

Tämä psykologian ja aivofysiologian omituinen suhde aiheuttaa psykologisessa tutkimuksessa muutamia erikoisia piirteitä.

Jokaisen tieteen ylin pyrintö on koettaa »selittää» ilmiöpiirinsä. Täydellinen selittäminen sisältäisi määrättyyn erikoistieteeseen nähden, että sen ilmiöt ja lait voitaisiin käsittää lähinnä yleisemmän tieteen lakien erikoistapauksiksi; silloin olisi puheenalaisessa tieteessä saavutettu mahdollisimman suuri yksinkertaisuus; kaikki sen ilmiöpiiriin sisältyvät erikoiset faktorit olisi redusoitu toisten fundamentaalisten faktorien kombinatioiksi.

Meillä tosin ei ole vähintäkään suoranaista tuntemusta keskushermoston fysiologisista laeista. Mutta eräät psykologiset ilmiöt—nimittäin assosiatio- ja reproduktio-ilmiöt—näyttävät fysiologisessa suhteessa olevan suhteellisesti yksinkertaisia, s.o. niitä vastaavien keskushermoston prosessien anatoomiset ja fysiologiset edellytykset ovat suhteellisesti harvalukuiset. Tästä syystä saavat alkeelliset assosiatio- ja reproduktio-ilmiöt niin erikoisen aseman psykologiassa. Selittävä psykologia saa niistä johtavat näkökohdat. Jos kaikki sielunelämä voitaisiin käsittää näiden ilmiöiden kutoutumiksi, olisi—siltä näyttää—päästy hyvin pitkälle sielunelämän kausaalisessa, fysiologisessa selittämisessä.

Mutta koska fysiologiset tietomme keskushermostosta todellisuudessa ovat niin minimaaliset, ei suinkaan ole varmaa, että assosiatio- ja reproduktio-ilmiöiden tavanomainen fysiologinen tulkinta on oikea. Näyttää kysymyksenalaiselta, ovatko nämä ilmiöt läheskään niin helposti fysiologisesti selitettävissä kuin on luultu.

Tämä viimeksi esitetty näkökohta, että psykologia saattaa fysiologialle ja senkautta yleiselle biologialle olla tärkeä tiedonlähde, lisää sen tehtävän biologista merkitystä, johon nyt ryhdymme: koska sielunelämä on fysiologinen ilmiö—kausaalisesti, joskaan ei fenomenologisesti—täytyy tälläkin alalla esiintyä mekanismin ja vitalismin vastakohta. Missä muodossa tämä vastakohta psykologiassa esiintyy? Voidaanko psykologiassa—siis ainakin yhdellä biologian alalla—tämä kiistakysymys definitiivisellä tavalla ratkaista?

* * * * *

5. Nykyaikainen objektiivinen eläinpsykologia[67] kiinnittää erinomaisen vähän huomiota vanhaan kiistakysymykseen, kuinka laajalta luonnossa sielunelämää esiintynee, missä kohden eliöiden ylenevässä sarjassa sen ensi merkit näyttäytynevät. Darwinismin vaikutuksesta, joka mielellään näkee kuilun ihmisen ja muun luomakunnan välillä kapenevan, olivat viime vuosisadan loppupuolella luonnontutkijat taipuvaisia ulottamaan sielunelämän mahdollisimman laajalle, ja tiedettiin kertoa paljon kauniita ja huvittavia asioita varsinkin korkeampien eläinten ihmisenkaltaisesta älystä. Tämän vuosisadan kuluessa eläinpsykologia on kulkenut tykkänään toisten tähtien alla. Uuden suunnan äärimäisyysmiehet Beer, Bethe ja Uexküll julistivat 1899 eräässä kuuluisaksi tulleessa kirjoituksessa,[68] että »biologin kannalta ei mitään eläinpsykologiaa ole olemassa». Tämä kanta johtui osaksi mekanistisen periaatteen valtaanpääsystä biologiassa: myöskin keskushermoston toiminta ynnä sen motooriset ilmaukset ovat selitettävät puhtaasti aineellisen kausaliteetin avulla, osaksi tietokriitillisestä harkinnasta: ei tahdottu väittää, ettei eläimillä olisi »sielua», vaan ainoastaan, että »tästä kysymyksestä ei mikään kokemus ole mahdollinen». »Koska toisenlainen psyyke kuin meidän omamme on meille ehdottomasti suljettu kirja, emme voi eläinsielusta mitään sanoa—emme voi mieleemme kuvailla sellaisia aistimuksia, jotka vain kaukaisesti muistuttavat omiamme.»[69] Mutta näiden äärimäisyysmiesten vaatimuksesta huolimatta, että eläimiä niiden toiminnassakin tuli käsitellä »kemiallisina koneina»,[70] ei eläinpsykologia nimenä ja tieteenä lakannut olemasta, vaan on rinnan muun kokeellisen biologian ja psykologian kanssa herännyt aavistamattoman virkeään eloon. Mutta tämä uusi eläinpsykologia on kokonaan objektiivinen tiede: sen esineenä on eläinten »käytös» (»behaviour», mikä englantilainen nimitys sopivien vastineitten puutteessa on kotiutunut muihinkin sivistyskieliin). Toisaalta varsinaiset biologit, etunenässä syvällinen tutkija H.S. Jennings ryhtyivät yksityiskohtaisesti, kokeellisia menettelytapoja hyväkseen käyttäen, analysoimaan kaikkein alhaisimpienkin eläinyksilöiden (ameebojenkin) jokapäiväistä elämää.[71] Toisaalta varsinaiset psykologit, etunenässä Thorndike älykkäästi keksittyjen laitteiden (»eksytyslaatikkojen», »labyrinttien» y.m.) avulla ryhtyivät kokeellisesti tutkimaan korkeampien luurankoisten (apinoiden, kissojen, kananpoikasten) »älyä». Suuri joukko tutkijoita ja suuri joukko eri menettelytapoja[72] on ollut tätä uutta tieteenhaaraa rakentamassa.

Keskushermoston toimintoina, sen motooristen ilmauksien perusteella, on »muisti» ja »äly» objektiivisesti todettavissa yhtä hyvin kuin selkäydinrefleksit taikka kasvin »tropismit». Se seikka, että näitä eläinten korkeampia toimintoja todennäköisesti myötäseuraa psyykillisiä tiloja, tekee ne meille erikoisen mieltäkiinnittäviksi— siksihän eroitammekin ne tavallisista reflekseistä erikoiseksi ryhmäksi—, mutta mikään havaintotulosten subjektiivinen tulkinta oman sielunelämämme valossa ei tietenkään saa tulla kysymykseen.

Muisti, s.o. kokemuksesta oppiminen näyttäytyy ensi kerran selvästi äyriäisissä. Esimerkkejä saattaa mainita _Spaulding_in (1904) ja _A. Drzewina_n (1908) kokeet.[73] Kumpikin kokeili erakkokravuilla. Edellinen asetti akvariumiin määrättyyn kohtaan kuolleen kalan verhon alle. Hajuaistinsa opastamina lähtivät äyriäiset etsimään kalaa ja vähitellen oppivat ne yhä nopeammin menemään suoraan verhon luo niinpiankuin se pantiin paikoilleen. Kolmantenatoista päivänä voitiin kala jättää kokonaan pois. Verhon näkökuvan ja ruuan »mielikuvan» välillä syntyneen assosiation vaikutuksesta äyriäiset nytkin viiden minuutin kuluessa kerääntyivät verhon alle, jolloin vasta niille annettiin kala. A. Drzewina taas käytti seuraavaa menettelytapaa. Erakkokravut kuten tunnettu asustavat kotilonkuorissa. Äyriäisiltä riistettiin niiden kuoret ja akvariumiin pantiin toisia kuoria, jotka oli kiinteästi tukittu korkilla. Eläimet kävivät innokkaasti näiden kimppuun ja koettivat riistää korkkia niiden suusta. Mutta vähitellen ne »oppivat» että yritys oli turha: viikon kuluttua ei vedenpinnalla enää ollut korkinsiruja. Kotiloiden näkökuva siis nyt heti viritti ehkäisymekanismin, joka sai eläimet luopumaan turhaksi näyttäytyneestä ponnistuksesta.

Tämän »assosiatiivisen oppimisen» biologinen merkitys on ilmeinen— eläinhän senkautta tarkoituksenmukaisella tavalla reagoi »representatiivisiin ärsykkeisiin», joilla vasta seuraustensa kautta on sille vitaalista arvoa—, eikä kaipaa enempää todistelua.

Mutta eläinmaailmassakaan eivät korkeamman sielunelämän merkit rajoitu ensi asteen assosiatio- ynnä reproduktiotoimintaan, »älyä» huomataan jo ainakin aiheissaan.

Jokainen älyntoiminta on psykofysiologinen prosessi, ja sellaisena sen syy on haettava edelläkäyvistä psykofysiologisista prosesseista—sitä näyttää kausaaliprinsiippi vaativan. Sen mukaisesti täytyisi meidän olettaa, että kun ihminen tai eläin ajattelee jonkun määrätyssä tilanteessa tarkoituksenmukaisen ajatuksen, tällä tilanteella on jokin tajuttu piirre, joka keskushermoston fysiologisten lakien perusteella herättää eloon tämän ajatuksen. S.o. assosiatio- ja reproduktiomekaniikan täytyisi jossain muodossa olla kaikkein korkeimmankin mielikuvitus- ja älyntoiminnan selitysperuste.

Yksinkertaisin muoto älyntoimintaa on sellainen, jolloin määrätty tarkoituksenmukainen menettelytapa, joka kerran on sattuman kautta keksitty ja painunut muistiin, reprodusoituu tilanteessa, joka on ainoastaan jossakin määrin samanlainen kuin alkuperäinen. Saattaa hyvin kuvailla, että apina, jolta kerran on pudonnut hedelmäsaalis puusta maahan, mistä se taas on löytynyt, toisella kerralla tahallaan pudottaa epämukavan taakan edellään maahan. Vähemmän välitöntä yhtäläisyyttä ja senmukaisesti korkeampi älyntoiminta on kysymyksessä silloin, kun apina, jonka päähän kerran putoava pähkinä on kipeästi iskenyt, puusta heittää maassa olevaa vihollistaan pähkinällä.

Tällä tavoin siis »äly» näyttää olevan keräymä määrätyissä tilanteissa tarkoituksenmukaisia menettelytapoja. Jokainen spesifinen tilanne vaatii oman spesifisen menettelytapansa, joka oman erikoisen kokemuksen kautta on kerran opittu, ja jota senjälkeen voidaan milloin ahtaammalla, milloin laveammalla alalla, harvemmin tai useammin käyttää. Joka tapauksessa nämä eri menettelytavat eli älyntoiminnat perustuvat toisistaan erillisiin reproduktioihin: mitään yhtenäistä kykyä, »älyä», ei ole olemassa, »äly» on vain eräiden prosessien summa.

Muilla biologian aloilla tavataan valtava määrä täydellisesti analogisia ilmiöitä. Jos jokin eläin tai kasvi kestävään kylmyyteen reagoi paksummalla karvapeitteellä, tarvitaan siihen erikoinen prosessi, joka tykkänään poikkeaa siitä, millä tavoin eliö suojelee itseänsä esim. kuivuutta vastaan. Mekanisti sanoo, että kummassakin tapauksessa tulee kysymykseen spesifinen, olemassaolon taistelussa erikseen kehittynyt (perinnöllinen) mekanismi. Kun jokin eliö on immuuni eli vastaanottamaton myrkytystä kohtaan, johonka muut sen kaltaiset sortuvat, johtuu se esim. siitä, että se pystyy, aikaisemmin läpikäymänsä taudin johdosta, tuottamaan ne erikoiset »antitoksiinit», jotka tekevät tämän myrkyn tehottomaksi. Mutta sama eliö saattaa sortua toiseen myrkkyyn: mitään yleistä immuniteettia ei ole. Mithridateen täytyi erikseen totuttautua kaikkiin myrkkyihin, jotta hän voisi olla varma siitä, ettei mikään niistä häneen pystyisi.

Tähän katsoen saattoi tunnettu fysiologi Pflüger eräässä kuuluisaksi tulleessa tutkielmassa[74] verrata eliöitä »soittorasioihin, jotka pystyvät soittamaan tuhansia taikka miljooneja säveliä, mitkä ovat suunnitellut ja viritetyt miljooneja elämän kuluessa mahdollisesti esiintyviä tarpeita silmälläpitäen». Ja hän lisää: »Millä tavoin tämä teleologinen mekaniikka on syntynyt, se jää yhdeksi korkeimmista ja hämärimmistä kysymyksistä.»

Nykyaikainen biologia nimittää eliöiden »itseregulatioiksi» »sellaisia eliöiden reaktioita muutoksia aiheuttavia, säilymiskykyä vähentäviä vaikutteita kohtaan, jotka vähentävät taikka poistavat muutoksen ja siten taas korottavat taikka entisestään vielä lisäävät säilymiskykyä tai jotka heikentävät muuttavan vaikutuksen. Lyhyemmin sanoen ovat ne sellaisia eliöiden reaktioita, jotka uudelleen korottavat säilymiskykyä taikka estävät sen vähenemisen.»[75]

On selvää, että mekanismi ja vitalismi käsittävät »itseregulatiot» päinvastaisella tavalla. Mekanistisen käsityksen mukaan jokainen spesifinen itseregulatio edellyttää spesifisen mekanismin ja kun jokin eliö ei pysty »mukautumaan» johonkin määrättyyn uuteen tilanteeseen, vaan menee perikatoon, johtuu se siitä, että se ei omista—joko perittyä taikka yksilökehityksen kuluessa hankittua— erikoista mekanismia, joka poistaisi uuden tilanteen aiheuttaman häiriön. Sentähden on mekanistisen käsityksen mukaan myöskin jokaisen spesifisen regulatioilmiön erikoinen synty ja kehitys luonnollisesti myös erikseen tutkittava.

(Saanen tässä huomauttaa, että jo ennenkuin tieteellisen psykologian biologinen perusta oli minulle selvinnyt, asetin korkeampien sielunilmiöiden erittelyyn nähden aivan samanlaisen työohjelman kuin yllämainittu, nykyisessä biologiassa vallitseva on. Huomautin, ettei ole pyrittävä analysoimaan »ymmärrystä», »tahtoa» j.n.e. yleensä, vaan koetettava päästä perille niistä lukemattomista tarkoituksenmukaisista sisäisistä menettelytavoista kustakin erikseen, joista nämä kompleksit toiminnat on kokoonpantu. Myöhemmin nimitin näitä puhtaasti psyykillisellä alalla ilmeneviä itseregulatioita »ideatoorisiksi koordinatioiksi».[76])

Vitalistisen käsityksen mukaan luonnollisesti eliöiden itseregulatio ei ole mikään toisistaan erillisten ja toisistaan riippumatta kehittyneiden mekanismien summa, vaan orgaanisessa maailmassa vaikuttavan yhtenäisen »primäärisen tarkoituksenmukaisuuden» eli »tarkoitushakuisuuden» (»Zielstrebigkeit») ilmaus. Eri tapauksissa, kulloinkin vallitsevan tarpeen mukaisesti, tämä itsessään yhtenäinen tarkoitushakuisuus luonnollisesti on pakoitettu käyttämään eri teitä eli keinoja, saavuttaakseen tuloksen, eliön säilymisen. Sikäli kuin tutkimus rajoittuu pelkästään näiden luonnon eri tapauksissa käyttämien erilaisten menettelytapojen selvittelemiseen, voivat mekanismi ja vitalismi käydä käsi kädessä—eihän nykyajalla mikään suunta voine langeta siihen virheeseen, josta Lotze soimasi oman aikansa vitalismia, tämä kun näytti uskovan, »että tarkoituksen esitys voi olla mahdollinen osoittamatta samalla sitä kausaalista instrumentaatiota, jolla tämä tarkoitus on toteutettu».[77]

Kuitenkin herättää huomiota, että sellainenkin jyrkkä mekanisti kuin W. Roux ei puhu itseregulatiosta pelkästään kiinteiden mekanismien summana, vaan kykynä (»ein charakteristisches… Vermögen aller Lebewesen»). Todellisuudessa Roux ei hyväksykään _Pflüger_in yllämainittua vertauskuvaa, jonka mukaan eliöt ovat äärettömän monimutkaisia »soittorasioita». »Eliöt oppivat joka päivä uusia säveliä.»[78] Tämä johtuu siitä, että kaikissa nykyisin tavattavissa eliöissä esiintyy eräitä luonteeltaan aivan yleisiä itseregulatioita, jotka tulevat käytäntöön melkein jokaisessa elämän tilanteessa ja joiden pohjalla pääsee kehittymään uusia spesifisiä mekanismeja. W. Roux on itse etevällä tavalla analysoinut erästä kaikkein yleisimmistä tällaisista itseregulatioista, osoittamalla, mitenkä kaikella elävällä kudoksella on se ominaisuus, että se oman toimintansa kautta uudelleen synnyttää itsensä ja toimettomuuden kautta pyrkii häviämään. On esim. tunnettua, että lihas käytännön kautta vahvistuu. Aikaisempi käsitys, että tämä yksinkertaisesti johtuu lisääntyneestä verentulvasta, ei pidä paikkaansa. Niin yksinkertainen ei asia ole. Jokaisella kudoksella on se ominaisuus, että se kiihoittuneella assimilatiolla vastaa oman toimintansa sisältämään funktionaaliseen ärsykkeeseen. Täten eivät vain lihakset käytännön kautta tarkoituksenmukaisesti vahvistu, vaan esim. verisuonien haarautumat kasvavat saman kudosominaisuuden vaikutuksesta tarkalleen niiden läpi syöksyvän verisuihkun muotoisiksi ja kiinikasvava murtunut luu, jonka painosuhteet ovat entisestään poikkeavat, mukautuu näihin uusiin olosuhteisiin, niin että sen vahvimmat osat pian taas tavataan juuri siellä, missä paine on suurin. Täten tämä »funktionaalisten ärsykkeiden troofillinen vaikutus» välittömästi tuottaa mitä korkeimmassa määrässä tarkoituksenmukaisia ilmiöitä, senkautta kun eliö tulee rakennetuksi niin kuin olisi täydellinen insinööritaito sen suunnitellut: vähimmällä mahdollisella aineksen kulutuksella suurin mahdollinen efekti.[79]

Mutta yleisestä luonteestaan huolimatta on tietenkin tämä itseregulatio niinkuin muutkin kerran syntynyt ja kehittynyt: eliön säilymiskykyä verrattomasti lisäävien ominaisuuksiensa perusteella on lukemattomien muiden kudoslajien joukosta juuri tämä funktionaaliseen ärsykkeeseensä troofillisesti reageeraava kudoslaji vähitellen päässyt yksinvaltiaaksi—niin ajattelee Roux sen darwinistisen synnyn.

Asianmukaista on mainita tässä eräs toinenkin luonteeltaan yleinen, kaikkialla orgaanisessa maailmassa tavattava itseregulatio.

Tunnettu amerikalainen eläinpsykologi Lloyd Morgan lienee ensinnä kehitellyt »trial and error»-menetelmän käsitteen: varsinkin korkeampien eläinten käytöksessä on selvästi havaittavissa, että ne pyrkivät vapautumaan häiritsevästä ärsykkeestä, levottomuutta herättävästä tilanteesta jne. senkautta, että ne koettelevat kaikkia mahdollisia eri menettelytapoja, kunnes löytyy sellainen joka vie perille tai kunnes niiden voima ehtyy. H.S. Jennings on nyt huomiota herättäneissä tutkimuksissaan selvästi osoittanut, mitenkä kaikkein alhaisimmatkin yksisoluiset eläimet noudattavat aivan samaa menettelytapaa. Kun esim. uiva yksisoluinen infusoori Paramaecium joutuu jollakin hapolla myrkytettyyn vyöhykkeeseen altaassaan, tulee se »levottomaksi» vallan kuin jokin korkeampi eläin ja »koettelee» kaikkia mahdollisia liikkumasuuntia; niinkauan kuin häiritsevä ärsyke kestää, jatkuu tämä koetteleminen. Jennings uskoo, että tämä häiritsevien ärsykkeiden aiheuttama behaviourin muutos kaikkein alhaisimmilla asteillaan ei perustu mihinkään erikoiseen regulatiomekanismiin. »Me tiedämme, että eliö on mitä erilaatuisimpien tapahtumien näyttämönä, joihin sisältyy määrätty energia. Jos jokin häiritsee näitä tapahtumia, virtaa energia toisiin kanaviin ja käytös muuttuu.»[80] »Niinkauan kuin vahingollinen vaikutus jatkuu, tapahtuu myös jatkuvia muutoksia eliön käytöksessä.»[81] Jos maallikon on sallittu tällaisessa asiassa lausua mitään mielipidettä, niin tuntuu minusta uskomattomalta, että asia todellakin olisi näin yksinkertainen, että kolloidien fysikokemiasta välittömästi johtuisi ilmiö, joka on mitä korkeimmassa määrässä tarkoituksenmukainen niistä kokoonpannun eliön säilymiselle. Eiköhän siinä panna »sattuman» tiliin liikoja? Oli tämän asian laita kuinka tahansa, joka tapauksessa on selvä, että »trial and error» korkeammissa eliöissä perustuu erikoiseen itseregulatioon. Tunnettu fysiologi Fr. Goltz tutki jo v. 1869 aivottomaksi tehdyn sammakon motoorisissa ilmauksissa havaittavia itseregulatioita (hän käytti jo nimitystäkin »Selbstregulation»). Hän huomauttaa esim., millä tarkoituksenmukaisella tavalla tällainen sammakko menettelee, kun neulalla yhä uudelleen ärsytetään sen silmän sarveiskalvoa. Ensimäinen vastausreaktio on silmäluomen sulkeminen. Jatkettuun silmän ärsytykseen vastaa eläin lyömällä neulan pois samanpuolisella etujalalla. Yhä jatkettu ja intensiivisempi pahoinpitely saa sammakon kääntämään päänsä ja yläruumiinsa päinvastaiselle puolelle ja ellei tämäkään auta, niin eläin vihdoin siirtyy pois paikaltaan. Reaktiojärjestys on tavallisesti juuri tämä.[82] Ilmeisesti on tällaisessa tapauksessa asianlaita sama kuin _Jennings_in analysoimassa kuuluisassa Stentor-tapauksessa—tästä »älykkäästä» alkueläimestä tulee vielä puhe—: jokainen uusi reaktio edellyttää paitsi ärsykettä itseään edelläkäyneen tuloksettoman reaktion; eliön sisäinen energia ei siis suinkaan umpimähkään »virtaa» mihinkä »kanaviin» tahansa, vaan tämä »virtailu» tapahtuu täysin tarkoituksenmukaisella, s.o. yhä tehokkaammalla tavalla.

Verrattoman mielenkiintoisella tavalla sovelluttaa Jennings »trial and error» näkökohdan m.m. myöskin ruuansulatushäiriöihin. _Pawlow_in tutkimuksista[83] tiedetään, kuinka esim. koiran mahasylkirauhanen vähitellen mukautuu tärkkelyksen sulattamiseen, kun koiraa jatkuvasti syötetään leivällä. Voidaan otaksua, että ruuansulatusrauhaset uudenlaisen ravinnon aiheuttaman häiriön esiintyessä »koettelevat» kaikkia mahdollisuuksiaan, jolloin rauhanen rupeaa pysyvästi työskentelemään sillä tavalla, joka sulattaa ruuan ja senkautta poistaa häiriön.

Tämän kautta, että kaikki elävät solut vahingollisiin ärsykkeisiin vastaavat niiden käytettävissä olevilla aste asteelta yhä radikaalisemmilla reaktiotavoilla, saa koko eliön toiminta »älykkään» leiman. Tunnettu on _Otto Liebmann_in paradoksi[84] että jos psykofyysillinen parallelismi on oikeassa, täytyy aivojen olla »automaton materiale logicum», s.o. aivo-molekyylien täytyy tanssissaan noudattaa logiikan lakeja, koska niitä vastaava ajatusprosessi näitä noudattaa—mitä paradoksia spiritualistiset psykologit mielihyvällä ovat käyttäneet aseena parallelismia vastaan— ; viimeksi puheenaolleet organismin yleiset itseregulatiot osoittavat, että elävän aineen toiminta erikoisten mekanismien kautta todellakin on muodostunut erinomaisen »älykkääksi» ja siinä merkityksessä »loogilliseksi».

Tietoinen psyykillinen »äly» ei olekaan mitään muuta kuin erikoistapaus tätä eliön yleistä ominaisuutta. Ihmisen tietoinen »järki» on vain erikoistunut ala hänen ruumiinsa yleistä »järkeä»— se on mekanistisen ajatustavan lopputulos.

Mutta samoinkuin somaattisten itseregulatioiden alalla erikoistuneiden regulatiomekanismien lisäksi tavataan eräitä yleisiä regulatioita—jotka oikeuttavat puhumaan suhteellisesta yleisestä regulatio»kyvystä»—samoin on laita psyykillisten regulatioiden alalla. Meidän täytyy siis vastaavalla tavalla oikaista aikaisempaa väitettä, että »äly» on erillisten reproduktioiden summa. Älyntoiminnankin alalla havaitaan eräitä yleisiä tarkoituksenmukaisia menettelytapoja, jotka soveltuvat lukemattomiin mitä erilaisimpiin tilanteisiin.

Mainittakoon tässä vain yksi sellainen: oikean menettelytavan tahallinen »hakeminen». Alkuperäinen aste on tietenkin se, että eläin tai ihminen tilanteessa, jossa jokin määrätty ulkoinen tai sisäinen »tehtävä» on ratkaistavana, koettelee niitä menettelytapoja, joita sen tahdoton reproduktiomekanismi sen mieleen sattumalta johdattaa. Ainakin ihmisen toiminnassa huomaamme kuitenkin joka askeleella, että milloin vähänkin vakavampi vaikeus esiintyy, ryhtyy hän hakemaan oikeata menettelytapaa. Mainittu »hakeminen» ei tietenkään ole muuta kuin korostettua reproduktiotoimintaa, senkautta luodaan erikoisen edullisia viriämismahdollisuuksia tarkoituksenmukaisille reproduktioille.

Mutta tämänkin yleisen regulation pohjana on määrätty kokemus: se että yksilö yleensä sattumalta löytää tarkoituksenmukaisia menettelytapoja; »hakemisen» edellytyksenä on tämän »löytämisen» nimenomainen huomaaminen.[85]

Valaistaksemme edelläesitettyjä abstraktisia näkökohtia konkreettisen tapauksen avulla ajatelkaamme esim. koululaista, joka ahertaa matemaattisen tehtävän kimpussa. Hänen reproduktiokoneistonsa tuo hänen mieleensä suuren joukon sääntöjä ja kaavoja, joita häntä on opetettu tämänkaltaisissa tapauksissa käyttämään. Niitä koetellaan ja hyljätään. Seuraa uudistettua »huomion keskitystä», uutta »hakemista»—yleisiä tarkoituksenmukaisia menettelytapoja, jotka koululainen vaivaloisen kasvatuksen ja kokemuksen kautta on oppinut. Ja jokaiseen yksityiseen »koetteluun» sisältyy samanlaisia, mutta erikoisempia tarkoituksenmukaisia menettelytapoja: esim. erikoisia vähitellen kehittyneitä, erinomaisen merkityksellisiä mieleenpainamismenettelyjä, niitä ketjumaisesti toisiinsa liittyviä »ideatoorisia koordinatioita», joista loogillinen päättely on kokoonpantu, j.n.e., kunnes ratkaisu löydetään.

Joka tapauksessa: älyntoiminnat, nämä yleisemmät tai erikoisemmat psyykilliset itseregulatiot, jotka viime kädessä kaikki juontavat juurensa määrätyistä yksityisistä kokemuksista, ovat psykofysiologisina prosesseina kukin sen edelläkäyneen prosessin kausaalinen seuraus. Se että määrätty älyntoiminta viriää juuri määrätyssä tilanteessa saa selityksensä siitä, että se psykofysiologisessa mekanismissa on ketjuuntunut juuri tähän tilanteeseen (tai johonkin sen tajuttuun piirteeseen).

Ilmeistä on samalla, että tämä psykofysiologinen mekanismi osittain toimii tajuttomasti. Tuonnempana tulee aihetta esittää näytteitä tästä tunnetusta seikasta.

* * * * *

Tällainen olisi siis mekanistinen käsitys sielunelämästä. Se on joka kohdassaan analoginen mekanistisen biologian kanssa. Niinpä lieneekin tarkkaava lukija myöskin jo huomannut, minkänäköisen täytyy vitalismin olla psykologian alalla.

»Kykypsykologia» on vitalismi psykologiassa. Ymmärtääksemme mitä se sisältää, tarvitsee meidän vain kehitellä vitalismin psykologisia analogioja.[86]

Samoin kuin biologisen vitalismin mukaan eliöiden itseregulatio on niissä vaikuttavan yhtenäisen tarkoitushakuisuuden ilmaus, samoin psykologinen vitalismi käsittää psyykilliset regulatiot yhtenäisten kykyjen »mielikuvituksen», »älyn» jne. ilmauksiksi. Samoin kuin biologinen vitalismi kieltää, että eliöissä mekanistinen kausaliteetti olisi yksinvaltias, s.o. että niissä esiintyvät aineelliset tapahtumat kokonaan määräisivät kulloinkin seuraavan hetken tapahtumat, samoin psykologinen vitalismi kieltää, että sielunelämässä kukin prosessi olisi yksinomaan seuraus edelläkäyneistä psykofysiologisista prosesseista.

Jo johdannossa osoitettiin, ettei vitalismi suinkaan sodi kausaaliprinsiippiä vastaan—se vaan väittää, että eliöissä vaikuttaa muitakin kuin vain mekanistisia syitä, s.o. sellaisia, jotka poikkeavat epäorgaanisessa luonnossa esiintyvistä, mutta eivät välttämättä myöskään ole psyykillisiä. Vastaavalla tavalla ei myöskään psykologinen vitalismi ole ristiriidassa kausaaliprinsiipin kanssa, kun se kieltäen assosiatio- ja reproduktiomekanismin yksinvaltiuden sielunelämässä arvelee, että sieluntoimintojen ei tarvitse olla pelkästään niiden edellä käyneiden psykofysiologisten prosessien seuraus. Jokainen prosessi on tietenkin määrättyjen syiden seuraus, mutta näiden syiden joukossa voi olla muitakin kuin psyykillisiä ja fysiologisia prosesseja, nim. konstantisti vaikuttavia »kykyjä».

Kun siis aikaisemmin sanottiin: »Jokainen älyntoiminto on psykofysiologinen prosessi, ja sellaisena sen syy on haettava edelläkäyvistä psykofysiologisista prosesseista—sitä näyttää kausaaliprinsiippi vaativan», niin tässä tosiaankin on kysymys pelkästään »näyttämisestä», todellisuudessa ei kausaaliprinsiippi sitä vaadi.

Psykologisen vitalismin täytyy samoinkuin biologisenkin noudattaa eräitä tieteellisen metodiikan vaatimuksia. Ennenkaikkea täytyy sen noudattaa säästäväisyysprinsiippiä olettamuksia tehdessään, s.o. toisaalta tehdä näitä ainoastaan tosiseikkojen vaatimassa määrässä, toisaalta formuloida ne mahdollisimman yksinkertaisesti. Näin menettelee kriitillinen vitalisti, kun hän toisaalta vetoaa vitalistiseen faktoriinsa ainoastaan silloin, kun hänen nähdäkseen mekanistinen kausaliteetti todistettavasti osoittautuu riittämättömäksi (»Entelekhian tiliin viedään vain minimimäärä suorituksia»[87]), toisaalta käsittää tämän faktorin vaikutustavan mahdollisimman yksinkertaiseksi: se on täydellinen ja muuttumaton. S.o. kun mainittu tekijä saa rajoituksitta vaikuttaa, tuottaa se täydellistä tarkoituksenmukaisuutta ja jokaisessa energeettisessä— siis aineellisesti määrätyllä tavalla rajoitetussa—tilanteessa toimii se tavalla, joka eniten lähestyy tätä täydellistä vaikutusmuotoa. Se siis toimii samassa tilanteessa aina samalla tavalla. Tästä seuraa m.m., että kun esim. eläinten toiminta käy vähemmän tarkoituksenmukaiseksi kun niiltä on poistettu korkeimmat aivo-osat, niin ei siihen ole syynä, että alempiin aivo-osiin olisi esim. liittynyt »alempi» vitalistinen faktori, sillä »jossakin yksilössä vaikuttava motorinen entelekhia voi aina olla vain yksi ja sama, ja näin ollen tulee riippumaan ainoastaan organisaation alkeellisesta tilasta, että tämä entelekhia voidaan aloittaa huonommin alemmilla kuin korkeammilla aivojen osilla.»[88] Siis, vitalistinen faktori itse vaikuttaa aina »täydellisesti», ja kun sen ilmaukset ovat puutteellisia, johtuu tämä aineen vastustuksesta. Sen vaikutustavan muuttumattomuudesta taas johtuu, että kun esim. määrätyn eliön havaitaan jossakin tapauksessa vuorotellen käyttävän kolmea eri regulatiotapaa, meidän täytyy olettaa että energeettinen konstellatio ei näissä kolmessa tapauksessa ole vallan samanlainen, s.o. että samat aineelliset edellytykset aina aiheuttavat täsmälleen saman vitalistisen tapahtumisen.[89]

Ainoastaan sellainen psykologinen vitalismi, joka noudattaa näitä samoja tieteellisen metodiikan sääntöjä, ansaitsee tieteellisessä katsannossa jotain huomiota. Sellaisen vitalismin täytyy »kyvyistä» olettaa, että ne toimivat täydellisellä ja muuttumattomalla tavalla, että nämä »kyvyt» itse eivät koskaan ole toisessa yksilössä sen heikompia kuin toisessa, koska aina kun »kyvyissä» esiintyy jotain näennäistä eroa, tämä voidaan lukea asianomaisen aivofysiologisen mekanismin tiliin. Tästä johtuu että myöskin kriitillisen psykologisen vitalismin kannalta sielunilmiöt ovat fysiologisen mekanismin »funktioita»; kun toisessa sielunelämässä ilmenee vähemmän »älyä», »mielikuvitusta» j.n.e. kuin toisessa, on se yksinkertaisimman ja senvuoksi tieteellisesti välttämättömän olettamuksen mukaan seuraus siitä, että toisessa sielunelämässä »kyvyn» itsessään täydellisen vaikuttamisen tiellä on suurempia esteitä kuin toisessa.

Mutta vielä toisessakin merkityksessä täytyy psykologisen vitalismin kannalta psyykillisen, s.o. tajunprosesseissa ilmenevän kausaliteetin olla aivofysiologisen kausaliteetin johdannaisilmiö. Yksinkertaisimman ja senvuoksi taaskin tieteellisesti välttämättömän olettamuksen mukaan se vitalistinen faktori, joka assosiatio- ja reproduktiomekanismin yläpuolella valliten synnyttää sielunelämän tarkoituksenmukaiset ilmiöt, on sama joka kontrolloi ruumiin, eritoten aivojen mekanistista tapahtumista, ohjaten tätä tarkoituksenmukaisella tavalla. Vitalistisen psykologian mukaan siis sielunelämä on aivojen fysiologisen kausaliteetin ilmaus, mutta silloinpa tämä fysiologinen kausaliteetti ei enää olekaan puhtaasti mekanistista, vaan sisältää vitalistisen faktorin.

Jyrkästi täytyy sensijaan asettua sellaista käsitystä vastaan, että meidän psyykemme sanan empiirisessä merkityksessä, s.o. meidän tajunsisältömme, olisi se vitalistinen faktori, joka kontrolloi aivojen mekanistista kausaliteettia. Tällainen käsitys sisältää juuri sen »vuorovaikutusteorian» naivin muodon, jota Lotze aikanaan ivasi. Kuten tulee esitettäväksi, on Driesch siihen taipuvainen, ilman että hän kuitenkaan on tässäkään kohdassa kehitellyt ajatuksensa täyteen selvyyteen.

(Edellä käyttämääni menettelytapaa vastaan huomautetaan kenties, että menettelen väärin, kun jo edeltäpäin mielivaltaisella tavalla mestaroin tosiasiallisesti esiintyneitä vaihtopuolia siinä kiistakysymyksessä, joka tässä on asetettu ratkaistavaksi. Tämä moite olisi oikeutettu, jos tarkoitukseni olisi tämän kautta helpottaa tehtävää. Tarkoitus on kuitenkin aivan päinvastainen. Vitalismi voidaan mielestäni esittää tieteellisessä ja loogillisessa suhteessa hyvin kunnioitusta herättävässä muodossa, ja ennenkaikkea juuri tässä muodossa on sitä tarkoitus seuraavassa arvostella.)

* * * * *

Ne konkreettiset psykologiset tilanteet, joissa sielutieteellinen mekanismi ja vitalismi joutuvat vastakkain, ovat täysin analogisia vastaavien biologisten kanssa.

Niinkuin kemiallinen analyysi osoittaa, ovat eliöt kokoonpannut samoista alkuaineista kuin epäorgaaninen luonto. Täällä tapahtuvat reaktiot ovat täydellisesti indifferentejä sen kokonaisilmiön säilymiseen nähden, josta ne muodostavat osan; höyrykoneessa palava tuli ei millään tavalla ole koneen säilymiseen ja menestymiseen nähden tarkoituksenmukainen; päinvastoin tuli tuhoisi koneen heti, jos se olisi polttoaineesta rakennettu; mutta »meidän kudoksissamme ainaisesti kytevä tuli ei polta niiden rakennetta; senvuoksi on eläin ja kasvi verrattavissa polttoaineesta rakennettuun ja siitä huolimatta pysähtymättä työskentelevään höyrykoneeseen.»[90] Ja tällä tavoin kokonaisilmiön säilymiseen nähden tarkoituksenmukaisia eivät ole vain elämän perustapahtumat, assimilatio, dissimilatio, kasvaminen, lisääntyminen jne., vaan tarkoituksenmukaisuus ulottuu normaalisessa elämäntapahtumisessa mitä vähäpätöisimpiin yksityiskohtiin saakka. Jo itsessään tarkoituksenmukaiset elämän perustoiminnot ovat näet vielä lisäksi mitä moninaisimmalla tavalla reguloidut, niin että ne voivat tarkoituksenmukaisesti sopeutua alati vaihteleviin ulkoisiin olosuhteisiin.

Mitä kertookaan esim. Darwin kasvinjuuren tarkoituksenmukaisista reaktioista:

»Jos juuren kärkeä mitättömästi painetaan, taivutetaan tai leikataan, johtaa se vaikutuksen lähinnä ylempänä olevaan osaan ja aiheuttaa, että tämä taipuu kosketuskohdasta poispäin; ja mikä on vielä hämmästyttävämpää, kärki osaa toisistaan eroittaa mitättömässä määrässä kovemman ja pehmeämmän esineen, jotka sitä samanaikaisesti ja päinvastaisilta tahoilta puristavat… Kun kärki havaitsee, että ilma on toisella puolella kosteampaa kuin toisella, niin se niinikään johtaa vaikutuksen lähinnä ylempään osaan, joka nyt taipuu kosteuslähteeseen päin. Kun juurenkärkeä ärsytetään valolla, niin lähiosa taipuu valosta poispäin; jos painovoima siihen vaikuttaa, niin sama osa kääntyy kohti painovoiman keskipistettä. Melkein joka tapauksessa saatamme havaita eri liikuntojen tarkoituksen taikka niiden tuottaman edun.»[91]

Ja eliöt eivät tarkoituksenmukaisesti reguloi elintoimintojansa ainoastaan niinkauan kuin ulkoisten olosuhteitten vaihtelu tapahtuu määrätyissä normaalisissa rajoissa; vielä näidenkin ulkopuolella, esim. sellaisissa abnormisissa olosuhteissa, joita vain biologisessa laboratoriossa voidaan synnyttää ja jommoisia eliö ei koskaan ole kokenut, eliöiden monasti onnistuu tarkoituksenmukaisten regulatioiden kautta ylläpitää elintoimintansa. Niinpä esim. _Wilhelm Pfeffer_in kasvitieteellisessä laboratoriossa tehdyillä kokeilla on osoitettu, että alhaiset sienet saattavat elää nesteissä, esim. kyllästetyissä suolaliuoksissa, joissa osmoottinen paine on hyvin suuri. Tämä käy mahdolliseksi senkautta että kasvit aktiivisesti tuottavat eräitä aineita, jotka lisäävät niiden omaa vastapainetta.

Lyhyesti, miltei kaikki, mitä elävässä luonnossa tapahtuu, on yksilön tai lajin säilymiseen nähden usein ihmeteltävällä tavalla tarkoituksenmukaista. Tämä luultavasti ei näyttäisi meistä niin arvoitukselliselta, jos maailmassa olisi olemassa vain orgaanista, kuvatulla tavalla tarkoituksenmukaista tapahtumista. Silloin ehkä voisimme tyytyä toteamaan, että tämä tarkoituksenmukaisuus olisi eräänlainen äärimmäinen, »redusoimaton» ja sikäli käsittämätön luonnonlaki. Mutta nytpä on olemassa myöskin epäorgaanista tapahtumista, joka on vallan »tarkoituksetonta». Ja vielä lisäksi: eliöt ovat kokoonpannut epäorgaanisen luonnon alkuaineista. Orgaanisen tapahtumisen pitäisi siis olla vain komplisoidumpaa, mutta ei hituistakaan tarkoituksenmukaisempaa kuin epäorgaaninen on. Tämä on yksinkertaisen todennäköisyysharkinnan tulos.

Biologinen mekanisti, joka, kuten on esitetty, uskoo voivansa ratkaista tämän pulman olettamatta mitään epäorgaaniseen luontoon verraten periaatteellisesti uusia tekijöitä, on pakoitettu otaksumaan, että jokainen tarkoituksenmukainen reaktio perustuu erityiseen, luonteeltaan joko yleisempään taikka spesialisoidumpaan regulatiomekanismiin, jonka »olemassaolon taistelu» on valinnut lukemattomien muiden epätarkoituksenmukaisten tapahtumamuotojen joukosta. Puheenalainen kohta tulee tuonnempana lähemmän selvittelyn esineeksi; tässä on paikallaan lisätä vain, että kun eliö reagoi tarkoituksenmukaisesti jossakin aivan uudenlaisessa tilanteessa, tämän täytyy perustua joko siihen, että joku toisenlaisessa tilanteessa kehittynyt mekanismi sattumalta soveltuu tässäkin, taikka siihen, että eliö häiritsevän ärsykkeen vaikutuksesta »koettelee» kaikkia niitä erilaisia reaktiotapoja, joita sillä ärsykkeen vaikutuspiirissä on käytettävissään, kunnes joku niistä ehkä sattumalta poistaa ärsykkeen.

Tällä tavoin siis eliö tarkoituksenmukaisen rakenteensa perustuksella pystyy tuottamaan välittömästi tarkoituksenmukaisia ilmiöitä.

Orgaaninen tapahtuminen olisi siis »mekanistisesti» selitetty, kun voitaisiin osoittaa kuinka jokainen näennäisesti tarkoitushakuinen ilmiö »mekaanisella välttämättömyydellä» johtuu fysikaaliskemiallisista edellytyksistään, niiden lakien nojalla, jotka epäorgaanista tapahtumista hallitsevat. Häviävän vähäisessä määrässä on nykyajan biologia toistaiseksi saanut tätä ohjelmaansa toteutetuksi. Wilhelm Roux, joka on nykyajan biologian toiselta puolen rohkeimpia, toiselta puolen kriitillisimpiä mekanisteja, sanoo suoraan: »Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö aina tule jäämään jäljelle suurta, mekanistisesti ratkeamatonta jäännöstä.»[92] Senvuoksi Roux'n mielestä myöskään kumpikaan puolue, ei mekanismi eikä vitalismi, voi jyrkästi »väittää», että sen käsitystapa on oikea.[93] Sen voi vasta tulevaisuus ratkaista. Tällä hetkellä voi olla kysymys vaan suuremmasta tai pienemmästä todennäköisyydestä.

* * * * *

Tarkalleen samanlaiseen tulokseen täytyy mekanistisen psykologin tulla niihin monilukuisiin tapauksiin nähden, joissa vitalistinen »kykypsykologia» saattaa väittää assosiatio- ja reproduktiomekaniikan osoittautuvan riittämättömäksi.

Samoinkuin fysikaaliskemiallinen on myöskin tämä psyykillinen mekaniikka teleologisessa katsannossa indifferentti, s.o. assosiatio- ja reproduktiotoiminnan määräävät tekijät tuottavat etupäässä epätarkoituksenmukaisia tajunprosesseja. Kun esim. joku vaarallinen tilanne yllättää yksilön—sanokaamme että vihainen sonni ahdistaa miestä niityllä—, viriää hänen aivoissaan mahtava reproduktioiden tulva; kaikenmoiset muistot samantapaisista luetuista tai kuulluista tapauksista saattavat syöksyä esiin, ja on puhdas sattuma, jos niiden joukossa on jokin, joka saattaa aiheuttaa tarkoituksenmukaisen menettelytavan—esim. että heittäytymällä ojaan pitkäkseen voi vaaran välttää.

Nyt huomaamme kuitenkin että lukemattomissa tapauksissa reproduktiomekaniikka tuottaa välittömästi tarkoituksenmukaisia tajunprosesseja. Mekanistisen psykologin täytyy silloin olettaa tarkoituksenmukaisia, tämäntapaisissa tilanteissa vähitellen kehittyneitä »ideatoorisia koordinatioita» eli psyykillisiä regulatiomekanismeja, jotka voivat vaikuttaa myöskin tajuttomasti.

Mutta vallan yksinkertaisissakin jokapäiväisen elämän psykologisissa tilanteissa saattaa mekanistinen psykologi todeta, kuinka kaukana hän todellisuudessa on tämän ohjelmansa toteutumisesta, kuinka valtavan suuri on »mekanistisesti ratkeamaton jäännös».

Hänen tarvitsee esim. vain seurata todella sukkelan henkilön sananvaihtoa hilpeässä ja henkevässä seurassa. Tämän henkilön ehtymättömästä iskuvalmiudesta hän saattaa nähdä, mitenkä hänen aivonsa tuottavat ainoastaan »tarkoituksenmukaisia» tajunprosesseja, s.o. tässä tilanteessa sellaisia, jotka tyydyttävät määrättyjä esteettisiä ja älyllisiä »esprit'n» vaatimuksia. Taikka saattaa hän huomata, kuinka väittelytaitoinen ihminen kärjistyneessä mielipiteiden vaihdossa osaa välittömästi käyttää hyväkseen jokaista keskustelun käännettä, niin että se muodostuu voitoksi hänelle itselleen. Luonnollisesti on vain aste-ero tällaisten jokapäiväisten, mutta psykologisesti jo verrattoman vaikeaselkoisten tapausten ynnä niiden taiteellisen ja tieteellisen luomistyön huippujen välillä, joita on tapana kunnioittaa intuition nimellä. Kaikissa tällaisissa tapauksissa tuottaa aivojen protenseerattu toiminta miltei yksinomaan »tarkoituksenmukaisia» ilmiöitä. Luotettavien todistusten mukaan— jommoisia viime vuosikymmeninä psykologit ovat ryhtyneet kokoamaan— on tosin tällaisissa tapauksissa asianlaita sellainen, että tämän aivojen välittömästi tarkoituksenmukaisen toiminnan edellä säännöllisesti näyttää käyvän hyvin tukala ja hedelmätön kypsymiskausi; eräät draamakirjailijat esim. ovat kuvanneet, mitenkä aiheen käsittely sen alkuvaiheissa on vain ulkonaista, vaivaloista »koettelua» ja mitenkä vasta sitten, kun tämä tahallisen kehittelyn kausi on rauennut turhiin ponnistuksiin, henkilöt ja heidän draamalliset suhteensa alkavat elää omaa elämäänsä tekijän aivoissa. Samantapaista näyttää korkeampi tieteellinen luomistyö olevan. Huomion esineenä on tässä suhteessa viime vuosina ollut matemaatikko _Poincaré_n kuvaus »matemaattisesta keksimisestä».[94] Todellisen matemaattisen keksijäkyvyn tajunnassa ei hänen mukaansa ensinkään viriä mitään muuta kuin todellakin hyödyllisiä—siis »tarkoituksenmukaisia»—kombinatioita. »Kaikki tapahtuu sillä tavoin kuin olisi keksijä toisen asteen tutkija (examinoteur), jonka tarvitsee kuulustella vain sellaisia ehdokkaita, jotka ovat alkukokeessa läpäisseet.» Tästä huolimatta tärkeimmät ratkaisut iskevät tajuntaan odottamattomina ja äkillisinä, tavallisesti tuoden mukanaan välittömän varmuuden. Keskellä tavallista puhelua, kadun poikki käytäessä, raitiovaunuun noustaessa, saattaa nerokas yhtäläisyysassosiatio kaksi kaukaista ajatussarjaa toistensa kanssa kosketuksiin ja ratkaisee pulman.

Kokonaan neuvoton ei tosin mekanistinen psykologi ole tällaisten tapausten edessä. Päinvastoin saattaa sanoa, että juuri assosiatio- ja reproduktiomekaniikan kannalta on odotettavissa, että mikäli korkeammassa määrässä nerollista taiteellista ja tieteellistä luomistyötä on olemassa, sen täytyy olla kuvatunlaatuista. Korkeamman asteen älyllisten synteesien pohjana on, kuten m.m. Poincaré mainitsee, mittaamaton kombinatioiden moninaisuus. Jos taiteellinen taikka tieteellinen keksijä umpimähkäisesti toimivan reproduktiomekanismin varassa »diskursiivisesti» etenisi näiden kombinatioiden sarjaa myöten, joiden verraton enemmistö on hänelle täydellisesti arvoton, ei hän yksinkertaisesti koko elämänsä kuluessa ehtisi oikeisiin kombinatioihin. Methusalemin ikä ei olisi riittänyt kirjoittamaan »Faustia», jos sen syvälliset piirteet olisi järjestelmällisen ja tahallisen valinnan kautta kerätty kokoon ihmiselämän kirjavuuden keskeltä, eikä tekemään korkeampia matemaattisia keksintöjä, joissa oikean kombination suhde arvottomiin on samantapainen. Tämänkaltaiset synteesit näyttävät senvuoksi olevan aivan erikoisenlaatuisen ehkäpä moninkertaisesti potenseeratun aivotoiminnan tuote, jossa—kuten Poincaré vihjaisee—alemman asteen tajuttomat aivomekanismit toimittavat ensi asteen valinnan ja siten verrattomasti yksinkertaistuttavat tietoista psyykillistä luomista.

Suorastaan naurettavaa olisi kuitenkin väittää, että tällaisten viittausten kautta »intuitiivinen» hengentoiminta olisi mekanistisesti selitetty—sen kautta on korkeintain saatu aavistusta siitä, että tämäntapainen toiminta ei ole periaatteessa mahdoton mekanistisesti käsittää. Missään tapauksessa eivät tällaiset viittaukset tehoa psykologiseen vitalistiin, joka väittää, että puheenalainen toiminta periaatteellisella tavalla poikkeaa assosiatio- ja reproduktiomekaniikasta, että siinä kaikessa kirkkaudessaan ilmenee aineen kahleista vapautunut mielikuvituksen taikka järjen »kyky», »välitön intuitio», »intelligiblinen näkeminen».

* * * * *

Nähdäkseen, mitä tällaiselle psykologiselle vitalistille on vastattava, sopii psykologisen mekanistin silmätä biologisen mekanistin vastaaviin taisteluaseisiin.

Tällöin käy nähdäkseni ensinnäkin ilmi, että säästäväisyyden periaatetta ei voida tässä kohden aseena käyttää, kuten toisinaan näkee tehtävän (esim. biologi zur Strassen taistelussaan vitalismia vastaan). Vitalisti kyllä tuo maailmantapahtumiseen uuden tekijän, mutta säästäväisyysperiaatteen kannalta häntä ei voida siitä soimata, koska tässä juuri säästäväisyysperiaate on kiistanalainen. Materialisti, joka sanoo, että »sielu» on »ainetta», soimaa vastustajiaan säästäväisyysperiaatteen rikkomisesta; nämä vastaavat, että mainittu periaate ei tule kysymykseen tässä, kun ei mitään valinnan varaa ole. Samoin vitalisti.

Paljon suurempaa huomiota on kiinnitettävä toiseen biologisen mekanistin argumenttiin, joka ensi luvussa tulee lähemmän käsittelyn alaiseksi. Jos mekanisti todellakin on selvillä määrätyn tarkoituksenmukaisen itseregulation mekanistisesta syystä, täytyy hänen tämän syyn-tuntemuksensa perusteella voida aiheuttaa mainittu regulatio sellaisissakin olosuhteissa, joissa se ei ole tarkoituksenmukainen. Tämä mekanistilta osaksi onnistuukin. Niinpä regeneratio-ilmiöitä determinoi eräs määrätty syy, joka voidaan aikaansaada sellaisissakin olosuhteissa, joissa regeneratioilmiö on aivan epätarkoituksenmukainen (_Barfurth_in »superregeneratio» y.m. ilmiöitä).

Esiintyykö vastaavia ilmiöitä psyykillisellä alalla? Saattaa ehkä sanoa, että eräissä mielisairauksissa esiintyy eräänlaista itsessään tarkoituksenmukaista, mutta kokonaan harhateille eksynyttä psyykillistä toimintaa (vainohullun ajatusrakennukset j.n.e.), mutta yhtä valaisevia ja todistavia kuin tällaiset tapaukset psykologiselle mekanistille ovatkin, yhtä vähän ne venyväisyydessään tehoavat hänen vastustajaansa.

Täten palataan takaisin siihen yksinkertaiseen tapaukseen, joka sen mukaan kuin jo johdannossa esitettiin, on oleva niinhyvin psykologisen kuin biologisen mekanismin ja vitalismin experimentum crucis: on etsittävä jokin tyypillinen tarkoituksenmukainen biologinen tai psykologinen reaktio, joka jää pois, vaikka kaikki energeettiset edellytykset siihen ovat olemassa, koska jokin puhtaasti mekanistinen edellytys ei ole täytetty.