Valitut teokset 1910-1922

by Eino Kaila

II MEKANISTISEN PRINSIIPIN LÄHEMPI MÄÄRITTELY

1. Se vitalismi (»neovitalismi»), joka tässä tutkimuksessa on arvostelun alaisena, on monestikin vain välillisessä yhteydessä samannimisen vanhemman virtauksen kanssa, joka 1700-luvulta periytyen vallitsi fysiologista tutkimusta viime vuosisadan ensi vuosikymmeninä ja jonka viimeinen monumentaalinen muistomerkki on _Johannes Müller_in »Handbuch der Physiologie des Menschen» (1833-1840). Kun on tarkoitus tässä luvussa oleellisesti syventää edellä annettuja viittauksia käsittelynalaisen kiistakysymyksen todellisesta biologis-filosofisesta merkityksestä ja kantavuudesta—jolloin nähdäkseni pääsemme loogillisessa suhteessa varsin huomionarvoisiin tuloksiin—, tuntuu sopivalta luoda yleissilmäys kysymyksemme viimeaikaiseen kehitykseen ja sitä varten myös valaista sen historiallista taustaa.

Oikeudenmukaisuuden nimessä on tunnustettava, että »elinvoima», vanhemman vitalismin keskuskäsite, ei suinkaan aina esiinny sellaisena tieteellisen ajatustuotteen irvikuvana, jona se myöhemmän arvostelun mustaamana on aikakirjoihin jäänyt. Kun esim. Blumenbach ensimäisessä saksankielisessä teoksessa, joka käsittelee vitalismin kysymyksiä, (»Uber den Bildungstrieb» 1789) neljän »elinvoimansa» joukossa mainitsee myöskin »kehitysvietin» (»Bildungstrieb», »nisus formativus»), joka ohjaa elävien muotojen syntymistä, huomauttaa hän nimenomaan, että sanalla »kehitysvietti» on ainoastaan tarkoitus ilmaista voimaa, jonka pysyvä vaikutustapa on kokemuksesta tunnettu, mutta jonka olemus on meille qualitas occulta samoin kuin painovoiman, attraktion j.n.e.[95] Mutta vaikkakaan tällainen pidättyväinen lausunto ei sisältänyt sitä virhettä, mihinkä monet muut vitalistit tekivät itsensä syypäiksi—että he näet pitivät »elinvoimaa» kvantitatiivisena energiana, joka saattoi lisääntyä ja taasen hävitä tyhjään—, kuvastuu siitä kuitenkin ajatustavan peruserhe: »voima» sanan väärinkäyttö.

Mikään ei tässä kohden saata olla opettavampaa kuin luoda silmäys siihen tapaan, jolla Newton aikanansa toi tieteeseen uuden voimansa »gravitation».[96]

Newton varoittaa jo aivan »Principia»-teoksensa alussa pitämästä kappalten keskinäistä vetovoimaa aineen oleellisena ominaisuutena, »viimeisenä» fysikaalisena tosiseikkana. Tämä voima on puhtaasti matemaattinen käsite, joka ei edellytä mitään sen pohjana olevista fysikaalisista syistä;[97] teoksensa lopussa hän huomauttaa uudelleen, että hänen ei ole onnistunut selittää gravitatiota, lisäten tuon kuuluisan lauseen: »et hypotheses non fingo».

Tästä Newtonin nimenomaisesta varoituksesta huolimatta hänen aikalaisistaan monet käsittivät gravitatiolla tarkoitettavan uutta erikoista »luonnonvoimaa». Ja _Newton_in päälle suorastaan satoi syytöksiä siitä, että hän koetti uudelleen luoda tieteeseen »Aristoteleen opin vanhoja hämäryyksiä» jne.

Kuitenkin on ilmeistä, että _Newton_in gravitatio-prinsiippi on fysikaalisena käsitteenä loogillisessa suhteessa suorastaan mallikelpoinen. Pääpaino sen sisällyksessä on tietenkin pantava sen sisältämään kvantitatiiviseen määreeseen (»vetovoima on kääntäen verrannollinen etäisyyden neliöön») eikä voima-sanaan.

Jos vitalistitkin olivat pystyneet kvantitatiivisesti määräämään elinvoimansa vaikutustavan, ei tätä käsitettä vastaan kaiketi olisi ollut mitään muistuttamista; mutta kun siihen ei sisältynyt mitään kvantitatiivisia määreitä, ei se myöskään sisältänyt mitään todellista tietoa, vaan ainoastaan lausui tunnettuja kokemusseikkoja eksyttävän antropomorfistisen nimityksen verhossa.

Lähinnä juuri puheenalaiseen »voima» sanan väärinkäyttöön kohdistivat ensimäiset vitalismin arvostelijat H. Lotze[98] ja E. Du Bois-Reymond[99] murhaavan kritiikkinsä.

_Lotze_n terävällä kirjoituksella on ollut tavaton merkitys mekanistisen fysiologian kehittymiselle. Kärjistetyin iskulausein käy hän vitalistien löysän »voima»-käsitteen kimppuun (»Voimia ei mikään kokemus osoita; ne ovat ajatuksen mukanaan tuoma täydennys.» »Oliot eivät vaikuta siksi, että niillä on voimia, vaan niillä on näköjään voimia silloin, kun niillä on jotakin vaikutusta.») osoittaen, mitenkä fysikaalinen voima-käsite edellyttää ainakin kaksi vuorovaikutukseen joutunutta kappaletta, joiden keskinäisiä suhteita se tulkitsee, mutta mitenkä fysiologinen »elinvoima» itse saa hoitaa sekä vaikutuslakinsa että vaikutuskohtansa.

_Du Bois-Reymond_in kirjoituksessa on tietääkseni ensi kerran täysin nykyaikaisessa mielessä kehitetty mekanistisen biologian ohjelma.

»Aine ei ole ajoneuvon kaltainen, jonka eteen voidaan voimia kuin hevosia mielinmäärin valjastaa ja sitten taas valjaista riisua. Rautahiukkanen pysyy samana muuttumattomana oliona riippumatta siitä, kiitääkö se lentotähdessä maailman avaruuden halki, syöksyykö se rautatievaunun pyörässä kiskoja pitkin tai virtaako se verisolussa runoilijan ohimon lävitse. Yhtävähän kuin ihmiskäden tekemässä koneessa on jälkimäisessäkään tapauksessa hiukkasen ominaisuuksiin tullut mitään lisää taikka niistä mitään vähentynyt. Nämä ominaisuudet ovat ikuisia ja muuttumattomia.»[100]

Senvuoksi ei ole mitään periaatteellista eroa elävän ja elottoman luonnon välillä. Sillä mikäli eliöissä esiintyy ilmiöitä, joita ei elottomassa luonnossa tavata, saattaa aina kysyä, eikö tämä johdu siitä, että vaikkakin ainehiukkasilla on elollisissa kappaleissa samat ominaisuudet kuin niiden ulkopuolellakin, ne edellisissä ovat asettuneet uusiin vuorovaikutussuhteisiin ja yhdistyksiin. Tarvitseeko oletettuihin uusiin ilmiöihin nähden muuta kuin viitata näiden suhteiden äärettömään monimutkaisuuteen ja vaikeaselkoisuuteen? Johan me epäorgaanisten ilmiöitten alalla verhoamme tietämättömyyttämme sähkön, kemiallisen affiniteetin y.m. nimiin.

Mekanistista suuntaa biologiassa vahvisti tavattomasti energiansäilymisprinsiippi, joka, kuten tunnettu, keksittiin samalla vuosikymmenellä kuin Lotze ja du Bois-Reymond esittivät kritiikkinsä. Kriitillisille tutkijoille oli heti selvää, että »elinvoiman» käsite soti mainittua prinsiippiä vastaan.[101] Myöhemmin ovat Rubner, Laulanie, Atwater kokeiden kautta, jotka osittain kuuluvat fysiologian vaivaloisimpiin, suoranaisesti todistaneet tämän periaatteen korkeimmankin orgaanisen tapahtumisen alalla paikkansapitäväksi.[102]

* * * * *

Luonnollinen seuraus siitä, että biologit rupesivat uskomaan elämänilmiöiden fysikaaliskemiallisen selittämisen mahdollisuuteen, oli tietenkin, että biologian, tässä lähinnä fysiologian ja fysiologisen kemian alalle, ruvettiin sovelluttamaan eksaktisen luonnontutkimuksen hedelmällisiä kokeellisia menettelytapoja. Fysiikka ja kemia antoivat biologiselle tutkimukselle sen johtavat näkökohdat—aivan samoin kuin fysiologia nykyajan tieteelliselle psykologialle. Toisaalta ruvettiin synteettisesti valmistamaan orgaanisia yhdistyksiä, ja kuten Marcus Hartog mainitsee »oli fysiologian opiskelijain yleisenä uskona seitsenkymmenluvulla, että vuosikymmenen kuluttua pystyttäisiin syntetisoimaan albumiineja ynnä muita munanvalkuaisaineita ja että vuosisadan lopussa jo osattaisiin valmistaa alkuainetta, todennäköisesti elävässä tilassa».[103] Toisaalta taas uskottiin, että yksinkertaiset fysiikan käsitteet sellaiset kuin kapillariteetti, osmoosi jne. riittäisivät fysiologisten ilmiöiden selitysperusteiksi.

Saattaa sanoa, että todellisuus säälimättömästi pirstosi nämä toiveet. Yksinkertaisten fysikaaliskemiallisten selitysperusteiden riittämättömyys kuuluu nykyään biologian alkeisiin. Seuraavassa muutamia sanoja vain tässä kohden kaikkein tunnetuimmasta tapauksesta, jolla samalla kertaa on ollut tärkeä osa nykyaikaisen vitalismin syntymisessä.[104]

Vuosisadan keskivaiheilla uskottiin yleisesti, että—eräitä erikoistapauksia lukuunottamatta—ravintonesteiden imeytyminen suolistoon, kasvien hiusjuuriin jne. oli yksinkertainen fysikaalinen tapahtuma. Uskottiin, että näihin tapahtumiin ilman muuta voitiin sovelluttaa fysikaalisia kokemuksia suodatuksesta ja osmoosista: nesteet imeytyvät kalvojen läpi, kun näiden molemmilla puolilla on erilainen hydrostaattinen paine taikka kemiallinen kokoonpano.

Vähitellen fysiologit kuitenkin keksivät yhä enemmän ilmiöitä, jotka olivat ristiriidassa tämän yksinkertaisen fysikaalisen selityksen kanssa. C. Ludwig osoitti kuuluisaksi tulleissa tutkimuksissaan, että sylkyrauhaset erittävät nestettään paljoa suuremmalla voimalla kuin hiussuoniveren paine on, rauhassolut ovat tässä aktiivisessa toiminnassa; monien tutkijain työn saattoi päätökseen Heidenhain osoittaessaan, että ravintonesteen imeytyminen suolien epiteelikerrokseen tapahtuu aivan toisien, monimutkaisempien lakien mukaan kuin yksinkertainen fysikaalinen suodatus ja osmoosi; elävät solut, joiden läpi nesteet kulkevat, reguloivat tämän imeytymisen niin, että eliö saa niitä aineita mitä se tarvitsee. Ja niin oli syvällisempien tutkijain mielissä pian tapahtunut huomattava käänne, jota sattuvasti kuvaa englantilaisen fysiologin, _Michael Froster_in vastaus oppilaalleen _Harlog_ille, kun tämä viittasi osmoosin merkitykseen eräissä munuaisten eritystoiminnoissa: »Hyvä ystävä, tuo ei riitä, olkaa varma siitä, että munuaissolu tietää mitä siltä tahdotaan.»[105]

Silti eivät nämä kriitilliset tutkijat menettäneet uskoansa mekanistiseen periaatteeseen. Kuvaava on tässä kohden _Heidenhain_in kanta. Häntä oli syytetty vitalistiksi, kun hän oli puhunut »elävän solun toiminnasta». Siihen hän huomauttaa, että hän tällä solun »aktiivisella osuudella» ei tarkoita mitään muuta kuin että solussa ja sen ympäristössä tapahtuvat fysikaaliset ja kemialliset ilmiöt aiheuttavat siinä itsessään todettavia muutoksia, joiden kautta se puolestaan muuttaa nesteitten läpikulkua.[106] Näin siis entisen yksinkertaisen fysikaaliskemiallisen tehtävän sijalle astuu elävän solun äärettömän monimutkainen fysiokemia—tehtävä, jonka ratkaisu siirtyy tuntemattomaan tulevaisuuteen.

Henkiseltä rakenteeltaan toisenlaisiin tutkijoihin nämä mekanistisen biologian tavallaan kielteiset, mutta silti tietenkin erinomaisen arvokkaat saavutukset kuitenkin vaikuttivat toisella tavalla. Itse teossa juuri ne 80-luvulla herättivät eloon sen antimekanistisen virtauksen, joka kahtena seuraavana vuosikymmenenä mahtavasti voimistuneena käy »uusvitalismin» nimellä.

Tavatonta huomiota herätti silloin Baselin fysiologisen kemian professorin _C. von Bunge_n esitelmä »Mechanismus und Vitalismus».[107] Bunge siinä kielsi, että elämänilmiöiden fysikaaliskemiallinen selitys olisi vähimmässäkään määrässä onnistunut. »Jota yksityiskohtaisemmin, monipuolisemmin, perusteellisemmin me pyrimme elämänilmiöitä tutkimaan, sitä paremmin huomaamme, että tapahtumat, jotka me jo uskoimme voivamme fysikaaliskemiallisesti selittää, ovatkin luonteeltaan paljon monimutkaisempia ja toistaiseksi pilkkaavat kaikkea mekaanista selittelyämme.»

Eikä vain »toistaiseksi». Sillä käänteellä, joka on biologiassa uusi, väittää Bunge, että ne eliöiden tapahtumat, jotka voidaan mekanistisesti selittää, ovat elämänilmiöitä yhtä vähän kuin tuulen huojuttaman puun liikunto taikka siitepölyn kiitäminen ilmassa. »Aktiivisuudessa—siinä piilee elämän arvoitus. Mutta aktiivisuuden käsitettä emme ole ammentaneet aistihavainnosta, vaan itsehuomiosta. Tämän omassa tajunnassamme kehittyneen käsitteen me sovellutamme aistihavaintomme esineisiin, elimiin, kudosaineksiin, jokaiseen pienimpäänkin soluun. Tämä on ensimäinen koe psykologisesti selittää kaikki elämänilmiöt.»

Bunge ei ole lähemmin määritellyt, mitä hän »aktiivisuudella» tarkoittaa. Mutta ilmeisesti käyttää hän tätä sanaa siinä spekulatiivisten psykologien kehittämässä absoluuttisessa merkityksessä, jota tässä teoksessa on aikaisemmin arvosteltu. Jos siis eliöissä havaitaan tämänlaatuista »aktiivisuutta», sisältyy siihen, että elollisessa luonnossa tavataan tapahtumista, joka mahdollisimman jyrkällä tavalla eroaa elottoman luonnon »humelaisesta» kausaliteetista. Bunge ei näin ollen ole vain vitalisti, vaan vielä lisäksi äärimäisyysvitalisti, nykyisten »psykolamarckistien» edelläkävijä.

On sopivaa tässä vielä toisenkin, psykologisessa katsannossa mielenkiintoisen esimerkin kautta osoittaa, mitenkä elämänilmiöiden mekanistinen selittäminen kaikkein oleellisimmissa kohdissa näytti lykkäytyvän epämääräiseen kaukaisuuteen.

Vuonna 1904 koetti kuuluisa solututkija Z. Rhumbler eräässä esitelmässä[108] osoittaa, mitenkä solujen elävä nestemäinen sisältö noudattaa kaikkia nesteiden fysiikan lakeja. Kuten ensimäinen kapillariteetinlaki vaatii, pyrkii elävä alkulima nestemäisessä ympäristössä tekemään ulkopintansa mahdollisimman vähäiseksi (pintajännityksen vaikutuksesta), toisen kapillariteetinlain mukaisesti se muodostaa yhdenmukaista kiinteää seinää vastaan aina saman kulman ja veden pinnalla se useimpien muiden nesteiden tavoin leviää äärettömän ohueksi kalvoksi ja, niinkuin kolmas kapillariteetinlaki lausuu, se hienoissa lasiputkissa todellakin kohoaa ylös. Tähän katsoen herää ajatus, että elävän alkuliman, esim. ameban liikunnot ehkä voidaan selittää yksinkertaisella fysikaalisella tavalla pintajännityksen muutoksien kautta: jos pintajännitys jossain kohdassa esim. vähenee, virtaa alkulima sinne ja ameba alkaa liikkua määrättyyn suuntaan (tällaista elottomien nestepisaroiden liikuntoa on Bütschli kokeellisesti todennut). Rhumbler uskoo, kuten suuri joukko muita nykyajan biologeja, että kasvien ja alhaisempien eläinten »tropismeissa», s.o. liikkeissä, joiden kautta eliö asettuu määrättyyn suuntaan jonkun ulkoisen voiman (valon, lämmön, kemiallisen voiman j.n.e.) vaikutusta kohti, ilmenee tällainen fysikaaliskemiallisten tekijäin suhteellisesti yksinkertainen toiminta. Samoin, kun esim. ameba käy saaliinsa kimppuun ja »syö» sen, on tässä kysymyksessä vain kahden substanssin yksinkertainen fysikaaliskemiallinen vuorovaikutus, joka voidaan ymmärtää liukenemistapahtumain lakien pohjalla.

Mikään ei ole opettavaisempaa kuin tarkastella tämäntapaisia rohkeita väitteitä amebojen jokapäiväisen elämän syvällisen tuntijan _H.S. Jennings_in tulosten valossa. Hän ei ryhdy ratkaisemaan ratkaisematonta kysymystä, onko näillä alhaisimmilla eläimillä tajuntaa, mutta hän toteaa, että näissä alhaisimmissa eliöissä esiintyy ilmiöitä, jotka eivät kvalitatiivisessa suhteessa mitenkään eroa niistä, joiden perusteella katsomme korkeammissa eläimissä olevan sielunelämää. »Jos ameba olisi suuri eläin, niin että se kuuluisi ihmisen jokapäiväiseen havaintopiiriin, aiheuttaisi sen käytös heti, että me uskoisimme sen kokevan nautintoa ja tuskaa, nälkää ja haluamista y.m. aivan samoilla perusteilla kuin uskomme koiran sellaista kokevan.»[109] Sen vuoksi on myöskin, kuten Jennings yksityiskohtaisesti osoittaa, näiden eläinten käytös, esim. ameban saaliinajo »vaikea taikka yleensä tuskin mahdollinen selittää yksinkertaisiksi reaktioiksi yksinkertaisia ärsykkeitä kohtaan».[110] Kaavamainen tropismi-oppi hajoaa _Jennings_in käsissä kokonaan. Asia sietää hieman laajempaakin selostusta.

Jokainen tietää, että kasvit kääntyvät valoon päin, että perhoset lentävät palavaan kynttilään j.n.e. Kasvifysiologi _Sachs_in jälkeen on tapana yhdistää tällaiset orienteerausliikkeet yhdeksi ryhmäksi »tropismien» nimellä. (Eräät uudemmat tutkijat puhuvat ainoastaan kasveihin nähden »tropismeista» ja käyttävät vastaavista ilmiöistä eläinmaailmassa nimitystä »taxis».) Fysikaaliskemiallisesti on nämä liikunnot koetettu selittää niin, että ulkoinen ärsyke (valo, lämpö, kemiallinen kosketus j.n.e.) aiheuttaa erilaisuutta eliössä tapahtuvissa kemiallisissa reaktioissa, niin että toiset näistä tapahtuvat nopeammin kuin toiset. Tämä näyttää olevan erikoisen helposti ymmärrettävissä silloin kun eliö on symmetrisesti rakennettu. Jos esim. valo lankeaa vain hyönteisen toiseen silmään, niin jotkut kemialliset reaktiot alkavat tapahtua nopeammin kuin toiset; tämän vaikutuksesta hyönteinen kääntyy, lähteäkseen jatkuvasti etenemään sellaisessa asennossa, jolloin ärsyke kohdistuu molempiin ruumiinpuoliskoihin yhtä voimakkaana.[111]

Tämä näennäisesti niin yksinkertainen tropismiteoria, joka salli soveltaa eliöiden liikuntoilmiöihin alkeellisia fysikaalisia käsitteitä (_Faraday_n »voimaviivat» j.n.e.) on ollut yltiömekanisteilla suorastaan keppihevosena. Tropismeista muka selvästi nähtiin, kuinka puhtaasti fysikaaliskemiallisia eliöiden liikunnot ovat ja miten vähän tekemistä niillä on minkään tarkoituksenmukaisuuden kanssa: ovathan toiset tropismit eliölle suorastaan tuhoisia, toiset, laboratoriossa synnytetyt taas eivät ollenkaan voi esiintyä eliöitten luonnollisessa elämässä (»galvanotropismi»). Äärimmilleen kehitettynä sovellutettiin tropismi-periaatetta kaikkiin eliöiden liikuntoihin ja vietiin ad absurdum, kun sanottiin esim. että äidinrakkaus on kemiallinen reaktio![112]

Etupäässä _H.S. Jennings_in vaikutusta lienee, että tämä teoria viime vuosina on tavattomasti menettänyt merkitystään.

Tutkiessaan alhaisimpien eläinten käytöstä Jennings ei tyytynyt siihen, että hän antoi ärsykkeen jonkun aikaa vaikuttaa koeyksilöihin ja sitten totesi sen yleisvaikutuksen, katsoi, olivatko eliöt ryhmänä liikkuneet teorian vaatimalla tavalla. Hän ryhtyi seuraamaan yksilöitä kutakin erikseen ja huomasi silloin, että niiden liikunnot olivat paljon monimutkaisemmat kuin teoria vaati. Pari yksinkertaista esimerkkiä: 1/2-prosenttinen suolaliuos aiheuttaa uivissa infusooreissa »negatiivisen kemotropismin», niin että jos jossakin altaan kohdassa on heikompi liuos (esim. 1/10-prosenttinen) infusoorit ennen pitkää ovat kerääntyneinä siihen. Reaktion yksityiskohdat ovat seuraavat: Liika vahvassa liuoksessa infusoorit kiireisesti uivat kaikkiin suuntiin, niin että monet niistä sattumalta joutuvat heikompaan liuospisaraan. Ne uivat suuntaansa muuttamatta suoraan tämän sisään ja jatkavat matkaansa, kunnes kohtaavat pisaran vastakkaisen rajan. Silloin aiheuttaa liika vahvan liuoksen kemiallinen kosketus »pelästysreaktion»: eläimet kääntyvät ympäri ja jatkavat liikettään uuteen suuntaan, kunnes taas saavat aihetta »pelästysreaktioon» j.n.e. Koska tällä tavoin kaikki, jotka pisaraan tulevat, myöskin jäävät siihen, kerääntyy pisaraan yhä useampia yksilöitä.

Periaatteessa vallan samalla tavalla reageeraavat monet alhaiset eläimet esim. valoon. Määrätty valaistusalue on niille optimaalinen— positiivisesti fototroopillisille valomaksimi, negatiivisesti fototroopillisille valominimi—; tässä alueessa ne pysyttelevät senkautta, että seuraa »pelästysreaktio», niinpian kuin ne joutuvat vähemmän edulliselle alueelle.

Näistä reaktioista tarjoo _Jennings_in teos lukemattomia esimerkkejä. Hänen käsityksensä mukaan nämä alhaisimmat eläimet pysähtymättä ja innokkaasti »koettelevat» tietänsä eteenpäin, välttäen kaikkea, mikä vaikuttaa niihin vahingollisesti. Ne liikkuvat kuin ihminen pimeässä. Kuten eläinpsykologi Holmes on sanonut: »Koko eläinkunta noudattaa Paavalin ohjetta: 'Koetelkaa kaikkea ja pitäkää se mikä hyvää on!'»[113]

_Jennings_in kielteinen kanta tropismiteoriaan nähden lienee nykyään päässyt yhä enemmän valtaan.[114]

* * * * *

2. Katsoen niihin laajassa mitassa kielteisiin tuloksiin, joihin biologisten ilmiöiden fysikaaliskemiallinen tutkimus on johtanut, herää kysymys, onko se biologian ohjelman ja mekanistisen prinsiipin määrittely, jonka du Bois-Reymond antoi edellä puheena olleessa kirjoituksessaan, loogillisesti virheetön ja asiallisesti tarkoituksenmukainen. Viriää epäilys, eikö näin määriteltynä biologian tehtävä tule toivottoman vaikeaksi ja eikö olisi asianmukaisempaa tyytyä puhtaasti biologiseen kysymysten asetteluun.

Kysymyksen yksityiskohtaiselle käsittelylle voidaan sopivasti panna pohjaksi erään nykyaikaisen jyrkän mekanistin käsitys biologian tehtävästä.

W. Roux määrittelee »kehitysmekaniikkansa» ohjelman seuraavasti:

»Orgaanisessa tapahtumisessa ilmenee osittain samoja vaikutustapoja (Wirkungsweisen) kuin epäorgaanisessa; mutta monasti kohtaamme edellisessä oleellisesti jälkimäisestä poikkeavia vaikutustapoja. Kokemus opettaa kuitenkin, että useampien vaikutustapojen kombination kautta saattaa syntyä uusia vaikutustapoja, täten esim. kombinoimalla rikin, raudan, hapen ja vedyn vaikutukset rautavihtrilliksi synnytetään aivan toisia vaikutustapoja kuin kombinoimalla vain kahden tällaisen alkuaineen vaikutukset. Mitenkä fysikaalisten vaikutusten kombination kautta saattaa syntyä uusia vaikutustapoja, sen on viime aikoina röntgen- ja Becquerel-säteiden synnyttäminen selvästi osoittanut.

Me oletamme senvuoksi, kunnes vastakohta on todistettu, että eliöissä ilmenevien erikoisten vaikutustapojen syyt sisältyvät ainoastaan niiden erikoisen monimutkaiseen fysikokemialliseen kokoonpanoon. Vain tällä pohjalla ja tässä määrässä me tunnustamme elämän tapahtumain autonomian.

Pyrkiessämme pääsemään perille siitä vaikuttamisesta, johonka kehitystapahtuminen perustuu, on tehtävämme senvuoksi mahdollisimman suuressa määrässä redusoida tämä tapahtuminen fysiikan ja kemian nyt jo selvittämiksi epäorgaanisiksi vaikutustavoiksi (taikka, jos tahdotaan, näiden pohjalla oleviksi voimiksi), siis eritellä eli analysoida se tällaisiksi vaikutustavoiksi. Sikäli kuin tämä ei vielä ole mahdollista, täytyy meidän hajoittaa äärettömän monimuotoinen orgaaninen kehitystapahtuminen mahdollisimman harvoiksi, niinikään muuttumattomiksi vaikutustavoiksi, joilla tosin vielä on orgaanisen tapahtumisen erikoisleima… Näistä täytyy vähitellen voida eristää epäorgaanisia vaikutustapoja, joten yhä vähenevä redusoimaton jäännöskin lopulta hajaantuu epäorgaaniseksi tapahtumiseksi.»[115]

* * * * *

Kemian alkeisiin kuuluu, että kun kaksi alkuainetta yhtyy, niin yhdistyksen fysikaaliset ja kemialliset ominaisuudet usein ovat kokonaan toiset kuin elementtien. Happi ja vety yhtyvät painosuhteessa 8 ja 1 muodostaen vettä (H2O), joka on kokonaan toisenlaista kuin mainitut kaasut; mutta ne voivat myöskin yhtyä painosuhteessa 16 ja 1, muodostaen vetysuperoksidia (H2O2), joka taaskin on kokonaan toisenlaista kuin vesi (kestämätöntä, öljymäistä ja syövyttävää).

Voidaanko veden ja vetysuperoksidin »vaikutustavat», s.o. fysikaaliskemialliset ominaisuudet redusoida vedyn ja hapen ominaisuuksiksi, tai näiden ominaisuuksien summaksi taikka interferenssiksi? Siitä ei nykyajan kemiassa ole puhettakaan.

Kemiallisen struktuuriteorian mukaan kunkin yhdistyksen ominaisuudet määrää sen kemiallinen kokoomus, sen »konstitutio», s.o. atomien ketjuuntumistapa ja sen »konfiguratio», s.o. atomien paikallinen järjestys. Struktuurikaavan perusteella voitaisiin siis joka suhteessa määrätä jonkun yhdistyksen ominaisuudet ja ennakolta sanoa tuntemattomienkin yhdistysten olemismahdollisuudet ja luonne.

Tätä ihannetta on kemiallinen tutkimus toteuttamassa, kun se esim. orgaanisen kemian homoloogisiin sarjoihin nähden ennakolta sanoo jonkun vielä tuntemattoman yhdistyksen kiehumispisteen taikka osoittaa, että saattaa olla olemassa vain kaksi erilaista yhdistystä, joilla on kokoomus C4H_{10} Mutta siitä huolimatta, että kombination muuttuessa esiintyvät uudet »vaikutustavat» tällä tavoin noudattavat määrättyä yksinkertaista sääntöä, jonka perusteella ne voidaan edeltäpäin sanoa, ei mitenkään voida selittää niitä elementtiensä »vaikutustapojen» perusteella.

Vastaavia ilmiöitä havaitaan tietenkin fysiikan alalla. Villatilkulla hangattu lakkatanko tulee sähköiseksi; ei voida mitenkään ymmärtää, mitenkä toisaalta villan ja lakan fysikaaliset ominaisuudet, toisaalta niiden kitka »kombinoituvat» tällaiseksi uudeksi »vaikutustavaksi». Itse asiassa oletetaankin aineen tässä saavan erään uuden ominaisuuden: sähköisyyden.

Jos siis kemiallisten ja fysikaalisten »kombinatioiden» uusia »vaikutustapoja» ei voida redusoida, eritellä eli hajoittaa tekijöidensä »vaikutustapojen» yhtymäksi, niin millä oikeudella väitetään, että biologisten »kombinatioiden» »vaikutustavat» välttämättä pitää redusoida fysikaaliskemiallisiksi »vaikutustavoiksi», joiden »kombinatioita» ne olettamuksen mukaan ovat? Miksei biologisissa »kombinatioissa» saattaisi tulla ilmi kokonaan uusia aineen vaikutustapoja?

Puheenalainen vaatimus näyttää mielivaltaiselta. Ajatuksessa taikka sen perusteluissa täytyy jonkun virheen piillä.

Tämä virhe nähdäkseni voidaan sekä osoittaa että psykologisesti selittää.

du Bois-Reymond selitti, että rautahiukkasen ikuiset ja muuttumattomat ominaisuudet pysyivät samoina riippumatta siitä, esiintyikö hiukkanen junanpyörässä taikka runoilijan verisolussa. Mistä me tunnemme rauta-atomin ominaisuudet? Sitä ei ole kukaan nähnyt, kukaan ei ole voinut välittömästi tutustua sen rakenteeseen (joka erään kuuluisan lauselman mukaan on monimutkaisempi kuin Steinway-flyygelin). Ihmeellistä kyllä, eivät atomit sittenkään ole pelkkiä kuvitelmia, kuten monet valistuneimmat luonnontutkijat vuosisadan vaihteessa uskoivat; fysiikan uusin kehitys (radioaktiiviset ilmiöt y.m.) näyttää osoittavan, että nämä filosofien halveksimat oliot sittenkin kaikesta päättäen »ovat olemassa». Mutta on itsestään selvää, että meillä on niiden ominaisuuksista ja rakenteesta jotakin tietoa vain niiden aiheuttamien ilmiöiden perusteella. Niinpian kuin keksitään joku periaatteellisesti uusi fysikaalinen tai kemiallinen ilmiö, saavat atomit »uusia» ominaisuuksia. Puheella näiden »ikuisuudesta» ja »muuttumattomuudesta»[116] olisi jotain merkitystä vain siinä tapauksessa, että atomien ominaisuudet olisivat meille jo tutut.

Erinomaisen tärkeä seikka on nyt seuraava: Mekaaninen luonnon käsitys edellyttää, että äärimäisten ainehiukkasten ominaisuudet ovat meille pääasiassa tutut; sehän sisältää, että kaikki luonnontapahtuminen pohjaltaan on mekaanista liikuntoa, siis selitettävissä kiinteiden kappalten fysiikan avulla. »Luonnon tunteminen»—niin sanoo du Bois-Reymond eräässä tunnetussa esitelmässään[117]—»on kappaleitten maailmassa tapahtuvien muutosten palauttamista atomien liikkeiksi eli luonnontapahtumain hajottamista atomien mekaniikassa.»

Kun siis du Bois-Reymond sanoo, että rauta-atomilla on samat muuttumattomat ominaisuudet junanpyörässä ja runoilijan verisolussa, hän nähtävästi ajattelee niitä tunnettuja ominaisuuksia, joita sillä on mekaanisten liikuntalakien alaisena pikkukappaleena. Siitä lankeaa selvittävä valo hänen biologiseen ohjelmaansa: biologinen tutkimus on asetettava mekaanisen luonnonkäsityksen palvelukseen. Samoin ajattelee W. Roux, joka niinikään on tämän luonnonkäsityksen kannattaja, yllälainatussa ohjelmanmääräyksessään.

Mekaanisen luonnonkäsityksen kannalta on myöskin täysin järjellistä puhua »kombinoitujen vaikutustapojen» redusoimisesta tekijöihinsä. On luonnollista käsittää esim. taivaankappalten kiertoliike suoraviivaisen etenemisliikkeen ja putoamisliikkeen kombinatioksi. Ja kun mekaaninen luonnonkäsitys viime vuosisadalla saavutti suuret voittonsa kineettisen kaasuteorian ja mekaanisen lämpöteorian kautta, saatiin tällöin kouraantuntuvia näytteitä siitä, mitenkä näennäisesti aivan spesifiset »vaikutustavat» »olemukseltaan» ovat toisaalta tuttujen, tässä tapauksessa mekaanisen liikunnan »vaikutustapojen» yhtymiä.

Mainituista voitoistaan huolimatta ei mekaaninen luonnonkäsitys koskaan ole ollut sen enempää kuin luonnonfilosofinen teoria. Ei edes entisinä vuosisatoina, jolloin koko fysiikasta vain mekaniikka oli huomattavammin kehittynyt, jolloin sähkö ja magnetismi vielä olivat melkein tuntemattomia, mekaaninen luonnonkäsitys pystynyt selittämään kaikkia tunnettuja luonnonilmiöitä. Ja fysikaalisen tutkimuksen uusin suunta (elektroni- ja relativiteettiteoria) osoittaa, että varsinainen mekaaninen ilmiöpiiri on vain erikoistapaus toista yleisempää lainmukaisuutta, jotenka mekaaninen luonnonkäsitys ei enää tule olemaan pohjana yrityksille luoda yhtenäistä tieteellistä maailmankuvaa.

Tällaisista filosofisista pyrinnöistä huolimatta eksaktisen luonnontutkimuksen nähdäkseni yhä tänäkin päivänä täytyy allekirjoittaa Schopenhauerin arvostelu, kun hän sanoo:

»Me emme voi siirtää toisella luonnonilmiöiden alalla kehiteltyjä selitysperusteita toiselle, vaan niinpiankuin astumme uudelle alalle, esiintyy uusia peruslakeja, joiden selittäminen aikaisemmin tunnettujen perusteella on toivoton yritys. Täten vallitsevat varsinaisesti mekaanisella alalla painovoiman, kohesian, jähmeyden, nestemäisyyden, kimmoisuuden lait… Kun tältä alalta siirrymme kemian, sähköisyyden, magnetismin, kristallisation ilmiöihin, ei mainittuja periaatteita enää voida käyttää, mainitut lait eivät enää ole pätevät, uudet voimat kumoavat entiset, ja ilmiöt tapahtuvat suoranaisessa ristiriidassa edellisten kanssa, uusien peruslakien mukaisesti, jotka, kuten edellisetkin, ovat alkuperäisiä ja selittämättömiä.»[118]

Tähän katsoen täytyy asettua sellaista käsitystä vastaan, että jotakin luonnonilmiöiden erikoista ryhmää käsittelevän tieteen päämääränä välttämättä täytyisi olla sen tutkimusalalla havaittujen »vaikutustapojen» redusoiminen eli eritteleminen ennestään tutuiksi, yleisiksi fysikaaliskemiallisiksi ilmiöiksi. Tietysti jokainen tieteenhaara pyrkii alallaan saavuttamaan mahdollisimman suurta yksinkertaisuutta ja, kuten aikaisemmin on mainittu, on jokin ilmiöiden ryhmä täydellisesti selitetty vasta sitten kun kaikki sen sisältämät ilmiöt ja lait on onnistuttu redusoimaan yleisempien ja yksinkertaisempien ilmiöiden ja lakien erikoistapauksiksi eli kombinatioiksi. Mutta tosiasiallisesti on olemassa useampia autonomisia tieteitä. Niinpä esim. kristallografia on korkealle kehittynyt tiede, siitä huolimatta, että se tehtävä, jonka ratkaisemisen mekaanisen luonnonkäsityksen mukaan pitäisi olla sen päämääränä, on ja pysyy ratkaisemattomana.[119]

Kaikkein selvin on tämä seikka kemiaan nähden.

Kemiallisen affiniteettiopin ylin päämäärä on tietenkin redusoida aineenvaihdoksissa vaikuttavat syyt tunnetuiksi fysikaalisiksi faktoreiksi. Asiantuntijain mukaan ei ole olemassa ainoatakaan fysiikan keksimää kappalten vuorovaikutuksen muotoa, jonka avulla ei olisi koetettu selittää kemiallisia voimia. Kaikki tällaiset ponnistukset ovat kuitenkin rauenneet tyhjiin.

Nykyinen kemia ei siis suinkaan palvele mekaanisen luonnonkäsityksen tarkoitusperiä ja siitä huolimatta se on täyttä vauhtia kehittymässä kohti eksaktisen luonnontieteen ihannemuotoa, jossa deduktiivinen menetelmä laajassa mitassa tulee käytäntöön.

Ei siis mitenkään ole oikeutettua ennakolta julistaa, että määrätyn tieteen—tässä tapauksessa biologian—päämääränä on redusoida havaitut komplisoidut »vaikutustavat» yksinkertaisemmiksi fysikaaliskemiallisiksi laeiksi ja ilmiöiksi. Tällainen kaiken luonnontieteellisen tutkimuksen ylin platooninen tarkoitusperä on aivan merkityksetön konkreettisessa yksityistieteellisessä tutkimuksessa, jonka pyrkimyksenä tietenkin lähinnä on keksiä ja mahdollisimman yksinkertaisella tavalla lausua ne lait, jotka tutkittua ilmiöryhmää vallitsevat. Vasta näiden lähimpien saavutusten perusteella voidaan ryhtyä tarkastelemaan, ovatko löydetyt lainmukaisuudet luonteeltaan autonomisia, »viimeisiä», redusoimattomia vai voidaanko ne mahdollisesti tulkita yksinkertaisempien lainmukaisuuksien erikoistapauksiksi.

Jos nyt ne muutamat viittaukset nykyisen biologian tärkeimmistä tuloksista, joita tässä tutkimuksessa aikaisemmin on esitetty, pannaan pohjaksi tällaiselle tarkastelulle, on nähdäkseni ennakkoluulottoman arvostelijan silmissä ilmeistä, että biologia on autonominen tiede samalla tavoin kuin fysiikka ja kemia. Nykyinen biologia, varsinkin sen kokeellinen haara, formuloi eksaktisia matemaattisia lakeja (esim. Mendelin perinnöllisyyssäännöt). Huomautus, että viimemainitut ovat vain tilastollisia sääntöjä, jotka pitävät paikkansa ainoastaan suurten lukujen lain pohjalla, ei riistä niiltä niiden luonnontieteellistä arvoa—ovathan m.m. kaikki kineettiseen kaasuteoriaan pohjaavat fysiikan lait samalla tavoin pelkästään tilastollisia lakeja. Toisaalta taas ei nykyisen tutkimuksen pohjalla ole minkäänlaista mahdollisuutta selittää nämä lainmukaisuudet yksinkertaisempien fysikaaliskemiallisten lakien erikoistapauksiksi eli kombinatioiksi. Alhaisimmatkin biologiset ilmiöt—ajateltakoon esim. aikaisemmin kuvattua ameeban »behaviouria»—eroavat ennakkoluulottoman tarkastelun valossa fysikaalisista ja kemiallisista ilmiöistä enemmän kuin nämä toisistaan.

Se luonnontutkimusta vallitsevan mekanistisen prinsiipin ja siihen nojaavan biologian ohjelman määritelmä, jonka du Bois-Reymond antoi ja jota meidän päivinämme ovat kannattaneet W. Roux ynnä muut luonnontutkijat, on senvuoksi hyljättävä. Tämä mekanistisen prinsiipin luonnonfilosofinen määritelmä tahtoo asettaa biologisen tutkimuksen määrätyn filosofisen teorian, nim. mekaanisen luonnonkäsityksen palvelukseen, mikä tietenkään ei ole oikeutettua.

Biologian pohjaksi on pantava mekanistisen prinsiipin »positiivinen» määritelmä: orgaanistakin tapahtumista vallitsee puhtaasti aineellinen kausaliteetti, mutta on epätietoista, voidaanko tämä kausaliteetti koskaan tulkita puhtaasti fysikaaliskemialliseksi.

Ylläkehitelty ajatustulos tavataan monilla vanhemmilla ja uudemmilla, varsinkin juuri etevimmillä biologeilla. Heillä tavataan ajatuskäänteitä, jotka voidaan tulkita tietoisuudeksi siitä, että mekanistisen prinsiipin ja biologisen ohjelman fysikaaliskemiallinen määrittely ei ole loogillisesti oikeutettu.

Tähän tapaan lienee käsitettävä esim. sentapainen kanta, jota vuosisadan keskivaiheilla mainehikkaat tutkijat Virchow ja Claude Bernard edustivat.[120] Orgaanisen tapahtumisen pohjana on erikoinen »Stoffkombination», »arrangement vital», joka tosin noudattaa »mekaanisia lakeja», mutta ei ole fysikaaliskemiallisesti selitettävissä.

Nykypäivinä taas, kun »energian» käsitteestä on tullut se »tyttö kaikkien mieleen», joka _du Bois-Reymond_in mukaan »elinvoima» oli aikoinaan, alleviivaavat monet tutkijat sitä mahdollisuutta, että »organismeissa saattaa piillä energiamuotoja, joita niiden ulkopuolella ei ollenkaan tavata».[121]

Kaikkein selvimmin on kuitenkin Oscar Hertwig kehitellyt käsitystä, että biologia on autonominen tiede samoin kuin fysiikka ja kemia.[122]

_Hertwig_in käsityksen ydin voidaan esittää seuraavaan tapaan.

Ne luonnontieteet, jotka tutkivat (elottomien ja elollisten) kappalten aineellista kokoonpanoa, ovat johtaneet siihen tulokseen, että kokoonpanon pohjana aina on joukko yksinkertaisempia osasia. Mutta nämä eivät suinkaan kaikki ole samanlaatuisia, vaan päinvastoin muodostavat monimutkaisen, arkitektoonisesti ylenevän sarjan, kun näet alemman asteen osaset tavalla, joka on nykyiselle tutkimukselle pääasiassa tuntematon, muodostavat korkeampia organisatiomuotoja. Uusimpien fysikaalisten olettamusten mukaan ovat atomit merkillisellä tavalla kokoonpannut radioaktiivisista hiukkasista—samalla nämä »elektronit» ovat kappalten aineellisen erittelyn provisoorisena päätepisteenä äärettömän pienen taholla—; atomit puolestaan yhtyvät molekyyleiksi, jotka taas saattavat muodostaa molekyylikomplekseja. Mutta ei voida esittää mitään tosiseikkoja sellaista olettamusta vastaan, että viimemainitut puolestaan saattavat tuntemattomalla tavalla muodostaa erityisten lakien alaisia, lähinnä korkeamman asteen organisatiomuotoja, »biologisia yhdistyksiä», jotka ehkä eroavat orgaanisen kemian jo suunnattoman monimutkaisista atomien ketjuuntumisista yhtä paljon kuin nämä puolestaan yksinkertaisemmista yhdistyksistä. Nämä »biologiset yhdistykset» kuuluvat osaksi jo mikroskooppisesti näkyvään maailmaan; sellaisia lienevät elävän solun vähäisimmät morfologiset rakennusosaset, tuma, kromosomit j.n.e. Niitä mainitaan nykyajan biologiassa monilla eri nimillä (micellit, bioforit, bioblastit, genit j.n.e.), mutta yhteisinä on niillä ainakin kaksi elävän aineen perusominaisuutta, kyky kasvaa, assimiloimalla aineita ja muuttamalla ne omaksi substanssikseen ja kyky itsejakaantumisen kautta lisääntyä. Ja samalla tavalla kuin molekyyli on syntynyt atomien yhtymisen kautta, samalla tavalla lienevät myös »biologiset yhdistykset» vähitellen, todennäköisesti meille tuntemattomien välijäsenien kautta, syntyneet munanvalkuaismolekyylien yhtymisen kautta.

Kemia ja biologinen morfologia ovat näin ollen koordinoituja tieteitä. Edellinen käsittelee yksinkertaisempia (myöskin orgaanisia) aineellisia yhdistyksiä, jälkimäinen korkeampia aineen organisatiomuotoja; nämä muodostavat erikoisen tutkimusalan erikoisine redusoimattomine lainmukaisuuksineen. Yhtä vähän kuin elektroniteoria voi korvata kemiaa, yhtä vähän voi kemia korvata morfologiaa ja päinvastoin.

Samassa suhteessa kuin kemia morfologiaan on fysiikka fysiologiaan.

Yhtä vähän kuin molekyylien ominaisuuksia voidaan yksinkertaisen yhteenlaskun kautta johtaa osastensa, atomien, ominaisuuksista, yhtä vähän voidaan elävän aineen toimintamuotoja, »vaikutustapoja», sen aineellisten osasten vaikutustavoista selittää, koska eri osista muodostuneiden kokonaisuuksien vaikutukset ja ominaisuudet oleellisesti määrää osasten konfiguratio eli ryhmittyminen.[123]

On jo aikaisemmin mainittu, mitenkä fysikaaliskemiallinen tapahtuminen on epäteleologista, s.o. mitenkä vain poikkeustapauksissa jokin fysikaaliskemiallinen tapahtuma vaikuttaa sen ilmiön säilymisen hyväksi, johonka se osana kuuluu. On loogillinen välttämättömyys, että jos luonto umpimähkään kerää yhteen joukon tällaisia epäteleologisia fysikaaliskemiallisia tapahtumia, ei niiden yhteisvaikutus voi olla teleologinen sen enemmän kuin nämä tapahtumat itse.

Esiintyy siis—mihinkä jo on aikaisemmin viitattu—vaikea biologinen antinomia: biologisen tapahtumisen oletetaan viime kädessä nojaavan fysikaaliskemialliseen tapahtumiseen; siitä huolimatta edellinen on läpiläpeensä teleologista, jälkimäinen teleologisesti indifferenttiä. Tämä on biologian suuri perusproblemi.

Ja tässä kohden täytyy myös esittää vakavia loogillisia muistutuksia _Hertwig_in muuten niin selkeää biologisfilosofista kantaa vastaan.

On loogillinen vaatimus, että jos »biologiset yhdistykset» ovat muodostuneet fysikaaliskemiallisten tapahtumain pohjalla, ei edellisten reaktioilta saa edellyttää sen enemmän tarkoituksenmukaisuutta kuin mitä jälkimäisten pohjalla voidaan odottaa. Jos nyt esim.—mainitakseni erään biologian kuuluisimmista kiistatapauksista—korkeampien eläinten silmä on eräiden tunnettujen väliasteiden kautta (todennäköisesti useampia toisistaan riippumattomia kehitysratoja myöten) kehittynyt yksisoluisillakin tavattavasta pigmenttipilkusta, niin täytyy sen aineellisen tapahtumisen, jonka äärimäisenä tuotteena on luurankoisten ja pääjalkaisten yhdenmukaisesti rakennettu, monimutkainen ja verrattoman tarkoituksenmukainen, joskaan ei fysikaalisessa suhteessa läheskään virheetön optillinen apparaatti, tästä huolimatta olla pohjaltaan yhtä epäteleologista kuin fysikaaliskemiallinen tapahtuminen on. Tämä ensi silmäyksellä ehkä melkein järjettömältä näyttävä väite on käsitettävä seuraavasti.

Silmän kehityksen edellytyksenä on olettamuksen mukaan, että sen alkeisaihe, yksisoluisten pigmenttipilkku, on ainakin eräissä tapauksissa ollut kehityskykyinen, s.o. että siinä on tapahtunut muutoksia. Näiden muutosten joukossa on ehkä ollut runsaastikin sellaisia, jotka silmän myöhemmän kehitystuloksen kannalta voidaan merkitä tarkoituksenmukaisiksi. Mutta ennenmainittu loogillinen välttämättömyys vaatii, että näiden tarkoituksenmukaisten, ynnä muiden epätarkoituksenmukaisten pigmenttipilkun muutosten lukusuhteen täytyy olla periaatteessa sellaisen, kuin fysikaaliskemiallisen tapahtumisen kannalta voidaan odottaa. Missään tapauksessa ei ole lupa edellyttää, että pilkussa on tapahtunut pelkästään tarkoituksenmukaisia muutoksia, koska senkautta edellytettäisiin, että kaikki satunnaiset, eräässä monimutkaisessa aineellisessa systemissä tapahtuneet fysikaaliset, kemialliset ynnä muut aineelliset muutokset itsestään ovat kasaantuneet sillä tavoin, että lopputuloksena on kokonaissystemien säilymisen kannalta erinomaisen tarkoituksenmukainen ilmiö. Tällaisen väitteen loogillinen mahdottomuus on ilmeinen, jos omaksutaan puheenalainen käsitys »biologisten yhdistysten» syntymisestä. Edellytetty tapahtuma on yhtä epätodennäköinen kuin se, että vapaassa luonnossa satunnaisten fysikaaliskemiallisten muutosten kasaantumisen kautta syntyy valokuvauskone.

Ristiriidassa oman peruskäsityksensä kanssa, että »biologiset yhdistykset» ovat syntyneet fysikaaliskemiallisista olettaa Hertwig, että edelliset välittömästi reagoivat tarkoituksenmukaisesti. Mitä erittäinkin silmään tulee, uskoo hän, että se on syntynyt »monimutkaisten, meille täydellisesti tuntemattomien luonnonlainmukaisuuksien» perusteella »saman konstanttisen syyn, nimittäin valon, vaikuttaessa valonarkaan elävään substanssiin».[124] Mekanistisen prinsiipin kannalta on täsmälleen yhtä todennäköistä, että silmä voisi syntyä valon pysyvästi vaikuttaessa valonarkaan levyyn.

* * * * *

Puheenalaisen biologisen antinomian nykyaikainen ratkaisu on, kuten tunnettua, seuraava.

Valokuvauskone ei tosin voi syntyä ulkona luonnossa satunnaisten fysikaalisten ja kemiallisten muutosten kasaantumisen kautta, mutta kyllä siten, että ihminen valitsee luonnossa eri tahoilla esiintyviä, itsessään teleologisesti indifferenttejä ilmiöitä— läpikuultavia aineita, valonarkoja kemiallisia yhdistyksiä j.n.e.—ja kombinoimalla nämä saa aikaan tarkoituksenmukaisen yhteisvaikutuksen. Samalla tavoin luonto Darwinin kuuluisan olettamuksen mukaan »olemassaolon taistelun» kautta »valitsee» ja säilyttää lukemattomista muutoksista vain tarkoituksenmukaiset.

W. Roux on seuraavaan keskitettyyn lauselmaan kerännyt darwinismin essenssin:

»Vanhastaan on moni vielä taipuvainen pitämään jonakin ihmeellisenä prosessia, joka tapahtuu »osassa», mutta vaikuttaa enemmän tai vähemmän monimutkaisen »kokonaisuuden» hyödyksi, s.o. säilymiseksi. Tämä kokonaisuuden säilyminen ei kuitenkaan suinkaan ole osien »tarkoituksena». Osat elävät vain omaksi hyväkseen, ja se, että tämän kautta tapahtuu jotakin kokonaisuuden säilymiseen nähden hyödyllistä, saattaa johtua pelkästään siitä, että vain tällaiset ominaisuudet ovat voineet »säilyä» ja senvuoksi ovat jääneet jälelle; kun sensijaan ne miljooneja kertoja lukuisammin esiintyneet osien ominaisuudet, jotka eivät kokonaisuutta hyödyttäneet, ovat kokonaisuudelta ja tämän kautta itseltäänkin estäneet säilymisen mahdollisuuden… Täytyy aina muistaa, että ne tyypilliset elämänmuodot, jotka me nyt näemme, sisältävät maapallon koko kuluneen orgaanisen tapahtumisen kasaantuneet säilymiskykyiset ainekset. Kaikki prosessit, jotka eivät itsessään olleet säilymiskykyisiä, taikka jotka tästä sisäisestä kyvystään huolimatta eivät samalla olleet ulkoisissa olosuhteissa säilymiskykyisiä, ovat lakanneet; ja näistä me kohtaamme vain niiden entisen toiminnan jälkiä taikka ei edes niitäkään. Sensijaan kaikki, mitä miljoonien vuosien kuluessa ja tapahtumisen ikuisessa vaihtelussa sattumalta on säilymiskykyistä syntynyt, on kasaantunut, aivan samoin kuin pysyvästi arvokkaat kulttuurisaavutukset kerääntyvät merkityksettömien tyhjiinraukeavien suoritusten mittaamattomasta määrästä.»[125]

* * * * *

Tämän tutkimuksen johdannossa on huomautettu, mitenkä mekanismin ja vitalismin kiistan filosofinen merkitys on siinä, että senkautta biologian, mahdollisesti kaiken olevaisen alalla ratkaistaan kysymys, voidaanko maailma selittää yhden vaiko vasta useamman prinsiipin kautta. Tutkimuksemme nykyisessä kohdassa huomaamme, että jos mieli mekanistisen prinsiipin kelvata tällaiseksi maailman universaaliseksi selitysperusteeksi, täytyy siihen välttämättömästi yhdistää darwinismin prinsiippi[126] (semmoisena kuin esim. Roux on sen ylläolevassa lauselmassaan esittänyt). Tämän prinsiipin mukaan meidän täytyy olettaa orgaaninen tapahtuminen pohjaltaan yhtä epäteologiseksi kuin epäorgaaninen on; päinvastaisessa tapauksessa ei jälkimäisessä yksinvaltiaan mekanistisen kausaliteetin kautta voida selittää edellisen syntyä, s.o. maailmaan täytyy mekanistisen prinsiipin lisäksi tuoda jokin periaatteellisesti uusi tekijä.

On sanottu, että alhaisin eliö on monimutkaisempi kuin mikään ihmisen tekemä kone. Mikään kone ei voi luonnossa itsestään, sattumalta, syntyä. Kuinka ovat siis eliöt voineet tällä tavoin syntyä? Selityksen tähän antaa se seikka, että eliöt eroavat kaikista muista »koneista» senkautta, että niiden ainoana »tarkoituksena» on niiden oma säilyminen ja lisääntyminen. Saattaa siis sanoa, että jokaisen »koneen» »tarkoitus» on sen itsensä ulkopuolella, mutta jokaisen »eliön» »tarkoitus» piilee siinä itsessään. Kone ei siis voi syntyä itsestään, koska se edellyttää itsensä ulkopuolella vaikuttavan »tarkoituksen», mutta eliö voi syntyä itsestään, koska vaikuttava »tarkoitus» sisältyy siihen itseensä.

Tämä ei merkitse, että alhaisinkaan nykyään tavattava eliö syntyisi »itsestään». Yksisoluinen eläin sisältää jo, kuten on huomautettu, suuren määrän verrattoman tarkoituksenmukaisia regulatiomekanismeja; ei ole, kuten Jennings on osoittanut, mitään periaatteellista kvalitatiivista eroa sen ja korkeampien eläinten behaviour'in välillä. Yksisoluinen on siis jo suunnattoman pitkällä orgaanisen kehityksen sarjassa; se on ennemmin sen loppu- kuin sen alkupäässä. Tämän kehityksen lähtökohta täytyy etsiä verrattoman paljon yksinkertaisempien ilmiöiden piiristä; W. Roux on henkevissä spekulatioissaan[127] osoittanut, kuinka yksinkertainen liekki jo omistaa kaksi elämän perusominaisuutta, assimilatio- ja dissimilatio-kyvyt; myöskin liekki jo osaksi reguloi itsensä, sikäli kuin se lisää dissimilatiota assimilation lisääntyessä, jälkimäistä se sensijaan ei reguloi, jonka vuoksi jokainen liekki ennenpitkää tuhoaa itsensä. Liekki tarjoutuu kuitenkin yhdeksi elämän mahdollisista lähtökohdista. Jos elämää joskus saadaan keinotekoisesti syntymään, voi se tapahtua vain aste asteelta lisäämällä lähtökohdan tarkoituksenmukaisia ominaisuuksia, kunnes— epäilemättä äärettömän pitkällisen työn tuloksena—voitetaan elävän aineen perusominaisuudet.

* * * * *

Kuitenkin suuri osa nykyajan luonnontutkijoita—näiden joukossa monet niistä, jotka ovat tehneet tuloksellisinta empiiristä tutkimustyötä kehitysopin eksaktisten perusteiden alalla—on sitä mieltä, ettei darwinistinen prinsiippi todenteolla ratkaise puheenalaista biologista antinomiaa.

Nykyaikaisen perinnöllisyystutkimuksen Darwinin oppia vastaan kohdistaman kritiikin pääajatukset ovat yleisesti tunnetut. Kuuluisa tanskalainen W. Johannsen on keskittänyt tämän kritiikin tuloksen ponsilauseeseensa, jonka mukaan kokeellinen perinnöllisyystutkimus on riistänyt pohjan Darwinin koko oppirakennukselta.[128] Darwin, kuten tunnettua, tahtoi selittää lajien synnyn. Hän turvautui tässä huojuvan muuntelun tosiseikkaan, siihen elollisessa luonnossa kaikkialla havaittavaan ilmiöön, että saman rodun eri yksilöt eivät koskaan ole vallan samanlaisia, vaan kaikkien ominaisuuksiensa puolesta huojuvat keskimitan kummallekin puolelle. Useimmat näistä muunteluista ovat teleologisesti arvottomia, mutta joukossa on joku arvokaskin ja tällainen tulee luonnossa vallitsevan tilanahtauden aiheuttamassa »olemassaolon taistelussa» suosituksi. Tällä tavoin umpimähkään syntyneistä, vähäpätöisistä parannuksista kasaantuvat eliöiden ihmeteltävät tarkoituksenmukaisuudet.

Tätä vastaan on kokeellinen perinnöllisyystutkimus[129] osoittanut, että valinta—yhtä vähän »luonnollinen» kuin keinotekoinen—ei pysty muuttamaan rotua hiuskarvankaan vertaa, jos nim. todellinen rotu, »puhdas linja», on kysymyksessä eikä useampien rotujen sekoitus. Tämä tulos lienee katsottava täysin todetuksi. Uusia rotuja, lajeja, syntyy ainoastaan joko ristisiitoksen kautta—jos risteytetyt yksilöt eroavat toisistaan useamman kuin yhden ominaisuuden puolesta, saattaa syntyä uusi »puhdas linja» sen kautta, että ensimäisessä risteytyspolvessa tapahtuvan perinnöllisyysaineksen uudestiryhmityksen perusteella muutamilla toisen polven yksilöillä, joiden lukumäärä voidaan _Mendel_in säännöistä laskea, kaikki ominaisuudet tosin ovat »puhtaita», mutta toiset ovat peräisin toiselta, toiset toiselta vanhemmista—taikka sitten perinnöllisyysaineksessa tapahtuvan muutoksen (»mutation», de Vries) kautta. Huojuva muuntelu sensijaan on vain seuraus siitä, että pysyvä perinnöllisyysaines reagoi vaihtelevalla tavalla vaihteleviin ulkoisiin olosuhteisiin.

Darwinin oma oppi lajien synnystä ei näin ollen ole pelastettavissa.

Mutta samalla tavalla kuin darwinismi on jyrkästi eroitettava kehitysopista, samalla tavalla on nähdäkseni itse darwinistinen prinsiippi erotettava siitä historiallisesta oppirakennuksesta, jossa se ensi kerran sai puutteellisen ilmaisunsa.

Ja juuri tämä pysyvästi arvokas biologis-filosofinen darwinistinen prinsiippi varsinkin Saksassa tuotti Darwinin opille sen äkillisen ja suuren kuuluisuuden. Tässä opissa nähtiin lähinnä vain se »luova ajatus», että tarkoituksenmukaisia ilmiöitä saattaa kehittyä puhtaasti mekanistista tietä, olettamatta tarkoitushakuisesti vaikuttavia voimia.[130] Ja uusdarwinismi, joka suureksi osaksi on puhtaasti loogillista todennäköisyysspekulatiota[131] ja jonka empiiriset näkökohdat ovat osaksi vallan toiset kuin Darwinin omat— se kun jyrkästi kieltää hankittujen ominaisuuksien suoranaisen periytymisen—keskittyy yhä selvemmin juuri »darwinistiseen prinsiippiin». Niinpä sanoo Weismann: »Selektioprinsiipin kautta oli se arvoitus ratkaistu, kuinka oli ajateltavissa, että saattoi syntyä tarkoituksenmukaisia ilmiöitä ilman tarkoitushakuista voimaa.»[132]

Kuten jokainen »Lajien synnyn» lukija huomaa, ei Darwin itse pannut pääpainoa tähän oppinsa filosofiseen puoleen. Hän oli empiristi, joka havaintoja tekemällä koetti muodostaa itselleen käsitystä siitä, kuinka lajit muuttuvat ja kehittyvät, filosofisilta periaatteiltaan eklektikko ja nuoruudessaan ilmetty teleologi: hän piti »olemassaolon taistelua» kaitselmuksen välikappaleena, jonka kautta luodaan yhä korkeampaa tarkoituksenmukaisuutta alunperin jo annetun vähäisemmän tarkoituksenmukaisuuden pohjalla. On senvuoksi historiallisestikin täysin oikeutettua eroittaa biologisfilosofinen »darwinistinen prinsiippi» itse Darwinin opista.

Samalla saattaa täydellä syyllä jättää avoimeksi kysymyksen, ovatko ne nykyaikaiset oppirakennukset, jotka ovat ottaneet haltuunsa Darwinin perinnön, mutta valitettavasti jääneet jossakin määrin syrjään luovasta kokeellis-biologisesta tutkimuksesta, onnellisella tavalla kehittäneet puheenalaista prinsiippiä. Toisaalta saattaa _E. Becker_in tavoin olla sitä mieltä, että nykyaikaisen mutatio-opin ja alkuperäisen Darwinin opin eroa on tuntuvasti liioiteltu,[133] toisaalta on kuitenkin, lukiessa esim. sitä valtavaa todistusaineistoa, jonka nyt viimeksi O. Hertwig on koonnut teokseensa »Das Werden der Organismen. Zur Widerlegung von Darwins Zufallstheorie durch das Gesetz in der Entwicklung», vaikea estää sitä vaikutelmaa syntymästä, että elollisen luonnon kehitys todellakin lienee tapahtunut vallan toisin kuin Darwin kuvitteli. Aivan musertavilta näyttävät argumentit sellaista käsitystä vastaan, että eliöt sellaisina kuin ne nykyään ovat tutkijan tarkasteltavina vähä vähältä umpimähkään tapahtuvan muuntelun kautta kehittyisivät. Nykyisessä eliömaailmassa eivät useinkaan ole edes ne matemaattiset edellytykset täytetyt, joiden perusteella luonto jättiläisarpajaisissaan ostamalla kaikki arvat lopulta voittaisi suurimmatkin voitot. Eräät imettäväiset, kuten esim. elefantti, synnyttää koko elämässään vain muutamia poikasia; näissä esiintyvien muuntelujen luku on siis pakostakin niin rajoitettu, että satunnaisesti ilmenevät tarkoituksenmukaisuudet ovat erinomaisen epätodennäköisiä, ja kuitenkin on elefantti kehittynyt vähemmän tarkoituksenmukaisista esi-isistä.[134] Entä kuinka voidaan vähittäisten umpimähkäisten muutosten kautta selittää sellaiset konvergenssi-ilmiöt kuin pääjalkaisten ja luurankoisten silmät, jotka toisistaan riippumatta ja aivan eri ainesosista ovat kehittyneet hämmästyttävään yhdenmuotoisuuteen, kuinka selittää ilma- taikka vesielämään mukautuneiden eliöiden sisäinen harmonia, j.n.e.

Jos maallikon on sallittu tällaisista seikoista esittää mitään mielipidettä, niin tahtoisin lausua sellaisen olettamuksen, että se luonnollinen valinta, jonka on välttämättömästi täytynyt kerran tapahtua, jos mieli elollista luontoa selittää samojen äärimäisten perusteiden nojalla kuin mitkä elotonta vallitsevat, on pääasiassa suoritettu elämän jo ammoin sitten sivuuttamilla alkuasteilla. Kuten aikaisemmin on esitetty, olettavat nykyajan biologit, että eliöissä vaikuttaa joukko mekanistisesti syntyneitä yleisiä itseregulatioita, joiden välityksellä yksilökehityksen kuluessa syntyy välittömästi uusia tarkoituksenmukaisia mekanismeja. Tätä aatetta ehkä voisi kehittää. On huomattava, että darwinistinen prinsiippi vaatii ainoastaan, että orgaaniselta tapahtumiselta ei saa edellyttää sen enemmän primääristä tarkoituksenmukaisuutta, kuin mitä fysikaaliskemiallinen tapahtuminen antaa aihetta odottaa. Mutta on mahdollista ajatella, että kun elämänkehityksen alkuasteilla tapahtunut valinta on ensinnä kiteyttänyt eräitä sopusointuisesti vaikuttavia perusregulatioita, niin elämän myöhempi kehitys »pääasiassa on välttämätön seuraus substanssissa piilevistä voimista ja näin ollen riippumaton ulkoisista satunnaisuuksista».[135]

* * * * *

3. Ylläkehitelty mekanistisen prinsiipin määritelmä ja esitetty käsitys mekanismin ja vitalismin kiistan merkityksestä lankeaa osittain yhteen _v. Kries_in edustaman kannan kanssa, jonka hän lyhyesti ja keskitetysti on esittänyt uudessa suuressa logiikassaan.[136] Kuten v. Kries huomauttaa ei kukaan varovainen tutkija voi kieltää sitä mahdollisuutta, että elollista luontoa vallitsevia lakeja ei koskaan voida yhdistää samaan matemaattiseen kaavaan elottoman luonnon lakien kanssa. On sen vuoksi epätarkoituksenmukaista nimittää vitalistiseksi sellaista käsitystä, joka väittää elollisessa luonnossa vallitsevan erikoisia autonomisia lakeja,—vitalismin käsite tulisi senkautta luonnottoman venyväksi. Asianmukaista on nimittää mekanistiseksi sellaista todellisuudenkäsitystä; jonka käsitepiiri sisältää vain avaruuden, ajan ja avaruudessa liikkuvan aineen. Vitalistiseksi on senmukaisesti nimitettävä sentapaista käsitystä, joka katsoo tämän käsitepiirin riittämättömäksi ja arvelee aineellistenkin elämänilmiöiden selittämiseksi olevansa pakoitettu turvautumaan vallan toisenlaatuisiin, nimittäin perusluonteeltaan puhtaasti psykologisiin käsitteisiin, _v. Kries_in mielestä tällaisen käsitystavan virhe on siinä, että sen lähtökohtana ovat aivan liika ahtaat edellytykset mekanististen lakien muodosta, mikäli arvellaan, että tällaisten lakien aina ja välttämättä täytyisi olla analogisia klassillisen mekaniikan lakien kanssa. On esim. mahdollista ajatella sellaista mekanistista lainmukaisuutta, että joitakin liikuntoja jossakin suhteessa määräävät voimat, joita ei voida esittää kahden ainehiukkasen vuorovaikutuksena, vaan jotka ovat useamman hiukkasen ryhmityksestä riippuvaisia. Näin tulee v. Kries sellaiseen käsitykseen, että ylipäätänsä ei voida ollenkaan ajatellakaan sellaista aineellista tapahtumista, jota ei voitaisi mekanististen lakien muodossa lausua.

Ei kuitenkaan ole tarkoituksenmukaista nykyaikaisen kriitillisen vitalismin nimeen yhdistää »psykomorfisia» käsityksiä, koska »psykovitalismi» on vain osa nykyistä vitalistista virtausta ja vieläpä sen vähimmin huomattava osa. G. Wolff, Cossmann, Driesch eivät ollenkaan suvaitse mitään psykologisoimista biologiassa. Ja niin asian ytimeen kuin v. Kries osuukin muistutuksellaan, että vitalismi saa ilmaa siipiensä alle etupäässä senkautta että se kuvittelee mekanistisia lakeja vain ahtaimmissa mekaanisen luonnonkäsityksen puitteissa mahdollisiksi—mikä kohta tulee eritoten _Driesch_iin nähden yksityiskohtaisesti esitettäväksi—, ei toisaalta kuitenkaan voida puolustaa hänen väitettään, ettei sellaista aineellista tapahtumista voida ajatellakaan, jota ei voitaisi mekanististen lakien muodossa ilmilausua—jos, kuten tässä on tehty, _Hertwig_in y.m. tavoin, asetutaan sille kannalle, että elollinen tapahtuminen on elottomasta kotoisin.

Mikään ei tätä valaise paremmin kuin juuri _Hertwig_in kanta. Periaatteessa hän tahtoo biologiassa tunnustettavaksi vain samanlaista aineellista kausaliteettia kuin fysikokemiassakin. Hän kernaasti alleviivaa, että ei ole mitään loogillista aihetta piirtää jyrkkää jakoviivaa johonkin kohtaan aineellisten organisatioilmiöiden ylenevään sarjaan.[137] »Samaten kuin eloton maailma ovat myöskin eliöt, niiden kehitys ja säilyminen, yleisen kausaalilain alaisia. Ja koskei kukaan tätä periaatetta kiellä, ei biologinkaan tehtävä voi olla mikään muu kuin kaikkien niiden lukemattomien erilaisten syiden tutkiminen, jotka aiheuttavat eliöiden kehityksessä ja syntymisessä esiintyvät muutokset, kaikesta valinnasta riippumatta. Tässä yleisimmässä suhteessa on biologin tehtävä sama kuin kemistin ja fyysikon, sen esine vain on toinen.»[138]

Mutta kuinka ollakaan: Hertwig ei voi sulkea silmiään siltä tosiseikalta, että nämä hänen biologiset »kausaaliset syynsä» vaikuttavat tykkänään toisella tavalla kuin fysikaaliskemialliset syyt. Ne vaikuttavat ihmeteltävää teleologina. Ja niin pääsee häneltä tunnustus: »(Darwinin tarkoitus ei ollut ratkaista) tarkoituksenmukaisuuden problemia, joka samoinkuin kausaliteetin problemi on metafyysillinen.»[139] On hämärää, mitä Hertwig tarkoittaa sanomalla, että kausaliteetti on metafyysillinen problemi. Empiiriseltä kannalta, joka luonnontutkimuksessa yksin tulee kysymykseen, se ei ole mikään problemi ensinkään, vaan eräs äärimäinen tosiseikka, joka kaikkein vähimmin problemaattisena on todellisten problemien ratkaisupohja. Sensijaan on sitä selvempää, mihinkä Hertwig tähtää kun hän sanoo, että tarkoituksenmukaisuus on metafyysillinen problemi. Sen rinnastaminen (aineellisen) kausaliteetin kanssa sisältää tunnustuksen, että biologian alalla ilmenee eräs periaatteellisesti uusi maailmantekijä; kun sitä sanotaan »metafyysilliseksi» problemiksi, sisältää tämä, että se ei ole »empiirinen» problemi, t.s. se on luonnontutkimuksen kannalta ratkaisematon.

Näin ollen on Hertwigin kanta »kryptovitalismia». Biologisessa tapahtumisessa, joka muka sujuu puhtaasti aineellisen kausaliteetin pohjalla, ilmeneekin tuloksena jotain, jota ei koskaan voida toivoa samaisen aineellisen kausaliteetin pohjalla selitetyksi. Tarvitsee vain lausua tähän käsitykseen sisältyvät johtopäätökset julki, niin tullaan G. Wolffin kannalle: orgaanisessa tapahtumisessa esiintyy primääristä tarkoituksenmukaisuutta, jota ei voida aineellisen kausaliteetin pohjalla selittää, mutta jonka ei myöskään tarvitse perustua psyykillisiin voimiin.

* * * * *

Tässä on sopiva kohta luoda kriitillinen silmäys eräisiin vitalistisiin oppeihin, jotka ovat koettaneet sovittaa keskenään mekanistista kausaliteettia ja teleologista arvostelutapaa.

_Driesch_in y.m. tutkimuksista on tunnettua, mitenkä esim. merisiilin munan kehitys eri tavoilla häirittynäkin monesti johtaa onnelliseen tulokseen, tyypillisen yksilön syntymiseen. Otaksutaan, että muna kuhunkin häiriöön vastaa sopivalla itseregulatiolla, joka tekee häiriön vaikutuksen tyhjäksi. Hartog[140] koettaa valaista tätä tapahtumaa seuraavan vertauksen avulla. Tapahtuu rautatieonnettomuus, niin että muuan rata täydellisesti tukkeutuu. Rautatiepäällikkö silloin tilapäisesti yhdistää tämän radan, sulun molemmin puolin, toisiin vapaisiin linjoihin, lähettää junia kokonaan toisia ratoja myöten j.n.e., pääasia on hänelle, että kaikki junat mahdollisimman vähäisellä viivytyksellä tulevat määräpaikkaansa. Tulevaisuus on tällöin määräävänä tekijänä päällikön mielessä. Kaikki hänen toimintansa epäilemättä on kausaalilain alaista, mutta sitä ei kuitenkaan voitaisi ymmärtää tulevaisuutta, tämän toiminnan efektiä, lukuunottamatta.

Samoin on _Hartog_in mielestä laita esim. munan kehityksessä. Samalla kun myönnämme, että sen kehitys on kausaalilain alainen, että jokaisen vaiheen määrää sen edelläkäyvä vaihe, emme kuitenkaan voi sulkea silmiämme huomaamasta että munan »tulevaisuus on eräs sen määräävistä tekijöistä muuttuneissa ja todennäköisesti myös normaalisissa olosuhteissa».

Yksityiskohtaisesti on samanlaista käsitystä jo parikymmentä vuotta sitten kehitellyt P.N. Cossmann, eräässä nykyisten vitalistien kesken varsin arvossa pidetyssä loogillis-biologisessa tutkimuksessa.[141]

Cossmann tunnustaa kausaaliprinsiipin yleispätevyyden (hän ilmaisee sen kaavalla W = f(S), s.o. vaikutus on syyn funktio), mutta hän lisää, että on sula ennakkoluulo, että kausaaliprinsiippi olisi yksinpätevä. Sen rinnalle on biologisen tapahtumisen alalla asetettava teleologinen luonnonlaki, jossa kaksijäsenisen kausaalisuhteen sijasta vallitsee kolmijäseninen riippuvaisuussuhde, kun näet tarkoituksenmukainen välikappale eli keino (teleologinen medium) ei ole riippuvainen vain kausaalisesta antesedenssista, vaan myöskin suksedenssistä, »tarkoituksesta». Tämän teleologisen tapahtumisen kaava on senvuoksi M=f(A,S), s.o. teleologinen medium on sekä antesedenssin että suksedenssin funktio. Tämän kaavan perusteella Cossmann katsoo voitavan ymmärtää, miksi luonnon teleologialla on tuntuvat rajansa: koska näet teleologinen ilmiö ei ole riippuvainen pelkästään sarjan kolmannesta jäsenestä, »tarkoituksesta»—tässä oli vanhan »tarkoitussyy»-opin erehdys—vaan myös sen ensimäisestä.[142] _Wolff_in tavoin ei Cossmann myöskään hyväksy sellaista käsitystä, että teleologia välttämättä olisi psyykillisten tekijäin ilmaus; hänen kaavastaan ei seuraa »kolmannen jäsenen psyykillinen preeksistenssi».[143]

Periaatteessa on Cossmann sitä mieltä, että teleologiaa ei voida kausaliteetin avulla selittää eikä päinvastoin. Toisaalta hän kuitenkin myöntää, että koska kausaliteetti on yleispätevä, voidaan kukin yksityinen teleologinen ilmiö kausaalisesti selittää, mikäli vain voidaan osoittaa se jonkun syyn säännölliseksi välttämättömäksi seuraukseksi. Mutta, lisää hän, biologisen tietämyksen puutteellisesta asteesta johtuu, että tätä riittävää syytä vain harvoissa tapauksissa voidaan osoittaa, kun sensijaan teleologinen lainmukaisuus tavallisesti on ilmeinen.[144]

Puheenalaista käsitystä vastaan on mielestäni huomautettava seuraavaa.

Ei tosin ole mikään loogillinen mahdottomuus sanoa, että jokin nykyhetkellä esiintyvä ilmiö on riippuvainen jostakin tulevaisuudessa esiintyvästä ilmiöstä. Kuitenkin tällainen käsitys mullistaisi tykkänään kaikki meidän todellisuuskuvamme perustukset. Kun lähemmin ajattelee sellaisen katsomuksen varsinaista sisällystä, että jokin todellinen olisi reaalisessa riippuvaisuussuhteessa jostakin, jota ei ole olemassa, huomaa pian tulevansa sellaisiin mahdottomuuksiin, että melkein mikä muu tie tahansa silloin on parempi. Toiseksi,[145] jos kausaaliprinsiippi todellakin on oleva yleispätevä, silloin tuottaa sama antesedenssi aina saman suksedenssin—ja sarjan kolmas jäsen osoittautuu vallan merkityksettömäksi! Se seikka, että antesedenssit biologiassa usein ovat meille tuntemattomat, ei tietenkään poista tätä välttämättömyyttä.

Ei siis ole mahdollista pysähtyä sellaiselle välityskannalle, että biologisessa tapahtumisessa menneisyyden rinnalla myöskin tulevaisuus vaikuttaa. Kun ihminen tulevaisuutta ajatellen toimii, ei tietenkään tulevaisuus sanan varsinaisessa merkityksessä ole vaikuttamassa, vaan eräs nykyhetken psyykillinen realiteetti, nim. hänen päämääränmielikuvansa. Kun senvuoksi Wolff väittää, että on olemassa tarkoitushakuisia, mutta epäpsyykillisiä voimia, saa hän taistella todellakin vahvaa psykologista pakkoa vastaan: kuinka ihmeessä voidaan ajatella tarkoitushakuisia voimia, s.o. voimia, joiden vaikuttamistavassa tulevaisuus on otettu lukuun, olettamatta, että niihin sisältyy tulevaisuuden antisipatio, s.o. jonkunlainen päämäärän-mielikuva. Wolff kuitenkin pysyy jyrkästi pidättyväisellä kannallaan. Hänen oppinsa kausaalisesti vaikuttavista tarkoitushakuisista voimista on tietenkin filosofisen luonnonselityksen kannalta niin epätyydyttävä kuin saattaa, mutta se on nykyajan vitalistisista opeista paraiten varustettu loogillista kritiikkiä vastaan.

Nykyajan kuuluisimman vitalistin _Hans Driesch_in lähtökohta on eräässä suhteessa samanlainen kuin _Wolff_in: hänkään ei tahdo biologiassa tunnustaa psyykillistä teleologiaa, mutta on mieltäkiinnittävää nähdä, mitenkä hän ei jaksa pidättää itseään askeleesta, jonka Wolff välttää, hän ei malta olla mietiskelemättä tarkoitushakuisten tekijöittensä olemusta—ja katso: niiden psyykillinen luonne on heti ilmeinen.

* * * * *

4. Ryhtyessäni seuraavassa esittämään _Driesch_in biologisen filosofian pääpiirteitä, sellaisina kuin hän on ne lopullisessa muodossaan tulkinnut suurpiirteisessä Gifford-luentosarjassaan,[146] koetan mahdollisimman vähän puuttua tämän tutkimuksen tarkoituksen ja oman pätevyyteni ulkopuolelle lankeaviin erikoiskysymyksiin.

1880-luvun lopulla olivat Weismann ja Roux spekulatioiden ja kokeellisen tutkimuksen kautta tulleet sellaiseen käsitykseen, että munassa piilee monimutkainen struktuuri, joka jakaantumisen kautta määrää sen kehityksen, jotenka jokaisen munanosan tuleva kohtalo on täysin kiinteä. _Driesch_in oli senvuoksi suotu tehdä varsin huomattava kokeellisbiologinen keksintö, kun hänen vastoin odotuksiaan onnistui osoittaa, että merisiilin jakautumassa olevasta munasta voidaan poistaa osia, esim. puolet ja että munasta kuitenkin kehittyy tyypillinen kokonainen yksilö, vaikka pienennetyssä koossa. Vasta senjälkeen kun muna on jakaantunut 16 soluun, ei siitä enää voida poistaa osia epämuodostuksia aiheuttamatta.

Driesch nimittää jonkun ituaineksen todellista kohtaloa sen »prospektiiviseksi merkitykseksi», ja sen mahdollista kohtaloa sen »prospektiiviseksi potenssiksi»—kaksi käsitettä, jotka sittemmin ovat kehitysmekaniikassa tulleet yleiseen käytäntöön. Ja hän toteaa: jokaisen sikiönosan prospektiivinen potenssi sisältää paljon enemmän kuin vain sen prospektiivisen merkityksen. Tämä merkitsee, että jos annetaan jakautumassa olevan munan rauhassa normaalisesti kehittyä, huomataan, että kustakin »blastomeristä»—munan jakautumissolusta— kehittyy vallan määrätyitä elimiä valmiiseen yksilöön. Mutta jos tätä normaalista jakautumista ja kehitystä häiritään saa kukin jälelläolevista blastomereistä, häiriön laadusta riippuen, vallan uudenlaisia tehtäviä, jolloin huomataan, että munan jokainen elementti pystyy suorittamaan jokaisen tehtävän. Jokaisella munan elementillä on siis sama prospektiivinen potenssi, mutta eri tapauksissa erilainen prospektiivinen merkitys, joka on sen »aseman funktio». Tämän oloseikan ilmaisee Driesch sanomalla, että kaikki sikiönosat ovat »ekvipotentiaalisia». Ja koska kokonaisuuden sopusointu määrää, mikä kunkin sikiönosan prospektiivisista potensseista aktualisoituu, nimittää Driesch puheenalaisia orgaanisia kokonaisuuksia »harmoonis-ekvipotentiaalisiksi systemeiksi».

Tällaisia systemejä esiintyy _Driesch_in mukaan luonnossa paljon muitakin kuin vain kehittyvä muna. Erikoisen valaiseva on eräs hydroidipolyyppi Tubularia. Kun siltä leikataan pää pois, kasvattaa se tämän uudelleen sillä tavoin, että kulloinkin jälelle jätetyn vartalontyngän yläosa muodostuu pääksi (ei siis tavallisen regeneration kautta). Koska leikkauskohta on vapaasti valittavissa, on selvää, että kukin vartalontyngän osa pystyy valmistamaan minkä osan päästä tahansa; se tehtävä, jonka se todellisuudessa suorittaa, on riippuvainen sen asemasta kokonaisuudessa, on sen »aseman funktio».

_Driesch_in mukaan »koneella» on ymmärrettävä sellaista fysikaalisten ja kemiallisten tekijäin tyypillistä järjestelyä kolmiulottuvaiseen avaruuteen, jolla on tässä tyypillinen vaikutus. Hän koettaa todistaa, ettei mikään ajateltavissa oleva kone voi selittää »harmonis-ekvipotentiaalisen systemin» ihmettä.

Jos näet otaksutaan, että munan taikka päätään kasvattavan Tubularian kehityksen aiheuttaa sen sisässä piilevä »kone», niin täytyy tämän koneen kokonaisuudessaan sisältyä jokaiseen tilavuusosaan, jonka me kehittyvää oliota mielinmäärin leikkelemällä voimme jättää jälelle, sillä jokaisesta tällaisesta tilavuusosasta kasvaa kokonainen olio (joskin sitä pienemmässä koossa, kuta pienempi tämä osa on). Jos siis puheenalainen kone sisältyy esim. tilavuusosaan V, niin sisältyy se kokonaisuudessaan myös lähinnä pienempiin tilavuusosiin V1 V2 j.n.e. Harmonis-ekvipotentiaalisessa systemissä ei siis kehityksen aiheuttajana voi olla yksi kone, vaan äärettömän monta konetta; jokainen systemin osa sisältää paitsi koneen kokonaisuudessaan erikseen kaikki osat joihin kone voidaan jakaa.

Täten katsoo Driesch johtaneensa mekanistisen teorian, elämän »koneteorian», ad absurdum. »Ei minkäänlaatuinen kone eikä mikään kausaliteetti, jonka pohjana on avaruuskonstellatio, saata olla harmonis-ekvipotentiaalisen systemin differentioitumisen perusteena.»[147] Tämä on »elämän autonomian ensimäinen todistus». (Kahteen toiseen »todistukseen»—niitä on kaikkiaan kolme—tuskin kannattaa erikseen syventyä. Edellinen niistä, joka saadaan suvun jatkumisen ja lisääntymisen alalta, oikeastaan vain toistaa ensimäisen todistuksen; jälkimäinen niistä taas, jonka tarjoo korkeampien olentojen toiminta, on vaivaloinen esittää ja siksi heikko, ettei esim. sellainen spiritualistinen filosofi kuin E. Becher tahdo tunnustaa sitä sitovaksi.[148])

Mikä siis on se tekijä, joka vallitsee harmonis-ekvipotentiaalisia systemejä? Aluksi siitä ei sanota mitään positiivista; siitä tiedetään ainoastaan, että se ei ole minkään avaruus-konstellation efekti, vaan todellinen uusi luonnontekijä; kunnioituksesta Aristotelesta kohtaan nimittää Driesch tätä tekijää hänen mukaansa »entelekhiaksi», s.o. »siksi joka kantaa tarkoituksensa itsessään».

Todellisuudessa saamme kuitenkin kuulla »entelekhiasta» enemmänkin.

Tietoteoreettisessa suhteessa tahtoo Driesch asettua kriitillisen idealismin kannalle. Tietomme kohdistuu ilmiöihin, ja ilmiöt ovat minun, subjektin, ilmiöitä. Tästä johtuu Driesch periaatteessa jyrkästi hylkäävälle kannalle jokaiseen yritykseen nähden tuoda biologiseen tutkimukseen psykologiaa; sielunelämä ei voi esiintyä »luonnontekijänä», koska sielunelämä (lukuunottamatta omaani) ei voi olla minun ilmiötäni. Kaikki toimivat olennot, ihminen myös, ovat luonnontutkimuksen kannalta vain liikkuvia luonnollisia kappaleita.

Tästä seuraa, että vaikka Driesch kysymyksessä ruumiin ja »sielun» suhteesta on tavallisen, jopa lisäksi vanhentuneen vuorovaikutusteorian kannalla,[149] vaikka hän siis katsoo, että yhtä vähän kuin eliön kehitystä voidaan ymmärtää puhtaasti »koneellisella» tavalla, yhtä vähän voidaan korkeampien eläinten ja ihmisen järjellistä toimintaa mekanistisesti selittää, hän ei kuitenkaan katso voivansa selitysperusteena jälkimäisessä tapauksessa käyttää eläinten ja ihmisten psyykeä.

Tämä olisi »pseudopsykologiaa». Ja vaihtamalla nimeä hän uskoo välttävänsä vaaran: hän ei puhu psyykestä, vaan psykoidista. Tämä on, tosin ei mikään havaittu, mutta välttämättömästi oletettava objektiivinen luonnontekijä, toiminnan reguleeraaja. Sen olemus voidaan »in psychologischen Analogien erörtert werden»[150]—kuten Driesch nähtävästi tahallisen epämääräisesti sanoo—; sen olemusta voidaan ymmärtää, mikäli psykologisia käsitteitä, »ajattelu», »abstraktio» j.n.e. voidaan tulkita objektiivisesti, aineellisina ilmiöihin vaikuttavina tekijöinä.

Herää tietysti kysymys: missä suhteessa sitten »psykoidi» on aikaisemmin oletettuun »entelekhiaan»? Miksi edellinen on tarpeellinen; miksei eliön kaikkea vitalistista tapahtumista voida panna jälkimäisen tiliin?

Kun Driesch näissä äärimäisissäkin kysymyksissä tahtoo säilyttää kritiikkiänsä, lausuu hän niistä vain epämääräisiä arveluita. Eliöiden toiminnassakin voisi nähdä entelekhian vaikutuksen, mutta »lienee parempi», sanoo hän, »eri nimityksen kautta eroittaa siitä elementaarisesta tekijästä, joka ruumiin muodostaa, se, joka sitä ohjaa», s.o. entelekhia ja psykoidi.

Lukijan on kuitenkin vaikea estää mielessään heräämästä epäilystä, että tähän nimi-eroon on muitakin seikkoja vaikuttanut. Todellisuudessa Driesch on vuorovaikutusteorian kannalla, todellisuudessa hän uskoo, että eläinten ja ihmisen »sielu» on vaikuttavana tekijänä näiden toiminnassa. Mutta jos hän olisi identifioinut tämän »sielun» ynnä entelekhian, olisi tulos ollut eräässä suhteessa aivan mahdoton, olisi johduttu käsitykseen että yksilöllinen tietoinen sielu on ruumiin kehitystä vallitseva tekijä;— sentapaista kantaa tosin nykyajan fantastiset psykolamarckistit edustavat, mutta empiirinen tutkija, joka Driesch sentään tahtoo olla, ei voi sitä omaksua.

Joka tapauksessa on siis tietomme eräästä entelekhiasta, nim. psykoidista, varsin runsas. Välillisesti tiedämme senkautta jotain muistakin. Koska entelekhia valvoo ruumiin kehitystä sen tyypilliseen muotoon, koska se pystyy aikaansaamaan tämän tyypillisen muodon sekä normaalisissa että epänormaalisissa oloissa, saatamme _Driesch_in mielestä kuvaannollisesti sanoa, että entelekhia »tahtoo» toteuttaa todellisuuksia, joita se ei ole koskaan kokenut, sekä »tietää», millä tavoin tämä päämäärä saavutetaan. Voidaan siis puhua entelekhian, kokemuksesta riippumattomasta, »primäärisestä tietämisestä ja tahtomisesta», jommoista tosin »emme vähimmässäkään määrässä pysty ymmärtämään».[151]

Tällä tavalla olemme siis kaikesta huolimatta kuitenkin päätyneet ainakin jossakin määrin psykologisiin käsitteisiin.

Mutta paras on kiiruhtaa lopettamaan näiden monen mielestä jo varmaan vastenmielisten, skolastiikalle maistuvien mietiskelyjen seuraaminen.

Täytyy siis vain tyytyä huomauttamaan, että koska entelekhia ei voi luoda uutta energiaa, saattaa se vaikuttaa vain pysähdyttämällä aktuaalista tapahtumista ja päästämällä sen taas jatkumaan, siis muuttamalla liike-energiaa potentiaaliseksi ja päinvastoin, sen määrää muuttamatta. Koska entelekhia kaikissa näissä puuhissaan tähtää määrättyyn, toisinaan kaukaiseenkin päämäärään, jonkun tyypillisen eliömuodon toteuttamiseen ja ylläpitämiseen aineen fysikaaliskemiallisia ominaisuuksia hyväkseen käyttäen, täytyy sen luonnollisesti mitä täydellisimmin tuntea nämä keinonsa—uusi todistus siitä, että entelekhia ei mitenkään voi olla meidän »sielumme».

* * * * *

Lukuunottamatta viimeksimainitun laatuisia mahdottomilta tuntuvia johtopäätöksiä, joita _Driesch_in opista voidaan kehitellä, sisältää se joukon yksityisiä heikkouksia, joihin puuttumalla arvostelija voisi tehdä työnsä helpoksi ja saattaa varjoon tämän osittain niin kunnioitettavan ajatusrakennuksen ansiopuolet.

Eräs tällainen heikko kohta on hänen oppinsa »psykoidista» ja sen pohjana oleva vanhentunut vuorovaikutusteoria. Sattuu niin onnettomasti, että Driesch valaistakseen psykoidin suhdetta aivoihin käyttää juuri sitä kuvaa, jonka avulla Lotze, kuten muistetaan, pilkkasi väärää vuorovaikutusteoriaa: psykoidi suhtautuu aivoihin kuin pianonsoittaja koneeseensa, sanoo Driesch.[152] Kerran aikaisemmin on myös viitattu siihen, että Driesch kahden vastakkaisen arvelun kautta vastaa kysymykseen, onko alempiin aivokeskuksiin liittyvä jossakin määrin epätarkoituksenmukainen toiminta katsottava johtuvaksi niissä vaikuttavasta alemman luontoisesta psykoidista, vai onko tämä luettava yksistään näiden keskuksien alemman organisation tiliin. Kaikissa tällaisissa kohdissa tahdomme kiinnittää huomiota vain sellaisiin vitalistisiin käsityksiin, jotka täyttävät korkeimman kriitillisyyden vaatimukset, jotka tekevät mahdollisimman vähän ja mahdollisimman yksinkertaisia oletuksia. Senvuoksi sivuutamme kokonaan _Driesch_in onnettoman psykoidi-opin ja edellytämme sellaisen vitalistisen käsityksen, että mikäli eliöiden toimintaa ei voida selittää mekanistisesti, vaikuttaa niiden keskushermostossa sama vitalistinen faktori, joka ohjaa niiden ruumiin muitakin teleologisia reaktioita.

* * * * *

Ryhtyessämme seuraavassa arvostelevasti käsittelemään _Driesch_in todistelua, on taaskin syytä kompastuksien välttämiseksi mahdollisimman vähän puuttua puhtaasti biologisiin erikoiskysymyksiin; kokonaan tämä tosin ei ole estettävissä.

Jotakin Driesch epäilemättä on todistanut taitavasti rakennetun pitkän päätelmäketjunsa kautta—sen vaikutelman sitä lukiessa saa. Mutta onko hän todistanut sen, mitä hän itse luulee todistaneensa?

Huomiota on kiinnitettävä siihen, mitä Driesch on tahtonut todistaa. Hän ei ole vitalismin todistuksillaan lähinnä tahtonut _G. Wolff_in tavoin osoittaa, että on olemassa »primääristä» eli, kuten hän itse sanoo »dynamista» tarkoituksenmukaisuutta. Myöskään ei hän tunnusta _Wolff_in tähän kohdistuvaa todistelua sitovaksi.[153] Hän on tahtonut todistaa vain »epäkoneellisen» biologisen tapahtumisen olemassaolon. Tästä tapahtumisesta hän tosin myöhemmin ilman muuta edellyttää, että se aina myöskin on tarkoituksenmukaista[154], mutta tämä tarkoituksenmukaisuus ei ole hänen todistelunsa esineenä.

Tässä tutkimuksessa on aikaisemmin osoitettu, että mekanistisen prinsiipin kannalta on loogillisesti mahdotonta olettaa primääristä tarkoituksenmukaisuutta, niin että jos jälkimäinen olisi toteennäytetty, olisi senkautta samalla edellinen kumottu. Mutta Driesch tahtoo osoittaa, että mekanistinen prinsiippi voidaan ja täytyy kumota toista tietä, että biologisessa tapahtumisessa ilmenee paitsi teleologiaa muitakin sellaisia kvalitatiivisia omituisuuksia, joita ei voida aineellisen kausaliteetin pohjalla ymmärtää.

Hänen lähtökohdistaan yksi on »koneen» käsite. Hän väittää, että mitään tyypillistä »konetta» ei voida mielinmäärin jakaa sillä tavoin, että osat taas muodostaisivat kukin saman koneen, että niillä olisi ainakin kvalitatiivisesti sama vaikutus kuin kokonaisuudella.

Tämä väite ei ehdottomasti pidä paikkaansa. Voidaan ajatella ainakin eräitä yksinkertaisempia »koneita», joilla on tyypillinen vaikutustapa kolmen ulottuvaisuuden suuntaan ja joita ainakin yhteen suuntaan voidaan mielinmäärin jakaa, ilman että tämä vaikutustapa kvalitatiivisesti muuttuu. Niinpä on m.m. G. Wolff huomauttanut,[155] että spiraaliksi kiertynyt teräshihna esim. voidaan pituussuuntaansa mielinmäärin jakaa ilman että sen tyypillinen efekti kvalitatiivisesti häviää. Tämmöistä tapausta vastaan Driesch ehkä väittää, että esim. kehittymässä oleva muna voidaan jakaa mihin suuntaan tahansa. Nyt sattuu kuitenkin niin omituisesti—minkä tahtoisin omasta puolestani lisätä—, että eräs solutuman jakautumisen päävaiheista aivan silmäänpistävästi muistuttaa _Wolff_in esittämää teräslankatapausta. On yleisesti tunnettua, että munan y.m. solujen jakautumisessa tuman jakautumisella ja tällöin esiintyvillä ihmeellisillä jakautumiskuvioilla on ratkaiseva merkitys. Niinikään on tunnettu se yleinen oletus, että tumaan sisältyvissä n.s. kromosomeissa piilee solun taikka eliön vastaista kehitystä määräävä perinnöllisyysaines eli »ituplasma». Jokaisessa tumassa on määrätty luku kromosomeja; tuman jakautuessa täytyy siis myös kromosomien jakaantua jotta niiden luku pysyisi ennallaan.

_Hertwig_in[156] ynnä muiden biologien mukaan on koko solunjakautumisen huippukohta saavutettu silloin, kun kierteinen »emokromosomi» pituussuuntaansa jakaantuu kahdeksi »tytärkromosomiksi».

Täten on mekanistiselta kannalta periaatteessa täydellisesti käsitettävissä, että tytärsolut kromosomeissaan omistavat kumpikin saman »koneen» kuin mikä emosolun tumassa piili, s.o. koska kummassakin tytärsolussa on »ituplasma» kokonaisuudessaan, pystyvät ne kumpikin erikseen tuottamaan saman efektin kuin emosolu.

Tämä aate, että emosolusta polveutuvissa tytärsoluissa, siis eliön ruumiin kussakin solussa, periaatteessa piilee »ituplasma» kokonaisuudessaan; on ytimenä siinä _Driesch_iä vastaan kohdistetussa todistelussa, jonka W. Roux esittää edellä usein mainitussa, syvällisessä tutkielmassaan »Die Selbstregulation» (1914).

Tätä aatetta on äskettäin hedelmällisesti kehittänyt eräs nuorempi solututkija, J. Schaxel, niinikään _Driesch_iä vastaan kohdistetussa yksityiskohtaisessa todistelussaan.[157] Kussakin tytärsolussa vaikuttavat tekijät hän jakaa primäärisiin ja sekundäärisiin; edelliset perustuvat ituplasmaan, jälkimäiset vierussolujen »naapuruusvaikutuksiin». Kun kokeilija poistaa tytärsolujen kompleksista muutamia taikka eroittaa ne toisistaan, hävittää hän samalla sekundääriset tekijät joko osittain tai kokonaan. Niinkauan kuin naapuruusvaikutukset eivät vielä ole muuttaneet ituplasmaa, on siis itsestään selvä, että jokainen tytärsoluista pystyy muodostamaan tyypillisen eliön. Itsestään selvää on _Schaxel_in mukaan myöskin, että jos tytärsolujen kompleksista sen ensi asteilla poistetaan muutamia, niin jälellä olevat erään tunnetun fysikaalisen lain mukaisesti koettavat supistaa pinta-alansa mahdollisimman vähäiseksi, s.o. muodostavat uudelleen pallonmuotoisen »blastulan», jolloin primääriset ja sekundääriset tekijät ovat taas samassa suhteessa toisiinsa kuin normaalisessa blastulassa; tuloksena täytyy siis myöskin olla normaalin yksilön. Jos taas blastulan uudestimuodostuminen estyy, ei mikään entelekhia voi estää epämuodostuksia syntymästä. Tällä tavoin ei _Schaxel_in mukaan tarvitse edes olettaa erikoisia munassa vaikuttavia regulatiomekanismeja, kuten Roux tekee, koko regulatio on itse asiassa yksinkertainen fysikaalinen ilmiö.

Eräs kokeellisen biologian kaikkein merkillisimmistä keksinnöistä, _Barfurth_in »superregeneratio»[158] osoittaa sitovasti, että vierussolujen »naapuruusvaikutukset» todellakin määräävät, mitkä kunkin solun »potensseista» pääsevät kehittymään. Barfurth sai koe-eläimissään syntymään ylimääräisiä sormia, häntiä, päitä, kun hän leikkasi niiden raajoihin j.n.e. haavoja pituussuuntaan ja piti niitä auki, kun hän siis esti normaaliset naapuruusvaikutukset. Hämmästyttävän yksinkertaisella tavalla saa normaalisten naapuruusvaikutusten puutteesta ainakin määrättyyn rajaan saakka tyydyttävän selityksen myöskin tavallinen regeneratio.

Räikeässä epätarkoituksenmukaisuudessaan osoittaa superregeneratio selvästi, että sen samoin kuin normaalisen kehittymisen ja regeneration pohjana oleva ituplasman ja naapuruussolujen vuorovaikutuksen täytyy olla puhtaasti mekanistista.[159]

Tämä ei tietenkään merkitse, että nämä molemmat tekijät ynnä niiden vuorovaikutus koskaan voitaisiin selittää fysikaaliskemiallisesti. Ja jos mekaanisen luonnonkäsityksen mahdottomuus biologiassa vielä on todistelun tarpeessa, niin sen voi kernaasti myöntää _Driesch_in »harmonis-ekvipotentiaalisen systeminsä» avulla havainnollisesti osoittaneen.

Mutta ei myöskään sen enempää. Joskaan munan kehittymisen, solun jakautumisen y.m.s. tapahtumia ei koskaan voitaisi fysikaaliskemiallisesti käsittää, ei näihin tapahtumiin toisaalta kuitenkaan voi myöntää sisältyvän mitään sellaisia teleologisia y.m. kvalitatiivisia omituisuuksia, jotka periaatteellisesti poikkeaisivat fysikaaliskemiallisista vaikutustavoista, s.o. joita olisi loogillisesti mahdoton kuvailla näiden vaikutustapojen pohjalla olevien tekijäin kombinatioiksi. Mekanistinen prinsiippi jää siis näihin tapahtumiin nähden päteväksi.

Driesch on nähdäkseni langennut erääseen tieteellisessä todistelussa useinkin tavattavaan virheellisyyteen. Sellaisella epämääräisellä alalla kuin biologian peruskysymykset ei täsmällisiin, keskitettyihin muotoihin puettu syllogismi ole paikallaan. Kun pohja vähänkin pettää, sortuu päätelmän todellisuudessa hauras rakennus heti. Parempi kuin yksityisiin »todistuksiin» on vitalismin turvautua siihen »vitalististen indisioiden» valtavaan määrään, joka toisten nykyisten vitalistien mukaan on elävässä luonnossa havaittavissa.

_Driesch_in opin käsittelystä jää siis positiiviseksi tulokseksi vain huomio, että niinpiankuin vitalistit muodostavat itselleen edes jonkinmoisia mielikuvia teleologisten faktoriensa olemuksesta, käy näiden psykologinen luonne heti ilmeiseksi. Se ehkä voi lisätä mielenkiintoa seuraavaa esitystä kohtaan, kun nyt vihdoin käymme yrittämään vitalismin psykologista kumoamista.