Valitut teokset 1910-1922

by Eino Kaila

III VITALISMIN PSYKOLOGINEN KUMOAMINEN

1. Niinkuin ensimäisen luvun lopussa osoitettiin, on psykologinen vitalismi samaa kuin kykypsykologia. Vitalismin psykologinen kumoaminen merkitsee siis samaa kuin kykypsykologian kumoaminen. Kuten on osoitettu, ovat kuitenkin olosuhteet korkeamman sielunelämän alalla niin äärettömän monimutkaiset, ettei voi toivoa olevan mitään menestystä yrityksellä ratkaista mekanistisen ja vitalistisen psykologian kiista tällä taistelukentällä.

Täytyy hakea yksinkertaisempia tapauksia. Ja mitä mielenkiintoisin yksinkertainen tapaus löydetäänkin sammakon korkeamman refleksielämän alalta; mahdollisimman räikeällä tavalla ovat siinä mekanistisen ja vitalistisen psykologian kanssa täydellisesti analogiset katsantotavat törmänneet vastakkain, ja jos yleensä tällaisissa omalla tavallaan äärimäisissä kysymyksissä jotakin voidaan »kumota» ja »todistaa», niin juuri tässä.

* * * * *

Se naivi psykologinen käsitteenmuodostus, joka on kykypsykologian pohjana, perustuu tietysti sekin viime kädessä havaintoihin. On havaittu, että sielulliset olennot keksivät tarkoituksenmukaisia menettelytapoja ja naivin yleistyksen perusteella katsotaan tästä johtuva sielullisen olennon erikoisessa määrässä tarkoituksenmukainen toiminta vastaavan »kyvyn», harkinnan, ymmärryksen, ilmaukseksi. Yksilöllisen kehityksen kuluessa tämä kyky »herää toimintaan»; ja yksinkertaisimman oletuksen mukaan—ainoastaan se on tässä huomion esineenä—tämä kyky on itsessään täydellinen, vaikka se useinkin vain puutteellisesti näyttäiksen, koska hermoston energeettiset rajoitukset kahlehtivat sitä.

Edellisestä seuraa, että missä sielunelämää on, siellä on tämäkin kyky periaatteellisesti täydessä toiminnassa. Se täytyy olettaa aina, kun näemme eliön tavoittelevan jotakin päämäärää, käyttämällä kaikkia tarjolla olevia keinoja.

Tällä tavoin kykypsykologian kannalta täysin johdonmukaisesti ajatellen tuli Pflüger siihen tulokseen, että päättömäksi tehdyllä sammakolla on järkevästi harkitseva »selkäydinsielu».

Hänen kuuluisa kokeensa, joka yhä vielä tehdään kaikissa fysiologisissa laboratorioissa, oli seuraava.[160]

Kun päättömän sammakon toiseen reiteen pannaan pisara polttavaa etikkahappoa, pyyhkii sammakko sen samalla taivutetulla jalallaan pois.

Mutta jos toiselta samalla tavalla prepareeratulta sammakolta leikataan sääri pois ja ärsytetään tynkää hapolla, niin mitä seuraa? Tynkä liikkuu tavalla, josta huomataan, että sammakko yrittää suorittaa saman liikkeen kuin äsken. Mutta kohta muuttuu sen käytös, eläimen liikkeet tulevat hyvin levottomiksi, näyttää kuin se etsisi jotain toista keinoa kivustaan päästäkseen. Erilaisia liikkeitä tuloksetta yritettyään, se verrattain usein keksii oikean keinon. Tynkä ojennetaan suoraksi ja toista jalkaa taivutetaan, niin että se ylettyy pyyhkimään pois hapon. Toisinaan keksii sammakko toisia keinoja, se saattaa esim. hangata tynkää vatsaa vastaan, niin että happo poistuu.

Pflüger on tietysti oikeassa, kun hän huomauttaa, että puheenalaista ilmiötä ei voida selittää pelkästään ärsytyksen »irradiation» avulla. Sanotaan ehkä, huomauttaa hän, että poikkileikatussa jalassa pääsee ärsytys kauemmin vaikuttamaan, se on senvuoksi intensiivisempi, jonka takia kiihoitus leviää muihinkin lihasryhmiin kuin niihin, jotka lähinnä tulevat kysymykseen ärsytyksen virittämässä refleksissä. Mutta niinkauan kuin jalka vaan on ehjä, ei kaikkein voimakkainkaan ärsytys aiheuta muuta kuin tämän yksinkertaisimman refleksin.

_Pflüger_in koe on senvuoksi todellakin merkillinen siinä, että se osoittaa, kuinka verrattoman monimutkainen tavallinen refleksitoiminta itse asiassa on. Nykyaikainen refleksifysiologia on tästä täysin selvillä. Sherrington, eräs alan suurimpia auktoriteetteja, huomauttaa nimenomaan, että mitään isoleerattuja refleksejä ei oikeastaan ole olemassa, että hermosto itse asiassa aina toimii kokonaisuutena.[161]

Mutta kaikessa merkillisyydessään tämä koe on vähemmän ihmeellinen kuin se tosiseikka, että yksisoluinen ameba reagoi tarkoituksenmukaisesti vaihteleviin olosuhteisiin, »koettelee» käytettävissä olevia mahdollisuuksia kun häiritsevä ärsyke esiintyy. Kun kerran amebasolu pystyy tällaiseen »koettelemiseen», niin miksei sitten verrattomasti enemmän differentioitunut sammakon selkäydin?

Mutta huomiomme esineenä onkin tässä vähemmän _Pflüger_in koe sellaisenaan kuin se vitalistinen psykologia, joka on hänen siitä antamansa tulkinnan pohjana.

_Pflüger_iä vastaan huomautti myöhemmin Goltz tutkiessaan samaa ilmiöpiiriä: Olkoon, että sammakon selkäytimessä asustaa sielu. Ei kuitenkaan riitä, että tämä sielu tahtoo suorittaa puheenalaisen tarkoituksenmukaisen liikkeen; voidakseen myöskin todella suorittaa sen, täytyy sillä olla erikseen käytettävänään juuri sitä varten tarpeelliset hermomekanismit. »Mutta kun mekanismit kerran ovat olemassa, voimme antaa niiden koko moninaisuuden toimia ilman mitään sielun myötävaikutusta.»[162]

Tämä lauselma on laajakantoisimpia, mitä hermofysiologian ja psykologian alalla koskaan on esitetty.

Sen valaisemiseksi mainitsemme erään toisen kokeen, jolle Pflüger pani suurta arvoa »selkäydinsielu»-kysymyksessä.[163]

Kun salamanterin katkaistua, mutta vielä reagoivaa häntää lähennetään liekkiin, nähdään sen tulen välttämiseksi suorittavan tarkoituksenmukaisen liikkeen, joka on päinvastainen kuin ne hännän liikkeet, joilla se reageeraa kosketusärsytyksiin. Häntä näyttää ymmärtävän, minkälaisen liikkeen kautta se välttää tulen, vaikka salamanteri ei koskaan ole voinut elämässään tällaista kokemusta tehdä.

Siinä on kykypsykologia viety ad absurdum. Tällainen »ymmärtäminen» olisi—kuten Lotze huomauttaa arvostelussaan—[164]todellisuudessa samaa kuin »eine unmittelbare Offenbarung». Se on mahdotonta. Siis täytyy tuon tarkoituksenmukaisen liikkeen perustua joissakin samantapaisissa tilanteissa kehittyneeseen, joko synnynnäiseen taikka yksilöllisen kehityksen kuluessa kiteytyneeseen refleksimekanismiin. Poikkeuksetta tulemme aina takaisin siihen, ettei mikään harkinnan eikä ymmärryksen kyky voi keksiä periaatteessa uutta, sellaista, joka ei olisi kokemusvaikutelmien reproduktiota tai kombinatiota, jonka pohjana siis ei olisi määrättyjä fysiologisia mekanismeja. Yksinkertaisin, siis tieteellisesti välttämätön olettamus on senvuoksi aina »antaa näiden mekanismien toimia ilman sielun myötävaikutusta».

Mutta kykypsykologia on paljon kiinteämmin kuin aavistetaankaan juurtuneena yleiseen tietoisuuteen ja senkautta myös tieteelliseen ajatteluun. Esimerkin, jota mielenkiintoisempaa ei voi ajatella, tarjoaa tästä _Pflüger_in vastustajan _Goltz_in omat ajatuskehittelyt sammakon korkeamman refleksitoiminnan alalta. Goltz käy näissä kehittelyissään epätoivoista taistelua kykypsykologian viettelyksiä vastaan—niihin puolittain lopuksi kuitenkin sortuakseen.

Goltz kokeili sammakoilla, joilta hän taitavien leikkauksien kautta oli poistanut ainoastaan isotaivot. Syöttämällä piti hän niitä elossa kuukausimääriä. Tällaiset sammakot eroavat Goltzin mukaan normaalisista etupäässä siinä, että ne ovat menettäneet kaikki »spontaaniset» liikkeet.[165]

On tarpeen verrattain laajalti referoida _Goltz_in ajatuksia.

Sellaista käsitystä vastaan, huomauttaa Goltz, että kaikki näiden isoaivottomien eläinten verrattoman tarkoituksenmukaiset liikkeet voitaisiin johtaa »konemaisista laitteista» (»maschinenartige Vorrichtungen»), on väitetty, että silloin niiden mekanismien luku, joita täytyisi niiden aivoihin ja selkäytimeen konstruoida, olisi todellakin ääretön. Tästä olisi muka niin monimutkainen koneisto tuloksena, että olisi paljon yksinkertaisempaa olettaa, että »sielu» aiheuttaa nämä liikkeet. Mutta harkinta osoittaa, sanoo Goltz, ettei missään tapauksessa voida välttää olettamasta suunnattoman monimutkaista koneistoa. Olkoon, että tahto aiheuttaa nämä liikkeet! Mitenkä saa tahto aikaan, että happoärsytykseen vastaa pyyhkimisliike, pistoon torjumisliike j.n.e.? Määrääkö tahto jokaisessa yksityisessä tapauksessa tarvittavan hermojen lihastyön? Miten se voi sen tehdä? »Tahtohan ei voi mitään muuta kuin tahtoa.» Jotta tahdosta tulisi teko, tarvitsee se jo olevia äärettömän monimutkaisia »konelaitteita», jotka se päästää toimimaan. Ja uudelleen tulee Goltz samaan tulokseen: »Niinpiankuin meillä kerran on tämä välttämätön koneisto, voimme antaa sen toimia riippumatta siitä arvoituksellisesta 'jostakin', jota nimitämme tahdoksi.»[166]

Mutta jos nyt joku liike monimutkaisuudessaan ja tarkoituksenmukaisuudessaan on niin ihmeellinen, ettemme voi kuvitella semmoista koneistoa, joka olisi sen pohjana—kuinka sitten?

Goltz neuloi isoaivottoman sammakon toisen takajalan niin lujasti sen vartaloon kiinni, ettei se voinut sitä käyttää, kun se ärsytettynä lähti ryömimään eteenpäin. Isoaivoton sammakko »näkee», se osaa liikkuessaan välttää tiellä olevat esteet. Nytpä huomattiin, että tämäkin isoaivoton sammakko, jonka toinen takaraaja oli tehty käyttökelvottomaksi, osasi samalla tavoin välttää tiellä olevan esteen. Tällöin täytyi sen käyttää jälelläolevaa lihaskoneistoaan tykkänään uudella tavalla.

»Jos tämä sammakko olisi pelkkä kone, täytyisi meidän viimeksimainitussa kokeessa nähdä samojen lihasten työskentelevän samalla voimalla kuin eläimellä, jolla vielä on neljä raajaansa vapaina. Tässä tapauksessa ei eläin, jonka jalka oli neulottu kiinni, koskaan olisi voinut ratkaista tehtäväänsä. Jos asetan esteen esim. niin, että kaikkia raajojansa vallitseva eläin etupäässä olisi käyttänyt oikeanpuolista takajalkaansa, niin sammakon, jolta tämä jalka on neulottu kiinni, täytyisi, jos se olisi kone, törmätä suoraan estettä vastaan. Mutta sitä se ei tee, vaan ponnistaa oikeanpuolisella etujalallaan, mitä keinoa pontevammin käyttämällä se saa ehkäistyn takajalan, vaikka huonosti, korvatuksi.

Minä saatan mielessäni kuvitella satumaisen monimutkaista koneistoa. Saatan ajatella, että mitä vähäisimpään tilaan on kasattu ääretön luku mitä hienoimpia apparaatteja, että esim. aivan pieni, mutta ylen monimutkainen kellolaite soittaa suuren joukon mitä erilaisimpia säveliä, jotka vaihtelevat riippuen siitä mitä kohtaa minä painan. Mutta käsityskykyni ei riitä kuvittelemaan konetta, joka esittää sävelen kaikkine harmonioineen vielä silloinkin, kun olen estänyt oleellisen osan tähän tavallisesti käytetyistä rattaista liikkumasta.»[167]

Senvuoksi täytyy _Goltz_in mielestä sanoa, että isoaivottomalla sammakolla vielä on »sielunkykyä» (Seelenvermögen).

Lankeaako Goltz tässä takaisin vitalismin ja kykypsykologian kannalle? Onhan hän juuri itse ennen tarmokkaasti alleviivannut, että sielun olettaminen ei selitä mitään, ellei oleteta vastaavia fysiologisia mekanismeja. Epäilys, että Goltz tässä tosiaankin jossain määrin lankeaa kykypsykologian ansoihin, vahvistuu, kun luemme, että koska sammakko ei puheenalaisessa tapauksessa voi käyttää hyväkseen mitään entistä kokemusta, on se saattanut ratkaista tehtävän vain »oman kykynsä perusteella, s.o. isoaivottomalla sammakolla on vielä sielunkykyä».

Mutta kun Goltz sitten taas ryhtyy lähemmin kehittelemään ajatuksiaan tämän sielunkyvyn olemuksesta, ei hän kuitenkaan voi välttää mekanistista käsitystapaa. Syystä, joka kohta tulee puheeksi, ei isoaivottomalla sammakolla voida myöntää olevan harkitsevaa tajuntaa, vaan sen ihmeellisen mukautumiskyvyn pohjana täytyy ajatella olevan »eine Summe von Selbstregulierungen». Tästä »puhtaasti mekaanisesta käsitystavastaan» huolimatta sanoo Goltz olevansa oikeutettu puhumaan »sielunkyvystä», koska koneeksi ei voida nimittää jotakin, joka itse reguloi itsensä, koska emme voi sellaista konetta kuvitella, saatikka sitten konstruoida.

_Goltz_in käsitys on siis merkillistä horjumista mekanistisen ja vitalistisen psykologian välillä.

Ihmeisiin tottunut nykyajan fysiologia epäilemättä ei pidä _Goltz_in koetta mitenkään erikoisessa määrässä merkillisenä. Koska kerran isoaivoton sammakko »näkee», koska kerran sen verkkokalvonkuva säännöstelee sen liikkeitä, niin se säännöstelee niitä tietenkin myös siinä tapauksessa, että toinen takajalka on käyttökelvoton; joka kerran kun siis sammakko tekee »väärän» liikkeen, virittää verkkokalvon kuva ehkäisymekanismin: tällä tavoin asianomaiset hermokeskukset joutuvat »koettelemaan», kunnes löytyy sellainen innervatiokompleksi, joka vie tulokseen;—kysymyksessä on siis samanlainen tapaus kuin _Pflüger_in, hieman mutkikkaammassa muodossa.

Isoaivoton sammakko käyttäytyy muutamissa suhteissa erinomaisen järkevällä tavalla. Sitä enemmän huomiota herättää sen vuoksi, että tällainen eläin ei pakene hitaasti lähenevää ihmistä, ei tavoittele hyönteisiä, eikä yleensäkään suorita mitään vapaaehtoisia liikkeitä. Ei voida olettaa, että isojen aivojen poistamisen kautta sen »sielunkyvyt» olisivat osittain heikontuneet, sillä muutamissa suhteissa tällainen eläin toimii moitteettoman tarkoituksenmukaisesti, kiertää näkemänsä esteen ympäri, säilyttää vaikeassakin asennossa tasapainonsa j.n.e. Totta kai lähestyvän ihmisen tieltä väistyminen vaatii vähemmän »sielunkykyä» kuin esteen kiertäminen kiinnineulotuin jaloin? Ainoa mahdollinen selitys on, että reaktiot, jotka isoaivottomalta sammakolta ovat jääneet pois, tapahtuvat ainoastaan poistettujen aivonosien välityksellä.

Ja tässä on nyt nähdäkseni sellainen yksinkertainen tapaus, jossa vitalistinen psykologia suoraan voidaan osoittaa vääräksi. Ei edes sellainen—tieteellisesti luvaton—oletus, kuin että alempiin keskuksiin liittyy »alempi» »sielu» eli »psykoidi», voi tässä auttaa, sillä muutamat isoaivottoman sammakon säilyneistä reaktioista epäilemättä ovat »korkeampia» kuin muutamat hävinneet. Senkautta että määrätty toiminta on sidottu määrätyssä keskushermoston kohdassa sijaitsevaan mekanismiin, se tämän mekanismin mukana häviää riippumatta siitä, onko se korkeamman vaiko alemman »kyvyn» ilmaus. Kaikki »energeettiset» edellytykset ovat annetut—isoaivoton sammakko näkee, käyttelee vapaasti raajojansa j.n.e.—, mutta eräs »mekanistinen» edellytys puuttuu—ja vastaava toiminta jää pois.

* * * * *

Kun vertaa toisiinsa _Driesch_in entelekhiaa ja _Pflüger_in selkäydinsielua, pistää niiden kyvyn yhtäläisyys silmään. Kumpikin pystyy riippumatta kokemusvaikutelmista »primäärisen tiedon» taikka riippumattoman harkinnan kautta virittämään uusia tarkoituksenmukaisia reaktioita. Merkitsevällä tavalla tämä nähdäkseni osoittaa, kuinka jokainen vitalismi, joka, niinkuin _Driesch_in, ei pidäty selvittelemästä välttämättömiä edellytyksiään ja tekemästä luonnollisia johtopäätöksiään, samalla heti osoittautuu psykologiseksi vitalismiksi, osoittautuu metafyysilliseksi kykypsykologiaksi.

* * * * *

2. Mutta »harkinta», »ymmärrys», »tieto» ei ole ainoa spekulatiivisen psykologian »kyvyistä», joka on päässyt vitalististen ajatusrakennelmien perustaksi. _Wolff_in ja _Driesch_in kriitillisemmän vitalismin rinnalla vaikuttaa nykyajan biologiassa _Pauly_n, _A. Wagner_in, _Francé_n y.m. innokkaasti ajama psykolamarckismi, joka on omaksunut hieman toisia kykypsykologian käsitteitä ja niille rakentaa järjestelmänsä.

»Itsesäilytysvietistä» puhuu jokapäiväinen käsitys erikoisena kaikissa eliöissä vaikuttavana voimana, jonka perusteella yksilö pyrkii välttämään sitä, mikä sen olemista vähentää ja tavoittelee sitä, mikä tätä lisää. Mutta tätä »viettiä» ei otaksuta johtavan selvän tiedon siitä, mikä eliölle on hyödyksi, mikä vahingoksi, vaan sitä ohjaa tässä hyvän- ja pahantunne, joiden biologinen merkitys pidetään taattuna. Tämä eliön subjektiivisesti kokemien »tarpeitten» (Bedürfnisse) pohjalla tapahtuva aktiivinen »pyrkiminen» (Streben), jonka päämääränä on välttää sitä, mikä aiheuttaa pahantunnetta, ja tavoitella sitä, mikä aiheuttaa hyväntunnetta, on psykolamarckistien mielestä eräs elävän substanssin »prinzipiell nicht weiter zurückführbare Urqualität».[168]

On huomattava, että tällainen vitalismi yhdessä suhteessa on tieteellisessä katsannossa edullisemmassa asemassa kuin edellä arvostelun alaisena ollut. Sen ei tarvitse vitalistisessa faktorissaan otaksua mitään yliluonnollisia älyllisiä kykyjä; valitessaan eri keinojen kesken ei tämä faktori seuraa älykästä harkintaa, vaan sitä määrää »sokea vietti». Pauly esim. panee suuren painon siihen, mitä hän nimittää »tarpeen ja keinon satunnaiseksi yhteensattumiseksi»: jotta eliö voisi jossakin määrätyssä tilanteessa toimia tarkoituksenmukaisesti, voi tämä tapahtua vain sen perusteella, että jokin sattumalta esiintyvä reaktiotapa tyydyttää sen »tarpeen», s.o. poistaa pahantunteen; elävä substanssi silloin kokee tämän tarpeentyydytyksen ja käyttää edelleenkin tuota mieluisaksi osoittautunutta keinoa.

Mutta ulottaessaan tällaisen käsitystavan paitsi eliön ulkoiseen toimintaan, missä se epäilemättä jossakin määrin on paikallaan, myöskin kaikkiin kasvuilmiöihin ja sisäisiin fysiologisiin tapahtumiin, siis ei ainoastaan hermotoimintaan, vaan kaikkiin ruumiillisiin muutoksiin, joutuu psykolamarckismi tekemään suuren määrän mitä fantastisimpia oletuksia. Kaikkein vähimmin fantastinen on näistä se, että kaikki elävän aineen tapahtuminen eikä vain keskushermoston toiminta on sieluntilojen saattamaa, jotka määräävästi vaikuttavat sen kulkuun. Se seikka, että ruumiin eri elimet eivät elä vain itseänsä varten, eivät siis »tyydytä» vain »omia tarpeitaan», vaan että ruumiissa vallitsee sisäinen harmonia, missä jokainen osa on toisia ja kokonaisuutta varten, pakoittaa psykolamarckismia otaksumaan, että ruumiin elimet kokevat paitsi omia, myöskin toistensa tarpeita ja niitä tyydyttävät. Tämän kautta psykolamarckismi takertuu toistensa päälle kasaantuvien mahdottomien oletusten verkkoon.

On esim. tunnettua—mainitaksemme erään _Pauly_n tyypillisistä tapauksista—että jos verentulva johonkin jäseneen estyy senkautta, että sinne johtava valtasuoni tavalla taikka toisella tukkeutuu, niin alkaa tukkeaman yläpuolelta kasvaa uusia suonia kohti kärsivää jäsentä. Psykolamarckismin täytyy tällöin olettaa, 1) että verenpuutteesta kärsivä jäsen kokee pahantunnetta, 2) että tämä pahantunne leviää muualle ruumiiseen, 3) että tämän johdosta muutkin ruumiinosat, niiden joukossa tukkeaman yläpuolella olevat valtasuonen seinämän solut tulevat »levottomiksi» ja pyrkivät poistamaan pahan, 4) että nämä solut sattumalta keksivät juuri oikean keinon.

Oppirakennus, joka tällä tavalla kasaa tuntemattomia aputekijöitä, nähdäkseni lankeaa tieteellisen arvostelun ulkopuolelle.[169]

Mutta harrastuksemme esineenä onkin tässä taas vähemmän tämä oppirakennus itse kuin sen pohjana oleva kykypsykologia.

Lapsi, joka joutuu makaamaan pistävän esineen päällä, tulee levottomaksi, alkaa itkeä, heittelehtiä, huutaa apua ja kiihtyy yhä enemmän kunnes kivun aiheuttaja poistetaan. »Itsesäilytysvietti» näyttää olevan silmäänpistävällä tavalla toiminnassa.

Mutta kun lähemmin tarkastellaan, niin tämän näennäisesti yhtenäisen voiman purkauksen alta alkaa häämöittää monimutkainen ratasto, jossa monta eri osaa on ketjuuntuneena toisiinsa, tuottaen yhdessä tarkoituksenmukaisen tuloksen.

Ensinnäkin, miksi eliötä vahingoittava ärsyke herättää tuskaa ja päinvastainen nautintoa? Naivi katsantotapa ajattelee näin: elämän säilyminen on arvokas päämäärä, sen vahingoittuminen päinvastainen— on siis itsestään selvää että edellinen herättää hyväntunnetta, jälkimäinen pahantunnetta. Tällöin edellytetään naivisti, että luonto arvostelee tässä asiassa samalla tavalla kuin me ihmiset luonnolta saamiemme tuntemistapojen perusteella. Todellisuudessa tietysti emotsionaalisia tiloja on olemassa vain siksi, että niihin liittyvät keskushermoston prosessit aiheuttavat tarkoituksenmukaisia lihasliikkeitä, hyväntunne yleensä päinvastaisia kuin pahantunne. Elleivät emotsionaaliset tilat olisi tällä tavoin ketjuuntuneet motoorisiin purkauksiin, olisivat ne merkityksettömiä, toisin sanoen: ne eivät aiheuttaisi mitään »pyrkimystä». Saattaa kuvitella eliötä, joka kokee hirvittävimpiä tuskia, mutta siitä huolimatta on täydellisesti levollinen, ei koe vähintäkään pyrkimystä vapautua tuskasta, koska sen motoorinen apparaatti on keskushermostosta kokonaan eristetty. Kukaan ei voi taata, etteikö ihmisellekin jossakin apraksiatapauksessa ole tällaista sattunut.

Mutta jos emotsionaalisilla tiloilla näin ollen on merkitystä vain senkautta, että niiden pohjana olevat hermoston tilat ovat ketjuuntuneet tarkoituksenmukaisiin motoorisiin purkauksiin, niin saatamme aivan samoin kuin Pflügerin ja Goltzin tapauksissa antaa näiden fysiologisten mekanismien toimia itsekseen, »sielusta» kokonaan riippumatta.

Ja sama koskee vielä niitä aputekijöitä, joita psykolamarckismi on pakoitettu olettamaan. Jos todellakin jonkun ruumiin elimen kokema tila tuntuu ja herättää vaikutuksia toisissakin ruumiinosissa, niin onhan yksinkertaisinta käsittää nämä tilat, niiden irradiatio ja niiden aiheuttamat reaktiot lähinnä puhtaasti aineellisiksi. Joka tapauksessa: »sielu» ei selitä mitään siellä, missä fysiologiset mekanismit eivät selitykseksi riitä.

Selvästi käy näin ollen ilmi, kuinka psykolamarckismin pohjana on määrätynlainen kykypsykologia, se, joka keskittyy »itsesäilytysvietin» käsitteen ympärille. Mutta »itsesäilytysvietti» ei ole mikään yhtenäinen voima taikka kyky, vaan tämä käsite on syntynyt naivin yleistyksen kautta sen havainnon pohjalla, että eliöt lukemattomissa erilaisissa tapauksissa reagoivat säilymiseensä nähden tarkoituksenmukaisella tavalla. Olemme kuitenkin osoittaneet, että tämä on mahdollista vain lukemattomien, toisistaan riippumattomien ja riippumatta syntyneiden, elävässä aineessa piilevien, yleisempien ja erikoisempien regulatiomekanismien perusteella—ja kun nämä kerran ovat olemassa, voimme antaa niiden toimia »itsesäilytysvietistä» kokonaan riippumatta. Tällä »vietillä» ei silloin enää ole mitään virkaa.

* * * * *

3. Saattaa kuitenkin ajatella sellaistakin psykovitalismia, joka tunnustaa puheenalaisten fysiologisten mekanismien välttämättömyyden, mutta samalla olettaa, että niitä myötäseuraa sielullisia virikkeitä, jotenka elämäntoiminta kokonaisuudessaan käy psykologisesti käsitettäväksi. Tällaista ajatusta ovat kehitelleet S. ja E. Becher.[170]

Korkeampien eliöitten toiminnassa näemme selvästi, mitenkä ainakin eräs laji tarkoituksenmukaisia reaktioita syntyy. Eläin »koettelee» sen käytettävissä olevia mahdollisuuksia, kunnes sattumalta jokin reaktio tyydyttää sen tarpeen. Samalla eläimen muisti säilyttää tämän edullisen reaktion, niin että se seuraavassa samantapaisessa tilanteessa sitä käyttää heti.

_Jennings_in kuuluisista tutkimuksista tiedetään että »trial and error» -metodia käyttävät kaikkein alhaisimmatkin eliöt. Erittäin suurta huomiota ovat herättäneet varsinkin hänen kuvauksensa Stentor-nimisestä yksisoluisesta, joka, kun sitä yhä uudelleen määrätyllä tavalla ärsytetään, vastaa siihen yhä uudella, yhä tehokkaammalla välttämisreaktiolla. _Jennings_in mielestä Stentor jossakin määrin »oppii kokemuksesta», vaikkakin sen »muisti» säilyttää tämän opin vain kovin lyhyen ajan.

Jos siis yksisoluiset näyttävät »toimivan» ja tämän kautta keksivän tarkoituksenmukaisia menettelytapoja, niin miksei voi ajatella korkeampienkin eliöitten solujen »toimivan» ja »oppivan» reagoimaan tarkoituksenmukaisesti. Mikseivät esim. rauhassolut—jotka, kuten _Pawlow_in kokeista tiedetään, niin ihmeellisellä tavalla mukautuvat vaihteleviin tehtäviinsä—voisi »koetella» ja »oppia» yhtä hyvin kuin yksisoluiset ja säilyttää kerran oppimaansa »muistissaan»?

Tämän opin ydinkohta on juuri, että kaikella elävällä aineella on »muistia». Tätä oppia kannattaa myös Jennings; hän uskoo, että yksisoluisten »muisti» ei kvalitatiivisesti eroa korkeampien eliöitten muistista, mutta tämän opin kuuluisin edustaja on ollut Hering[171] ja nykyaikana R. Semon[172] paljon luetuissa Mneme-teoksissaan.

Jokainen elävään substanssiin kohdistunut ärsyke jättää siihen enemmän taikka vähemmän pysyvän »jäljen», näyttää muuttavan sen fysiologista tilaa, mikä näkyy siitä, että ärsyke riittävän lyhyen väliajan jälkeen uudelleen esiintyessään aiheuttaa jonkun verran muuttuneen reaktion.

Jokainen lihas vahvistuu käytännön kautta—se on hermoston toimintoja lukuunottamatta esimerkki tästä oloseikasta. »Jokaisen toistumisen kautta käy se taipuvaisemmaksi reprodusoimaan saman orgaanisen prosessin.»[173]

On kuitenkin helppo osoittaa, että meillä ei ole oikeutta pitää tätä »reproduktiota» samana kuin se joka on muistin pohjana.

Muistin omituisuus on se, että ulkoisen ärsykkeen virittämä prosessi toistuu eli reprodusoituu mielikuvana. Uudistuneen toistumisen eli reproduktion kautta tämä mielikuva viriää yhä helpommin. Muisti harjaantuu samalla tavalla kuin lihas. Tässä on siis analogia keskushermoston ynnä muun fysiologisen toiminnan välillä: myöskin keskushermoston toiminnassa ilmenee harjaantumista eli tottumista. Mutta harjaantuminen eli tottuminen tietenkään ei perustu muistiin— miksikä voisikaan lihas suorittaa määrätyn työn toisella kerralla helpommin kuin ensimäisellä sen perusteella että se »muistaisi» sen? Lyhyesti, muistilla ei ole mitään muuta tekemistä harjaantumisen kanssa kuin että tämä, joka on elävän aineen yleinen ominaisuus, ilmenee myöskin muistin alalla. Meillä ei ole mitään aihetta olettaa, että muistia esiintyisi muissa kuin assosiatio- ja reproduktiomekanismilla, s.o. keskushermostolla varustetuissa eläimissä. Varsinainen assosiatiivinen oppiminen esiintyy, kuten on mainittu, ensi kerran äyriäisissä. »Muistin» olettaminen esim. Stentorissa ei vähääkään selitä sen »toiminnan» omituisuutta: että se uudistuviin ärsytyksiin reageeraa jatkuvasti muuttuvalla tavalla; muistin perusteellahan päinvastoin on ymmärrettävissä vain entisen reaktion uudistuminen toisissa samankaltaisissa tilanteissa.

Mutta jos »kokeilu»-metodi, semmoisena kuin se esiintyy yksisoluisissa ja mahdollisesti korkeammissakin eliöissä hermotoiminnan ulkopuolella, ei ole missään tekemisissä muistin kanssa, silloin tältä toiminnalta kokonaan häviää sen psykologinen tai vitalistinen luonne, silloin se on vain erikoisenlaatuista puhtaasti mekanistista, fysiologista tapahtumista. Kuten tämän tutkimuksen kuluessa useampaan kertaan on käynyt ilmi, esiintyy »koettelemista» laajassa mitassa alemman sieluttomankin hermotoiminnan alalla, mahdollisesti esiintyy samantapaisia ilmiöitä muussakin fysiologisessa tapahtumisessa. Se on eräs kaikkein komplisoiduimpia eliön itseregulation muotoja; joukko tarkoituksenmukaisia fysiologisia mekanismeja on sillä tavoin kytketty toisiinsa, että häiritsevän ärsykkeen esiintyessä ne toinen toisensa jälkeen, yhä tehokkaampia reaktioita aiheuttaen, ryhtyvät toimintaan. Ei siis suinkaan pidä antaa yksinkertaisen »kokeilu»-sanan houkutella itseään uskomaan, että kysymyksessä olisi yksinkertainen regulation muoto, joka itse ei kaipaisi selitystä, vaan kelpaisi muiden ilmiöiden selitysperusteeksi.

Viimeksi puheena ollut psykovitalismin muoto on senvuoksi kestämätön välittelykanta. Se johtaa toisaalta joko puhtaasti mekanistiseen käsitykseen (jommoista Hering ja Semon edustavat), toisaalta, jos elämäntapahtumisen psykologinen luonne joka tapauksessa tahdotaan säilyttää, takaisin fantastiseen psykolamarckismiin (jommoista E. Becher taas edustaakin viimeisessä asiaakoskevassa julkaisussaan »Die fremddienliche Zweckmässigkeit der Pflanzengallen und die Hypothese eines überindividuellen Seelischen», 1917).

* * * * *

4. »Mekanistinen prinsiippi» on kaiken tapahtumisen alalla pätevä—se on tuloksemme. Tämä prinsiippi on psyykillisenkin tapahtumisen alalla välillisesti pätevä senkautta, että tämä tapahtuminen on yksipuolisessa riippuvaisuussuhteessa keskushermoston aineellisesta kausaliteetista.

Olisi kuitenkin turha koettaa sulkea silmiään siltä tosiseikalta, että tuloksemme asiallinen sisältö pohjaltaan on kielteinen.

Toisaalta olemme vastustaneet sellaista katsantotapaa, että puheenalainen prinsiippi olisi tulkittava mekaanisen luonnonkäsityksen vaatimalla tavalla, että se nimenomaan biologian alalla sisältäisi vaatimuksen elämänilmiöiden fysikaalis-kemiallisesta selittämisestä; toisaalta olemme esittäneet, että puheenalainen prinsiippi voidaan loogillisesti yhdistää »darwinistiseen prinsiippiin» ainoastaan sillä hypoteettisella edellytyksellä, että elollinen tapahtuminen viime kädessä perustuu elottomaan ja on tästä saanut alkunsa. Toisin sanoin: »mekanistisesta prinsiipistä» seuraa välttämättömyydellä, että kaikki, myöskin elollinen tapahtuminen, on teleologisesti indifferenttiä—jos voidaan uskoa, että elollinen tapahtuminen sattumalta on syntynyt elottomasta. Tällöinhän »mekanistinen prinsiippi» on saanut jotain erikoista sisältöä.

Mutta pitääkö puheenalainen edellytys paikkansa?

Voimakas skeptillinen henkäys tuntuu meidän aikamme tieteessä. Yhdeksännentoista vuosisadan maailmankuva, jonka pylväinä olivat toisaalta mekaaninen luonnonkäsitys, toisaalta darwinismi, sortuu päivä päivältä yhä selvemmin. Uusimman fysiikan ihmeteltävät keksinnöt (relativiteettiteoria y.m.) ovat ehkä lopullisesti kumonneet edellisen,[174] perinnöllisyystutkimus jälkimäisen, makrokosmos ja mikrokosmos eivät kenties koskaan ennen ole mykistyneelle ihmisjärjelle paljastaneet salaisuuksiensa kuilua niin huimaavana kuin nyt.

Erikoisessa muodossa ilmenee tämä skeptillinen henki nykyajan nuoremmassa tutkijapolvessa biologian, fysiologian, psykologian alalla. Nämä tutkijat saavat joka päivä omin silmin nähdä, mitenkä murheellisen riittämättömiä monet aikaisemmin omaksutut yksinkertaiset, »mekaaniset» selitystavat elollisen tapahtumisen selvittämättömän sokkeloisuuden rinnalla ovat. Avuttomana haparoi ihmisajatus muutamine pettävine lankoinensa elämänilmiöitten labyrintissä.

Nykyajan edistyneimmän biologian pohjalla on ikäänkuin tunne tällaisten täydellisten yllätysten mahdollisuudesta. Samalla kun se verrattomasti kohottaa tieteellisen työn mielenkiintoisuutta, saattaa se tutkijan jyrkästi vieromaan spekulatiivista ajattelua ja ennenkaikkea perinnäisiä dogmaattisia käsityksiä.

Jos siis tahdomme omaksua nykyajan tieteen skeptillisen hengen—ja siihen on täysi syy!—, olisi heitettävä mereen myöskin se dogmaattinen edellytys, johonka kehittelemämme »darwinistinen prinsiippi» nojaa—elämän synty elottomasta—ja sijalle pantava kysymysmerkki.

Mutta silloin jää tuloksemme, »mekanistisen prinsiipin» määrittely, puhtaasti kielteiseksi.

Riippumatta tästä pysyy tosin voimassa yrityksemme psykologista tietä kumota vitalismi. Huomattava on kuitenkin, että tässäkin tulos jää lopulta pelkästään kielteiseksi. Edellä on koetettu osoittaa, mitenkä psykofysiologinen tapahtuminen kumoaa oletuksen »primäärisen tarkoituksenmukaisuuden» eli »entelekhian» olemassaolosta, joka muuttumattomasti toimii tarkoituksenmukaisella tavalla niinpiankuin tällainen toiminta on energeettisesti mahdollinen. Mutta jos olemme heittäneet mereen »darwinistisen prinsiipin», ei meille enää jää aavistustakaan siitä, millä tavalla sitten elämänilmiöiden näennäinen tarkoitushakuisuus voidaan kausaalisesti käsittää.

Tuloksemme kielteisyys ei kuitenkaan tee sitä arvottomaksi. Vaikka emme voikaan antaa mitään positiivista yleismäärettä sille aineelliselle kausaliteetille, joka ohjaa atomien tanssia taivaankappaleissa ja elävien solujen hiukkasissa, olemme kuitenkin edelläkäyneiden selvittelyjen kautta saaneet syntymään ehjän rintaman kaikkia dogmaattisia virtauksia vastaan. Niinhyvin vitalismi kuin mekanismi ovat historiallisina oppimuodostuksina spekulatiivisen hengen ilmauksia, ja niiden välistä ohjaa skeptillinen tutkimus purtensa empirian vapaalle, rannattomalle ulapalle.

* * * * *

FILOSOFISIA HUOMAUTUKSIA RELATIVITEETTITEORIAAN (1920)

1. Missä tapauksessa on oikeutettua yksityistieteissä vedota filosofisiin aatteisiin ja näkökohtiin?

Ainakin näyttää logiikka olevan sellainen filosofisen tutkimuksen haara, jonka tuloksilla on positiivisillekin tieteille merkitystä ja arvovaltaa, kumminkin sikäli kuin nämä tulokset tosiaan ovat pysyviä. Valitettavasti ne eivät sitä suinkaan aina ole. Niinpä saattaa vahvasti epäillä, olisiko luonnontutkimuksella mitään hyötyä siitä, jos se koettaisi puristaa sisällyksensä esim. Millin logiikan neljän induktsionimetodin kaavoihin.

Jos jo logiikkaan nähden on puheenalaisessa suhteessa epäilyksiä, niin sitä enemmän varsinaisiin materiaalisiin filosofisiin aatteisiin nähden. Valaisevan esimerkin tarjoaa vastakohta Descartes-Newton. Edellinen lähti eräistä apriorisista käsitteistä, joista fysikaalinen maailmankuva oli dedusoitava. Nämä käsitteet sallivat luonnossa olettaa vain kosketusvoimia, mutta ei kaukovoimia: Newton lähti kokemuksesta, ja luonnontieteellisen tietämyksen silloinen kanta pakoitti häntä olettamaan gravitatsioniteoriansa pohjaksi kaukovoimia—huolimatta filosofisen maailman äänekkäästä vakuutuksesta, että kaukovoimien käsite oli järjetön. Puoleksitoista vuosisadaksi saatiin tästä käsitteestä hedelmällinen pohja eräille matemaattisen luonnontutkimuksen tärkeimmistä aloista.

Mutta on vielä kolmas ryhmä filosofisia näkökohtia, joihin yksityistieteissä voidaan vedota. Juuri nykypäivinä ei tarvitse lukea pitkältäkään luonnontutkijain omia esityksiä jostain vähänkin periaatteellisemmasta kysymyksestä, ennenkuin kohtaa sanan tietoteoria, ennenkuin huomaa vedottavan »tietoteoreettisiin motiiveihin». Monien nykyajan luonnontutkija-filosofien taholta tietoteoriaa nähtävästi toivotaan liittolaiseksi ja esitetään auktoriteetiksi, joka puolestaan tukisi eräitä uudenaikaisen fysikaalisen tutkimuksen pyrintöjä. Tällainen tarjous on filosofeille suuri kunnia; mitenkä on siihen suhtauduttava?

Uudenajan tietoteoreettisen ajattelun lopputuloshan näyttää olevan, että kaikki tietomme kohdistuu n.s. ilmiöihin ja ettemme me n.s. tosiolevaisesta tiedä mitään. Sittenkuin uudenajan alun suurissa luonnontutkijoissa ensin oli vakaantunut käsitys aistikvaliteettien subjektiivisuudesta[175], johti filosofinen kritiikki lopulta siihen, että myöskin havaintoesineittemme kvantitatiiviset määreet, jotka pohjautuvat avaruuden ja ajan käsitteisiin, ovat katsottavat tietyssä merkityksessä subjektiivisiksi. On olemassa lukemattomia toisistaan eristettyjä tajuntoja; näissä esiintyy ulkomaailman havaintokuvia, joiden välillä vallitsee erinomaisen pitkälle menevä vastaavaisuus ja yhdenmukaisuus; jollemme siis tahdo uskoa fantastiseen »harmonia praestabilita'an», ennaltasäädettyyn sopusointuun, täytyy meidän olettaa, että näissä eri tajunnoissa »ilmenee» yksi ja sama niistä riippumaton olevaisuus. Täten johdutaan puhumaan »ilmiöistä» ja »tosiolevaisesta»; näitä nimityksiä vastaan ei ymmärtääkseni ole mitään muistuttamista, jos vain vältetään näihin perinnäisiin käsitteisiin sisältyvä kokonaan epäoikeutettu arvostus, jonka perustuksella tajuntojen piiriin lankeavaa osaa olevaisuudesta pidetään ikäänkuin heikommin olemassaolevana, ikäänkuin kuvamaisena, verrattuna substansiaalisempaan n.s. tosiolevaiseen. Koska emme jälkimäisestä tiedä mitään, ei ole mitään perustetta myöskään tähän arvostukseen.

Kant, kuten tunnettu, väitti, että avaruuden käsitteellä ei ole »transcendentaalista realiteettiä». Olkoon Kantin laita muuten kuinka hyvänsä, se täytynee myöntää, ettei ole eikä voikaan olla olemassa mitään todisteita siitä, että eri tajuntojen ulkopuolelle lankeava yhteinen n.s. tosiolevaisuus osaksi tai kokonaan esiintyisi avaruuden muodossa. Sen verran näyttää varmalta, että havaintomaailmamme kvantitatiivisia suhteita täytyy »tosiolevaisessa» vastata niinikään kvantitatiivisten eikä kvalitatiivisten suhteitten—tämän väitteen todistaminen veisi tässä liika pitkälle—, mutta olioiden kvantitatiiviset suhteet voivat ilmeisesti esiintyä lukemattomissa muissakin kuin vain euklidisen tai epäeuklidisen avaruuden suhteissa.

Tämän tietoteoreettisen kritiikin päätuloksen täytyy luonnollisesti tulla luonnontutkimuksellekin jossain määrin aktuelliksi. Tietoteorialle täytynee myöntää oikeutus eräissä yksityistieteitten alalla esiintyvissä kriitillisissä tapauksissa harjoittaa loogillista kontrollia. Kun esim. fysiologi väittää—kuten meillä äskettäin on auktoritatiiviselta taholta tapahtunut—, että fysiologialla ei ole kaukaisintakaan aavistusta siitä, millä tavoin keskushermoston aineelliset prosessit voivat antaa aihetta tietoisiin aistimuksiin, täytyy tietoteorian siihen huomauttaa, että kysymys on väärin asetettu ja ettei fysiologia tule tätä aavistusta koskaan saamaankaan, koska me keskushermoston aineellisista prosesseista tiedämme vain senkautta että meillä on aistimuksia.

Mutta voiko tietoteoreettisilla näkökohdilla luonnontutkimuksessa olla muuta tehtävää kuin tämä kielteinen, tämä muistuttelu tietomme rajoituksesta ja varoittelu valhekysymyksistä? Huomattava osa nykyajan luonnontutkijafilosofeja vastaa tähän kysymykseen myöntävästi; he katsovat tietoteoreettisten näkökohtien tarjoavan heille positiivista ohjelmaa. Tällöin he ajattelevat seuraavasti.

Koska me emme tajuntamme ulkopuolelle lankeavasta olevaisesta tiedä mitään, ei luonnontutkimuksen esineenä saata olla muu kuin »ilmiöt» eli, psykologista nimitystä käyttäen, meidän aistimuksemme. Näiden aistimusten perusteella tutkimus tosin olettaa koko joukon kaiken mahdollisen havainnon ulkopuolelle lankeavia olioita, atomit, valoeetterin, jne, mutta koska ei ole mitään perusteita oletukseen, että näitä käsitteitä tajunnan ulkopuolella olevassa »tosiolevaisessa» vastaisi mikään niidenkaltainen realiteetti, ja koska ne toisaalta eivät ilmaise mitään havaittavaa, ei niitä vastaa mikään realiteetti ensinkään; ne ovat apukäsitteitä, fiktsioneja, kuvia, jotka ennemmin tai myöhemmin paljastavat ontuvaisuutensa; niiden asemasta »järkevä fysikaalinen tutkimus johtaa aistimusten erittelyyn»; tätä ohjelmaa ajoi varsinkin filosofi ja fyysikko Ernst Mach loistavissa kirjoissaan viime vuosisadan viime vuosikymmeninä ja tämän vuosisadan alussa. Ehdottomasti on myönnettävä, että tämä hänen edustamansa fenomenologinen fysiikka, kuten seuraavassa tahdon hänen ajatussuuntaansa nimittää, vuosisadan vaihteessa vallitsi luonnontieteellistä ajattelua; tarvitsee vain palauttaa mieliin _Wilhelm Ostwald_in nimi samoinkuin toisaalta _Ludvig Bolzmann_in, joka itsemurhansa kautta osoitti taistelun vallitsevaa ajansuuntaa vastaan toivottomaksi.

Nykyisin ovat, kuten tunnettu, olosuhteet kokonaan muuttuneet. Loistavasti on osoittautunut oikeaksi _Max Planck_in sana, että fysikaaliskemiallinen tutkimus ei ilman atomiteoriaa pääse askeltakaan eteenpäin. Viime vuosikymmenien suuret voitot näillä aloilla—joukossa huimaavimpia huippuja, mitä tuo uhkarohkea vuorikiipeejä, ihmisjärki, koskaan on saavuttanut—ovat jo johtaneet tutkimuksen atomien sisäiseen monimutkaiseen rakenteeseen, ja toisaalta taas fysikaalisen kokeilutekniikan satumainen kehitys on tuonut atomit melkein silmiemme näköpiiriin; muistutan mieliin esim. _Wilson_in kokeita, joissa kaasuionit, jotka vesihöyryssä toimivat tiivistyskeskuksina, muodostivat höyryyn valokuvauslevyllä näkyvän radan.

Jo tämä tieteen oma kehitys osoittaa, että siinä näennäisesti niin loogillisessa päättelyssä, johon fenomenologinen fysiikka perustaa väitteensä, täytyy olla jokin virhe. Tämän virheen esilletuominen on myöskin luonnontutkimuksen kannalta yhäkin aktuellia, sillä joskin fenomenologinen fysiikka atomiteoriaan nähden on saanut luopua väitteistään, vallitsee se silti toisia fysikaalisen tutkimuksen aloja; nähdäkseni siihen perustuu, kuten seuraavassa tulee osoitettavaksi, myöskin Einsteinin relativiteettiteoria.

Sanotaan, että fysikaalisen tutkimuksen tulee rajoittua aistimustemme erittelyyn. Mutta ensinnäkin, moni seikka, mikä täyskasvuisen tajunnassa esiintyy aistimuksena, ei lapsen tai opereeratun, näkeväksi tulleen sokeana syntyneen tajunnassa sitä ole. Tällainen ihminen ei esim. osaa eroittaa suurta pesuvatia, jonka geometrinen muoto on sama kuin pienen teevadin, jälkimäisestä silloin kuin nämä asetetaan sellaiseen erilaiseen etäisyyteen hänen silmistään, että niiden verkkokalvonkuvat ovat yhtä suuret. On osoitettu, että lapset joskus vielä kouluiässäkin luulevat, että opettajan mustalle taululle piirtämät jättiläiskirjaimet ovat yhtä pieniä kuin ne mitä he piirtävät omiin vihkoihinsa, koska molempien verkkokalvonkuvat on suunnilleen yhtä suuret. Kummassakaan tapauksessa ei vielä ole kehittynyt se kokemuksen synnyttämä, koneellisesti toimiva psykofysiologinen mekanismi, jonka vaikutuksesta me näemme esineet toisin kuin meidän verkkokalvonkuvan perusteella pitäisi ne nähdä, emme siis näe esim. ihmistä kahta kertaa pienempänä, kun hän kahden metrin päästä astuu neljän metrin päähän, vaan näemme kaikki esineet, niinkauan kuin pienemmät etäisyydet ovat kysymyksessä, suunnilleen siinä koossa mikä niiden kuvilla on kun ne ovat likellä meitä. Ja vielä senkin jälkeen kuin puheenalainen psykofysiologinen mekanismi ei enää jaksa taistella etääntyvän esineen yhä pienenevää verkkokalvonkuvaa vastaan, se pakoittaa meidät ajattelemaan esineet pysyvästi siinä koossa mikä niillä on likellä ollessaan. Olisi valtava erehdys luulla, että me joidenkin filosofisten motiivien perusteella uskomme esineiden konstanttiin kokoon, niin että silmämme lopulta rupeavat ne sellaisina näkemäänkin. _V. Köhler_in maailmansodan aikana tekemät kokeet osoittavat sitovasti, että simpanssit, jopa linnutkin näkevät esineet tällä tavalla, ja niillä ei toki sentään ole filosofiaa. Ilmeisesti on asia niin, että ne näkövaikutelmat, mitä me saamme esineistä niiden likellä ollessa, ovat biologisesti niin paljon arvokkaammat, että ne ehdottomasti vallitsevat keskushermostoamme, sekä havaintojamme että ajatteluamme, ja että me aina niiden välityksellä appersipeeraamme esineitä näiden ollessa kauempana. Se arvostus siis, jonka perusteella me pidämme esineiden »todellisena» pysyvänä kokona sitä, missä me näemme ne likellä ollessaan, on puhtaasti biologinen perusteiltaan. Puheenalaisen psykofysiologisen mekanismin kautta näet maailman havaintokuvasta, sellaisena kuin tämä alkuperäisesti, lapsilla ja opereeratuilla sokeana syntyneillä esiintyy, eliminoituu pois valtava määrä biologisesti merkityksettömiä muutoksia, nimittäin suuri osa niistä muutoksista, jotka aiheutuvat esineiden vaihtelevasta etäisyydestä ja näkösuunnasta meihin nähden.

Me emme siis käsitä maailmaa läheskään alkuperäisten aistimustemme mukaisesti, vaan tajunnassamme toimivat mekanismit muokkaavat näitä väkevällä kädellä. Kuinka pitäisi siis aistimustemme sellaisinaan olla pyhiä luonnontutkijalle, fyysikolle, kun oma tajuntamme ei niitä pyhinä pidä, vaan kohtelee niitä niin kuin korkeammat tarkoitusperät vaativat?

Toinen esimerkki. Aina kun näköaistimme toimii, on tajunnassamme havaintona annettuna osa avaruutta. Mutta meillä on suorastaan fysiologinen pakko näkemämme avaruuden lisäksi ajatella olevaksi joka suuntaan ulottuvaa euklidista avaruutta siinä sijaitsevine esineineen. Takanani olevien esineiden olemassaolosta, joita en näe, olen yhtä intensiivisesti vakuutettu kuin niiden, jotka tällä hetkellä havaitsen. Tällä tavoin, taaskin koneellisen ajatuspakon vaikutuksesta, olemassaolon fysikaalinen käsite tulee kokonaan riippumattomaksi havainnossa, tajunnassa esiintymisestä. Että tässä tosiaan on kysymys koneellisesta ajatuspakosta eikä mistään loogillisesti perustelluista arvostelmista, käy ilmi siitä, että tämä sama maailmankäsitys esiintyy kaikkein alhaisimmallakin tasolla olevilla ihmisillä, jopa ilmeisesti eläimilläkin. Tässäkin biologisesti syntyneet psykofysiologiset mekanismit vaikuttavat samaan suuntaan, kuin aikaisemmassa tapauksessa: jos me pysähtyisimme olemassaolon psykologisen käsitteen kannalle, jolloin olemassaolo merkitsee samaa kuin tajunnassa esiintyminen, sisältyisi havainnolliseen maailmankuvaamme ääretön määrä biologisesti merkityksettömiä muutoksia: niinpiankuin esim. sulkisimme silmämme, häviäisi suurin osa maailmaa, syntyäkseen heti taas samanlaisena uudelleen, kun ne avaamme. Kun sensijaan olemassaolon käsite saa fysikaalisen merkityksen, kun se tarkoittaa kuulumista tajuamisestamme riippumattomaan kausaaliyhteyteen, jäävät havainnolliseen maailmankuvaamme vain ne muutokset, jotka tässä riippumattomassa kausaaliyhteydessä itsessään tapahtuvat.

Tämä aistitoiminnastamme niin suuresti riippumaton, sitä niin vahvasti muokkaava havainnollinen maailmankuva on, niin sanoimme, puhtaasti biologisella tavalla syntynyt, sen pohjalla ei suinkaan ole mitään loogillista harkintaa siitä, minkälainen maailma todellisuudessa on. Kuinka on siis käsitettävä, että tämä biologinen muodostuma kelpaa myöskin tieteellisen, objektiiviseen pätevyyteen pyrkivän ajattelun pohjaksi? Sillä tosiasia on, että tämä luonnollinen maailmankuva säilyy myös tieteellisessä ajattelussa. Tähän on vastattava seuraavasti:

»Tosiolevaisen» kausaaliyhteydestä, joka on havaintojemme pohjana ja »ilmenee» näissä, tavoittaa aistitoimintamme pienen sirpaleen, jonka se pukee ominaiseen muotoonsa—samalla tavoin kuin silmiemme verkkokalvo fysiikan postuleeraamien valo- ja lämpöaaltojen kaikkiaan yli 11 oktaavista tavoittaa yhden, joka esiintyy värien sarjana punaisesta violettiin. Mutta tämän tajuntaamme lankeavan sirpaleen kummallakin puolella jatkuu »tosiolevaisen» kausaaliyhteyttä, jota me luonnollisesti voimme ajatella vain käyttämällä aistimustemme meille tarjoamaa materiaalia. Se virhe, jonka me tämän kautta teemme, kun näet tajunnansisältöjemme välityksellä ajattelemme sellaista mikä ei tajuntaamme lankea, esim. atomeja, valoeetteriä j.n.e. on biologisesti kokonaan merkityksetön, koska meidän tämän, vaikkakin tietyllä tavalla virheellisen ajattelun kautta onnistuu vallita kausaaliyhteyksiä sikäli kuin nämä esiintyvät tajunnassamme; ja filosofisesti taas on tämä ajattelu puolustettavissa senkautta, että meidän luonnontieteelliset käsitteemme ovat, vaikkakin vain symboolisia, kuitenkin »tosiolevaisen» objektiivisen kausaaliyhteyden merkkejä. Ja tätä ne ovat tietysti verrattomasti enemmän silloin, kun ne mahdollisimman suuressa määrässä vapautetaan sanan ahtaimmassa merkityksessä subjektiivisista aineksistaan. Näihin kuuluvat ennen kaikkea ne alkuperäisessä havaintokuvassa esiintyvät muutokset, joita aikaisemmin puheenaolleet psykofysiologiset mekanismit tarmokkaasti pyrkivät eliminoimaan pois: niihin kuuluvat edelleen kaikki aistikvaliteetit, värit, maut jne, jotka fysikaalinen tutkimus pitää subjektiivisina, tässä ainoastaan jatkaen samaa uraa, jonka luonto jo itse on aloittanut. Siitä huolimatta fysikaalinen maailmankuva luonnollisesti yhä edelleen on tietyssä merkityksessä subjektiivinen, sikäli kuin meillä ei ole mitään todisteita siitä, että »tosiolevainen» esiintyy avaruuden, euklidisen tai epäeuklidisen, muodossa.

Edellisen kautta ehkä on tullut selvitetyksi se sekä psykologinen että filosofinen virheellisyys, joka on fenomenologisen fysiikan pohjalla. Tämän jälkeen voimme siirtyä varsinaiseen tehtäväämme…

2. … Että relativiteettiteorian perustaja ja tärkein kehittäjä Einstein on peruskatsomukseltaan fenomenologisen fysiikan kannalla, käy ymmärrettäväksi, kun ottaa huomioon että hän aatteissaan on Ernst Machin oppilas. Hänen gravitatsioniteoriansa lähtökohtana on painon ja jatkuvaisuuden, inertian, identtisyyden suuri aate, jonka Mach on kaiketi ensimäisenä esittänyt niissä huomautuksissa, joita hän historiallisessa mekaniikassaan teki Newtonin gravitatsioniteorian johdosta. Mutta Einstein on suoranaisestikin ilmaissut fenomenologisen käsitystapansa. Alussa kuuluisaa teostaan »Die Grundlage der allgemeinen Relativitätstheorie» (§ 2) hän esittää, mitenkä hänen aikaisempi »erikoinen» relativiteettiteoriansa (»die spezielle Relativitätstheorie») tietoteoreettisista syistä on epätyydyttävä, ja huomauttaa, että meidän kausaliteettivaatimuksemme tulee tyydytetyksi vain silloin, kun fysikaalisesti vaikuttavina syinä esitetään havaittavissa olevia kokemuksen tosiseikkoja (»beobachtbare Erfahrungstatsachen»). Kaikkein selvimmin Einsteinin fenomenologinen kanta käy ilmi hänen esitystavastaan, siitä, millä tavalla hän kehittelee relativiteettiprinsiippiänsä…

3. … _Einstein_in oppien oikeaksi arvostamiseksi on tarpeen huomauttaa, että koska relativiteettiteoria myöskin elektromagneettisiin ilmiöihin nähden on ainakin näennäisesti pätevä, on _Lorentz_in opin matemaattinen ilmaisu vallan sama kuin _Einstein_in. Vallan samat kaavat ovat kummassakin pätevät. Ja m.m. juuri _Lorentz_in tunnustuksen mukaan on _Einstein_illä suuria ansioita relativiteettiprinsiipin matemaattiseen kehittelyyn nähden. Huomataan siis se merkittävä seikka, että vaikka _Einstein_in relativiteettiopin tietoteoreettiset edellytykset ja materiaalinen sisällys osoittautuisivatkin kestämättömiksi, ei senkautta ole tehty tyhjäksi sen matemaattista merkitystä.

Newton, kuten tunnettu, oletti absoluuttisen avaruuden ja ajan, absoluuttisen paikan ja liikkeen. Kuten m.m. Mach ja Poincaré ovat sitovasti osoittaneet, ovat nämä käsitteet mahdottomia; todellisuudessa ne ovat tyypillisiä »idola tribus», kuten Bacon lausui, luonnollisella tavalla syntyneitä ennakkoluuloja. Jokainen paikka ja jokainen liike edellyttää koordinaattijärjestelmää, jonka suhteen ne määrätään; ilman sellaista ne ovat tyhjiä sanoja. Jos avaruus olisi sanan ankarassa merkityksessä tyhjä, ja siinä olisi vain yksi kappale, voitaisiin aivan yhtä hyvällä oikeudella väittää, että tämä kappale pysyy hiljaa paikallaan tai että se kiitää hirvittävällä nopeudella eteenpäin—näiden väitteiden välillä ei olisi mitään reaalista eroa. Newton uskoi, että absoluuttisen avaruuden ja liikkeen olemassaolo voitiin näyttää toteen keskipakois- eli sentrifugaalivoimien kautta. Jos tyhjässä avaruudessa olisi vain yksi kappale, niin uskoi Newton, että voitaisiin osoittaa sen kiertävän akselinsa ympäri, jos huomattaisiin sen litistyneen navoiltaan, kuten esim. maapallo keskipakoisvoimien vaikutuksesta on tehnyt. Todellisuudessa on asianlaita niin, että kuten kaiketi Mach ensimäisenä on huomauttanut, puheenalaisessa tapauksessa—jos avaruudessa olisi vain yksi kappale—todennäköisesti ei esiintyisi keskipakoisvoimia, koska jatkuvaisuus eli inertia, jonka ilmauksia nämä voimat ovat, epäilemättä johtuu toisten taivaankappalten vaikutuksesta.

Mutta siitä avaruuden ja ajan, paikan ja liikkeen suhteellisuudesta, mikä jo niiden käsitteeseen sisältyy, ei tietenkään seuraa, että voitaisiin puhua vain painollisten kappalten keskinäisestä liikkeestä. Koska avaruuden täyttää elektromagneettisten kenttien substraatti, joka on fysikaalinen realiteetti, nimitettäköön sitä sitten »eetteriksi» tai miksi tahansa muuksi, niin täytyy voida järjellisesti puhua myöskin painollisten kappalten liikkeestä tämän substraatin suhteen. Niinpiankuin tämä myönnetään, ei myöskään _Einstein_in radikaalista relativismia ajan ja avaruuden suhteen enää voitane pitää pystyssä; ei voitane silloin enää _Einstein_in tavoin esim. väittää, että jokaisella taivaankappaleella on oma yksityinen aikansa, jonka ei tarvitse olla sama kuin muiden. Niin pitkälle kuin »eetteriä» ulottuu on myöskin aika yksi ja sama.

Näyttäytyy siis, että relativiteettiteoria oppositsionissaan Newtonin kestämätöntä metafyysillistä avaruuden-käsitystä vastaan on mennyt toiseen äärimäisyyteen. Se esiintyy siinä suhteessa uudenaikaisten fenomenalististen tendenssien tyypillisenä ilmauksena, ja sellaisena se aina tulee olemaan filosofisesti erinomaisen mielenkiintoinen.

(Aika 14, 269-285)

* * * * *

FILOSOFIAN OPETUKSESTA JA OPINNOISTA (1921)

Filosofia, useimpien tieteiden yhteinen emo, josta nämä historiallisen kehityksen kuluessa ovat irtaantuneet, läpikäy taas juuri meidän aikamme yhtä tyypillisistä murroskausistaan: sen rakkain helmalapsi ja kuopus, psykologia, sielunelämän tiede, yrittää nyt lopullisesti katkaista elimellisen siteen emoonsa ja tarmokkaasti vaatii itselleen tieteiden tasavallassa omaa riippumatonta alaa. Ulkoisessa suhteessa, psykologian akateemisessa asemassa, tämä ilmenee siten, että mainittu tiede yhä useammissa yliopistoissa on saanut oman edustajan. Asian välttämätön kehitys on johtava siihen, että niin tulee vähitellen olemaan laita kaikkialla. Sikäli kuin psykologia yhä suuremmassa määrässä muuttuu puhtaasti kokeelliseksi tutkimukseksi—samoinkuin muiden biologisten tieteitten on käynyt— tulee jo tutkimustyön teknillisen puolen täydellinen vallitseminen, muusta puhumattakaan, olemaan niin voimia vaativa tehtävä, että tämä ala vaatii miehensä kokonaan.

Mutta asian kehitys ei vielä läheskään ole saavuttanut loppumääräänsä. Saksassa esim. ei, mikäli tiedän, vielä ole ainoatakaan psykologian professoria, mutta sensijaan suuri osa, ehkä jo lähimain puolet filosofian oppituoleista on täytetty kokeellispsykologisen tutkimuksen miehillä. Kymmenisen vuotta sitten, jolloin m.m. entinen Kantin oppituoli Königsbergissä täytettiin tällaisella henkilöllä, virisi tästä asiasta Saksan filosofien leirissä ankara kiista, mutta se ei vielä johtanut luonnolliseen ratkaisuun, itsenäisen psykologian oppituolin perustamiseen; sietää mainita, että täydellistä pesäeroa vastustettiin myöskin eksperimentaalipsykologien (m.m. Wundtin) taholta.

Saksassa ja niin myös meillä sisältää näin ollen filosofian opetus ja opiskelu myöskin psykologian. Luonnollisesti on viimemainittuun aineeseen nähden pyrittävä täysin uudenaikaiselle kannalle ja siis opetettava ja opiskeltava kokeellista psykologiaa. Tämä vaatii hankkimaan tarpeelliset kojeet ja muut välineet, mutta jos toistaiseksi tyydytään vain kaikkein välttämättömimpään, tulevat kustannukset olemaan vähäpätöisiä niihin verraten, mitä useimmat fyysis-matemaattiset aineet aiheuttavat.

Sovelletun psykologian merkitys eräiden toisten hengentieteiden, varsinkin kasvatusopin, perustana on tunnettu. Paraikaa suorittaa tämä tutkimus puhtaasti käytännöllisenkin elämän alalla uraauurtavaa valloitusta psykotekniikan nimellä. Omasta mielestäni paljon mieltäkiinnittävämpi on kuitenkin tämän tutkimuksen puhtaasti teoreettinen puoli. Ei ole mitään epäilystä, että luonnontieteellisesti orienteeratun psykologian tietä vähitellen, askel askeleelta tapahtuvan etenemisen kautta, saadaan yksityiskohtainen, täsmällinen, täysin objektiivinen tieto siitä, mitenkä ainakin yksinkertaisemmat sielunelämän toiminnot tapahtuvat. Todellisuudessa tämä merkitsee tunkeutumista tuntemattomaan maailmaan, jossa perinnäiset teoriat osoittautuvat vallan avuttomiksi oppaiksi. Keskushermoston toiminnot ja niistä riippuvainen sielunelämä osoittautuvat pohjaan saakka pyrkivän erittelyn valossa ihmeteltäväksi ilmiökudokseksi, jonka monimutkaisuus on silmänkantamaton. Onko mikään ala omansa paremmin kasvattamaan tositieteellistä kriitillistä mieltä kuin tällainen, jossa tutkija ja opiskelija ikäänkuin järjestelmällisesti totutetaan pois ennenaikaisesta, tosiseikoille väkivaltaa tekevästä, kypsymättömälle älynlaadulle luonteenomaisesta teoretisoimisesta, ja jossa pelkästään kyky osata nähdä asiat niinkuin ne ovat on vuosien työllä vaivoin saavutettu taito?

Psykologia on epäilemättä se filosofisen tutkimuksen haara, jolla tutkija voi tehdä menestyksellisintä työtä, varmimmin saavuttaa tuloksia, joilla on yleisinhimillisen tieteen kannalta pysyvä merkitys. Mutta silti ei ole yhtään sanottu, että psykologian pitää akateemisessa opetuksessa päästä etuoikeutettuun asemaan muiden filosofisten harrastusten rinnalla. Päinvastoin saattaa olla niin, että akateemisen opetuksen ja opiskelun kokonaisuuteen katsoen toiset filosofian alat ovat merkitsevämpiä. Saattaa väittää esim. että se filosofinen tutkimus, jonka esineenä on itse tieteellinen ajattelu, tieteellisen maailmankäsityksen edellytykset ja olemus, siis tieto-oppi ja logiikka, käsittelevät paljon laajakantoisempia kysymyksiä kuin mihinkä psykologia koskaan pääsee. Joka tapauksessa tällainen tutkimus ja opiskelu paremmin ilmaisee sen oikeutetun pyrkimyksen kokonaisuuteen, synteesiin, joka perinnäisesti liittyy filosofian nimeen. Samalla voidaan viitata siihen, että nykyaikainen luonnontutkimus valtavissa saavutuksissaan—huomautan varsinkin relativiteettiteoriasta—suorastaan sisältää mitä mieltäkiinnittävimpiä tieto-opillisia kysymyksiä, joihin syventyminen, edellyttäen että se tapahtuu tarpeellisella kriitillisyydellä ja asiantuntemuksella, tarjoaa tilaisuuden mitä parhaaseen loogilliseen koulutukseen ja saattaa johtaa yhtä suuremmoisiin kuin innostuttaviin kokonaisnäköaloihin yli inhimillisen ajatustyön äärettömien vainioiden.

Ja vihdoin on mainittava filosofisen ajattelun historiallinen kehitys. Filosofisten järjestelmien aika on ollut ja mennyt, se on vakaumukseni, jota ei muuta se tosiseikka, että niitä joka vuosi syntyy uusia. Ainoa »filosofinen järjestelmä», jonka vakavuus ja kestävyys on ehdoton, on itse tieteiden kokonaisuus, tuo valtava rakennus, jonka lukemattomat sukupolvet ovat, kuin jonkun henkisen Kölnin tuomiokirkon pystyttäneet. Mutta psykologisina ja historiallisina ilmiöinä ovat filosofiset järjestelmät mitä mielenkiintoisinta tutkittavaa; ne täytyy vaan nähdä oikeassa historiallisessa ja psykologisessa ympäristössään. Heikommat ja hetkellisemmät tällaisista järjestelmistä eivät tosin liene paljon muuta kuin eräänlaista ajatuksen lapsentautia, mutta huomattavimmissa niistä tulee merkitsevällä tavalla ilmi kokonaisten aikakausien henkinen ilmapiiri ja niiden ominaiset uudet aatteet tieteen ja muun hengenelämän aloilla. Henkisen elämän kehitys tapahtuu heilahduksissa ja filosofisilla järjestelmillä on asemansa näiden heilurien ulommaisessa päässä; senvuoksi ovat heilahdukset filosofiassa suurimmat. Jos eristetään nämä järjestelmät ja tarkastellaan niitä vain niiden perättäisessä seuraannossa, ottamatta huomioon niiden luontaista kasvupohjaa, syntyy eriskummainen irvikuva ihmishengen älyllisestä kehityksestä, kuva joka näyttää vain jatkuvia, toinen toistaan kaatavia erehdyksiä. Todellisuudessahan on, kuten tieteen historia osoittaa, tämä kehitys täysin jatkuva, orgaaninen kasvu. Mutta filosofisia järjestelmiä arvostelemme vallan toisin, niinpian kuin näemme ne luontaisissa yhteyksissään, kun näemme esim. mitenkä eräissä Leibnizin filosofian oleellisissa puolissa tulee eräänlaiseen äärimmäisyyteen kehitettynä ilmi hänen keksimänsä differentiaalilaskun aate—suurimpia ihmisjärjen saavutuksia ja paljon yläpuolella kaikkea hänen metafysiikkaansa—mitenkä Kant olellisesti on Newtonin luonnontutkimuksen filosofi tai Bergson nykyajan antidarwinistisen biologian. Juuri viimemainittu nimi tarjoaa erikoisen valaisevan tapauksen: se positiivisen tieteen, tosiseikkojen ja niitä tulkitsevien teoriojen alalla tapahtunut siirrähdys, mitä filosofiassa vastaa heilahdus naturalistisesta darwinismin filosofista Spenceristä mystikko Bergsoniin, on itse asiassa, korkeammalta näkökannalta katsoen, toisarvoinen, se oli tieteen luonnollista orgaanista kehitystä. Mutta sillä välin oli ajan tuuli kääntynyt ja puhalsi aivan uusilta ilmanrannoilta—ja sen mukana filosofia.

Ylläolevassa on esitetty vain muutamia niistä seikoista, joiden takia filosofian akateemisen opetuksen ja opiskelun täytyy muodostua aivan omalaatuiseksi, monipuolisemmaksi kuin ehkä minkään muun aineen. Ne riittänevät osoittamaan, että tällä alalla täytyy vallita suuren vapauden—opiskelijan, jonka pyrkimysten vakavuus on taattu, täytyy saada tilaisuutta laajassa mitassa seurata erikoistaipumuksiaan ja tarpeitaan—opettajalle täytyy myöntää oikeus rajoituksitta nauttia akateemisen elämän kalleinta arvoa: tutkija- ja opettajavapautta.

(Iltalehti 23.5.1921)

* * * * *

FYYSILLISEN MAAILMANKUVAN PSYKOLOGISISTA PERUSTEISTA (1922)

Siitä laajasta problemipiiristä, jonka ylläoleva otsikko käsittää, saattaa tässä vain muutamia erikoiskohtia tulla käsiteltäväksi.

Alan seuraavasta.

Galilei arveli, että jos kaikki subjektiiviset ainekset, joita sisältyy havaintokuvaamme maailmasta, ajatellaan poistetuiksi, jäävät jälellä vain muoto, koko luku, liikunto ja lepo. Tämän kautta oli fyysillisestä maailmankuvasta poistettu se, mitä sittemmin nimitettiin »sekundaariksi kvaliteeteiksi», valot, äänet, hajut y.m. aistikvaliteetit. Jälelle jääneiden »primääristen kvaliteettien» katsottiin konstituoivan objektiivisen fyysillisen maailman.

Puuttumatta tässä siihen kohtaloon, jonka alaiseksi tämä »primääristen» ja »sekundääristen kvaliteettien» vastakkainasetus tietoteoreettisen ajattelun kehittyessä joutui, tahdon nyt ensinnä kiinnittää huomiota eräisiin uudemman psykologisen tutkimuksen tuloksiin, jotka ovat merkitseviä tarkasteltaessa ylläesitettyä Galilein lausumaa ja senkautta annettua määritelmää fysiikan objektista. Nämä tulokset sisältävät lyhyesti, että se mitä sanomme esineiden muodoksi, ko'oksi ja liikunnoksi, tarkoittaa tykkänään eri asioita riippuen siitä, onko mainittuja termejä käytetty fysikaalisessa vai psykologisessa merkityksessä. Havainnossa, erikoisesti optillisessa havainnossa annettujen esineiden, n. s. näköesineiden (Sehdinge) välittömästi tajuttu muoto, koko ja liikunto on yhtä absoluuttista kuin fysikaalisten esineiden mitattu muoto, koko ja liikunto on relatiivista. Mitä ensinnä havaittuun, nähtyyn liikkeeseen tulee, näyttää nyttemmin vallan epäilemättömältä, että tähän ilmiöön sisältyy omituinen irredusibeli kvaliteetti, joka on jotain yhtä absoluuttista, sinänsä yhtä täydellisesti määrättyä kuin esim. punaisen aistimus. Jokainen tietää, mikä ero koetaan, jos esim. tarkastellaan kellotaulun sekunti- ja minuuttiosoittajaa: edellisen nähdään »liikkuvan», »siirtyvän» kohdasta toiseen; jälkimäisen nähdään perättäinseuraavina ajankohtina vain olevan kellotaulun eri kohdissa. Jälkimäisen kokemuksen lisäksi tulee edellisessä tapauksessa spesifinen »ylimenon» elämys.

Tämä spesifinen elämys näyttää voivan myös olla annettuna puhtaana, sellaisenaan, s.o. me näemme puhdasta liikettä, ilman mitään joka liikkuu. Yksinkertaisimmin voidaan tämä ilmiö havaita seuraavan, Piklerin keksimän menettelytavan avulla: Tähystetään jotain pistettä etäisyydessä, jolloin lähellä olevat esineet, esim. silmien välissä pystyssä pidetty kynä, nähdään kaksoiskuvina. Jos vuorotellen suljetaan ja avataan toista silmää, niin tietysti kynän tähän silmään kuuluva puolikuva vuorottelevasti häviää ja syntyy uudelleen. Mutta merkillistä kyllä tämä puolikuva ei näytä hävitessään ja syntyessään pysyvän paikallaan, vaan hävitessään se näyttää syöksähtävän toista puolikuvaa kohti ja hukkuvan siihen, tullakseen silmän avautuessa siitä taas uudelleen esiin; täten puolikuva, silmän jatkuvasti sulkeutuessa ja avautuessa, jatkuvasti paiskautuu edestakaisin. Lähempi tarkastelu osoittaa kuitenkin että tämä kuvaus ei sittenkään eksaktisesti vastaa ilmiön todellista laatua. Sillä itse asiassa kynän kuvaa, s.o. sen toista puolikuvaa, ei nähdä väliasemilla molempien puolikuvien välissä; jos johonkin väliasemaan kohdistetaan huomio ilmiön tapahtuessa, havaitaan vain, että esiintyy selvää liikettä eli »ylimenoa» toisesta puolikuvasta toiseen ja takaisin, mutta mitään näköesinettä, joka liikkuisi, ei nähdä.

Näyttää epäilemättömältä, että aina kun me puhumme todellisesti nähdystä liikkeestä, on kysymyksessä tämä spesifinen optillinen liike-ilmiö, joka on yhtä omalaatuinen, sinänsä täysin määrätty kuin esim. punaisen aistimus.

Tietenkään se ei ole mikään fysikaalinen objekti; voidaan helposti osoittaa, että se samoin kuin varsinaiset aistikvaliteetit on riippuvainen sitä synnyttävän elimen, nim. sentraalisen näköapparaatin tilasta; jälkimäisen vaihdellessa sekin vaihtelee, saattaa samassa ärsyketilanteessa toisinaan esiintyä, toisinaan jäädä esiintymättä.

Sensijaan liikunto fysikaalisena objektina ei voi tarkoittaa mitään muuta kuin että jokin esine eri ajankohtina on johonkin suhteutussystemiin nähden eri paikassa; fysikaaliselta kannalta ei kellon minuuttiosoittajan ja sekuntiosoittajan liikkeen välillä ole muuta eroa kuin että edellinen on niin paljon hitaampi. Abstrahoimalla absoluuttisesta »ylimenon» elämyksestä, jonka kautta liikunto meidän havainnossamme joutuu sellaiseen fenomenaaliseen erikoisasemaan, saa fysiikka relatiivisen liikuntokäsitteensä.

Vallan vastaavalla tavalla on laita esineiden muodon käsitteeseen nähden.

[Kuva]

Tarkastellaan viereistä kuviota. Se voidaan käsittää joko samanlaisten kaarien rajoittamaksi nelikulmioksi, jolloin huomiomme yhdistää toisiinsa vastakkaiset sivut. Mutta se voidaan myös käsittää toisin: yhdistämällä vasemmanpuolinen ja ylempi ynnä toisaalta oikeanpuolinen ja alempi, siis viereiset sivut, saadaan ikäänkuin pyrstöpäisen leijan kuva—ja kuvio on nyt tykkänään toisennäköinen. Sen fenomenaalinen »näkömuoto» (Sehform) on vaihtunut toiseksi. Ja taaskin tämä »näkömuoto» on jotakin kvalitatiivisesti omalaatuista, nähtävästi erittelemätöntä; nykyinen psykologia puhuu tällaisissa tapauksissa »hahmokvaliteeteista».

Tietenkään ei fysiikka tarkoita tätä kvalitatiivista ja absoluuttista näkömuotoa, kun se puhuu kappalten muodosta, vaan ainoastaan eräitä relatiivisia mittalukuja, joita saadaan jotakin mittauskojetta näyttämällä ja jotka ovat riippuvaisia siitä, mikä suure valitaan mittausyksiköksi. Sensijaan ei tämä mitattu eli siis fysikaalinen muoto ole riippuvainen näkömuodon vaihteluista, koska mitattavan kappaleen ja mittauskojeen koinsidenssit, jotka määräävät fysikaalisen muodon, ovat jälkimäisestä riippumattomia.

Samanlaisiin huomautuksiin antaa aihetta esineiden ko'on käsite.

M.m. Poincaré'lla (Science et méthode, s. 97) tapaamme seuraavan lausuman.

»Ajatelkaamme, että jonakin yönä kaikki maailman etäisyydet olisivat tulleet tuhannen kertaa suuremmiksi: maailma olisi pysynyt samanlaisena, antamalla tälle sanalle sen merkityksen, mikä sillä on geometrian kolmannessa kirjassa. Mutta mikä oli ollut yhden metrin pituinen, olisi nyt kilometrin pituinen, mikä oli ollut millimetrin pituinen, olisi nyt metrin pituinen. Vuode jossa nukun ja oma ruumiini olisivat kasvaneet samassa suhteessa. Herätessäni seuraavana aamuna, minkä vaikutelman saisin tästä hämmästyttävästä muutoksesta? Minä en havaitsisi sitä ensinkään. Kaikkein täsmällisimmätkään mittaukset eivät voisi paljastaa minulle jälkeäkään tästä suunnattomasta mullistuksesta, koska käyttämäni metrimitat olisivat muuttuneet täsmälleen samassa suhteessa kuin esineet joita koettaisin mitata.» Ja tästä Poincaré päättelee—toisaalta, että fysikaalinen avaruus on relatiivinen, toisaalta, ettei ole mitään sisällystä väitteessä, että fysikaalisessa maailmassa tapahtuisi tällaisia muutoksia, joita periaatteessa ei voida mitata.

Taaskin on psykologisen eli havaintoavaruuden laita päinvastainen. Me voimme helposti aikaansaada, että näköavaruuden kaikki etäisyydet, kaikki näköesineet supistuvat puoleen, jolloin me näemme tämän supistumisen, vaikka ne näköesineet, joita mahdollisesti käytämme mittapuina, luonnollisesti ovat saman fenomenaalisen supistumisen alaisia, joten siis mittaustuloksissamme ei esiinny mitään muutosta.

Tarvitsee vain esim. kaataa silmään pisara homatropriiniä, joka lamauttaa silmän linssin. Tällöin tulevat verkkokalvonkuvat epäselviksi, ja sisäinen silmä, sentraalinen näköapparaatti, tekee epätoivoisia ponnistuksia saadaksensa ne tarkoiksi. Näköapparaatin kannalta on ärsyketilanne silloin samanlaatuinen kuin milloin esineet ovat luonnottoman lähellä, jolloin myös niihin akkommodoiminen vaatii vahvoja innervatioita. Mutta koska jälkimäisessä tapauksessa annettuja verkkokalvonkuvia vastaa pienempi »todellinen» eli mitattu koko kuin milloin tähystetään kauempana olevia esineitä, niin näköapparaatti myös edellisessä tapauksessa reagoi analogisesti tähän: kuta vahvempia innervatioita akkommodoiminen vaatii, sitä pienempi näkökoko (Sehgrösse).

Siis on myös esineen havaittu koko eräs kvalitatiivinen ja absoluuttinen vaikutelma, jonka muuttuminen tai muuttumatta jääminen on täydellisesti riippumaton kaikista mittauksista, mutta sitävastoin taas—aistikvaliteettien lailla— täydellisesti riippuvainen sitä synnyttävän elimen, sentraalisen näköapparaatin, sisäisestä tilasta.

Jos näinollen yhä edelleen säilytämme Galilein antaman määritelmän fysiikan objektista—joten fyysilliseen maailmankuvaan sisältyy vain muoto, koko liikunto ja lepo ynnä luku—ja edelleen eliminoimme kolmeen ensinmainittuun määreeseen sisältyvät kvaliteetit, niin huomaamme, että fyysilliseen maailmankuvaan jää jälelle ainoastaan sellaista mitä —ainakin periaatteessa—voidaan mitata; ainoastaan sellaisella olisi fysikaalista realiteettia. Tätähän näytti oikeastaan _Galilei_kin tarkoittaneen, kun hän sanoi että luonnon kirja on kirjoitettu matemaattisilla kirjaimilla.

Tästä väittämästä voidaan tehdä huomattava johtopäätös erikoisesti mitä ajan fysikaaliseen realiteettiin tulee.

Me koemme ajan eräänä »kestävyytenä» (Dauer), jota ilmaisevat sellaiset kielen sanat kuin »kauan» ja »vähän aikaa», ja eräänä tässä kestävyydessä ilmenevänä järjestyksenä, jota kieli tarkoittaa sanoilla »ensin», »sitten», »samalla», »aikaisemmin», »myöhemmin» j.n.e. Tämä eletty aika sulkee sisäänsä kaiken mitä ikinä tajunnassa on, eikä vain osan siitä kuten havaintoavaruus. Samoin kuin avaruus on annettuna samalla kertaa ja havaitaan samalla tavalla kuin näköesineet, samoin aika havaitaan tajunnassa samalla tavalla ja samalla kertaa kuin tajunsisällöt, joita se ikäänkuin hetkellisinä kuplina kiidättää pinnallaan. Nimenomaan on tajunsisältöjen ajallinen järjestys jotakin annettua samassa merkityksessä kuin itse elämykset.

Mutta tässäpä juuri ajan suuri pulma viriää. Meidän ajan käsitteemme on niin rakennettu, että me ehdottomasti kuvailemme ajan äärettömäksi, yksidimensionaaliseksi suureeksi, jossa eletty nykyisyys on ainoastaan ylimeno tämän äärettömyyden molempien puoliskojen, äärettömän tulevaisuuden ja äärettömän menneisyyden välillä. Me emme voi ajatella nykyisyyttä ilman menneisyyttä ja tulevaisuutta; niinpiankuin pidämme nykyisyyttä jonakin todellisena, täytyy meidän, siltä tuntuu, kuvailla myös tulevaisuus ja menneisyys todellisiksi jossain mielessä. Mutta missä mielessä?

Aika on, kuten huomattiin, olemassa m.m. eräänlaisena tapahtumain järjestyksenä. Jotta tämä järjestys voisi olla olemassa, täytyy tietysti niiden tapahtumain olla olemassa, joiden järjestys se on. Mutta tulevaiset tapahtumat eivät, sikäli kuin ne ovat tulevaisia eikä nykyisiä, ole olemassa, siis ei myöskään niiden ajallinen järjestys ole olemassa, siis ei mitään tulevaisuutta »ole olemassa».

Samoin on tietysti menneisyyteen nähden laita. Se että tapahtumat, jotka kerran ovat olleet todellisia, s.o. kuuluneet aktuaaliseen nykyisyyteen, meidän muistoissamme saavat ja säilyttävät eräänlaisen kvasitodellisuuden, ei tietysti muuta asiaa, sillä eihän muisti ole samaa kuin menneisyys.

Mutta ilmeisesti ajan käsitteen ja muistin välillä on syvempi yhteys. Näyttää olevan niin, että ajan käsitteen yksidimensionaalinen äärettömyys syntyy senkautta, että me muistiin, s.o. reproduktioon perustuvan mielletoimintamme kautta ajatuksissa jatkamme nykyisyyden elävää kestävyyttä, joka yksin on todellinen, sen molemmista päistä äärettömiin.

Joka tapauksessa ajan koko problemi näyttää sisältyvän kestävään nykyisyyteen. Sellaisena kuin tämä konkreettisesti koetaan, se ei suinkaan ole mikään matemaattinen piste, joka itse ulottuvaisuutta vailla vain puolittaisi ajan yksidimensionaalisen äärettömyyden menneisyydeksi ja tulevaisuudeksi. Ei näytä vallan mahdottomalta psykologisen analyysin kautta tunkeutua tähän ilmiöön pintaa hiukan syvemmälle.

Jos lausumme jonkun lyhyen sanan, esim. »ort», esiintyy tämä sana tajunnassamme yhtenäisenä kokonaisuutena, siitä huolimatta, että sen elementit ovat suksessiivisia eikä simultaanisia. Sitä ajallista kestävyyttä, jonka tällaiset tajunnassa esiintyvät suksessiiviset yhteydet täyttävät, on psykologiassa nimitetty »psyykilliseksi presenssiajaksi»; se on todellinen nykyisyys, joka meistä tuntuu kokonaisuudessaan reaaliselta: lausuessamme t-äänteen sanassa »ort», tuntuvat meistä äänteet o ja r, jotka »todellisuudessa» jo ovat olleet ja menneet, vielä miltei yhtä aistimusvoimaisilta kuin t. Tämä on psykologisesti mahdollista senkautta, että on olemassa se mitä nimitetään »primääriseksi muistiksi» ja tähän sisältyviksi »muistijälkikuviksi» eli »psyykillisiksi jälkikuviksi»: Olkoon ulkoinen ärsytys kuinka momentaaninen tahansa, niin sen keskushermostossa ja psyykessä virittämä kiihoitusaalto ei vaimene heti kun ärsytys lakkaa, vaan taantuu suhteellisen hitaasti maksimista minimiin, s.o. aistimusvoimaisuudesta muistijälkikuvan kautta tavalliseksi valjuksi muistikuvaksi, tavalliseksi mielteeksi. Saattaisi tällöin johtua olettamaan, että ehkä tuo psyykillinen presenssiaika kokonaisuudessaan sisältyykin aina esiintyvien muistijälkikuvien olemassaoloon, että suksessio todellisuudessa ehkä aina onkin simultaanisuutta, senkautta näet, että aktuaalisen ärsytyksen aiheuttaman prosessin rinnalla tajunnassa aina on sen edellä käyneitten prosessien enemmän tai vähemmän vaimentuneet muistijälkikuvat; täten esim. se että lausuessani, t-äänteen sanassa »ort» samalla olen tietoinen sen edellä käyneistä o- ja _r-_äänteistä, merkitsi vain, että lausuessani t-äänteen samalla olen tietoinen vielä melkein aistimusvoimaisista, mutta jo kuitenkin vaimentumassa olevista o- ja _r-_äänteiden jälkeensä jättämistä muistijälkikuvista. Tällainen yritys johtaa ajan elämys primäärisen muistin tosiseikasta ei kuitenkaan näytä vievän tulokseen; tarkastellaan vaan seuraavaa seikkaa. Tajunnassani sana »rot» eroaa jyrkästi sanasta »ort»; jos näiden sanain elementtien erilainen suksessio sisältyisi vain siihen, että lausuessani t-äänteen »rot»-sanassa r-äänteen muistijälkikuva olisi vaimentunut enemmän kuin o-äänteen, jotavastoin jälkimäisessä sanassa suhde olisi päinvastainen, niin pitäisi tietoisuuden näiden eri muistijälkikuvien vaimentumisasteista olla tajunnassani ainakin yhtä selvänä kuin ero »rot» ja »ort» sanain välillä—koskapa tämä fenomenaalinen ero sisältyisi juuri vain äskenmainittuun tietoisuuteen. Ilmeisesti niin ei ole laita. Tämä seikka—muuta mainitsematta—johtaa siihen käsitykseen, että eletty aika on samanlainen »Urphänomen» kuin havaintoavaruuskin näyttää olevan, että se ei ole geneettisesti muusta johdettavissa.

Millä tavalla edellä puheena olleesta psykologisesta ajasta päästään ajan fysikaaliseen käsitteeseen, jota ehdottomasti tarvitsemme? Vastaus epäilemättä kuuluu: mikäli aika on mitattavissa, on se fysikaalinen objekti. Sitä varten on välttämätöntä ensinnä sopia jostain ajan mittayksiköstä. Semmoisena voi tulla kysymykseen vain joku periodinen tapahtuma, olkoon tämä sitten planeetan kiertoliike, valonsäteen jaksottainen värähtely tai joku muu luontainen tai keinotekoinen ilmiö. Ajallinen »kestävyys» merkitsee silloin fysikaalisessa suhteessa mittalukua, joka ilmaisee, kuinka monta ajanyksikköä sisältyy jonkun toisen tapahtuman alun ja lopun väliin; ajallinen »järjestys» taas sitä vastaavaisuutta (Zuordnung) joka vallitsee tutkitun tapahtuman eri vaiheitten ja ajanmittaajana käytetyn tapahtuman eri vaiheitten kesken. Yhtä selvää kuin fysikaaliseen avaruuteen nähden on fysikaaliseen aikaan nähden, että sen täytyy olla täydellisesti relatiivinen, suhteellinen käytettyyn mittayksikköön. Erikoisesti on huomattava, että koska ajallinen kestävyys fysikaalisessa suhteessa vasta tulee määritellyksi senkautta, että tapahtuma mitataan jotakin aikayksikköä käyttämällä, ei fysikaalisessa suhteessa olisi mitään sisällystä kysymyksessä, minkälainen sitten itse aikayksikön ajallinen kestävyys on, onko se suuri vai pieni. Tässä suhteessa voidaan toistaa Poincaré'n avaruuteen nähden tekemä ajatuseksperimentti. Voidaan ajatella, että aika äkkiä rupeaisi virtaamaan tuhannen kertaa hitaammin, että yksi vuorokausi venyisi yhtä pitkäksi kuin kolme vuotta, yksi vuosi yhtä pitkäksi kuin tuhannen. On selvää, että jos tämä ajan hidastuminen koskisi yhtälailla kaikkia luonnontapahtumia, ei se olisi fysikaalisesti millään tavalla todettavissa; fysikaalisen ajan yksikön venyessä tarkalleen samassa suhteessa kuin mitattavat tapahtumat, pysyisivät relatiiviset mittasuhteet tarkalleen samoina; ainoassakaan fysikaalisessa yhtälössä ei muuttuisi mitään. Siis voidaan päätellä, että kysymyksellä, voiko fysikaalinen aika joutua moisten muutoksien alaiseksi, ei ole mitään sisällystä ensinkään. Mutta psykologiseen aikaan nähden tällainen kysymys on täysin järjellinen, sillä psykologinen aika on jotain absoluuttista eikä relatiivista. Saattaapa sanoa, että psykologisessa ajassa alituisesti esiintyy ainakin vähäisiä aiheita mainitunlaisiin muutoksiin, toisinaan tuntuu meistä aika kiitävän eteenpäin peloittavalla nopeudella, toisinaan matavan sietämättömän hitaasti. Ei tunnu mahdottomalta, että jos olisi olemassa järjellisiä olentoja, joiden elämällä olisi sellainen intensiteetti, että se kuluisi loppuun yhden meikäläisen vuorokauden kuluessa, he pitäisivät tätä suunnattomasti paljon pitempänä ajanjaksona kuin me, että he esim. eivät missään tapauksessa käyttäisi sitä ajan yksikkönä.

Tämä osoittaa, että yhtävähän kuin havaintoavaruudesta säilyy fysikaaliseen avaruuteen mitään muuta kuin mitattavan kolmiulottuvaisen kontinuumin käsite, mutta sensijaan ei niitä absoluuttisia kvaliteetteja, kuten esim. näkökoko ja näkömuoto, joita edelliseen sisältyy, yhtävähän sisältää fysikaalinen aika psykologisen ajan kvalitatiivisia absoluuttisia aineksia. Jokaisella kokemallamme ajan katkelmalla on absoluuttisen määrätynlaisen kestävyyden vaikutelma; minuutti, joka juuri on kulunut umpeen, tuntuu määrätynpituiselta riippumatta siitä, mittaammeko sen sekunneissa tai muulla tavoin. Fysikaalinen aika ei toisin sanoen ole mitään muuta kuin eräs yksidimensionaalinen kontinuum johonka kaikki mitä ikinä luonnontapahtumia on voidaan sijoittaa määrättyihin kohtiin. Jos siis otetaan yksi fysikaalisen avaruuden ulottuvaisuuksista ja fysikaalisen ajan ulottuvaisuus, niin huomataan, että nämä käsitteet periaatteessa voidaan rinnastaa keskenään—seikka, joka hämmästyttävällä tavalla on tullut ilmi Minkowskin neliulottuvaisen maailman käsitteessä, jossa—tosin imaginäärisellä luvulla julkilausuttu—aikasuure on täysin koordinoitu avaruuden kolmen ulottuvaisuuden kanssa.

* * * * *

Niin ylipääsemätön juopa kuin näyttääkin aukeavan kvaliteetittoman fysikaalisen maailman ja lukemattomissa kvaliteeteissa loistavan ja soivan välittömän kokemuksen maailman välillä, on kuitenkin merkillistä todeta, että puhtaasti psykologisten lainalaisuuksien nojalla syntynyt luontainen, havainnollinen maailmankuva kantaa runsaasti merkkejä periaatteessa samanlaisista eliminatioprosesseista kuin ne ovat, jotka ovat päätekijöinä fysikaalisen maailmankäsityksen syntymisessä. Tämä ilmenee m.m. siinä, mitenkä luontainen maailmankäsitys puhuu esineiden konstanttisesta ko'osta ja muodosta. Näköaistin predominanssista johtuu, että esineiden koko ja muoto meille näkeville merkitsee etupäässä optillista kokoa ja muotoa. Helposti jää tällöin huomaamatta, että havainnossa itse asiassa ei ole mitään konstanttista kokoa ja muotoa annettuna: jokaisen esineen näkökoko ja näkömuoto vaihtelee etäisyyden ja näkösuunnan myötä. Mutta me pidämme nämä vaihtelut pelkästään näennäisinä, ja määräämme esineen »todelliseksi» ko'oksi sen, jossa se nähdään sopivasta vähäisestä etäisyydestä ja »todelliseksi» muodoksi sen, jossa se esiintyy kohtisuorassa näkösuunnassa. Miksi juuri tämä etäisyys ja tämä perspektiivi on valittu siksi, joka muka paljastaa esineen sellaisena, kuin se »todellisuudessa» on? Yksityiskohtainen tutkimus, johon tässä ei voida puuttua, osoittaa, että tämän vaikuttavat elementaaripsykologiset prosessit, joissa kosketusaistin osuus esiintyy ratkaisevana tekijänä. Kun ottaa huomioon, että kaikki avaruuden mittaaminen viime kädessä merkitsee esineen manuellia käsittelyä, tulee tässä ilmi huomattava analogia siinä, miten sekä luontainen että fysikaalinen maailmankäsitys ajattelevat esineiden ko'on ja muodon.

Tämä analogia menee itse asiassa huomattavasti pitemmälle kuin ensi hetkessä tulee huomanneeksikaan. Meidän havaintomme ovat tosiaan monasti ikäänkuin karkeita mittauksia, kuten eräs fyysikko (Eddington) on äskettäin väittänyt. Erityiset kokeet ovat osoittaneet, että me tavallisissa oloissa olemme vallan kykenemättömät ilmaisemaan esim. mikä kymmenen metrin päässä oleva distanssi täyttää yhtä suuren osan näkökentästä, kuvastuu siis yhtä suurena verkkokalvonkuvana kuin oma eteenojennettu kätemme. Sensijaan on meidän varsin helppo tällaisessa tapauksessa ilmaista sellaista, jota ei ollenkaan havaita: suunnilleen kuinka monta kertaa pitempi omaa kättämme on kymmenen metrin päässä oleva esine. Meidän huomiomme sitoo siis kokonaan ja ehdottomasti se, mitä pidämme esineen mitattavana »todellisena» kokona, riippumatta itse aistivaikutelmasta.

Mutta vielä merkillisempää on, että itse aistivaikutelma on joutunut muovauksen alaiseksi niiden samojen psykologisten prosessien taholta, jotka määräävät m.m. sen, mitä pidämme esineiden todellisena kokona ja muotona. On helppo huomata, ettemme näe esineitä läheskään niin kuin meidän itse verkkokalvonkuvan perusteella pitäisi ne nähdä. Luotamme poispäin astuvan ihmisen kuva pienenee verkkokalvollamme puoleen, kun hän kahden metrin päästä on tullut neljän metrin päähän, mutta itse näkökoko vähenee tuskin huomattavasti; tämä tulee selvästi näkyviin vasta paljon suuremmilla etäisyyksillä. Samoin mitä näkömuotoon tulee. Tämä voidaan erikoisen havainnollisesti osoittaa suorittamalla vastaavia kokeita leikkauksen kautta näkeviksi tulleilla sokeanasyntyneillä, heidän tehdessään ensimäisiä näköhavaintojaan. Tällaiset potilaat näkevät likellä pidetyn pikkulautasen samankokoisena kuin suuren vadin, joka pidetään vastaavassa määrässä kauempana. Jos heidän edessään käännetään visiittikorttia, eivät he ollenkaan tajua, että kysymyksessä on ko'oltaan ja muodoltaan konstanttinen kappale, vaan verkkokalvonkuvan muutosten mukaisesti he havaitsevat jotain, jonka muoto lakkaamatta vaihtuu toiseksi. Vasta vähitellen syntyvät ne psykologiset (resp. sentraalifysiologiset) mekanismit, joiden vaikutuksesta suunnaton määrä muutoksia eliminoituu maailman havaintokuvasta pois. Kaikkein valtavin näistä eliminatioprosesseista on se, jonka kautta me näemme liikettä ainoastaan silloin kuin esineiden keskinäiset paikalliset suhteet muuttuvat, mutta ei sensijaan niissä lakkaamatta toistuvissa tapauksissa, jolloin silmäinliikkeiden johdosta niiden kuvat kiitävät ohi. Mitenkä tavattomasti maailma tällöin itse asiassa huojuu meidän silmissämme, se havaitaan kouraantuntuvasti vasta silloin, kun— niinkuin Stratton kokeissaan teki—linssilaitteen avulla käännetään verkkokalvonkuvat päinvastaisiksi: silloin verkkokalvonkuvat katseen liikkuessa kiitävät odottamattomiin suuntiin ja esineiden nähdään liikkuvan.

Näiden eliminatioprosessien lisäksi tulevat yhtä tärkeät assimilatio- eli täydennysprosessit, joiden kautta me joka hetki ja mitä suurimmassa määrässä täydennämme aistivaikutelmat esineiden havainnoiksi ja mielteiksi. Ajatellaan ihmistä, joka astuu puolipimeään huoneeseen. Jos kysymme häneltä, mitä hän siinä näkee, koettaa hän ilmoittaa, mitä esineitä hän luulee saamiensa epämääräisten aistivaikutelmien tarkoittavan; sensijaan hän luontaisesti ei suinkaan koeta kuvata itse näitä aistivaikutelmia. Itse asiassa havaintoamme ja tämän sisältämää ajattelua läpikotaisin vallitsee esineellinen asennoitus; s.o. me käytämme aistimuksia ja mielteitä etupäässä vain niiden funktionaalisten yhteyksien merkkeinä, joiden kautta simultaanisista ja suksessiivisista vaikutelmista rakentuvat esineiden ja niidenvälisten kausaalisuhteiden käsitteet. Saattaa sanoa, että fysikaalinen maailmankäsitys sisältää tämän, jo alkeellisessa aistihavainnossa vaikuttavan esineellisen asennoituksen puhtaaksiviljeltynä: toisaalta on eliminatioprosessit viety niiden äärimäiseen päähän, kunnes kaikki kvalitatiiviset ainekset on poistettu; toisaalta tämä maailmankäsitys valtavasti ylittää ne rajat, mitä inhimilliselle aistitoiminnalle on asetettu, tässäkin siis vapauttaen meidät subjektiivisista rajoituksista.

Viimeksi esitetty näkökohta ei luullakseni ole vailla merkitystä arvosteltaessa fysikaalisen maailmankäsityksen luonnetta.

Äärimäiseltä positivistiselta kannalta, jota fyysikkojen kesken varsinkin Ernst Mach on tarmokkaasti edustanut, on näet esitetty, että koska me olevaisesta tiedämme vain sikäli kuin se esiintyy inhimillisinä aistivaikutelmina ja muina tajusisältöisinä, ei myöskään fysikaalinen maailmankäsitys saa sisältää mitään sellaista, joka periaatteessa lankeaa aistimustemme piirin ulkopuolelle: fysiikka ei muka lopultakaan voi olla muuta kuin aistimustemme kuvailua. Tätä vastaan on minusta sanottava ennen muuta, että jos tämä vaatimus olisikin tietoteoreettisesti perusteltavissa—jota se nähdäkseni ei ole—, niin olisi sen toteuttaminen kuitenkin psykologisesti mahdoton. Tavalla, jota mikään tietoteoreettinen argumentatio ei voi muuksi muuttaa, on meidän psyykemme primitiivisimpiä havainnoltaan myöten asennoitunut siihen, että se käsittää ja käyttelee aistimuksiamme ainoastaan välttämättä oletettujen tajuamisestamme riippumattomain, todellisuuden funktionaalisten yhteyksien merkkeinä, eikä yleensä kiinnitä niihin mitään huomiota, ellei niitä voida täten käytellä ja käsittää. Toisin sanoin voidaan tämä ilmaista sanomalla, että jokainen vähäisinkin fyysillinen olio ja tapahtuma on niihin aistivaikutelmiin nähden, joiden kautta se on meille annettu, transcendenttinen siinä loogillisessa merkityksessä, että kun me lausumme jotain sen ominaisuuksista, niin ehdottomasti tarkoitamme jotakin, joka ylittää pelkän annetun vaikutelmakompleksin. Jokainen fyysillinen kappale esim. josta meillä on näkö- ynnä kosketusaistimuksia, sisältää aina, sellaisena kuin sen ajattelemme, enemmän kuin nämä: esim. me kosketamme ja näemme vain kappaleen pintaa, mutta pidämme sen sisuksen, jota emme aktuaalisesti havaitse, yhtä todellisena kuin pinnan. Kun siis fysiikka olettaa semmoista, jota periaatteessa ei voida havaita—esim. elektronit—, niin se itse asiassa menettelee periaatteessa samalla tavalla kuin luontainen maailmankäsitys, joka ehdottomasti kuvailee transcendenttisia esineitä oleviksi.

Koetin alussa osoittaa, kuinka millään kvaliteeteilla—ei myöskään niillä mitä epäilemättä sisältyy havaintoavaruuteen ja elettyyn aikaan—ei voi katsoa olevan fysikaalista realiteettia, koskapa ne ovat jotakin, joka periaatteessa ei ole mitattavissa. Johdonmukaisesti loppuun ajatellen sisältää tämä, että fysikaalinen maailmankuva oikeastaan on puhtaasti käsitteellinen—ei siis oikeastaan ollenkaan mikään »kuva», vaan eräs käsitekompleksi. Tämän koetan lopuksi osoittaa.

Monet fyysikot ovat kuvailleet, että meidän korkealle kehittynyt luonnonkäsityksemme pitäisi paikkansa myöskin sellaisten olentojen maailmassa, jotka olisivat rakennetut kokonaan toisin kuin me ja joiden aistikvaliteetit siis olisivat kokonaan toiset kuin meidän. Mutta tämä on mahdollista vain sikäli kuin kaikki kvaliteetit on eliminoitu fyysillisestä maailmankäsityksestä pois. Sillä kaikki kvaliteetit, joiden keräymänä todellisuus meille kuvastuu, ovat meidän psyykillisestä organisatiostamme riippuvaisia ja sellaisina tykkänään subjektiivisia—myöskin ajan ja avaruuden kvaliteetit, ja ainoastaan se että näiden annettujen kvaliteettien kesken vallitsevat juuri nämä suhteet, on jotakin, joka ei mitenkään voi saada selitystä meidän organisatiostamme. Esim. elektromagneettisten värähdysten käsite, jonka kautta me ilmaisemme valo-, lämpö- ynnä sähköilmiöitten lainalaisia funktionaalisia suhteita, saattaisi toisella tavalla rakennetulle olennolle merkitä vallan toisia kvaliteetteja, mutta mikäli heidän maailmansa olisi samojen peruslakien alaisina kuin meidän johtuisivat he tästä huolimatta välttämättä samoihin elektromagneettisiin lakeihin kuin me.

Uskon, että ne tietoteoreetikot ovat oikeassa, jotka väittävät, että kaikki mikä on olemassa on kvalitatiivista, että mitään puhtaasti kvantitatiivista maailmaa ei voida ajatella. Sillä, kuten minusta näyttää, jokainen kvantiteetti on lopulta eräs todellinen tai oletettu mittaluku (tai sellaisten systemi), ja luvut ovat abstraktisia käsitteitä eikä konkreettista todellisuutta. Mutta juuri tällaisena käsitteellisenä systeeminä, ja ainoastaan sellaisena, saattaa eksaktisella maailmankäsityksellä olla kantavuus, joka valtavasti ylittää inhimillisen kokemusmahdollisuuden satunnaiset rajat. Se ei saattane olla mikään transsubjektiivisen todellisuuden adekvaattinen kuva, koska kaikki todellinen täytynee olettaa kvalitatiiviseksi ja konkreettiseksi ja tämä maailmankäsitys on käsitteellinen ja abstraktinen. Meille tämä maailmankäsitys saa definitiivisen sisällyksen senkautta, että se ilmaisee määrättyjä funktionaalisia suhteita siinä konkreettisten kvaliteettien materiaalissa, joka meidän maailmamme on. Mutta tämä materiaali saattaisi olla vallan toinen ja maailmankäsitys kuitenkin olla oleellisesti sama, ainoastaan sen konkreettinen tulkinta olisi toisenlainen. Tämä näyttää olevan m.m. Helmholtzin ajatuksen ytimenä, kun hän ajatteli, että meidän eksaktinen tietomme ei sisällä mitään transsubjektiivisen todellisuuden kuvia, vaan ainoastaan sen käsitteellisiä symboolisia merkkejä, joiden muodostaman systemin avulla me voimme teoreettisesti ja käytännöllisesti vallita olevaista—ainakin jossain määrin.

(Aika 16, 231-243)

* * * * *