I
LYIJYKAMMIO
— Taateleita! Arbuusia! Krimin omenia!
Pieni matalakattoinen kamari oli täynnä lääkkeiden ja sairasvuoteen lemua. Viheriävarpunen hyppeli häkissään levottomasti edes takaisin, kynttiläjalkojen lasiset kalvostimet kilisivät itsestään ikäänkuin näkymättömien käsien koskettamina, ja ahdas ilmareikä ikkunan luona ulvahteli välistä aivan kuin kaikki kuolleiden henget olisivat sen ulkopuolella iloaan pitäneet. Talvinen aurinko oli juuri mennyt mailleen, sen jälkeenjättämä soihtu valaisi huoneen kelmeällä, kaamealla valolla, joka heijastui peilistä kattolamppuun, kattolampusta lääkepulloihin, lääkepulloista jokaisen huoneessa olijan kasvoille, jättämättä mitään paikkaa peittoon. Oli kuin olisi kalma itse tehnyt tuloaan tähän tuskasta ja ahdistuksesta väräjävään ilmapiiriin.
— Taateleita! Arbuusia! Krimin omenia!
Äiti heittelihe rauhattomasti vuoteellaan. Kumartuneena hänen ylitsensä seisoi Anni, joka pyyhki hänen otsaltaan kylmän hien pisaroita ja piti huolta, etteivät väkevät sinappikääreet päässeet hänen ympäriltään liukumaan. Kun Erkki heitä molempia sängyn pääpohjista katseli, näytti hänestä aivan kuin olisi Anni ollut jättiläisnainen, joka vuoren kolosta löytämäänsä sairasta lasta henkiin herätteli.
Äiti oli käynyt niin kummallisen pieneksi ja vähäpätöiseksi. Koko tuo suonikas, jäntevä ja ikäänkuin terävistä luunystyröistä kokoonpantu ruumis, joka niin kauan oli kärsinyt, taistellut ja ainoastaan jonkun salaperäisen mahtikäskyn voimasta pystyssä pysynyt, oli nyt taudin hivuttavan tuskista vetäytynyt yhteen käppyrään ja näytti peiton alla niin surkean vaivaiselta ja hauraalta kuin posliininukke, jota vaikutusta vielä valkeat kädet ja läpikuultaviksi käyneet kasvot enensivät. Esiinpistävä leuka tunki punakukkaisen peiton alta kuin piikki; ohut kyömynenä ja törröttävät poskipäät muodostivat sen kanssa ristin, jonka yli harvat hapset hopeaisena sädekehänä kohosivat.
Ja tämän ristin alla korisi ja sorisi, koko tuo heikko, hauras ruumis ritisi ja ratisi, jokainen hengitys toi mukanaan ikäänkuin kymmenen pienen pyypillin äänen, ja välistä ilmestyi äidin suulle suuri, ymmyrkäinen vesikupla, johon auringonlasku tuolta ulkoa kaameana, kimmeltävänä taittui. Heijastuivat siihen hetkiseksi ympärillä olevat esineet, Annin käsivarsi, ikkuna, Erkki itse sekä palanen talvista maisemaa, luminen metsänranta ja sen yli kohoava maalaiskirkon tapuli, kaikki mikroskooppisessa koossa ikäänkuin kangastuksena kääpiöiden leikkitanterilta. Sitä kesti vain hetkisen, mutta se uudistui kohta jälleen, eikä Erkki voinut olla astumatta lähemmäksi ja erikoisella mielenkiinnolla tätä elämän taikalyhtyä kuolevan suulla tarkastamatta.
— Taateleita! Arbuusia! Krimin omenia!
Äiti oli muuttunut lapseksi jälleen. Hän, vararikon tehneen kauppiaan tytär suuresta rantakaupungista, joka vihdoin oli joutunut naimisiin köyhän maalaislukkarin kanssa syrjäiseen sisämaan pitäjään, houraili nyt kaikista niistä herkuista, mitä hän aikoinaan oli isänsä myymälässä nähnyt! Hän, joka pitkän elämänsä aikana ei ollut pannut penniäkään hukkaan, joka oli kituuttanut ja koonnut, raatanut ja rehkinyt, jonka saituus oli tullut sananparreksi koko tienoossa ja jonka tarkastettaviksi pitäjän eukot eivät voipyttyjään koskaan ilman suurta sydämen vavistusta tuoneet, hän lepäsi nyt vuoteellaan ja uneksi yltäkylläisyydestä, jota ei tänne kaukaiseen metsäseutuun tällä hetkellä mitenkään voitu saada eikä missään tapauksessa ilman suurempaa kukkaron kulua!
Hänen päänsä pohjat olivat täynnä rusinoita ja manteleita, suuri rinkiläkimppu killui hänen vuoteensa yläpuolella, tuolilla hänen vierellään oli kahvikuppi täynnä siirappia, johon oli vehnäjauhoja sekoitettu, ja hänen toinen kätensä sulki vielä kouristuksen tapaisesti sisäänsä palasen sitä suklaakakkua, joka häntä varten oli eilen kyläpostin kerällä läheisestä kauppalasta tuotettu. Hänen mielitekojaan oli Erkki kotiin tultuaan kokenut täyttää mikäli mahdollista, murennellut vähäiset rahavaransa, kiertänytpä vielä pitäjän herrastalotkin pyytelemässä sitä, mitä äidin kullakin hetkellä teki mieli. Mutta äiti keksi aina uusia tarpeita, hän tuskin katsahti siihen, mitä hänelle tarjottiin, kaupungista tilatut laatikot lepäsivät melkein koskemattomina porstuassa ja marmelaadit olivat maistuneet hänestä kuin laho puu.
Hän ei tiennyt itsekään mitä hän tahtoi, mutta hänessä oli sairautensa aikana herännyt ääretön nautinnon himo. Oli ikäänkuin hän nyt, viimeisillään, olisi tahtonut maistaa kaiken maailman herkut ja saada osansa siitä elämän makeudesta, josta hän terveenä ollessaan oli niin vähän tiennyt ja välittänyt. Viiniä hän tahtoi, hyytelöä hän tahtoi, kermassa ja sokerissa uiskentelevia kesämansikoita hän tahtoi, ja nyt oli hän vihdoin ruvennut tahtomaan taateleita, arbuusia ja Krimin omenia!
Onnettomuudeksi ei niitä Erkin laatikoissa ollut. Jokainen äidin huuto soi kuin epätoivoisen valitus pohjattoman kuilun syvänteestä. Hän oli kuin valkeutta kohden käsiään ojenteleva, hän oli varma siitä, että hän paranisi, jos hän vaan saisi sitä, minkä hän niin selvästi silmiensä edessä näki ja jonka tuoksun hän jokaisella hermonsa päällä tunsi. — Erkki oli jo ruvennut laskemaan mielessään, kuinka kauan näiden herkkujen saanti pääkaupungista kestäisi. Sillä vaikka hänen rahavaransa olivat arveluttavasti vähentyneet, piti hän velvollisuutenaan täyttää äidin mielihaluja viimeiseen saakka, kaikista Annin varotuksista huolimatta.
— Taateleita! Arbuusia! Krimin omenia!
Äiti houri vuoteellaan. Ne olivat nuo kaksi hänen vanginvartioitaan, niiden ilo oli kiusata häntä. Ne estivät häntä muun muassa kirjoittamasta piispalle, jonka hän kerran oli pappilassa nähnyt, joka oli häntäkin kädestä puristanut ja niin ystävällisesti hänen kanssaan pakissut, ja joka varmaankin olisi lähettänyt hänelle sen, mitä hänen sydämensä halusi, jos tuo hyvä, rakas, kunnianarvoisa piispa vain olisi tietänyt, missä hädässä hänen vanha ystävänsä lukkarin muori oli. Mutta ne eivät sallineet hänen kirjoittaa, nuo kaksi, ne eivät päästäneet hänestä mitään tietoa ulkomaailmaan. Ne olivat päättäneet kiusata hänet kuoliaaksi ja periä hänen kultakellonsa ja vihkimäsormuksensa, joita hän lukitussa kotelossa syvällä patjan alla säilytteli. Kentiesi olivat ne jo saaneetkin jotakin, kentiesi oli piispa lähettänyt jo jotakin, vaikka sitä ei näytetty hänelle? Ainakin olisi hänen yhdeksänkymmenenvuotiaan tätinsä suuresta rantakaupungista pitänyt lähettää hänelle jotakin, — täti, joka tiesi hänen sairaudestaan, joka oli aina lapsena ollut niin hyvä häntä kohtaan ja jonka luona hän oli monta viikkoa isän vararikon jälkeen asunut. Mutta ei, hänelle ei näytetty mitään, hän ei saanut mitään, nuo kaksi olivat tehneet liiton häntä vastaan, ne olivat häntä voimakkaammat. Hän ei voinut mitään heidän väkivaltaansa vastaan, hän oli sairas, hänen täytyi maata hiljaa sängyssä, hänen täytyi kärsiä kaikki, nähdä kaikki. Mutta hän ei saanut olla mitään huomaavinaan, sillä muussa tapauksessa olisivat ne voineet hyökätä hänen päälleen, tukehduttaa hänet ja ottaa heti hänen kultakellonsa ja sormuksensa.
Se ei saanut tapahtua. Hän oli päättänyt elää vielä kauan, kauan, ja syödä paljon makeisia. Siksi hän ei saanut heitä suututtaa, siksi hän ei saanut sanoa heille suoraan, mitä hän heistä ajatteli. Aikoja sitten hän oli nähnyt heidän lävitsensä ja ymmärtänyt ne salaiset merkit, joita he toisilleen tekivät, kun vaan luulivat hänen silmäluomensa ummistuneen.
Oli aivan luonnollista, että ne rakastivat toisiaan, nuo kaksi, että ne odottivat vain hänen kuolemaansa, nuo kaksi; ne aikoivat asettua tähän hänen taloonsa ja elää niinkuin mies ja vaimo. Taikka ehkä ne jo elivätkin, ehkä ne jo olivat kauan eläneet? Hän oli heille vaivaksi, hänen sairautensa rasitti heitä, hänen yölliset hourailunsa olivat tärvelleet heiltä kukaties montakin salaista hetkeä ja hänen keuhkojensa kymmenet kimeät pyypillit soittivat heidän korvaansa pahan omantunnon ääntä yöt päivät, yöt päivät. Siksi ne häntä niin vihasivat, siksi ne hänen kuolemaansa niin odottivat. — Mutta hän ei tahtonut kuolla. Hän tahtoi tärvellä heiltä niin monta salaista hetkeä kuin mahdollista. Hän tahtoi panna kiusan vasten kiusaa ja omalla olemassaolollaan niin kauan kuin mahdollista huutaa vastalauseensa tätä luvatonta yhteyttä vastaan, jota hänen ympärillään harjoitettiin. Sen tiesivät, nuo kaksi, siksi ne olivat niin varoillaan, nuo kaksi, siksi ne aina niin nopeasti kiiruhtivat hänen vuoteensa ääreen katsoakseen, oliko hän todellakin kuollut. — Hän ei ollut tavannut heitä vähimmästäkään pahasta, ne olivat viisaita, nuo kaksi, ne tiesivät, että hän vakoili heitä, ja ne osasivat ulkokultaisuudellaan peittää kaikki sisällisen häpeänsä merkit. — Ja noista kahdesta oli toinen hänen poikansa ja toinen hänen miehensä veljen tytär järven toiselta puolen!
— Sinä saat, äiti, sinä saat. Jo viikon päästä ovat halajamasi herkut täällä.
Erkki se oli, joka näin koki lohduttaa äitiään. Hänelle olivat nuo lakkaamattomat huudot käyneet aivan sietämättömiksi, hänen korviansa huumasi ja hänen hengityksensä oli tukahtua tässä sairaan houreiden ja lääkelemujen painostamassa ilmakehässä. Kuitenkaan ei hänellä ollut tarmoa edes sen verran, että hän olisi päässyt paikaltaan liikkumaan. Tuo kelmeä, tulvehtiva valo ikkunasta sokaisi hänen sieluansa, pitkien, valvottujen öiden hermojännitys oli laskeutunut hänen niskaansa rautaiseksi renkaaksi, hänen sydämensä säpsähti joka kerta kuin hän näki äidin pään retkahtavan hervottomana; hänen jalkansa horjuivat ja hän olisi kaatunut, ellei hän olisi pitänyt kiini sängynpatsaasta ja tähdännyt silmänsä vain seuraamaan niitä vesikuplia, jotka äidin suulle aika ajoittain kohosivat. Samalla toistivat hänen huulensa koneellisesti:
— Sinä saat, äiti, sinä saat. Jo viikon päästä ovat halajamasi herkut täällä.
Anni liikkui huoneessa yhtä tyynesti kuin ennenkin. Häneen ei näyttänyt tämän hetken ahdistava mieliala vähintäkään vaikuttavan. Hänen tummat silmänsä kiilsivät yhtä kirkkaina kuin ennenkin, hänen jäntevä, kukoistava vartalonsa taipui yhtä varmasti kuin ennenkin, eikä hänen käsivarressaan voinut huomata minkäänlaista vavistusta. Hän korjaili äidin patjoja, pakotti hänet puoli väkisin ottamaan lääkkeitä, pyyhki hikeä äidin ruumiilta, kaikki yhtä tyynellä ylemmyydellä kuin hän olisi posliinivauvaa käsitellyt. Mutta hänen silmiensä välissä oli syvä ryppy ja hänen huulensa olivat tiiviisti yhteen puristetut.
Välistä koski hänen kyynärpäänsä Erkkiin, välistä koko hänen käsivartensa. Se tuntui olevan hyvin kiinteä ja luja.
Erkin mielestä oli koko hänen käytöksessään jotakin niin ankarata, kovaa ja armotonta. Hän kohteli äitiä aivan liian käskevästi ja tunteettomasti. Erkki itse tunsi itsensä hänen rinnallaan niin heikoksi ja avuttomaksi, että hän ei voinut parhaalla tahdollaankaan torjua päältään eräänlaista vihamielisyyden vaistoa, joka oli häntä joskus ennenkin Annin seurassa vaivannut. — Oli hetkisen kuin olisivat äiti ja poika tunteneet itsensä liittolaisiksi, kuin olisivat he pitäneet yhtä, kuin olisi täällä ollut kaksi sairasta lasta, joita tuo kolmas, jättiläisnainen järven toiselta puolen, hoiteli, holhoeli.
— Erkki, eikö sinun olisi parasta mennä hetkiseksi levähtämään? Sinä näytät mielestäni niin väsyneeltä.
Oli jo tullut hämärä. Auringonlasku tuolla ulkona oli jo lakannut loimuamasta, kaikki esineet huoneessa olivat verhotut puolipimeään, ainoastaan äidin kasvoille lankesi vielä kalpea kajastus. Hänkin näytti hyvin väsyneeltä, mutta hänen huulensa toistelivat yhä itsepintaisesti sitä, mitä hänen sydämensä toivoi.
Erkki ohjasi askeleensa koneellisesti viereiseen huoneesen. Anni seurasi häntä, laittoi päänalaisen hänelle sohvan nurkkaan kuin pienelle lapselle ja peitti hänet omalla saalillaan. Pimeässä tapasivat heidän käsivartensa jälleen toisiaan. Sitten hän meni takaisin äidin luo, joka sillä välin oli noussut puoli-istualle vuoteessaan.
Erkki jäi yksin. Hänen silmänsä painuivat umpeen, rautainen rengas hänen takaraivossaan lamautti kaiken tahdontoiminnan häneltä, vaikka häntä hävetti hänen oma heikkoutensa, vaikka hän ei Annin tähden olisi tahtonut kiusallakaan nukkua. Hänestä tuntui kuin olisi kaikki hänessä äkkiä seisahtanut, kuin olisi sydän lakannut sykkimästä, veri virtaamasta asettunut, ja syntynyt hänen ympärillään hiljaisuus niin suuri ja syvä, että hän pelkäsi sitä pienimmälläkään sormenliikkeellä häiritä. Oli kuin olisi hänen sydämensä kohdalla ollut piripintainen malja, jonka pieninkin heilahdus voi saada yli reunojensa läikähtämään. Taikka ehkä se olikin tyhjyyttä, halvaantumista kuoleman edellä, rauhaa, jonka pyörryttävästä onkalosta ei enää mitään tietä päivän valkeuteen ollut.
Ainoat, jotka eivät tajuansa kadottaneet, olivat kuulohermot. Ne seurasivat jännitettyinä jokaista liikettä viereisestä huoneesta, suurensivat jokaisen äänen ja soittelivat hänen aivoihinsa säännöllisellä tahdilla:
— Taateleita! Arbuusia! Krimin omenia!