II
RAHA
Kymmenen, kaksikymmentä, kolmekymmentä …
Äiti oli parempi. Hän voi istua sängyssään ja pureskella piparikakkuja. Tuli räiskyi uunissa, talvinen aurinko paistoi huoneesen, viheriävarpunen visersi ja näytti oikein hauskalta tällä kertaa tuossa pienessä, matalassa kamarissa, jonka ikkunalla, samoin kuin salinkin "Kristuksen verenpisara" kukki. — Muita huoneita ei talossa ollutkaan.
Erkki laski rahojaan ikkunan ääressä. — Neljäkymmentä, viisikymmentä …
Myöskin maantielle näytti lukkarinlesken pieni tupa hyvin herttaiselta. Punaisine seinineen ja valkeine ikkunalautoineen kohosi se kinoksien keskellä niinkuin mikäkin lasten leikkimaja, pari kuusta oven pielessä antoi tukea sen ääriviivoille ja kattotorvesta kierrättelevä savupatsas hymyili niin ystävällisesti harvoille ohikulkijoille. Räystäs oli tosin hiukan ränsistynyt ja tuuliviiri katolla kieroon kääntynyt, mutta muuten näytti talo vielä varsin muhkealta. Kaikissa tapauksissa se erosi seudun talonpoikais-asunnoista, vaikka se olikin vanha ja vaikka sen hirsissä seinätoukat iloisesti riksuttivatkin.
Pienen puutarhan ja pihamaan ympärillä oli taketti. Se oli tosin nyt lumen peitossa, mutta kaksi kallistunutta portinpylvästä ja rivissä kasvavat pihlajat, joiden marjatertut näin auringon valossa paistoivat aivan tulipunaisilta, huomauttivat heti vieraallekin, että tässä tupasessa ei asunut pelkkää roskaväkeä.
Kuusikymmentä, seitsemänkymmentä, kahdeksankymmentä …
Äiti jutteli terveempänä ollessaan lakkaamatta. Se oli melkein vieläkin hirveämpää kuin hänen hourailunsa ja makeisten kaipuunsa. Joka toisen lauseen perästä sanoi hän aina "noh?" ja siihen piti aina vastata jotakin. Ensi päivinä kotiintulonsa jälkeen oli Erkki ollut oikein iloissaan äidin puhetulvasta, ja koettanut keskustella hänen kanssaan kaikista maailman asioista, myöskin omistaan. Mutta pian hän oli huomannut, ettei äiti kaivannut niinkään paljon puhekumppania kuin kuulijaa.
Äidin muisto oli taudin aikana merkillisesti teroittunut. Hänellä oli päivät pitkät maatessaan ollut aikaa ajatella kaikkea. Hänen mieleensä johtui jos mitäkin juttuja tuolta kaukaisesta rantakaupungista, jossa hän oli lapsuutensa ja nuoruutensa viettänyt. Kaikki hänen entisen elämänsä tapaukset esiintyivät nyt hänelle niin uudessa ja kummallisessa valaistuksessa, että hänen piti välttämättä saada kertoa niistä ja että häntä välttämättömästi piti jonkun aina kuunnella. Se ei ollut usein niinkään helppoa, sillä se mitä äidillä oli kerrottavaa, oli enimmäkseen mitä joutavanpäiväisintä lajia, mitättömiä seura-elämän juoruja, juttuja vanhoista, ammoin manalle menneistä sukulaisista ja tuttavista, erittäinkin heidän avioliitoistaan.
Erkkiä kiusasi tämä äidin alituinen, tyhjäsisältöinen loruaminen äärettömästi. Äiti esiintyi sen kautta hänelle niin epämiellyttävänä, poroporvarillisena. Hän ikäänkuin astui alas siltä korkealta ja pyhältä jalustalta, missä hänen paikkansa Erkin mielestä oikeastaan oli, ja muuttui takaisin siksi vähäpätöiseksi kauppiaan tyttäreksi ja siksi vielä vähäpätöisemmäksi maalaislukkarin leskeksi, josta Erkki oli hänet parhaiden ajatustensa papittareksi kohottanut. Äiti teki Erkin mielestä niin väärin itseään kohtaan ja vielä verisemmästi väärin Erkkiä kohtaan, paljastamalla näin henkisen köyhyytensä kaikessa alastomuudessaan.
Yhdeksänkymmentä ja sata. Sataviisikymmentä, kaksisataa …
Kuinka kalliita olivatkaan hänelle nämä rahat ja millä hän ne takaisin maksaisi! Mitä vaikeuksia olikaan niiden hankkiminen hänelle tuottanut ja mitä nöyryytyksiä! Juosta hän oli saanut pitkin pitäjää, vippailla sekä herroilta että talonpojilta, uudistaa vanhoja, laiminlyötyjä tuttavuuksia, hymyillä ja olla ystävällinen. Ajat olivat huonot, rahaa vähän, toiset olivat antaneet vähästään, toiset olleet antamatta. Kauppiaassa hän oli saanut käydä, ja nimismiehessä, pappilassa ja kunnallislautakunnan esimiehen luona, istua sohvan nurkissa ja kertoa Helsingin kuulumisia, samalla kuin tämä yksi ainoa, tärkein sanottava poltti hänen kielellään. Myöskin Annin isän luona hän oli käynyt järven toisella puolen.
Hän tarvitsi välttämättä nämä rahat. Koko hänen aineellinen olemassaolonsa riippui niistä. Oli langennut pääkaupungissa eräs paperi, jota ei enää voinut uudistaa. — Millä hän ne takaisin maksaisi? Sen jälkeen kuin hänen lehtensä oli lakkautettu, ei hänellä ollut enää mitään vakinaisia tuloja. Sitten oli vielä tullut äidin äkillinen huonontuminen, matka tänne maan sydämeen, kodin köyhyys ja lääkärinmaksut. Jos tämä vekseli olisi päässyt lankeamaan, olisi kaikki ollut hukassa. Nyt kestäisi hänen luottonsa vielä vähän aikaa, mutta sitten … sitten? Mikä tulisi hänelle neuvoksi kevääsen, mikä kesään mennessä?
Erkki ei jaksanut ajatella enempää. Hän oli miettinyt liian paljon näitä rahoja, valvonut yöt vuoteellaan, laskenut ja laskenut; päivinkin olivat numerot hänen päässään pyörineet. Milloinkaan ei asioiden hoito ollut näin lujalle ottanut. Pääkaupungissa edes näki rahaa, tapasi tuttavia, oli tilaisuudessa ansaitsemaan. Täällä maalla oli aivan hukassa… Jo oli hän pitänyt itseään menneenä miehenä, ystävien ylenkatsomana, rappiolle joutuneena, ilman paikkaa, ilman toimeentuloa, ilman vähäisintäkään tulevaisuuden toivoa. Kaikki oli riippunut näistä rahoista.
Kolmesataa, neljäsataa, viisisataa …
Anni nousi päivällistä laittamaan. — Nyt hän tiesi myös, mitä varten Anni ei kotonaan viihtynyt, miksi hän mieluummin eli täällä sairaan tätinsä hoitajattarena. Pimeä ja likainen oli ollut sukulaistalo järven toisella puolen, setä oli mennyt uusiin naimisiin, nainut entisen karjakkonsa, raa'an ja röyhkeän näköisen. Yhdessä ne nyt rahaa kokosivat, yhdessä entisen emännän lapsia nälällä kiusasivat. Annin oli heti alussa täytynyt keskeyttää seminaarinsa.
Ja äkkiä, ikäänkuin kahden pilven raosta, välkähtivät Erkin mieleen syksyiset, saviset pellot, perunannosto, pieksusaappaat ja käärityt, likaiset helmat. Niiden viereen ilmestyi läävä, hyllyvä, rapakkoinen tanhua, lantaläjä ja rappeutunut kuisti. Sielläkö oli nyt Annin maailma, sellainenko hänen kultainen kotinsa?
Erkin täytyi keskeyttää rahanlukemisensa. Hän laski setelipakan kädestään pöydälle ja katsoi ulos ikkunasta. — Talvinen aurinko paistoi pitkin kimmeltäviä hankia, pihlajasta varisi lumi, tilhiparvi pyrähti tulipunaisten marjojen sekaan. Tuolla kauempana, kautta loivien lakeuksien kohosivat hänen kotikylänsä talot, näkyivät sieltä punamullatut seinät ja ystävälliset, kultaiset savupatsaat. Kaikki keskeltä valkeiden kinosten, kaikki hohteessa härmäisen talvipäivän.
Että hän ei ollut tullut tuota ennen ajatelleeksi! Kenties olikin se, mikä hänelle oli kuolema, Annille elämä, se, mikä hänelle harmaja todellisuus, Annille pitkä pilvenranta. Kenties sulkivat nämä ahtaat seinät, joiden välissä Erkki oli ollut niin monta kertaa tukahtumaisillaan, sisäänsä kaiken sen, mikä Annille vielä merkitsi vapautta, elämää ja päivänpaistetta? Kenties olivat äidin houreet, tuskanhuudot ja tyhjä loruaminen hänelle suloista soitantoa sen rinnalla, mitä hän kotonansa kuuli? Kenties oli tämä talo, tämä kirkonkylä, nämä ihmiset hänelle viimeinen punainen rantu siinä harmaassa kankaassa, jonka hänkin tunsi yhä ahtaammalle sydämensä ympäri kääriytyvän?
Erkki mietti ja mietti. Annin kohtalo esiintyi hänelle äkkiä niin äärettömän surettavana ja säälittävänä. — Tietysti oli se niin, tietysti oli Anni juuri sen vuoksi niin alttiisti kiirehtinyt äitiä hoitamaan. Mutta äidin kuoleman jälkeen? Mitä Anni sitten tekisi? Silloin olisi hänelle kaikki lopussa. Painuisi viimeinen päivänjuova hänen mielestään, pakahtuisi sydän, seisoisi pimeys sekä edessä että takana …
Mitä oli Anni Erkille? Ei mitään. Tuskin tuttava serkku, hämärä lapsuuden muisto, jonka hän nyt äkkiä oli äidin sairasvuoteella tavannut. — Kuitenkaan ei Erkki voinut olla itselleen myöntämättä, että Annin läsnäolo vaikutti häneen merkillisen voimakkaasti. Annin koko olennossa oli jotakin niin tervettä ja alkuperäistä. Hänen tyynissä, viisaissa silmissään, jotka kiilsivät kuin kaksi mustaa viinimarjaa, omasta tiukkuudestaan tipahtamaisillaan, kuvastuivat aivan toiset elämän arvot kuin ne, joiden etsimiseen Erkki oli nuoruutensa parhaat vuodet kuluttanut, ja hänen voimakkaan vartalonsa uumenissa uhkuivat aivan toiset ilot ja ihanteet kuin ne, joita Erkki oli tottunut ihmisen korkeimpina pitämään. Hän kuului sittenkin tähän karkeaan, jokapäiväiseen, elämän ensimäisten viettien, leipähuolten ja suvun jatkamisen maailmaan, jonka surkastunut perikuva äiti oli, mutta joka Annissa kukki vielä täydessä kukoistuksessaan. Hänkö itkisi elämän harmautta, hänkö viimeistä päivänjuovaa sydämessään säilyttelisi!
Kuusisataa, seitsemänsataa, kahdeksansataa …
Erkki jatkoi hermostuneena lukemistaan. — Kaikkea hän mielessään kuvittelikin! Anni tietysti oli täydellisesti tyytyväinen elämäänsä, sekä järven tuolla että tällä puolen. Miksi hän sieltä oli äitiä hoitamaan tullut, oli hänen oma salaisuutensa. Myöskin oli mahdollista, ettei siinä mitään salaisuutta ollut. Ehkä oli se tapahtunut yksinkertaisesti sukulaisrakkaudesta. Tuollaisilla kovilla, jokapäiväisillä luonteilla oli tavallisesti hyvinkin hellä sukulaisvaisto. Erkillä sitä ei ainakaan ollut, mutta hän ei ollutkaan mikään kova ja jokapäiväinen luonne.
Tietysti oli Anni säälittävä, tietysti olisi Erkin ollut velvollisuus valistaa Annia. Hän ei ollut vain aivan varma siitä, oliko Anni kykenevä vastaanottamaan niitä tiedon ja korkeamman elämän-ymmärryksen muruja, jotka hänen helmaansa näin odottamatta tipahtaisivat. Eikä hän ollut aivan varma, oliko Anni halukaskaan… Anni oli niin kummallisesti kaksinainen. Hän voi aivan vakavasti kuunnella Erkin puheita, mennä myötä, ymmärtää ja lämmetä niin, että Erkki todellakin luuli jo onnistuneensa herättämään hänessä rehellistä pyrkimystä parempaan. Mutta sitten tuli jälleen väliin joku jokapäiväinen askar ja silloin oli Anni kokonaan muuttunut… ikäänkuin maailmassa ei olisi muita tärkeitä asioita ollutkaan kuin aamiainen, päivällinen ja illallinen, ja tuo kirottu veitsien ja kahvelien kalistaminen! … Erkki oli varma siitä, ettei Anni tälläkään hetkellä ajatellut muuta kuin ettei riisiryynipuuro pohjaan palaisi. Se oli aivan hirveätä.
Juuri tuota Annin varmuutta oman maailmansa oikeutuksesta olisi Erkin niin kovasti tehnyt mieli järkyttää. Olisi ollut niin hauska saada hänet horjumaan, epäröimään ja vihdoin hädissään häneen, Erkkiin, niinkuin henkiseen tukeensa tarrautumaan. Vaikka Erkki periaatteesta olikin kaiken pintapuolisen kansanvalistuksen vihamies, täytyi hänen tunnustaa itselleen, että hänellä tässä oli edessään työkenttä, joka ei ollut hänelle niinkään vastenmielinen. — Toisestakin syystä olisi Erkki kernaasti lähestynyt Annia. Hän oli lukevinaan Annin silmissä salaista nuhdetta siitä, että hän niin kauan oli elänyt ainoastaan itselleen ja äitiään pääkaupungista pitäen niin vähän avustanut. Kun Anni vaan kerran pääsisi hänen henkisten rikkauksiensa perille, olisi hän varmaankin samalla huomaava, miten aiheeton hänen hiljainen soimauksensa oli.
— Noh?
— Niin, äiti.
Äidin kieli kävi lakkaamatta. Tyhjiä loruillen ja piparikakkua hampaattomassa suussaan maiskutellen, oli hän siinä sängynlaidalla kääpiönkaltaisena käpöttäessään niinkuin mikäkin elämän irvikuva. Par'aikaa kertoi hän juuri erästä juttua ijäkkäästä aatelisneidistä, joka oli mennyt naimisiin oman renkinsä kanssa. Välillä nauroi hän käheästi. — Erkki kuunteli vain puolella korvalla, mutta hän kuuli kuitenkin. Ja jälleen tunsi hän mielensä painostuvan, turhaksi kaiken työnsä ja taistelonsa.
Siinä se oli, se suuri, se väkevä, se harmaa, jota hän oli ikänsä päältään torjunut, jonka peitseen hän oli punaisimman sydänverensä vuodattanut ja jonka hän jo oli luullut kauas karkoittaneensa. Se istui nyt tuossa hänen ääressään, irvisti häntä vastaan oman äidin ikenistä, levitti kolkot siipensä hänen ylleen ja tahtoi estää hänet hengittämästä. Eikö hän itsekin kuulunut tähän maaperään, eivätkö hänenkin syvimmät juurensa olleet täällä? Turhaa oli enää pyrkiäkään täältä pois, tuhannet säikeet kiinnittivät häntä tänne, veren ja vanhojen muistojen kahleet, kovat kuin rauta. Ei, ei koskaan onnistuisi hänen niitä enää rikkoa! Eikö ollutkin parasta panna silmänsä kiini ja vaipua, vajota maan matalan poveen, kotoisen maailman tasalle? Mikä oli hän, että hän päänsä pystympänä pitäisi ja heimoansa halveksuisi, — säälisi kaikessa tapauksessa?
— Jumalan kiitos! Summa oli täysi. Hän oli jo laskiessaan peljännyt sitäkin, vaikka hän kyllä ennenkin oli laskenut rahat. Olisi sittenkin voinut puuttua jotakin, olisi jälleen alkanut sama juoksu ja rehkiminen. Ei puuttunut mitään. Nyt ei muuta kuin setelit kiireesti kirjekuoreen ja sitten postiin. Postimies voisi kaupungissa vaihtaa ne suuremmiksi rahoiksi.
Samassa tuli Anni käskemään häntä keittiöön. Siellä oli joku, joka etsi Erkkiä. Erkki jätti setelitukun pöydän nurkalle ja meni. — Se oli kutsu kirkonkylän kauppiaan luo yksinkertaisille illallisille.
Erkki palasi takaisin ja huomasi heti, että rahat pöydällä eivät olleet samassa järjestyksessä, mihin hän ne oli jättänyt. Hän laski ne uudelleen. Aivan oikein, kaksi punalaitaa oli kadonnut. Oliko tuuli ne vienyt? Tuuli kaksois-ikkunain läpi! Kissa? Heillä ei ollut kissaa. Huoneessa ei ollut käynyt kukaan. Siis ei niitä ollut voinut ottaa kukaan muu kuin äiti.
Hän katsahti äidin vuoteelle päin. Äiti oli nukkuvinaan. Vaikka hän oli viipynyt poissa tuskin viittä minuuttia, oli äiti muka ehtinyt sillä aikaa vaipua syvään uneen. Hän makasi kasvot seinään päin ja kuorsasi kovasti.
Erkki tunsi tuskan hien kohoavan otsalleen. Oliko äiti todellakin ottanut rahat? Hän katsoi pöydälle, katsoi pöydän alle, tutki lompakkonsa ja luki jälleen rahat. Koi ei niitä ollut voinut syödä, ei ruoste raiskata. Siis oli äiti ottanut ne.
— Äiti!
Äiti ei liikahtanutkaan.
— Äiti!
Ei vastausta.
— Äiti! Äiti! Otitko jotakin tuosta pöydältä?
Erkki meni hädissään hakemaan Annia. Hän oli niin kiihoittunut, että koko hänen ruumiinsa vapisi.
— Tiedätkö? Äiti on varastanut minulta?
— Oletko varma siitä?
— Olen. Minä jätin rahat pöydälle ja nyt ei niitä enää ole siinä.
Anni pyyhki kätensä ja tuli päättäväisenä Erkin perästä kamariin. Hän astui kursailematta äidin vuoteen luo ja pudisti häntä hartioista.
— Täti! Oletko sinä ottanut Erkin rahat? Anna ne heti paikalla hänelle!
Äiti kuorsasi yhä edelleen.
— Sitten otan minä ne sinulta väkisin.
— Älä, älä!
Erkki riensi häntä estämään. Kohtaus alkoi käydä hänestä jo liian inhoittavaksi. Mutta Anni oli jo ehtinyt vetää äidin käden peiton alta. Siinä olivat rutistuneet setelit.
Erkki rukoili:
— Äiti! Anna ne minulle hyvällä! Tiedäthän, että tarvitsen ne välttämättömästi.
Äiti ei vieläkään sanonut mitään. Hänen silmänsä olivat kiini ja hänen huulensa lujasti yhteen puristetut.
Anni sanoi:
— Hän ei anna niitä. Pidä hänen toista kättään, että hän ei pääse repimään niitä! Minä otan ne häneltä.
Silloin vasta heräsi äiti. Hän itki ja rukoili, pyysi ja vaikeroi. Erkillä oli niin paljon rahoja, hänellä ei mitään, Erkki oli niin paljon nauttinut maailmasta, hän ei ollenkaan. Hän oli Erkin edestä raatanut ja taistellut, antanut viimeisen penninsäkin Erkin koulunkäyntiin; nyt ei Erkki tahtonut antaa hänelle edes osaa paljostaan. Kohta hän kuolisi, ei Erkillä enää hänestä kauan vaivaa olisi.
— Mutta, äiti kulta, minä tarvitsen nuo rahat, kuuletko, minä tarvitsen! Minä olen mennyt mies ilman niitä.
Mutta äiti ei kuullut häntä. Hänkin tarvitsi rahoja.
— Mihin?
Äidin syntymäpäivä oli lähestymässä. Se oli luultavasti oleva hänen viimeisensä. Hän tahtoi sen niin mielellään viettää entiseen tapaan, vieraiden ja kaupunkivehnästen, viinin ja hyytelön kanssa. Sitä ei oltu vietetty niin isän kuolemasta saakka. Köyhyys oli estänyt häntä. Pitäjän herrasväki ei koskaan ollut sen jälkeen kokoutunut tähän matalaan kotiin. Hän itse ei ollut koskaan saanut enää liikkua pitojen emäntänä, vanhassa silkkileningissään, kultakello kaulassaan. Hennoisiko Erkki nyt kieltää häneltä tuon ilon?
Erkki oli tullut äkkiä aivan kylmäksi. Hänelle oli kaikki lopussa. Hän meni pöydän luo, otti setelipakan, antoi sen äidin käteen ja sanoi lujasti ja armottomasti:
— Ota! Ota kaikki!
Sitten syöksyi hän ulos huoneesta. — Äiti kiirehti kätkemään setelit peiton alle. Vain pari sai Anni pelastaneeksi.
* * * * *
Erkki kulki pitkin lumista maantietä. Koko hänen sisällinen ihmisensä oli järkytetty. Syvyyden lähteet olivat auenneet hänen sydämessään ja tuliset kerät hyppelivät hänen silmäinsä edessä. Nyt hän oli todellakin mennyttä miestä! Siinä se oli hänen ainainen heikkoutensa! Mitä lempoa hän oli tänne maaseudulle tullutkaan? Mitä häntä tarvitsi liikuttaa äidin sairauden, mitä kodin ja veren siteiden? Miksi hän ei ollut kerrassaan jo aikoja sitten voinut rikkoa niitä velvollisuuksia, joita hän ei kuitenkaan kyennyt täyttämään?
Päivä paistoi pitkin kimmeltäviä hankia, puut loivat sinertäviä varjoja lumelle. Oli ilmassa kevään tuntua, taivas oli kirkas ja korkea, pajupensas tien ohessa näki valkoisia unia. — Mutta hänen mielensä oli katkera ja kova.
Kevät koittaisi kyllä, puut lehtisi, järvet jäättöminä kimaltelisi… Hänelle yksin ei kevät enää koskaan koittaisi. Ei ollut hänessä ollut miestä elämän taisteluun, ei pontta kyllin luonteeksi muodostumaan. Ei hän ollut koskaan voinut ottaa mitään varmaa, poissulkevaa kantaa, ei tehdä mitään ratkaisevaa päätöstä, ei polttaa mitään laivoja takanaan. Siltä väliltä hän oli aina ollut ja siksi hän tulisi myös ikänsä jäämään — sille välille. Horjunut hän oli kahden eri maailman välillä ja siksi olivat nämä maailmat hänet vihdoin väliinsä musertaneet.
Hänkö Annia kohottamaan? — Erkin täytyi sitä muistaessaan nauraa katkerasti. Ei hän ollut kyennyt edes itseään kohottamaan, ei luomaan itselleen mitään varmaa yksilöllisyyttä, ei mitään elämän-ihannetta, jota hän voisi omakseen nimittää. Lainattua se oli kaikki niinkuin hänen rahansakin, yksi ajatus sieltä, toinen täältä, kirjoista opittua, sanomalehdistä luettua, kapakan pöytyeissä pureksittua! Tuulen tuomaa, viiman viemää …
— Ota! Ota kaikki!
Hänkö maailmaa parantamaan? — Jospa hän olisi voinut edes itsensä parantaa, vapautua vanhoista muistoista, takoa itselleen rinnan raudasta ja paidan teräksestä, sellaisen, jota taistelossa tarvittiin. Untuvia hän oli ympärilleen koonnut, unelmista hän oli sotisopansa luonut, haaveista, joilla ei mitään tosi pohjaa ollut. Elämän kauneutta hän oli etsinyt ja tavoitellut. Nyt oli elämän rumuus hänet ympäri piirittänyt.
— Ota! Ota kaikki!
Hänkö myrskyssä seisomaan? — Jospa hän olisi voinut edes tyynessä seista, jospa edes satamassa säilyä haaksirikosta! Ei olisi toinen hänen, sijassaan vavissut, ei silmää räpähyttänyt, ottanut elämältä omansa, vaikka se sitten olisi ollut oman kuolevan äidin käteen puristettu. Hän vapisi. Pienen vedenalaisen karin hän antoi kaataa veneensä, särkeä kaikki suunnitelmansa. Raukka hän oli ja raukka hän oli aina ollut, raukaksi hän oli syntynyt ja raukkana hän pysyi! Oli ollut hänellä tähän asti vielä pisara ylpeyttä, vaaksa itseluottamusta, kipinä omanarvon tuntoa. Nyt oli sekin mennyt.
— Ota! Ota kaikki!
Hän käveli kauas, kauas pitkin lumista maantietä, ohi kirkon, ohi hautausmaan, kohti korpea lähestyvää. Lankesi hämärä hänen ympärilleen, syttyivät tähdet hänen päänsä päälle. Syttyivät myös lamput lakeudella, syttyivät taloissa ja etäisissä metsätorpissa. — Mutta Erkin mieleen hiipi ääretön surumielisyys.
Mitä hän oli ollut ja miksi hän oli elänyt? Mihin pyrkinyt ja mitä elämässä toimittanut? Kuluttanut hän oli aikansa arkipäiväin pienessä rähinässä, tuhlannut itsensä, tuhlannut toiveensa ja työkykynsä. Tyhjä, puusta pudonnut lehti hän oli, valmis hankeen haudattavaksi …
Jospa hän olisi edes joskus vihannut vakavasti taikka rakastanut vakavasti, tehnyt oikein hyvää jollekulle taikka tehnyt oikein pahaa! Jäisi edes joku muisto hänen elämästään, jalanjälki lumelle, kirjokaan taivaalle… Mutta ei! Tyhjää oli hänen elämänsä ollut ja sisällötöntä, tuomittu hän oli jäljettömiin häviämään …
Harmaata oli ollut elämä hänen ympärillään ja rumaa, ei ollut monesti päivä sumun läpi pilkistänyt. Märkä metsä oli hänen ympärillään itkenyt, huoannut maa liejuinen hänen jalkojensa alla. Oli sattunut joskus eteen sininen silta, punainen pursi; ollut oli kaikki jälleen harmaata …
Ei ollut elämä hänelle antanut paljon iloja eikä paljon suruja. Oli antanut päiviä pääksytellen, iloa vain iltojen siteiksi, surua vain huomenen huoliksi. Ei ollut elämällä siis häneltä paljoa otettavaa …
Ikävä oli maailma, ikävät ihmiset, ikävät hänen omat ajatuksensa. Kultaan ja purppuraan hän oli kerran onnensa pukenut; nyt pyöri se harmaana lankakeränä hänen edessään. Viitsisikö hän sen enää ottaa ylös, sen kerimisellä kättänsä vaivata?…
Nyt oli hän yhdenvärinen muun maailman kanssa.