III
LEHTIPURJEESSA
Erkki palasi myöhään illalla kotiinsa kauppiaan kutsuista.
Maalaiskirkon tapuli kohosi juhlallisena kohti tummansinertävää kevättalven taivasta. Kirkon juurella, kinoksien keskellä, nukkuivat talot, nukkuivat myös hiljaiset metsät niiden ympärillä, kauempana korpien takana kohosi jälleen taloja ja kirkkoja, nousi lumisia vaaroja, avautui aavoja järvenselkiä, joita viittatiet risteilivät. — Tähti putosi siellä, tähti täällä. Yksinäisen kulkijan askeleet narskuivat sileäksi tallatulla tiellä.
Oli ollut paljon vieraita tuolla kauppiaassa. Piha täynnä ajopelejä, huoneet tupakansavua ja äänten sorinaa… Hänelle oli pidetty puhekin, lakkautetun sanomalehden toimittajalle… Kauppias oli tullut häntä kädestä puristamaan ja kuiskaten tuttavallisesti selittänyt, mitenkä tässä, juuri tässä hänen samaisessa puotikamarissaan oli alkanut se uuden ajan edistystyö tällä paikkakunnalla, jonka hedelmiä hän nyt kaikkialla ympärillään näki. Tässä oli nuorisoseura perustettu, tässä sen ensimäiset kokoukset pidetty, tässä valittu uusi kunnallislautakunta ja tässä uusi valtiopäivämies. … Maanviljelysneuvos oli istuttanut hänet viereensä ja kiihkeällä kaunopuheisuudella tehnyt tiettäväksi, miten maailmassa ja varsinkin valtiollisessa maailmassa ei mikään ollut ihmiselle niin tarpeellinen kuin maltti, ei mikään niinkuin maltti… "piru vieköön, ei mikään niinkuin maltti", oli hän sanonut ja lyönyt nyrkkiään pöytään, kun Erkki oli osoittanut heikkoja vastaansanomisen oireita… Vanha ruotsikkojen vihaaja kirkonisäntä oli jälleen molempia käsiään levitellen koettanut vakuuttaa Erkkiä siitä, että paras keino osata oikeaan oli tehdä juuri päinvastoin kuin ruotsinmieliset … jos ne oikeaan, niin me vasempaan, jos ne vasempaan, niin me oikeaan! Sillä tavalla ei koskaan erehtyisi. — Kansakoulun opettaja oli mielipiteiltään anarkisti, "taikka tarvinisti", kuten hän itse sanoi. Hänen murheensa oli vaan se, etteivät ukot tahtoneet oikein uskoa kehitysoppiin.
Uudet ajat, uudet tavat! Uudet ihmiset, uudet pyyteet!… Istuivat ennen sedät keinutuoleissa ja nahkasohviensa kulmissa, polttelivat pitkiä piippujaan, maistelivat höyryäviä totilasejaan, tarinoivat terveydestään ja vuodentulon toiveista, ulkomaiden tapahtumista ja keisarien kruunauksista. Oli mukana pappi, pyylevä mies, oli lukkari, hänen hyväntahtoinen isänsä, oli viinaan menevä maanmittari ja nimismies, joka taisi lukemattomia kaskuja. Keskustelukielenä oli rinnakkain suomi ja ruotsi; sen jälkeen kuin kansakoulunopettaja oli tullut joukkoon, etupäässä suomi… Mutta hän kuuluikin jo nuorempaan polveen.
Epäilemättä oli siitä lähtien suuri edistys tapahtunut. Virkamiehet olivat nykyään vahvoja kansallismielisiä, kansa oli herännyt ja pappi oli ankara raittiusmies … Kuitenkin tunsi Erkki tällä hetkellä sanomattomasti kaipaavansa noita vanhoja aikoja. Oli ollut niin rauhallista ja tukevaa silloin istua äänetönnä syrjässä ja kuunnella… mieliala oli ollut eheämpi, seura kokonaisempi. Nyt sitä vastoin… kirjavaa seuraa… kirjavia ihmisiä. Kaikki ne olivat sitäpaitsi tulleet heti esittämään veljen maljaa.
Tämähän on suoraa taantumusta! ajatteli Erkki hymyillen itsekseen. Varsin sopimattomia mielikuvia vapaamielisen lehden toimittajalle… Mitähän veikot siellä Helsingissä sanoisivatkaan?… Mutta sitten muisti hän, että hänen lehtensä olikin lakkautettu ja että hän itse ei luultavasti enää ollenkaan pääkaupunkiin palajaisi… Nämä olivat päinvastoin hyvin soveliaita ajatuksia sille, joka luultavasti tulisi ikänsä maaseudun hiljaisuudessa viettämään.
Lapsuuden muistot, kerran herättyään, eivät enää jättäneet Erkkiä. Ne seurasivat hänen askeleitaan talvi-öisellä tiellä, seurasivat ohi kirkon, ohi hautausmaan, kohti kotia lähestyvää. Hän muisti isänsä, muisti kultaisen emonsa, muisti huolettomat kouluajat ja ensimäiset askeleensa elämässä … Hänestä tuntui kuin olisivat päivät silloin olleet pitemmät ja ihmiset iloisemmat, päivänlaskut laupiaammat, koriammat huomenkoitot.
"Toisin silloin touko kasvoi, toisin maa orahan otti."
Hän mahtoi itsekin olla silloin toinen, — minkälainen, sitä ei Erkki enää oikein tarkoin muistanut, ainoastaan, että hän oli ollut reippaampi ja iloisempi… ei juuri iloisempikaan, mutta itseensä tyytyväisempi. Oli ollut keveämpi elää. — Mielikuvat tulivat ja menivät.
Yksi kohosi muita korkeammalle … Sata oli lintua metsässä; yksi lauloi muita kauniimmasti… Tuhat oli tähteä taivaalla; yksi kimmelsi muita kirkkaammasti … Monta oli luotoa merellä; yksi oli paasi kullan paistavainen.
Siitä oli monta, monta vuotta. Tuskin hän enää itsekään aivan tarkkaan muisti, milloin se oli, mutta se mahtoi olla jossakin koulun yläluokilla. Hän oli lähtenyt yksin selän siintävän ylitse tuijottamaan, pystyttänyt lehtipurjeen veneensä kokkaan ja jättäytynyt aaltojen ajeltavaksi. Tuuli oli tuonut purtta, viima vienyt, ulappa oli paistanut, vaarat taivaan rannalla sinertäneet. Hän oli makaillut päiväkaudet alastonna asumattomien saarten somerossa ja jälleen antanut veneen vieriä kohti kauaksi väistyviä lahdenpoukamia, joissa hän ei ollut koskaan käynyt. Yönsä, kesäiset, valkeat yöt, hän oli levännyt heinäladoissa, vetänyt veneensä karskuvalle hiekalle, kulkenut yli kasteisen niityn, nukkunut nuorten heinien ritinään ja herännyt katsomaan seinänraosta kuppelehtavia jäniksiä, jotka ladon ovella aamun kultaisen ruskossa iloaan pitivät. Hän oli ottanut osaa nuottamiesten kalakesteihin lehtoisten nienten nenissä ja tehnyt talkoolla heinää suurissa talonpoikaistaloissa. Hän oli ollut onnen matkamies.
Lehtipurjeessa, lehtipurjeessa!
Oli tullut ehtoosta ja aamusta jälleen uusi päivä. Kuinka mones se hänen matkallaan oli ollut, sitä hän ei itsekään enää muistanut, sillä vaikka hänen matkansa oli kestänyt tuskin viikkoa enempää, tuntui se hänestä kuukausilta ja vuosilta… Hän oli Väinämöinen, joka merta melasteli etsien vain nientä nimetöntä sitä asuakseen, hän oli merirosvo-laivuri, joka ajeli rauhallisia kuorma-aluksia, orava, joka purjehti kaarnapurrella, vieraiden maiden kuningas, joka kuljetti kullalleen purren täyden kultia ja hopeita. Hän oli milloin mitäkin… ja kaikkialla, kussa hän kulki, tehtiin heinää ja kohosivat tyynet tervahaudan-savut, kaikkialla paistoi päivä ja kuulti kultaiset rantahiekat.
Haihtuneet olivat hänen mielestään koti ja äiti, koulukaupunki, sen ilot ja surut. Hän tuskin muisti enää, kuka hän oli ja minne hän meni. Hän oli kokonaan sulanut yhteen ympäröivän luonnon kanssa. Hän oli näiden nienten, saarien ja selkäin alkuasukas, koko tämän päivänpaistaman järvimaailman haltia itse, kesän henki, joka kulki vetten päällä… Kun hän joskus niittylähteen yli päänsä kallisti taikka näki kuvansa tyynessä rantavedessä, tuijottivat hänen silmänsä niin suurina ja itsetiedottomina, että hänestä tuntui turhalta enää ajatellakaan palata tuonne järven toiselle puolen… Hänen oli jäätävä tänne, hänen oli elettävä täällä ikänsä, opeteltava ravitsemaan ruumistaan veden riistalla ja totuttava käymään puolialastonna salojen hämärässä, vain joku jousella ammutun peuran taikka keihäällä kaadetun karhun talja verhonaan … Kaikki villi-ihmisen vaistot olivat hänessä heränneet. Aamuin ja illoin hän teki uhrinsa auringolle, hän kuuli ruohon kasvavan ja ymmärsi, mitä västäräkki hänen veneensä kokassa visersi, sillä aikaa kuin hän itse sen pohjassa lepäsi ja katseli sinistä ja valkoista taivasta …
Hän oli metsien erakko, joka tajusi elämän salaisuuden, salojärven tietäjä, joka odotti vain totuudenjanoisia, kirkassilmäisiä opetuslapsia tullakseen uusien uskontojen perustajaksi. Maailmankatsomuksensa hän muodosti lyhyiksi, ytimekkäiksi viisauden sanoiksi, joita hän piirteli käyristyneille tuohipalasille — hiilellä, jonka hän oli ottanut tervamiesten yötulilta — ja aavistuksensa salatuista asioista hän kätki kivien ja kantojen alle, josta syntymättömät sukupolvet tulisivat ne nimettömänä, suuren tuntemattoman lahjana löytämään!
Lehtipurjeessa, lehtipurjeessa!
Anni tuli hänelle ovea aukaisemaan. Hän oli heittänyt ympärilleen saalin ja Erkki näki, että hän jo oli ollut nukkumassa.
— Oliko hauskaa kauppiaassa?
— Niinkuin tuossa.
He astuivat äänettöminä saliin. Anni nukkui keittiössä taikka, milloin äiti oli huonompi, hänen kanssaan kamarissa. Hän asetti kynttilän kädestään pöydälle, katsoi vielä kerran, että kaikki oli paikoillaan yöpöydällä Erkin vuoteen vieressä, ja kääntyi sitten keittiöön mennäkseen.
— Hyvää yötä sitten.
— Nukuttaako sinua?
— Eipä erityisesti.
— Tahdotko lasin viiniä?
Anni näki, että Erkki kaipasi puhekumppania. Se oli tapahtunut varsin usein viime aikoina. He olivat istuneet monesti myöhään yöhön salissa ja jutelleet, tavallisesti aivan läheisimmän ympäristönsä asioista, äidin sairaudesta ja muusta. Mutta he olivat täten kuitenkin jossakin määrin lähestyneet toisiaan. Anni näki, että Erkki ikäänkuin pelkäsi olla yksin, ja piti sentähden mielelläänkin seuraa hänelle. Erkki olikin viime aikoina käynyt niin synkkämieliseksi.
Mitä oli Erkki Annille? Ei paljoa. Myöskin vaan hämärä lapsuuden muisto, hiukan haikea sydämen sylkähdys, jolle hän oli liian viisas mitään perustaakseen. Oppinut, onnellisempi serkku, päivän lapsi järven toiselta puolen, puolelta kirkonkylän ja kullankimmeltäväin ikkunani, sillä aikaa kuin aurinko hänen oman kotinsa takana synkkään korpeen painui. Oli hänkin kerran kätensä ojentanut… oli kuroittanut kohden ihalampia ilmanrantoja. Se oli silloin kuin itara isä oli päästänyt hänet pariksi vuodeksi seminaariin… Nyt oli kaikki lopussa. Koti oli todellakin sietämätön, isä raaka, äitipuoli röyhkeä… Hetkeksi edes irtautuakseen ilottomasta elämästään oli hän saapunut sairasta tätiään hoitamaan. — Täällä hän oli tavannut Erkin. Se ei ollut häneen mitään suurempaa vaikutusta tehnyt. Häntä harmittivat vain ne muutamat kulkupuheet pitäjällä, jotka olivat viittailleet mahdolliseen rakkauteen serkusten välillä … Täällä ahtaassa maaseudussa ei paljon mokomain juorujen syntymiseen tarvittu.
Se oli siis kaikin puolin tyyni, viileä ja tervejärkinen nainen, joka tällä hetkellä Erkkiä vastapäätä soututuolissa istui, samalla kuin Erkki itse sohvan kulmassa paperossiaan poltteli. Yhtä tyyntä ja intohimotonta oli heidän keskustelunsakin; sanoivat sanan silloin, toisen tällöin, ja vaikenivat jälleen… Lääkäri oli käynyt viime viikolla ja ilmoittanut, ettei äiti voinut elää kesää kauemmaksi. Siitä heillä puhetta piisasi.
Mutta Erkki katseli Annia kuitenkin tänä iltana eri silmillä kuin ennen, näki vanhojen muistojensa prisman läpi, jotka tuolla ulkona tähti-vipajavassa talvi-yössä olivat hänen sielussaan heränneet. Eikä hän enää millään muotoa tahtonut päästää niitä jälleen katoamaan, hän koetti väkisin loihtia esiin äskeistä mielialaansa ja väkisin kehitellä sitä… Anni esiintyi hänelle nyt arvoituksena, joka kerran oli hänen elämäänsä astunut, mutta jäänyt selittämättä. Eikö voisi sitä nyt selittää, eikö jälleen mennyttä manata?
Lehtipurjeessa, lehtipurjeessa!
Mutta se ei enää tahtonut mitenkään onnistua. Toiset muistot tunkivat hänen mieleensä… synkemmät, pimeämmät muistot… Oli hän kerran teistikin tavannut Annin, markkinoilla, läheisessä kauppalassa. Mutta silloin ei ollut päivä paistanut eikä kesä kukoistanut, oli ollut synkkä, sateinen syksypäivä, maa liejuinen, ilma harmaa… Tuo pieni, vähäpätöinen kauppapaikka oli nyt kuhissut täynnä kansaa, jota oli saapunut kymmenien peninkulmain takaa, kadut olivat olleet yhtenä rapakkona… olivat lemunneet miesten harmajat sarkakauhtanat ja naisten värjätyt juhlavaatteet… Illemmällä olivat lamput syttyneet kauppapuodeissa ja kojuissa torin varrella, kadut olivat yhä edelleen olleet täynnä väkeä, humalaiset olivat reuhanneet, tytöt ja pojat kävelleet hoilaten ja käsi kaulalla… Oli alkanut ilon roihu niin hurja ja villi, ettei Erkki semmoista muistanut milloinkaan nähneensä, nälkäkansan juhannuskokko, korven karnevaali, kaikkien pidätettyjen intohimojen ja arkipäivien pitkässä, yksitoikkoisessa hämärässä sokaistuneiden viettien kaamea karuselli… räikeä kuin syksy, ruma kuin loka, saastainen kuin tämä sateinen, ränsistynyt taloryhmä …
Lehtipurjeessa, lehtipurjeessa!
He olivat tavanneet toisensa erään lautakojun edessä… He olivat ostaneet namusia ja Erkki oli kihlannut Annin vesirinkilällä… Hekin olivat tahtoneet leikkiä karnevaalia ja käyneet katsomassa komeljanttien voimistelunäytteitä, silmänkääntämistä ja miekannielemistä… He olivat kävelleet keilaradalle kauppalan läheiseen puistikkoon… Pareja oli pyrähdellyt lentoon märästä, pimeästä maasta kuin pyitä metsämiehen lähestyessä… Yönsä he olivat nukkuneet porvarin pienessä, tungokseen ahdetussa pirtissä, tukahduttavassa ilmassa, juopuneiden rähinässä…
— Erkki! Mitä sinä ajattelet?
— Enpähän erinomaista.
Mutta Anni katseli edelleenkin tutkivasti Erkkiä. Erkin kasvoille oli noussut niin tuskallinen ilme ja hän hengitti aivan kuuluvasti… Lieneekö hän ollut sairas? Hän oli joskus ennenkin maininnut turmiolle menneestä hermostostaan. — Anni tunsi itsensä oikein levottomaksi.
Mutta Erkki oli jälleen saanut kiini kesäisistä mielikuvistaan. — Kuinka se oli taas ollutkaan?… Hän oli edellisenä iltana joutunut myrskyyn, yöpynyt sanattomaan saareen lähellä mannermaata. Ohimenevä ukkossade oli hänet kastellut… hän oli seisonut tippuvan kuusen alla… hän oli vihdoin riisunut vaatteensa, kätkenyt ne veneen teljon alle ja juoksennellut alastomana vesisateessa kahakäteen pitkin karheata jäkäläkangasta… Hänen oli tullut kylmä, hän oli heittänyt kieppiä pihkaisten puiden oksissa ja kalkutellut suuria kiviä päänsä päällä yhteen. Lopuksi oli hän jälleen pukenut vaatteet päälleen, istunut läpi märkänä, lokattavin leuoin ranta-äyrään suojassa, luistavalla kalliolla, johon sadevesi pitkin puiden juuria valui, mutta jossa hän kuitenkin oli turvattu taivaasta tulvivalta saavinkaadolta… Siinä oli hän istunut vaipuneena hiljaiseen mietiskelyyn, edessänsä tuhansia pikku kirppuja ponnahutteleva vedenpinta ja takanaan sankea, ropiseva metsä, jota humahtelevat tuulenpuuskat avasivat ja sulkivat kuin lukkoa…
Lehtipurjeessa, lehtipurjeessa!
Vasta seuraavan päivän ikäpuolella oli hän päässyt sieltä mannermaalle luovimaan. Hän oli ollut silloin niin väsynyt, että hän oli heti vaipunut sikeään uneen päivän lämmittämille rantakiville; vene oli jäänyt kauaksi matalikolle… Kun hän heräsi, oli yö. Tuuli oli hiljennyt melkein tuntumattomaksi… vain laineiden läikkä ja silloin tällöin lehahtavat koivut muistuttivat menneestä myrskystä.
Hän nousi, oikoi jäykistyneet jäsenensä, pistäysi rantaveräjästä ja taittoi aitovierellä kasvavasta metsäruusupensaasta kukan napinläpeensä… Häämöitti talo törmältä, sinne kapea polku poikki viettävän pellon … Hän kulki, kohosi jälleen veräjästä, sivuutti saunan, kiersi pirtin nurkan, tuli pihalle… Ei kuulunut hallia haukahtavaksi, ei karjankelloa kalahtavaksi…
Pirtin ovi oli lukossa. Hän kolisteli, ei kukaan tullut avaamaan. Hän löi aitan ovelle, sama tulos… Vihdoin ilmestyi saunasta piika pikkarainen, joka kertoi kaiken talonväen menneen ulkoniitylle. Hän yksin jäänyt kotimieheksi… Ruislintu narisi, punertava täysikuu paistoi vinoon yli viljapellon.
— Erkki! Mitä sinä ajattelet?
Erkki tuijotti eteensä niin synkästi ja kamalasti, että Anni tunsi sydämensä kouristuvan. Mutta ennen kuin hän ehti enempää ajatella, näki hän Erkin nousevan, tulevan häntä kohti ojennetuin käsivarsin.
— Erkki, Erkki! Sinä kaadat kynttilän!
Anni vapisi kiireestä kantapäähän. — Erkki oli sulkenut hänet syliinsä. Hänen toinen kätensä kiersi Annin vartta, toinen koetti tunkeutua saalin alle ja tapailla hänen rintojaan, jotka nousivat ja laskivat kuin aallot. Samassa tunsi Anni huulensa musertuvan väkivaltaisesta suudelmasta.
— Erkki!
— Minä rakastan sinua.
Kynttilä sytytti kaatuessaan harvat ikkunaverhot. Ne roihahtivat tuleen ja sammuivat samassa. Hetkellinen tulenloisto heijastui huoneesen, siitä ulos talviseen pimeyteen, valaisi silmänräpäykseksi lumisen pihamaan ja ulkohuoneiden seinän. Sitten ei enää näkynyt mitään.
— Erkki!
Viereisestä huoneesta kuului raskas kolahdus. He raapaisivat tulta ja huomasivat oven olevan raollaan äidin kamariin. He kiirehtivät sinne ja tapasivat äidin taintuneena oven edessä. He nostivat hänet sänkyyn ja saivat kauan turhaan häntä henkiin virotella.