IV
DE PROFUNDIS
Äidin syntymäpäivä lähestyi. Äiti oli ihmeellisesti voimistunut. Hän oli kaiket päivät jalkeilla, hän tunsi itsensä jälleen pitojen emännäksi, hän oli tyytyväinen ja laski leikkiä, pesi ja puuhasi, leipoi ja kirkasti astioita aivan kuin entisinä suuruutensa aikoina. Ylenluonnollinen toimeliaisuuden henki oli ottanut häneen asuntonsa.
Mutta Erkistä tuntui aivan kuin olisi äiti puuhannut omia peijaitaan.
Hän itse, Erkki, sai muuttaa milloin salista kamariin, milloin kamarista saliin. Siellä lakaistiin, pestiin, pölyytettiin ja tuuletettiin, vanhat valokuva-albumit haettiin esille, vanhat nimipäiväkortit järjestettiin vadeilleen. Kun odotettu päivä vihdoin koitti, kiilti ja kuutti lukkarinmuorin pieni, punaiseksi maalattu tupa maantien varrella niinkuin nukkekaappi kuninkaan linnassa. Kynttilät sytytettiin, lamput pantiin eteiseen palamaan, itse istui lukkarinmuori sohvaan vanhassa silkkileningissään, joka nyt oli käynyt hänelle niin väljäksi, niin väljäksi. Erkki istui keinutuolissa hänen vierellään, Anni kilisteli keittiössä astioita. — Kaikki Erkin kirjat olivat korjatut piiloon, samoin äidin rohtopullot; sänky, joka oli ollut vuosikaudet levällään kamarissa, oli nyt vedetty yhteen. Mikään ei muistuttanut, että tämä pieni talo oli sairashuone ja että täällä asui kaksi sairasta sielua.
Saliin piti naisten kokoontua, kamari oli määrätty herrojen toti- ja tupakkahuoneeksi. Oven piti olla auki molempain välillä niinkuin aina ennenkin isän eläessä. Marmelaatia oli pienillä aseteilla pöytien ja piironkien päällä, lukkarin vanha piippuhylly oli jälleen päässyt arvoonsa; paperosseja ja sikaareja oli hankittu monta eri lajia läheisestä kauppalasta. Näin varustettuna, oppinut poikansa sivullaan, odotti vanha lukkarinmuori vieraitaan, haalistunut silkkileninki yllään, kultasormus sormessa, josta se aina tahtoi tipahtaa, ja kultakäädyt kaulassa. Se oli todellakin mitä juhlallisin ja liikuttavin näky.
Erkki ei tiennyt, pitikö hänen itkeä vai nauraa. Hän oli viime aikoina todellakin ruvennut pelkäämään järkeään; alituinen ilkeä päänkivistys vaivasi häntä. Kaamea tyhjyyden tunne oli täyttänyt hänet ja kaikki ulkopuoliset vaikutukset kurkistivat sisälle hänen sielunsa ikkunoista kuin kummitukset autioon huoneesen.
Vierasjoukko oli hiukan eri kuin kauppiaan luona. Oli kömpinyt esiin joukko vanhoja tätejä, joita Erkki ei ollut kymmeneen vuoteen nähnyt. Kaikki ne olivat melkein yhtä laihoja kuin äiti ja kaikki tirkistelivät ne nyt ympärilleen kuin myyrät päivänpaisteessa. — Aluksi meni kaikki hyvin. Vieraat, jotka olivat tulleet hiipien ja vilkuen kummallekin kupeelleen, koteutuivat vähitellen. Tarjottiin viiniä, tarjottiin makeisia. Naiset olivat pian saaneet sananvaihdon aikaan ja herrat istuivat jo tyytyväisinä totilasiensa ääressä. — Erkki oli mitä kohteliain isäntä, tarjosi tupakkaa, käski panemaan "toiselle jalalle", kävi kilistämässä naisten kanssa ja istui heille hetkiseksi seuraa pitämään. Mutta hän liikkui niinkuin automaatti ja hän näki kaikki kuin sankean sumupilven läpi. Aivan merkilliset, vähäpätöiset asiat kiinnittivät hänen huomiotaan.
* * * * * *
Tuossa oli esimerkiksi tuo vanha hopeainen sokeriastia. Sen nimi oli muinoin "sokkerskooli". Toista samallaista astiata säilytettiin aina Erkin piennä ollessa korkean seinäkaapin päällä, joka oli niin korkea, ettei Erkki voinut sen laidalle tuolinkaan avulla ylettyä. Kun Erkki oli kasvanut hiukan suuremmaksi, nostettiin sokeriastia vielä teekeittiön päälle. — Tätä hopeaista säilytettiin "shenkissä", samassa paikassa kuin hopeaista "kretsnekkaakin". "Shenkissä" oli useampia "klaffuja". Yksi niistä oli aina auki, mutta siinä pidettiin vain veitset, kahvelit, lasit y.m. sellaiset vähemmän mieltäkiinnittävät esineet. Toinen lukittiin aina huolellisesti ja sinne hävisi m.m. vehnäkori. Kolmas oli milloin auki, milloin lukossa, ja siellä säilytettiin paitsi muuta eräs hyvin arvokas kalu, jonka nimi oli "konjakskaraffiini". — Mutta hauskin kaikista oli pieni hoikkavartinen tuntilasi, jossa oli hienoa, vaaleanpunertavaa hiekkaa …
* * * * * *
— Erkki, Erkki kuulehan!
Se oli Anni, joka kuiskaamalla kysyi, pitikö vieraille tarjota cacaota ennen illallista vaiko vasta illallisen jälkeen! — Erkki heräsi hetkeksi, katsahti säpsähtäen ympärilleen, näki vieraat ja valaistut huoneet. Mutta hän vaipui jälleen takaisin lapsuuden muistoihinsa.
* * * * * *
Tuntilasi oli hyvin ihmeellinen kapine. Se oli Erkin mielestä melkein yhtä kaunis kuin se pappilan nuori täti, jolla oli punakukkainen hame ja kiiltävä "brossi". Hän luulikin sitä ensin nukeksi. Mutta äiti käänsi sen ylösalaisin ja asetti hänen eteensä pöydän nurkalle.
— Si, men inte röra (katsoa, ei koskea)!
Se oli äidin kultainen mahtisana tällaisissa tapauksissa. Erkki tiesi aina silloin, että piti istua hyvin hiljaa, muuten tuli kynsille.
Hän istuikin oikein hiljaa. Suureksi ihmeekseen näki hän, miten hiekkajyväset ohuena suihkuna syöksyivät alempaan lasiin muodostaen kuperan kummun, samalla kuin ylälasin hiekka kävi yhä koverommaksi. Lopuksi näkyi laakson pohjalta pieni reikä, sitten pieni suppilo, josta viimeisetkin jyväset solahtivat alas.
— Äiti! Se loppui! huudahti Erkki.
Mutta äiti käänsi lasin jälleen hänen eteensä ja sama näytelmä alkoi uudelleen. — Tuntikaudet hän voi katsoa sitä.
* * * * * *
— Erkki, majuurska kysyy sinulta, mitä pidät meidän uudesta vaivaishoitotalostamme. Eikö se ole hyvin sievä?
— On, äiti.
Illallinen oli huoneiden vähyyden vuoksi tietysti syötävä salissa. Pitkä pöytä oli katettu poikkipuolin huonetta; naisten oli sitä varten siirtyminen yhteen kasaan sohvan ympärille. Oli hirveän ahdasta tuossa pienessä, matalassa talossa. Mutta pöytä alkoi täyttyä kilisevillä laseilla, höyryävillä vadeilla ja pitkäkaulaisilla viinipulloilla. Äiti oli nähtävästi hyvin käyttänyt niin ahnaasti haluamansa rahat. Vieraat olivat kokonaan hämmästyneet tästä maalais-elämässä kuulumattomasta komeudesta, ja kun vihdoin pari sampanjapulloa ilmestyi pöytään jäisissä pilkkumeissaan, näyttivät naiset aivan loukatuilta. Tahtoiko lukkarinmuori tehdä pilkkaa heistä vai oliko hänen poikansa ehkä saanut periä? Äskettäin kuului hän vielä kiertäneen pitäjätä rahoja lainailemassa…
Puheen sorina hiljentyi sitä myöten kuin illallispöytä täyttyi. Lopuksi ei kukaan puhunut mitään. Herrojen huoneesta kuului vain silloin tällöin joku kiusattu yskähdys taikka nolo "kippis nyt!" Naisista ei kukaan enää koettanutkaan puhetta jatkaa. Nimismiehen vanha rouva vain vähä väliä pusersi äitiä kädestä ja sanoi: "nä, men kära du" (no, mutta rakas —)… aina sen mukaan kuin uusia ruokalajeja pöydälle ilmestyi. Ainoa, joka ei joutunut suunniltaan, oli kauppiaan rouva; hän ehti jo päässään laskemaan, että tällaiset kestit epäilemättä olivat maksaneet vähintään, vähintään kaksi sataa markkaa. Tämän huomionsa riensi hän myös heti kuiskaten ilmoittamaan miehelleen, joka muutamien muiden herrojen kanssa oli salin ovelle ilmestynyt.
Erkki oli herännyt äskeisistä unelmistaan. Hän katsoi kummastuneena, suurin silmin äitiinsä. Oliko äiti tosiaankin hullu, tahtoiko hän tehdä heidät naurunalaisiksi koko pitäjän silmissä? Mutta äidin kasvoista oli mahdoton nähdä mitään. Hän istui edelleenkin yhtä tyynenä sohvan kulmassa sormiaan naksutellen ja levitellen höllää silkkileninkiään. Nähtävästi nautti hän sanomattomasti siitä huomiosta, jota hänen turhamainen, ruhtinaallinen ruokapöytänsä näkyi ympärillä herättävän.
Myöskin Anni oli hämillään. Hän liikkui salin ja keittiön väliä korvanlehdet punaisina, ja mitä useamman astian hän pöytään kantoi, sitä kirkkaampana helmeili hiki hänen otsallaan. — Hän oli ollut tuosta illasta lähtien, jolloin Erkki niin äkkiarvaamatta oli hänet syliinsä sulkenut, täydellisessä henkisessä hajaannustilassa. Heidän välillään ei oltu asian johdosta sanaakaan vaihdettu; seuraavana aamuna olivat he jälleen yhtä tyynesti toisilleen hyvää huomenta toivottaneet. Mutta Anni näki, että Erkki usein salassa tarkasteli häntä. Se teki hänen mielensä levottomaksi. Mitä mahtoi Erkki ajatella? Eikä hän ollut enää itsensäkään suhteen yhtä tyyni kuin ennen. Mitä jos Erkki todellakin rakasti häntä, mitä jos kyläläisten puheet sittenkin toteutuisivat? — Rakastiko hän Erkkiä? Tuskin. Mutta siinä ympäristössä, jossa hän oli kasvanut, ei avioliittoja rakkauden mukaan solmittukaan. Pääasia oli, ettei ollut olemassa mitään pätevämpiä esteitä. — Se tyyni talttumus, joka niin kauan oli muodostanut hänen luonteensa pääpiirteen, oli odottamattomalla, armahtamattomalla tavalla äkkiä tullut murretuksi. Ilma oli alkanut huoata hänen ympärillään niinkuin nousevan ukkosen edellä eikä tarvittu muuta kuin ensimäinen leimaus, että kaikki hänen sydämessään olisi ollut rajutuulta ja ratkeavien pilvien pauhinaa. — Raskaat sadepisarat putoilivat jo hänen otsaltaan, tipahtelivat toiset jo hänen silmistäänkin, kun hän hetkeksi keittiöön pääsi ja pakoon vieraiden tarkastelevilta katseilta. Mikä oli tarkoitus tällä mielettömällä komeudella? Olivatko Erkki ja äiti ehkä puhuneet keskenään jotakin? Tulisiko tänä iltana tapahtumaan jotakin?
Ainoa, joka ei näyttänyt mitään huomaavan, oli äiti. Hän istui aina vain yhtä tyynenä sohvassaan ja naksutteli sorminiveliään. Mutta hänen suupielissään väreili omituinen tyytyväisyys… Hänen kunniansa hetki oli vihdoinkin tullut, hän oli jälleen saanut esiintyä pitojen emäntänä. Hän oli saanut kerrankin kostaa noille kaikille, jotka olivat häntä ylenkatsoneet eivätkä häntä vertaisenaan pitäneet. Kauan vielä hänen kuoltuansakin tultaisiin pitäjällä lukkarinmuorin illallisista puhumaan. — Mutta mitä olikaan se sen koston rinnalla, jonka hän oli noille kahdelle vanginvartialleen valmistanut!
Hänen silmänsä siirtyivät vuoroin Erkkiin, vuoroin Anniin. — Hän oli vihdoinkin saanut kiini nuo kaksi, yllättänyt yöllisestä rakkaudesta nuo kaksi. Kuinka hän oli heitä väijynyt, kuinka hän oli tätä hetkeä odottanut!
Monena yönä hän oli kuullut kamarin oven aukeavan ja Annin hiipivän ulos tuonne toiseen huoneesen, jossa Erkki nukkui. Sieltä oli näkynyt tulta, hän oli katsonut avaimen reijästä, hän oli kuunnellut ja seisonut väristen kylmällä permannolla. Mutta ne olivat kuulleet hänen askeleensa, aavistaneet hänen läsnäolonsa, puhuneet aivan tavallisella äänellä. Hän oli hiipinyt takaisin vuoteelleen, hän oli jälleen tullut petetyksi, hänelle ei ollut jäänyt muuta tehtävää kuin alkaa uudestaan hourailla ja kutsua luokseen jompaakumpaa heistä. — Hän oli kuullut, kuinka he silloin äkäisesti siirsivät tuolinsa erilleen, kuinka he keskenään vihaisesti kuiskailivat; ja hän oli nähnyt heidän astuvan sisälle niin lempeän ja viattoman näköisinä kuin olisi hän todellakin ollut pieni lapsi, joka ei aavistanut mitään, vaikka hän oli varma siitä, että heidän kätensä vielä olivat kuumat luvattomasta lemmestä ja että heidän huulensa hehkuivat kielletyistä suudelmista. Ne olivat tulleet hänen vuoteensa ääreen ja kysyneet kylmäverisesti, mitä hän tahtoi …
Nyt olivat ne vihdoinkin hänen käsissään. Nyt oli hän päättänyt paljastaa heidät kaikkien vieraiden nähden. Erkkiä hänen oikeastaan kävi sääliksi, sillä olihan Erkki kuitenkin hänen oma poikansa. Mutta tuo toinen, vieras järven toiselta puolen, mitä oli hänellä täällä tekemistä?… Taikka, jos he todellakin oikein toisiaan rakastivat, olihan kaikki oleva heidän hyväkseen. Oman poikansa Erkin hyväksi hän sen teki, joko vapauttaakseen hänet tuosta naisesta taikka onnellistuttaakseen hänen liittonsa äidin siunauksella.
Mutta Erkki näki jälleen unta entisistä ajoista.
* * * * * *
… Isän syödessä piti aina olla hyvin hiljaa. Ainoastaan "Sankku" sai hiipiä hänen luokseen ja panna päänsä siististi pöydälle hänen lautasensa viereen. Mutta hänkään ei saanut sanoa mitään.
Vasta sittenkuin isä nousi pöydästä, oli "Sankun" oikeus ja velvollisuus sanoa "iso sana". Palkakseen sai hän silloin nuolla isän lautasen.
"Sankku" oli Erkin setä. Häntä voi vetää villoista taikka puhaltaa hänen korvaansa, niinkuin isäkin hyvällä tuulella ollessaan teki. Mutta hänen hännälleen ei saanut astua.
Siitä se torui. Ja Erkki pelkäsi "Sankun" toria melkein yhtä paljon kuin isänkin.
… Tuossa oli tuo vanha "fortepiano". Sitä voi soittaa sekä ylhäältä että alhaalta. Isä soitti sitä ylhäältä päin; "Sankku" iloitsi silloin niin kovasti, että koko talo raikui, juoksi huoneesta huoneesen ja oli särkeä sekä ovet että ikkunat. Nähtävästi piti hän paljon musiikista.
Erkki soitti pianoa alhaalta päin. Nousi poikimille ja painoi, minkä jaksoi. Se ei tosin soinut silloin aivan yhtä kovasti, mutta päästi kuitenkin mahtavan ja salaperäisen kuminan. Varsinkin jos vielä takoi päälakeaan alakanteen.
Mutta siitä tuli tavallisesti tukkapöllyä.
… Eteisen portaiden alla säilytettiin tuhka-astiata. Jos siihen sai vettä kaadetuksi, voi sitä myöskin käyttää maalipönttönä. Veden asemasta kelpasi myöskin sylki. Kun kyllin usein pisti sormensa suuhun ja sitten yhtä usein tuhka-astiaan, voi saada itselleen uhkean leukaparran ja viikset. — Mutta siitäkin tuli tavallisesti tukkapöllyä.
… Vinnillä säilytettiin "tupla-ikkunoita". Sinne oli hyvin raskas ja vaivaloinen nousu, mutta sieltä voi tulla alas sitä helpommin. Lasiruudut olivat toiset lappeellaan, toiset pystyssä seinää varten. Niitä myöten, jotka lappeellaan multimuksen päällä olivat, oli erittäin lysti juosta raksutella.
Mutta siitä tuli selkään.
… Talvisaikaan mentiin hyvin varhain maata. Silloin paloi pöydällä aina pieni öljytuiju, joka ei koskaan Erkin valvoessa sammunut. Hän oli koettanut joskus valvoa sen kanssa kilpaakin, mutta ei ollut koskaan onnistunut. Hän päätti siitä, että se mahtoi palaakin siinä kaiken yötä.
Lampun liekkiä oli hauska katsella silmäripsiensä lomasta. Kun oikein pani silmänsä sirralleen, muodostui sen ympärille punaisia ja sinisiä keriä. Jos vielä enemmän siristi silmiään, sammui se kokonaan. Mutta kun jälleen aukaisi luomensa, palaa lekotteli se siinä yhtä soikeana ja keltaisena kuin ennenkin.
Tuo oli hyvin hupaista työtä. Eikä Erkin nukuttamiseksi tavallisesti enempää tarvittukaan.
… Talvella oli paljon lunta. Silloin voi painaa nenänsä vasten ikkunalasia ja hankkia yskän itselleen sulattelemalla kielellään kylmiä jääkukkasia. — Kesällä voi samassa paikassa kiusata kärpäsiä.
* * * * * *
— Minä tulen hulluksi! ajatteli Erkki itsekseen. Mutta hänen huulensa olivat autuaassa hymyilyssä ja hänen sydämensä oli suuri ja valoisa kuin joulukirkko. — Kauhistuneena katsahti hän ympärilleen.
Illallinen oli vihdoinkin valmis. Se oli syötävä seisoalta, niinkuin ainakin oikeissa kalaaseissa. Kurkoteltiin kahveleita, maisteltiin herkkuja, kaadettiin laseihin. Kilistettiin laseja ja kaadettiin jälleen. Kaikki kävi hirmuisella juhlallisuudella. Kansakoulunopettaja, joka oli mielipiteiltään anarkisti, yritti murtaa muuria, räjähti äkkiä jostakin pikkuseikasta nauramaan, mutta säikähti heti ja tuli jälleen mykäksi kuin seinä; oli ilmassa jotakin, joka teki kaiken kanssapuheen mahdottomaksi. Lukkarinmuori kilisti liian ystävällisesti, Erkki hymyili liian kohteliaasti. Sitäpaitsi ammotti keskellä pöytää rivi sampanjapulloja kuin tykkipatteri, valmiina laukeamaan. Milloin niiden vuoro tulisi?
— Erkki, ole hyvä ja kaada laseihin "vaahtoviinaa". Minun isälläni tukkukauppiaalla oli aina tapana kutsua sampanjaa vaahtoviinaksi.
Hän ilkesi todellakin vielä muistuttaa isästään, joka oli vararikon tehnyt, istunut vankilassa ja saattanut satoja perheitä onnettomuuteen. — Naiset kuiskailivat keskenään arveluttavasti ja nimismiehen vanha rouva toisti aina kasvavalla ystävällisyydellä, mutta samalla myöskin aina kärkevämmällä ylemmyydellä:
— Nä, men kära du…
Erkki häpesi niin että hänen täytyi katsoa kattoon. Samassa tunsi hän sydämensä seisahtuvan. Hän oli nähnyt katossa kiiluvan jotakin.
* * * * * *
… Se oli vain tuollainen tavallinen oksanreikä, mutta se oli myös
jotakin paljon enempää. — Jumalasta ei Erkin kotona paljoa puhuttu.
Joskus mainittiin jumalan silmästä, joka "näki kaikkialle". Se oli
Erkin mielestä hyvin ihmeellistä.
Mitenkä se oli mahdollista? Ei suinkaan jumala voinut nähdä peiton alle? Taikka katon läpi? Ikkunasta ei olisi ollut mikään taito kurkistaa, mutta sen edessähän oli uutimet. Voiko jumala nähdä uutimien läpi?
Mutta sitten oli Erkki huomannut, että salin laipiossa oli suuri oksa, joka oli aivan suuren silmän näköinen. Silloin selvisi hänelle tämä salaisuus. Jumala tietysti katsoi oksanreijästä.
* * * * * *
Jumalan sormea ei Erkki sitä vastoin koskaan piennä ollessaan onnistunut näkemään. Siitä myös puhuttiin.
— Minä olen jo hullu, ajatteli Erkki.
Hän katsahti jälleen kauhistuneena ympärilleen. Miksi olivat ne kaikki niin hiljaa? Istuiko hän kuolleiden valtakunnassa taikka vahakuvien keskellä, joita kynttilät räikeästi valaisivat? Ja miksi ne näyttivät kaikki niin keltaisilta? Kenties olikin hän kirkkomaalla. Kenties olikin tämä seura vainajia, joiden tarvitsi vain aukaista vaatteensa näyttääkseen kasan kalisevia luita. — Ainakin tuntui Erkistä itsestään, ettei hänen muuta tarvinnut. Täällähän lemusi suorastaan kalmalle.
Samassa kuuli hän Annin heikosti huudahtavan. Äiti seisoi lasi kädessä, vieraat olivat nousseet ja tulivat kilistämään. Mutta Anni oli purskahtanut valtaisaan itkuntyrskyyn ja syöksyi nyt avopäin ulos.
— Äiti! Mitä sinä sanoit?
Äiti oli äkkiä ruvennut puhumaan vieraille heidän rakkaudestaan, Erkin ja Annin.
— Sinä! Sinä!
Erkin nyrkki oli kohotettu. Hän oli lyömäisillään äitiään. Mutta äiti ei nähtävästi käsittänyt mitään. Hän silmäili kummastuneena ympärilleen, niijaili niijailemistaan ja pyyhkäisi pöydältä pari leivänmurua.
— Äiti! Minä tapan sinut!
Äiti katsoi häntä suoraan silmiin, arasti ja rukoilevasti.
— Älä tapa!
Erkin käsi pysähtyi. Hän tarttui päähänsä ja horjahti kuin juopunut. Mikä oli tämä ääni? Eikö se ollut hänen entinen, suuri äitinsä, hyvä ja hellä, kaunis ja rakkaudesta rikas? Sama äiti, joka oli vyöttänyt palttoon lujemmasti hänen ympärilleen, kun hän oli ollut lähdössä koulumatkalleen, ja joka oli juossut vanhoilla jaloillaan kauas rantaan häntä vastaanottamaan, kun hän oli palannut kesäisiltä veneretkiltään? Ja eikö hän itse ollut entinen Erkki, sama, joka muinoin oli nukahtanut sohvan kulmaan keskellä setien tasaista haastelua, totilasien kilinää ja rauhallisia, autuaita savukiehkuroita? Sama, joka oli lehtipurjeessa tuijottanut, joka oli niittylähteen yli kallistunut ja nähnyt silmänsä niin suurina ja itsetiedottomasti etäisiä aavistavina tyynessä rantavedessä? Olihan kaikki hyvin, olihan pöytä katettu, olivathan kynttilät sytytetyt, odotettiinhan vieraita. Pian oli aisakello tuolla ulkona helähtävä, pian oli piha täyttyvä supiturkkisilla herroilla ja kilisevillä ajopeleillä, pian oli myös isä itse ilmestyvä kamarinsa ovelle vieraita vastaanottamaan …
Erkki itki, itki kuin lapsi. Äiti seisoi hänen vierellään neuvottomana ja silitteli hiljaa hänen hiuksiaan.
— Poikani, poika raukkani!
Vieraat hälvenivät vähitellen. Pukivat päällysvaatteet ylleen ja hiipivät äänettöminä ulos, katsoen kummallekin kupeelleen, niinkuin olivat tulleetkin. Kenellekään ei pistänyt päähän sanoa jäähyväisiä. He astuivat mykkinä, perätysten pitkin kapeata, lapioitua polkua, tulivat maantielle ja hajosivat kahdelle päinvastaiselle suunnalle. He kulkivat hiljaa ja äänettöminä niinkuin ihmiset, jotka ovat nähneet tulivuoren purkauksen taikka maanjäristyksen ja siitä hengissä pelastuneet. Vapautuksen tunne tahtoisi puhjeta sanoiksi, mutta äskeinen tuskan tunne on vielä liian voimakas ja sulkee suun. Kukin miettii samaa asiaa, mutta kenenkään ei tee mieli siitä ensimäisenä mielipidettään lausua. Näin menivät he kukin kotiinsa hiljaisessa talvi-yössä.