V
MATKAMIES
Mies ajaa pitkin harmaata, yksitoikkoista maantietä. Mihin? Suureen maailmaan. Mistä? Äitiänsä hautaamasta.
Loka räiskyy, kärrynpyörät uurtavat syvälle liejuun. Taivas on tahmeassa usmassa; sade pisaroi kuusten oksissa tien kahdenpuolen. Hetkeksi aukeaa kulkijan edessä harmaa seinä, sulkeutuu kohta jälleen hänen takanaan. Puulta puulle siirtyy hepo, käyden liikkuvat myös miehen ajatukset.
Ei ollut hänessä ollut miestä kohtaloansa murtamaan, ei mitään ratkaisevaa päätöstä tekemään. Hänen hermostonsa olisi vaatinut lepoa; hän ei voinut levätä. Hänen toimeentulonsa olisi vaatinut työtä; hän ei voinut tehdä työtä. Vihdoin oli hänelle tarjottu paikka eräässä vastapuolueen lehdessä. Hän ei vielä tiennyt, ottaisiko hän sen vastaan, mutta hän oli lähtenyt kuitenkin… haluttomasti, harmaassa mielialassa, sumuiselle, kolealle tielle.
Oli kevät, ei päivä paistanut. Oli kevät, eivät linnut laulaneet. Oli kevät, ei käki kukahtanut. — Hän istui harmaasen sadekaapuunsa kääriytyneenä ja värisi vilusta. Eikä hänen mielessään enää ollut yhtään lämmittävää ajatusta.
Se oli lopussa, kaikki oli lopussa. — Äiti ei ollut enää syntymäpäivänsä jälkeen tullut tuntoihinsa. Hän oli houraillut koko ajan. Kun Erkki tarkemmin ajatteli, tuntui hänestä koko tuo pitokohtauskin suurelta houreelta, äidin ja hänen omien aivojensa synnyttämällä kuoleman karkelolta. Niin oli kuolema vihdoin tullut, ei pelottavana, ei julmana ja säälimättömänä, vaan lempeänä vapauttajana ja tervetulleena vieraana. Helpotuksen huokaus oli silloin Erkin rinnasta kohonnut, kun äiti maan poveen laskettiin.
Hän oli viipynyt vielä kotona muutaman viikon, täydellisessä toimettomuuden ja hervaannuksen tilassa, mahdottomana mitään päättämään. — Annin kanssa he olivat puhuneet vain sen, mikä oli välttämätöntä; syntymäpäivästä ei mitään. Eräänä aamuna oli Anni ilmoittanut, että hänelle oli tarjona kiertokoulun opettajattaren paikka läheisessä pitäjässä. Se ei ollut Erkissä minkäänlaisia tunteita herättänyt.
Hän oli tuona kaameana iltana löytänyt Annin kyyristyneenä kylmän vajan nurkkaan, koko ruumis itkusta ja mielenliikutuksesta vapisevana. Hetkeksi oli hänen mielessään silloin välkähtänyt, että Anni oli hänen, että hänen tarvitsi vain ojentaa kätensä poimiakseen tuon orvonkukan. Mutta jälleen oli epäilys vallannut hänet. Eihän hän Annia toden teolla rakastanut eikä Anni häntä. Heidän liittonsa olisi ollut vain haalean ystävyyden solmima, sattuman ja erikoisten toistaan seuranneiden asianhaarain saumoittama. Sille ei voinut mitään elämän onnea perustaa. Heidän oli parasta erota.
Ehkä joskus, joskus ennen… Silloin olisi se vielä käynyt laatuun. Nyt oli kaikki myöhäistä.
Eikä hän kuitenkaan ollut eronnut tyhjästä kodistaan ilman eräänlaista kaipausta. Anni oli tullut häntä pihalle saattamaan, käärinyt lämpimän peitteen huolellisesti hänen jalkojensa ympärille. Oli hänen silloin tehnyt mieli vielä viimeisen kerran jättää koko lähtö, hypätä kärryistä, sulkea Anni syliinsä ja koettaa vielä kerran elää elämäänsä… Mutta samassa oli kyytipoika maiskahuttanut suullaan, hepo oli vetäissyt kärryjä ja sinne olivat jääneet harmajaan sadepilveen sekä Anni että koti, kirkko ja äidin vasta peitetty hauta. Hänellä ei ollut enää mitään varaa valittavaa.
Siinä oli majatalo. Kylmä ja kolkko, iloton ja ikävä. — Piirongilla peilin takana oli "Montekriston kreivi", paksuna vihkoteoksena, "kelloromaanina". Hän rupesi sitä selailemaan.
Mutta hänen ajatuksensa olivat kaukana täältä. — Kentiesi oli hän sittenkin erehtynyt? Kentiesi olikin hän jättänyt jälelleen elämänsä onnen? Anni! Eikö se ollut hänen kevätpäiviensä morsian, hänen veden neitonsa järven toiselta puolen, hänen nuoruutensa peilikirkkaiden lahdelmien ja lepäävien haavanlehtien ihanne, hänen yksinäisten mielihaaveittensa haltia kummallisina kuutamo-öinä, jolloin mieli riutui kuolemaa ajattelemaan ja elämän lyhyys, kevään kerkeys ja rientävien päivien päätyminen synnytti sydänalaan niin hiukaisevan kaihomielen? Anni! Eikö se ollut hänen myrsky-aikojensa hurja hengetär, Hiiden neiti tulihelmallinen, hiilihehkullinen, joka oli kerran käärinyt hänet mustiin suortuviinsa kesä-yön kalpeassa hämärässä, joka ei häntä jättänyt, joka oli katsonut hänen silmänsä pohjaan ja puhaltanut hänen poveensa sen sammumattoman intohimon, joka ajeli häntä kuin tuuli kellastuvaa lehteä? Anni! Eikö se ollut hänen henkisen kasvamisensa kumppani, silkkisielullinen, murhesilmällinen, hänen kauneimpien ajatuksiensa esine, hänen parhaiden pyrkimyksiensä pyhä Maaria, hiljainen ja hyvä? Anni! Eikö se ollut hänen vaimonsa valio, hänen piikansa pikkarainen pikkaraisessa tuvassa, mesileivän leipoja ja peukkujen pesijä, lapsen liekuttaja ja istuja pitkiä elämänlankoja kasvavan ikkunalaudan? Anni! Eikö se ollut hän, joka kulki ruiskukkasilla, hän, joka keikkui kesäheinän päillä, hän, joka huhuili salojen siimeksessä, hän, joka uiskenteli utuisilla merenselillä kaikkien rantakaislojen kultaisina kahistessa?…
— Ei, ei se niin ollut! koetti Erkki vakuuttaa itselleen, samalla pakottaen silmänsä väkiselläkin kirjan rivejä seuraamaan. Mutta hänen viluiset ajatuksensa tahtoivat välttämättä kiertyä jonkun rakastetun esineen ympärille.
Tuhansissa muodoissa oli Anni häntä kohdannut, tuhansissa mielikuvissa hän oli Annia ajellut, pyytänyt pyhäistä unta, kerjännyt keväistä haavettansa, vavahtanut ohi kulkevaa kuvajaista, seurannut salaperäisen hameen kahinaa kierrättelevillä kaduilla ja katsonut syvälle tuntemattomien naisten silmiin rautatie-asemain tuskallisessa vilinässä. Pilkannut hän oli Annia tupakansavuisissa toveripiireissä, rakastanut Annia porton poloisella vuoteella, vihannut häntä käyskennellessään joulu-aattoina ohi onnellisten ikkunain, ja ylenkatsonut häntä siististi sipisevien perheneitien äidin-pettävissä salin nurkissa. Ikänsä kaiken hän oli Annia ajellut, elämästä etsinyt, kirjoista hakenut, oman mielensä kuvista kokoon rakennellut, nyt oli hän hänet vihdoin löytänyt, nyt oli armas ollut hänen lähellään, häntä silmiin katsonut, hänen sylissään levännyt, pois karannut, pois paennut, kadonnut kaunis hiljaisille hangille, portimon teille, poluille talvisen jäniksen. Vieläkö hän vienon löytäisi, enääkö entisensä yllättäisi?…
— Ei, ei, ei!
Erkki nousi vihanvimmoissaan. Hän ei tahtonut enää Annia ajatella. Hän ei tahtonut enää menneitä muistella. — Jälleen pakotti hän silmänsä kirjan rivejä seuraamaan.
Montekristo oli nuori ja viaton. Lempi oli hänellä sylissään, onni kummallakin kupeellaan. Muita vihamiehet kutoivat verkkojaan hänen päänsä menoksi.
Erkki näki itsensä nuorena ylioppilaana, seisovana kansanjuhlissa ja Y.L:n laulajalavalla, kukka rinnassaan, otsassa kultainen päiväntähti. Kuinka Suomi oli ollut silloin suuri, kuinka se oli ollut kaunis ja sinivalkoinen! Taide oli kukoistanut, ajatus vapautunut, uusi aika astunut pirttien pimeyteen. Kansallisen herätyksen ensimäiset, alustavat päivätyöt olivat päätetyt; oli jo joutohetkeä kyllin iltoja iloita, kukkariukuja pystytellä. Siinä työssä hänkin tahtoi olla mukana, ellei muulla niin nuorella lemmellään ja innostuksesta vapisevalla laulaja-äänellään.
— Tahtooko herra hevosta?
— En.
Suomi oli äkkiä käynyt niin kumman ahtaaksi. Pieniä olivat ihmiset, pieniä olot, pieniä näköalat. Harmaa usma kattoi kaiken maan. Loppuneet olivat innostuneet eläköönhuudot ja iloiset laulajakestit. Kukin kulki kotiinsa, kukin istui omassa sopessaan, katsoi karsaasti tulijaan, vihamielisesti vieraasen. Jokainen tunsi tulleensa petetyksi, mutta kuka oli pettäjä? Toinen sanoi tuo ja toinen sanoi tämä, ilma oli täynnä kumeaa syytöstä, murtuvaa ahdistusta, velttoa kohtaloonsa tyytymistä ja inhoittavaa itsekkäisyyttä. Ratkesivat kuilut kumppanien välille, raukesi monen nuoren miehen ponsi.
Erkki kulki itsekseen ja ihmetteli. Hänkin tunsi tulleensa petetyksi. Elämä oli pettänyt hänet. Se oli luvannut hänelle sunnuntaita ja päivänpaistetta, sämpylöitä ja punertavaa viiniä. Nyt tarjosi se hänelle karvasta vehkaleipää ja harmaata, ilotonta arkityötä. Kenen oli syy? Kuka oli vikapää?
Montekristo nääntyi vankilan pimeydessä. Viholliset vallat olivat voittaneet. Ei hän enää koskaan näkisi taivaan sinertävän, ei maan vihertävän. Iankaikkinen kalpeus asettui asumaan hänen kasvoilleen.
Erkki tunsi synkän halun kostaa jollekin. Kuka oli syypää? Kuka oli lastannut hänen laivansa niin täyteen toiveita ja ihanteita, että se ei myrskyssä kestänyt? Aika! Ei riittänyt. Isänmaa! Ei se ollut totta. Hän itse oli sen tehnyt, hänen oli kostettava omalle itselleen.
Mereen kaikki toiveet, mereen kaikki nuoret ihanteet! Hän oli jälleen vapaa. Mikään ei sitonut häntä enää, hän oli maailman valtias. Juchhe! "Ich hab' mein Sach auf nichts gestellt" — — —
Hän ei ollut kyennyt elämän ristiriitoja ratkaisemaan. Siksi hän oli asettanut itsensä kokonaan ulkopuolelle elämää. Autioissa vuokrahuoneissa, kuudennessa kerroksessa asuen, kapakassa syöden ja helposti ansaittuja rahoja helposti hävittäen olikin se käynyt erinomaisesti laatuun. Ei pilveä taivaalla, ei maata taivaanrannassa. Sanomalehti oli ollut hänen aluksensa.
Lehtipurjeessa!
Merkillinen purje tuo lehtipurje. Se vie hyvin, on helppo saada ja sopii mainiosti jokaisen veneen kokkaan. Mutta sillä on yksi paha vika: sitä ei voi reivata. Eikä sillä voi myöskään purjehtia muuta kuin myötätuuleen. Vanhat merimiehet sanovatkin sitä vaarallisimmaksi kaikista purjeista.
Montekristo oli päässyt vankilastaan. Montekristo oli rikas,
Montekristo voi kostaa kaikille vihamiehilleen.
Oli sitten tullut äidin sairaus ja matka tänne maaseudulle. Ensi kerran pitkien vuosien perästä hän oli jälleen joutunut keskelle elämää. Ja mitä elämää! Erkki tunsi sydämensä ahdistuvan sitä ajatellessaan.
Jumalan kiitos, että se kaikki nyt oli ohitse!
Mutta sitten jolkahti hänen mieleensä: mikä olikaan se elämä, jota kohti hän kulki? Takaisin autioihin vuokrahuoneisiin, takaisin taivaltamaan puistokatuja päästä päähän, takaisin haukottelemaan konserttisaleissa ja teatterein permannoilla, takaisin pyörittämään välinpitämätöntä kynää välinpitämättömässä sanomalehtikammiossa, takaisin iltaseuroissa innostumaan! Tällä kertaa vain se muutos, että hän tulisi kirjoittamaan vanhoilliseen lehteen.
Periaatteessa hänellä ei mitään sitä vastaan ollut. Hedelmättömänä kauneuden nautiskelijana, joka hän luonteeltaan oli, hän oli jo kauan elänyt ulkopuolella puolueita. Mutta kuitenkin oli tämä pikku seikka omiaan lisäämään sitä vastenmielisyyttä, jolla hän tulevaista elämänrataansa ajatteli.
Eikö olisi parasta tehdä loppu kaikesta, panna vihdoinkin piste turhan ja sisällöttömän lauseen jälkeen?
— Tahtooko herra illallista?
— Ei.
— Herra on sitten hyvä ja ottaa avaimen sisäpuolelle.
Erkki nousi. Hän oli lukenut niin että hänen silmiänsä karvasteli. Olikin langennut jo hämärä huoneesen. Ulkona seisoi sumu edelleenkin sankkana kuin seinä ja kattoräystäät tippuivat hiljalleen. Majatalon likainen piha alkoi pimetä… hevonen kuului pilttuussaan tömistelevän.
Nyt vasta huomasi hän tutustua ympäristöönsä. Tuolit olivat vastamaalatut ja tuoksuivat vielä puusepän verstaalle. Sänky oli korkea kuin vuori… lakanat kylmät ja kosteat. Seinällä näkyi pari kiiltokuvaa, keisarin ja keisarinnan, sekä rikkinäinen Lönnrot. Piirongin päällä oli pari oppikirjaa ja nimipäiväkortteja… Nähtävästi kävi joku majatalon lapsista koulua.
Peilin takana oli vielä jatkoakin "Montekriston kreiviin". Se oli "Maailman herra". Erkin ei tehnyt mieli sitä enää selailla. Hän tiesi kyllä, mikä oli oleva oikea loppu tälle romaanille.
Hän sytytti tulen kynttilään ja veti uutimet ikkunan eteen. Sattumalta hän tuli katsahtaneeksi peiliin ja säikähti. Hänen kasvonsa olivat aivan harmaat.
Hän aukaisi kapsäkkinsä, kaiveli hetken ja löysi jotakin. Hän asetti sen tyytyväisenä pöydälle ja käveli pari kertaa edes takaisin huoneessa. Hän repäisi lehden taskukirjastaan ja yritti kirjoittaa sille jotakin. Mutta hän luopui heti aikomuksestaan, rypisti paperin ja poltti sen kynttilän liekin päällä. — Sitten istui hän sängynlaidalle ja mietti.
Monta kertaa hän oli ennenkin tässä sängyssä maannut, monta kertaa tässä majatalossa viivähtänyt. Olihan tämä hänen vanha koulutiensä, jota hän oli matkustanut tuulessa ja tyynessä, kevät-yössä ja talvipakkasessa. Kerran hän oli kulkenut myöskin syyskuutamossa.
Se matka oli erityisesti jäänyt hänen mieleensä. Ei sentähden että sillä matkalla olisi mitään erinomaisempaa tapahtunut, mutta hän oli siihen aikaan ensi kerran lukenut Heineä ja "Kyynelten kirja" täytti hänen koko sydämensä. Tie oli ollut musta kuin hauta, korkea korpi oli kahden puolen seisonut, sieltä täältä kuusien lomasta vain kuun laita taikka suosilmäisen metsäpuron väike vilahtanut. Hän oli kokonaan haihtunut haaveiluunsa.
»Der Tod, das ist die kühle Nacht, das Leben ist der schwüle Tag. Es dunkelt schon, mich schläfert, der Tag hat mich müd gemacht'
Hän lausui nytkin nuo säkeet ääneensä, aivan kuin silloin, toistakymmentä vuotta sitten. Sen jälkeen naurahti hän. Oliko hän yhä edelleenkin koulupoika? Eikö hän koskaan pääsisi vapaaksi tuosta kirotusta pateettisuudestaan?
Hän rupesi verkalleen riisuutumaan. Laski housut siististi tuolille, pujotti tuolinkarmin takin sisälle, kuten hänen tapansa oli, ja asetti saappaat säntillisesti vierekkäin. Sitten otti hän pöydältä jotakin ja asetti sen päänalaisen alle. Sitten pujahti hän sänkyyn ja puhalsi kynttilän sammuksiin.
Hän makasi hetkisen aivan hiljaa. Sitten otti hän päänalaisen alta jotakin ja sovitti sen vasten sydäntään. Sitten liipaisi hän.
Laukaus pamahti. — Sitä ei kuullut kukaan. Hän sai virua verissään aamuun asti.
Aamulla paistoi jälleen päivä, sumu oli haihtunut ja pälvet työnsivät nuorta nurmea etelänpuolisilla rintamailla. — Hänen kuolemansa herätti melkoista huomiota. Sanomalehdet kirjoittivat siitä monta sentimetriä; toveripiireissä keskusteltiin kauan siitä. Mutta hän itse nukkui jo silloin alla viheriöivän maan.