KAHDEKSAS LAULU.
Astu aatos mullasta! Tiet lokaiset jo heitä!
Kylvä maille kukkia ja sido seppeleitä!
Soios laulu sorjemmin kuin koskaan ennen soit sa, kertoa kun immen tarun lyhyen, vienon voit sa.
Lumikista laulan nyt ma keltasuortuvasta.
Taivaan lapsi oli hän, ei tästä maailmasta.
Silmät häll' oli siniset kuin ruispellon kukka, iho ilmi kuultava ja kultainen oli tukka.
Niin sen ääni helisi kuin hopea ja tiuku, niin sen kasvu kaunis oli kuin ryytimaassa riuku.
Poron pienen saanut oli hän lahjaksi taatoltansa.
Kuinka kaunis olikaan hän pienessä pulkassansa!
Lapin pieksut jalassa ja puuhkalakki päässä, näin hän hankia kiidätteli tuulessa, tuiskusäässä.
Kaunista kaks he olivat, ei huomisesta huolleet.
Ah, nyt ovat kumpainenkin kuopatut ja kuolleet!
Itku äänen sortavi ja suru rinnan raastaa.
Toki täytyy järjestään mun kaikki teille haastaa.
Tytär oli hän rovastin ja lapsilauman nuorin, siksi jäi hän kotihin, kun kouluun toiset suori.
Isä kutsui kullaksensa, kylä mamseliksi, vihdoin kutsui kumpainenkin häntä Lumikiksi.
Taaton hyvän polvella hän tiedon alkeet oppi.
Emon ammoin kätkenyt oli kirkkotarhan soppi.
Ollut ei iloa pojistaan juur' ollut rovastilla: yksi oli maailman kululla ja kaksi tuomarilla,
juopporenttuja kumpikin. Nyt tahtoi tyttärestään hän kaikki maailman karkeudet ja turmelukset estää.
Siksi hän pannut tytärtään ei kouluhunkaan koskaan.
Mitä on liika tietäminen kuin tomua ja roskaa?
Vähän luvunlaskua ja historiaa hiukka, kristin-uskon kappaleet,—siin' oli kurssi niukka.
Vaan kun talvi-illoin tähdet taivahalta hohti, silloin ukko tyttärensä usein ulos johti,
näytti monet tähtisarjat, valosumut summat, kertoi Luojan luomistöistä monet kaskut kummat.
Tyttö hänen puhettansa kuuli silmin suurin.
Kului vuodet. Täyttänyt hän viisitoist' oli juuri.
Juhannuksena käynyt oli hän ripillä ensi kerran.
Kuinka kaunis olikaan hän armopöydässä Herran!
Yllään puku valkea ja kielokimppu vyöllä.
Päivän kaiken itki hän ja yhä itki yöllä.
Kuolevansa toivotteli. Viel' ei kuolo kuullut.
Ah, ken oisi totehen niin pian sen käyvän luullut?
Tuli syksy, jäätyi järvi, kimmelteli kiteet.
Virkkoi ukko-rovasti: »Nyt kiini kirjan niteet!
Käyneet Kivesjärvellä me emme ole pitkään.
Ei meit' auta estelyt, ei anteekspyynnöt mitkään.
Tänään lähtekäämme! Kauan tuuminut oon tuota.
Opettajan otamme me mukaan kirkon luota.»
Sanottu. Oli valjahissa Lumikin poro pian.
Reessä ukko-rovastin sai opettaja sijan.
Jää oli kierä niinkuin peili, tuulen teitä tultiin, kaviot ne kapsahteli, pian perillä oltiin.