SEITSEMÄS LAULU.
Virkkoi viisas mylläri: »Tän' yönä maata parhain taas sun, eukko, saunass' oisi eikä nousta varhain,»
»Missä sinä itse nukut?»—»Nukun vaikka missä, tytöt nukkuu tuvassa ja Jaakko ylisissä.»
»Vaan jos Jaakko heräjää?»—»Hän nukkuu niinkuin tukki, jos hän joskus heräiskin, hän tuhma on kuin pukki.»
»Etkö sentään usko, että on se synti suuri nähdä, kuinka omat lapset on kuin portot juuri?»
»Hullutusta! Tytöt silti naiduks tulee kyllä.»
Keskustelun mylläri päätti pikku hymyilyllä.
Tuli ilta. Kaikki nukkui. Kuului koputusta.
Tehtiin tuli tuvassa ja raoitettiin usta.
Pantiin kahvi tulelle ja vehnäleipää tuotiin.
Sillä välin monet suukot otettiin ja suotiin.
Juuri kuin näin tuvassa oli kestit ylimmillään, janohonsa Jaakko-poika heräsi ylisillään.
Kompuroitsi alas, auki pirtin oven veti.
Lensi silmät selälleen ja jano haihtui heti.
Siinä istui ruukin herra Riika polvellansa.
Toinen julki juovuksissa makasi Mantan kanssa.
Hämmästyen Jaakko raappas korvallista kerran.
Hölmistyipä hetkeksi myös itse ruukin herra.
Toki kohta tointui, vieri sanat sorjat suusta:
»Jaakko, kah, sa putositko pilvistä vai puusta?
Kauan oon jo tuuminut sun ottaa ruukin pestiin.
Kaksisataa saat jo heti. Käytkö kera kestiin?»
Lausui, otti lompakosta punalaitaa kaksi.
Mutta Jaakon poski lens kuin lumi valkeaksi.
Kuului kumea karjahdus ja puukko kirkas kiilsi, syvälle se ruukin herran rintaluihin viilsi.
Huuto, melske, meteli! Yön halki huudot raikaa, tulet, lyhdyt tuikkivat ja hätäkello kaikaa.
Makasi maassa patruuna. Jo ruukin väki herää.
Jaakko katsoo äänetönnä puukon punaterää.
Seisoo vieras mestari kuin patsas paikallansa.
Syöksee sisään Anja-rouva pitsivaipassansa.
Jaakko ympäri käännähtää. Mit' on tää? Mistä verta?
Haa, mi haamu ovella? Sen on hän nähnyt kerta.
Impi virran vierellinen, kuohupaita kulta!
Jaakon silmät iskevät nyt verta sekä tulta.
Sylihinsä Anja-rouvan tempaa, ulos kantaa, juoksee yöhön synkeähän, syöksee metsän rantaan.
Kauhu yössä kasvavi, käy huuto taloloissa:
»Patruuna on murhattu ja ruukin rouva poissa.»
Vesi roiskuu, ryskää puut, kun Hullu-Jaakko astuu.
Mutta Anjan valkovaippa likaveessä kastuu.
Tulet yössä tuikkavat. Käy loimo puiden takaa.
Anja Jaakon povella kuin kuollut joutsen makaa.
»Mun on vilu», virkahtaa nyt Anja vienoin äänin, katsoin ylös kantajaan, »ja pahoin riippuu pääni».
Sade suhuu taivahalta, märkä metsä huokaa
Jaakko seisahtaa kuin kivi, lausuu: »Anteeks suokaa!»
Huudot yössä kaikuvat: »Halloo! Täss' ovat jäljet.
Tännepäin! Nyt murhamiest' ei auta armot, eljet!»
Nukkumasta Anja-rouva löyttiin mättähältä,
Jaakon takki allansa. Kun kysyttihin hältä:
»Eikö rouva peljännyt?» hän vastasi näin ikään:
»Putoovani pelkäsin, mut muut' en muista mitään.»
Mutta Hullu-Jaakkoa ei nähnyt, kuullut kukaan
Eikä häntä enempää sen jälkeen haettukaan.