YHDEKSÄS LAULU.
Patruuna jo parannut oli ammoin haavastansa.
Ruukin rouva yhä kulki mustassa puvussansa.
Kaunis oli katsoa hän, kauniimp' entistänsä, suru suuri silmissään, mut nauru äänessänsä,
nauru kirkas, räiskyvä kuin öinen tulipalo, joka uhkaa maailmaa ja valaiseepi salon.
Niku Flander lausui usein: »Piru tässä piinaa!
Rouva laskee leikkiä ja mestari juo viinaa.
Ruukin ruokasalissa he kahvia juuri joivat, vaikenivat välistä ja taasen tarinoivat.
Hyvä loppu täst' ei tule. Timeo ridentes.
Siihen asti kuitenkin: Beati possidentes.»
Taideniekka väitti: »Teill' on silmät oravaisen.»
Anja-rouva naurun päästi kauvas kaikuvaisen.
»Kenpä tietää, hampahat myös oravan teill' lienee?»
Anja-rouva nauroi sekä vastas: »Herra tiennee!
Vaarallista varmahan ei oravan lie puru.»
Taideniekka huokas: »Ah, se on kuin sydänsuru!
Oravainen hampahansa yhteen aina puree.»
Anja nauroi: »Houkka on, ken oravan tähden suree.»
»Ja jos nyt ma virkan teille, että teidän tähden surrut olen kuut ja viikot enkä ennen lähde
kuin ma olen ampunut sen oravan oksapuulta, puulta purevaisen sen ja suudellut sen huulta.»
»Siispä toivon, että jäätte tänne ikuisesti.»
Anja nauraa hekotteli aivan herttaisesti.
»Anja! Totta tarkoitan. En kestä enempääni.
Mun sydämeni sairas on. Vain teeskelyä on ääni.
Päälläni taivas pimeä ja allani musta multa.
Ma menen hukkaan ilman sua. Auta, Anja kulta!»
Taideniekka tarmotonna seisoi Anjan eessä.
Anja rukka nauraa hyrski aivan silmät veessä.
»En ole aivan huono niin kuin huonolta ma näytän.
Paljon voittaa vielä voin, jos voimani oikein käytän.
On mulla yksi ajatus, on ollut lapsest' asti.
Joulun' tahdoin tehdä ma. Se elon tieni rasti.
Joulun. Suomalaisen joulun. Kera kulkusien, kera kuusten, kynttiläin ja tähtein tuikkivien.
Kankahalle kiinnittää tuon kaiken tahdoin, vielä kasvot kauniit Marjatan. Hänt' etsin elon tiellä.
Kuvaa tuota aatellut olen päiväni ja yöni.
Siitä piti tulla minun suuri elintyöni.
Jää hyvästi Jouluni! Nyt huomaan sen ma vasta:
En ma löydä Marjattaani koskaan maailmasta.»
Taideniekka vaikeni. Hän puhui silmät veessä.
Anja-rouva vaiti seisoi kädet kasvoin eessä.
Silloin,—ihme nähtihin! Yö poistui, päivä valkes, kuului laulu enkeleiden, seinä harmaa halkes,
näkyi muoto Maarian. Hän palmun lehvää tarjoo. Huikaistuna taideniekka silmiänsä varjoo.
Taikka, puhuaksemme taas tavallista kieltä,—
Lumikki se oli, joka päänsä pisti sieltä
(ei suinkaan seinän raosta, vaan oikein oven kautta). Toki taian hälvetä ei tarvitse sen tautta:
Silmät paistoi siniset kuin ruispellon kukka, posket nuoret punoitti ja kultainen oli tukka.
Lapin pieksut jalassa ja puuhkalakki päässä.
Ken ei siitä syttynyt, sen sydän oli jäässä.
Ihastellen taideniekka kaunista katsoi lasta.
Hymyellen Anja-rouva vieraita kävi vastaan.
Hymyellen istui hän koko illan, säesteli gluntteja, joita Flander kera rovastin lauleskeli.
Hymyellen kuuli hän, miten taideniekka anoi
Lumikkia mallikseen ja mairitellen sanoi:
»Luulen että teistä tehdä alttaritaulun voisin parahimman, neitiseni, jos kirkkomaalari oisin.»
Siihen heti vastaus oli valmis patruunalla:
»Taulun teiltä tilaan ma ja hinnalla korkealla.»
Asia oli päätetty. Kuvan Paltamon kirkko saisi.
Vieraiden kera taideniekka jo tänään matkustaisi.
Hymyellen Anja-rouva puhetta tuota kuuli.
Eikö liene ymmärtänyt vai leikiksi vaan sen luuli.
Hymyeli hän vieläkin, kun taideniekka läksi.
Mutta heti sen jälkehen hän kääntyi kipeäksi.
Kauan kuolon, elämän hän väikkyi vaihtehella.
Parani vitkaan. Siit' on aika sitten kertoella.