KYMMENES LAULU.
Sakastista laitettu oli atelieeri aivan, siinä se näki taideniekka monen viikon vaivan.
Onnelliset kuitenkin oli hälle nämä päivät, kirkkaus täytti rintansa, oli haihtunehet häivät.
Hiidet tulla tohdi näet ei pyhän paikan piiriin, nekin kuin ohi lentelevät, tarttuvat tuuliviiriin.
Alla kaarten korkeoiden aatos kohoaapi.
Hiljaisessa hämärässä muistot muodon saapi.
Astuu esiin siskot sekä äiti harmaahapsi.
Silloin usein taideniekka itkee niinkuin lapsi.
Enkelin kuva emolla oli kuolinvuoteen päällä.
On kuin valkosiivet sen nyt vielä leyhyis täällä.
Välistä sen äänikin ihan selvään helähtääpi.
Silloin usein taideniekka työssään hätkähtääpi,
näkee kasvot Lumikin ja jatkaa taasen työtään. Mutta neiti Lumikilla kieli käypi myötään.
Hänell' on kyllin kertomista pienestä porostansa, iloistaan ja suruistaan ja rakkaasta taatostansa.
Sitten vielä taitelee hän paljon tarinoita tyttäristä kuninkaan ja peikkosatuja noita,
joista hiukset pystyyn käy ja karmii selkäpiitä. Piennä hänen mummonsa oli paljon puhunut niitä.
Koskaan ollut Lumikilla ei kuulijaa näin hyvää, joka sanoo aina »jaa» ja katselee niin syvään,
syvään syömen pohjahan, ett' aivan kaikki aukee rinnan ukset arimmat ja neitilinnat raukee.
Huomaa sen hän itsekin ja äkkiä vaikeneepi nähdessään, miten taideniekka hiljaa hymyileepi.
»Hyi, te minua pidätte yhä varmaan piennä lassa vaikk' olen täysikasvanut ja käynyt kosimassa
on jo minua opettaja kylän kiertokoulun.» Silloin herää aatteistansa taideniekka joulun.
»En minä teille hymyile, vaan hymyilen ma muulle,
Luojan taivaalle, tähdille ja päivälle ja kuulle.
Kaikki, kaikki niin kaunihilta nyt silmähäni näyttää, rintani riemu, hartaus sekä rukoukset täyttää.»
Mutta Lumikin mieli yhä on epäilyksen vanki.
»Tekö rukoilette, te, joka kiellätte Jumalanki?»
»Kuka on sitä sanonut? Ei suinkaan isä?»—. »Ei, vaan tytöt kauppamiehen, joilta tietoni kaikki veivaan.»
»Jumalahan uskon ma, min äänen joka hetki kuulen sydämessäni ja kuulen kuiskehetki.
Ja ma häntä rukoilen, hän että mun valistaisi, että mun silmäni kauneuden kaiken nähdä saisi,
maassa, meressä, ilmassa ja ihmissydämissä, saisin kaiken kuvaella väreissä välkkyvissä.»
Taideniekka vaikeni. Lumikki hiljaa kuuli, monta sanaa ymmärsi, mut monta myös vei tuuli,
tuuli, joka kirkon nurkissa tuprutteli lunta. Mutta templin sisäpuolla luotiin suurta unta.