YHDESTOISTA LAULU.
Tuli joulu. Lapset hyppi, kuuset koristettiin, kukkuvin kulkusin kyläteillä ajaa huristettiin.
Käytiin vielä kauppiaassa viime ostoksilla: omenoita orehkoita iloksi lasten illan.
Pappilassa parhaillansa puuropata kiehui,
Lumikki esiliinoinensa emäntänä liehui.
Kattoi pöydän, käänsi paistit, kaasi kaljaa tuoppiin.
Hymy kiersi silmihin ja nauru poskikuoppiin.
Tapahtunut tuolla oli kirkon kaarten alla äsken ihan ihmeellistä ja outoa hälle vallan.
Suudellut oli mestari häntä kaksi kertaa suulle.
Oi, miten paljon puhumista nyt hällä ois ollut kuulle!
Isä ei mitään tietänynnä. Isä, isä parka!
Kesken taloustoimiansa kamariin hän karkaa,
istuu isän polvelle ja silittää hänen hastaan, taasen kyökkiin kiiruhtaapi. Kummaksuen lastaan
katsoo ukko rovasti ja hiljaa hymähtääpi. jotakin hän arvaa, enin arvoitukseks jääpi.
Mutta miss' on taideniekka? Miksei täällä, jossa päiviä, viikkoja elänyt on kuin kullan kukkarossa?
Hetken työnsä seurassa hän vielä viettää tahtoi.
Huomenna sitä kaikki kansa katsella jo mahtoi.
Valmis oli vaivan heelmä. Siunannut oli Herra työtä, jota viimeistellä hän tahtoi vielä kerran.
»Porollani noudan sun», oli luvannut lähtiessään
Lumikki. Sitä ajatteli hän alati sydämessään.
Tähdet syttyy taivahalle, hämärä hiljaa lankee.
Taideniekan rinta on niin rauhaton ja ankee.
Kaksi lintua laulelee hänen sydämessään juuri.
Toinen laulaa: »Iloitse! On tehty työsi suuri.
Maalannut olet Marjatan. On omasi impi sorja.
Nouse Herraa kiittämään maan lapsi, tomun orja!»
Vaan se tumman Tuonen lintu lauleleepi tälleen:
»On mennyt onni, alkavi taas tuskan aika jälleen.
Houkka! Lepoa luulottelet saavasi Lumikilta, lepoa, jota sinulle ei antanut joulu-ilta.
Ken kerran Hiiden oma on, se Hiiden omaksi jääpi.»
Niin raskahasti taideniekan sydän sylkähtääpi.
Pois te varjot kuoleman! Mun aurinkoni on pyhä.
Luvannut mulle hän säteillä on aina sekä yhä.
Kirkas on silmä Lumikin, ei samenna sitä häivä
Elämäni oleva on juhla ja pyhäpäivä.
Tehnyt olen Joulun ma, teen vielä Juhannuksen, kuvaan ilon ihmisille ja kesän kukoistuksen.
Vaan se tumman Tuonen lintu lauleleepi jälleen:
»Itseäsi pettää tahdot, taideniekka, tälleen.
Päiväsi on pimeä ja Joulusi on turha.
Tehnyt olet tihutyön ja aattehesi murhan.
Maalannut et Marjattaa, vaan naista lempimääsi.
Siksi niin sydämes sylkyttää ja pyörtymässä on pääsi.
Henkesi hiitten oma on, sen peittää Hiiden häivät.
Eivät ne koskaan koita sulle elon suuret juhlapäivät.»
Joulukellot kaikuvat, ne soivat maalle rauhaa.
Taideniekan sydämessä syksyn aallot pauhaa.
Mitä tekee mestari? Oi, suurta kauhistusta!
Vetää yli taulun kaiken kaksi viivaa mustaa,—
vaipuu maahan niinkuin kivi. Silloin ovi aukee, astuu sisään haamu tumma, lausuu ääni raukee:
»Tiesinhän: sinun ilojasi kaikki ymmärtääpi, mutta sun suurille suruillesi tää sydän yksin jääpi.»
Ylös karkaa mestari. Hän Anjan kasvot kohtaa, näkee silmää kaksi, jotka sairaan tulta hohtaa.
»Tule! Orhi odottaa. Sen harja tulta tuiskii!»
Anja hänen korvahansa kiihkeästi kuiskii.
Tiellä poron tiuvut soi. Sen kumpainenkin kuulee.—
Käsitysten kiiruhtavat ulos talven tuuleen.