KAHDESTOISTA LAULU.
Ruukiss' oli joulujuhla. Patruuna oli poissa.
Tultiin ilman isäntääkin toimeen hyvin koissa.
Suureen ruokasalihin oli kuusi sytytetty, ympärillä ylenmäärin kansaa kestitetty.
Niku Flander isäntänä ilomielin hyöri, leikin laski vanhoille ja nuorten kanssa pyöri.
Mutta rouvan kammioss' oli ankeata aivan.
Levotonna taideniekka tähtiä katsoi taivaan.
»Näetkö kuinka ne tuikkivat? Näetkö kuinka ne kiiluu?
Kalevan kalpa taivahalla kuin pyövelin on piilu.»
»Anna tuikkia tähtien, anna kiilua kirvehien!
Eivät ne meihin yletä, ei majahan miekkosien.»
»Näetkö, taivas tummuvi, jo kaikki on tähdet poissa.
Kuuletko myrskyn ulvontata nurkissa, ullakoissa?»
»Anna ulvoa myrskytuulen, anna pilvien ajaa!
Eivät ne koskaan pimittäne onnellisten majaa!»
»Anja, Anja! Kuuletko poron pieniä kulkusia?
Herra nyt hyvästi siunatkohon meitä molempia!»
Anjan helmaan heittäyy hän suuressa hädässänsä.—
Anja hänelle kertovi tarun omasta itsestänsä.
Tänne häntä ajanut oli korpeen kaiho kuuma.
Hänestä oli lähtenytkin koko ruukin tuuma.
Käynyt Kivesjärvellä hän oli kerran lassa.
Ihastunut, itkenytkin yössä valoisassa.
Sitten taaton kuoltua, kun häntä omaks kosi
Oulun rikkain patruuna, tuli unelmasta tosi.
Kivesjärven rantamalle rautaruukki luotiin.
Taisi niihin aikoihin ne juuri tulla muotiin.
Mutta linna unelmain? Se oli mennyt, mennyt.
Onnen kulta kätkössä on metsän sinisen nyt.
Eikä sitä sieltä saa kuin lapsi yksi-öinen yksi-öisellä varsalla jään ylitse yksi-öisen.
Näin ääni Anja-rouvan soi kuin kehtolaulu lauha.
Taideniekka rinnassansa syvän tunsi rauhan.
Rauhoittuu myös ruokasalissa riemuhuudot rahvaan.
Miksi kaikki verhouu kuin sumupilveen vahvaan?
Miksi tanssi taukoaa ja miksi laulu lakkaa?
Miksi maahan viinakannun Niku Flander nakkaa?
Seisoo ovella rovasti. Hän Anja-rouvaa kysyy.
Opettaja taempana porstuassa pysyy.
Hän viedään rouvan kamariin. Käy Anja hälle vastaan:
»Rauhan juhlaa, rovasti! Mut mikä oikeastaan
tuo meille tämän kunnian tähän merkilliseen aikaan?» Niinkuin pitkän pilven päältä ääni ukon kaikaa:
»Kuollut on mun tyttärein. Tuoll' ulkona hän makaa.»
Niinkuin lapsi äänehensä itki vanhus vakaa.
Parahtaen taideniekka rientää kartanolle.
Ympärillä kaikki kansa katsoo vaiti ollen.
Lepäsi puhdas pulkassansa käärittynä vuotiin.—
Mielipuolena kartanolta takaisin hän tuotiin.
Mielipuolena vietiin pois ja pantiin teljen taaksi.
Eläneekö enää hän vai muuttunut lie maaksi?
Kuink' oli kaikki tapahtunut? Kun kirkkoon Lumikki tuli eikä ketään löytänyt, niin sydän hältä suli.
Itkien hän pulkkahansa istui, ajoi jäälle.
Kun ei kotiin kuulunut, niin tultiin tuskapäälle.
Ukko-rovasti kamarissaan huudon kimeän kuuli.
Ulos juostiin. Tähdet loisti, vinkui talvituuli.
Sulaan ajanut hän oli yössä sankeassa.
Siitä nyt suru on kylässä ja parku pappilassa.
Mutta salmen suuhun, johon Lumikin reki hukkui, nousi kivi kirjava, min päällä lokit nukkui.
Kesä-illoin kauvas niiden valkosiivet päilyi.
Surma-saaren nimellä se saari sitten säilyi.