NELJÄS LAULU.
Kerran kevät-iltamalla vene vettä sousi, laski Varislahtehen. Mies nuori maihin nousi.
Astui pitkin metsätietä, tuli ruukin taloon, siinä sijaa yöksi pyysi; sitten aikoi saloon.
Oli yön ja toisenki ja kohta kolmannenki, koko viikon vierahana, vielä yli senki.
Kukaan enää puhunut ei hänen lähdöstänsä.
Monet kyllä miettivät: Mik' on hän miehiänsä?
Maalariksi mainittiin, söi herrasväen kera, näkyi hälle maittavankin maito ynnä hera.
Rouvan kanssa kuljeskeli, mäkilöitä nousi, teki marjamatkoja ja saaren päihin sousi.
Niku Flander, tietoniekka, taitoniekka tiesi:
»Hän on suuri mestari ja mainiokin miesi.
Kuvia hän vaattehelle nahturilla sipoo, maalaa siihen maisemat ja henkilötkin hipoo.
Niitä herrat ostelee ja lystinänsä näkee.
Nyt hän tullut maalaamaan on Kives-ruukin väkee.»
Huhut tuosta kummalliset kautta kylän kulki, kuiskittihin, kuunneltihin, kerrottiin jo julki:
»Uloskäynyt uusi laki on nyt keisarilta:
Maalattakoon kaikki kasvot Suomen asujilta!
Tytöt pannaan tynnyriin ja pojat tervapyttyyn, ettei tunne turkkilainen, koska sota syttyy.»
Mutta herrat pitäjän ne piti pientä pilaa:
»Patruuna se rouvastaan nyt muotokuvan tilaa.
Tekaista se veitikka voi elävänkin kuvan.»—
Tuota kuullen nähtiin monen rouvan punastuvan.
Mikä liekin oikein ollut mestarin sen työnä, näyttänyt hän nukkuvan ei monenakaan yönä.
Eikä enää ruokakaan niin maistanut kuin ennen, kahden verran kalpeni hän kesän lyhyen mennen.
Sanoi kerran Anja-rouva: »Kivesvaara vielä käymättä on meillä. Ehkä tänään käymme siellä.»
Lausui toinen leikillään: »Ah, rouva, ette varmaan tunnekaan te tarinaa tuon Kivesvaaran harmaan.
Kivesvaara ole näät ei tavallinen vuori.
Vaara täynn' on saleja, vaikk' kaikki kätkee kuori.
Kivesvaaraa varokaatte! Siellä siki-unta nukkuu tuhatvuotistansa jättein kansakunta.
Vaimot lapsi rinnoillaan ja miehet miekka vyöllä.
Vuoren ukko uinahda ei päivällä, ei yöllä.
Yksin vuoren huipulla hän tähtein teitä seuraa, katsoo, kuinka maailmalla ajan myrskyt meuraa.
Hetki lyö. Ja vuoren kylkeen kolme kertaa ukko kumahuttaa nuijallaan: jo aukee vuoren lukko,
astuu ulos urhokansa, tulee tuhat hiittä, miehet syltä seitsentä ja vaimot vaaksan viittä,
Silloin aseet kalskavat, mäet kaikki mätkyy, kaikaa, kääpiökansa kukistuu, taas alkaa jättien aika.»
Anja-rouva ailakoi: »Mua säikytätte vainen.
Totta, toivon, hiisillekin pyhä lienee nainen.»
Eikä mikään auttanut. Sen päähäns' oli saanut
Anja-rouva armas eikä kärttämästä laannut.