VIIDES LAULU.
Niinpä kerran lähdettiin. Soi nauru metsätieltä.
Mutta yhtä iloisina palattu ei sieltä.
Virsta vettä soudettiin ja toinen maata tultiin, kolmannella kohottiin ja vuoren alla oltiin.
Nousi suosta suuri kulju niinkuin jättikirkko, peninkulman juuret maassa, pilvein päällä nirkko.
Näkyi sinne maailmoita: erämaata sankkaa, suota, suurta rimpeä ja havumetsää vankkaa.
Kivesjärvi piennä niinkuin lampi alla päilyi.
Päivä laski. Laaksomailla terhen hieno häilyi.
Hiljaist' oli kuin haudassa. Vain hengityksen kuuli.
Surissut ei sääsken siipi, tuntunut ei tuuli.
Asumaton avaruus kuin meri huokas alla.
Pelvon, vavistuksen henki kulki kukkulalla.
Anja-rouva nauraa koki: »Tutkikaamme, tokko vielä ompi elossa tuo hiitten suku sokko.»
Lausui, kolme kertaa löi hän vuorta kepakolla.
Toinen nauroi: »Hiidet nuo myös taitaa kuurot olla.
Täytyy heitä herättää.» Oli jyrkänteellä paasi.
Alas vuorta vyörymään mies voimakas sen kaasi.
Vieri paasi pauhaten, jo Hiiden väki kuuli, koko vaara kumisi, sen ukkoseksi luuli.
Kuului kalske kalpojen, nous jättein kansakunta.
Anja-rouvan poski oli valkeampi lunta.
»Menkäämme!» hän virkahti ja vienolla liikkehellä tarttui käteen kumppalin. Se ään' oli arka, hellä.
Se ääni pyysi, rukoili: »Vie minut, nosta, kanna kauvas metsän siimekseen, pois taakse taivaan rannan.
Ma unhoitusta halajan, sen yksin saan ma sulta.»
Taideniekan sydämessä säihkyi tuhat tulta.
Seisoi miehet miekka vyöllä, vartoi Hiiden kansa.
Taideniekan rinta nous, hän nautti voimastansa.
Sana vaan! Ja sylissään oli maailma! Ken tuota uskois? Mutta hiidet nuo ei liian kauvan uota.
Hetki lyhyt, lentävä! Taas kaikk' oli niinkuin ennen.
Äänetönnä kumpainenkin astui alas mennen.