TUULIKANNEL I
Mieterunoja
Kirj.
EINO LEINO
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 919.
Lukijalle.
Vuosi sitten aloittamani tilinteko laulurunollisen entisyyteni kanssa on nyt päättynyt. Yhdessä Vapauden kirjan ja Lemmenlaulujen kanssa muodostaa juuri valmistunut valikoimani Tuulikannel sielullisen kokonaisuuden, jonka juuret menevät lapsuuteni armaimpiin päiviin saakka, ja jonka latva humisee nykyisimmän nykyisyyteni mielialoissa ja mietelmissä. Niiden välille mahtuu lähes kolme vuosikymmentä kiihkeintä kirjallista toimintaa ja ihanteen tavoittelua.
Lähes kolme vuosikymmentä — sehän on jo ihmis-ikä! Epäilemättä, varsinkin siihen katsoen, millä hirvittävällä nopeudella sekä henkinen että aineellinen ympäristöni on muuttunut näiden vuosikymmenien kuluessa, eikä ainoastaan meillä, vaan myöskin tuolla ulkona suuressa maailmassa. Etten kuitenkaan siitä huolimatta vielä tunne itseäni aivan ikäkuluksi enkä viisauden lepoon päässeeksi kansan patriarkaksi, ei nähtävästi johtunekaan puhtaasti kirjallisista, vaan pikemmin eräistä sielullisista syistä, joista ei ehkä liene poissa paikaltaan tässä yhteydessä ohimennen huomauttaa.
Runoilijana olen vanha, kovin vanha, miltei yhtä vanha kuin varhain kehittynyt. Mutta sitä myöhemmin tunnen kehittyneeni ihmisenä, vieläpä niin myöhään, että minua suorastaan hävettää kamppailla aina edelleenkin eräiden elämäntotuuksien kanssa, jotka monille muille näkyvät olevan selviöitä jo syntymässä. Tilanteeni siinä suhteessa on yhtä traagillinen kuin "Prinsessa Ruususen" kokkipojan, joka jo oli vanha mies, mutta jolle ei kasvanut partaa, ennen kuin hän muun hoviväen kerällä oli sata vuotta uinahtanut! Ellei maailma nykyisestään sen paremmaksi muutu, olisinkin taipuvainen sekä sille että itselleni tuota perinjuurista miestymiskeinoa suosittelemaan. En tiedä, kummassa sitten vika lienee, mutta harvoin olen tuntenut koko maailmanmenon ympärilläni käyvän niin jyrkästi vasten sisintä olemustani kuin nykyään, enkä koskaan itseäni sielullisesti yksinäisemmäksi.
En puhu nyt sodasta enkä rauhasta, en sosialismista enkä kapitalismista, en maailman parantamisesta enkä ihmisten tappamisesta, jotka nekin näyttävät nykyään muodostuvan kuin samaksi asiaksi Puhun elämänarvoista, jotka kaiken tuon pintakuohun takaa esille pilkistävät. Ja niihin nähden en voi muuta kuin toistaa tässä erään ystäväni pankinjohtajan sanoja, joka kerran lähetti minulle hyväntahtoisen tervehdyksensä, ja samalla kysymyksen, milloin aioin "viisastua" ja "ottaa elämän vakavasti".
Ja vastaukseni? Palautin kysymyksen lähettäjälleen kuin malaijilaisen heittokeihään: Milloin hän aikoi viisastua? Milloin hän aikoi ruveta ottamaan elämän vakavasti?
Sillä onhan se nyt ihme ja kumma! Meillä — samoinkuin vielä yleensä maailmassa — pidetään "viisautena" sitä, mikä kaikkien viisasten ihmisten mielestä kaikkina aikoina on ollut suurinta turhuutta, ja "vakavana" elämänkäsityksenä sitä, joka ei kestä edes kahden suuren lapsensilmän kummastelevaa kysymystä. Eikä siinä kyllin! Mutta sen suurimpana viisautena ja sen vakavampana elämänkäsityksenä, mitä vähemmän se kohdistuu henkisiin ja mitä enemmän aineellisiin arvoihin, mitä vähemmän sillä on mitään tekemistä ihmisen iäisemmän ja mitä enemmän hänen ajallisemman itseytensä kanssa, vieläpä siihen määrään, että katsotaan olevan suorastaan päästään vialla sen ihmisen, joka ajattelee aineettomia ja näkee näkymättömiä.
Aina ei ole niin ollut. On ollut aikoja ihmiskunnan kehityskulussa, jolloin kauneuden jano ja totuuden etsintä ovat olleet toisella sijalla yleisessä ymmärryksessä kuin nyt, ja jolloin ihmiset eivät ole tienneet mitään viisaampaa kuin syventyä itsensä ja kaiken olevaisen alkulähteen hiljaiseen tutkisteluun. Mutta tämä aikakausi sensijaan. —
Ei, on liian helppo moittia sitä. Olkoon kaukana minusta myös kaikki ajatuskin maailman parantamisesta. Mutta kun minulta niin usein kysytään, mikä on syynä kaikkeen kurjuuteen meidän ympärillämme, niin täytynee minun kerran vastata siihen mahdollisimman selvästi ja lyhyesti: Ihanteiden puute, henkisen tason alhaisuus, sanalla sanoen, ajan hirvittävä materialismi!
Voinkin oikeastaan lopettaa jo tähän. Ihminen, joka lähtee sitä vastaan sotimaan, on piankin — ehkä vielä enemmän kuin näiden rivien kirjoittaja — tunteva itsensä "tuulikanteleeksi", joka helisee tyhjään avaruuteen.
En tunne enkä tunnusta sitä omaksi tehtäväkseni. Olen kyllin paljon taiteilija löytääkseni tyydytykseni kauneuskuvien muotoon kiinnittämisestä, joilla Jumala kaikkivaltias näkee hyväksi kulloinkin sielunsilmiäni ilahduttaa. Ja niihinkin nähden on minun Brandesin kerällä huoattava:
"Ve mig, som behöver en evighed og dog maa då som de andre!"
Helsinki 5.IV.19.
Eino Leino.
Tuulikannel.
Muut sydämen saivat, ma kantelen, muut murehti, nautti, ma en, ma en, en kurja ma elää, en kuolla voi, kun sykä ei syömeni, soi, vaan soi!
Kova kohtalo, ankara arpa tuo:
ei rauhoa yö, ei päivä suo,
ei armoa aika, ei iäisyys;
sama ilkkuva, helkkyvä sydämettyys.
Mun syömeni tuulikannel on,
sen kielissä laulu on lakkaamaton,
se yössä, päivässä, yksinään
soi ilmahan ijäti väräjävään.
On tuomitun tuttuja päällä maan
pihat pilvien vaan, tuvat tuulien vaan,
en veljiä, siskoja omata voi,
kun outo on itseni, soi, vaan soi!
Ja tuulet taivahan soittelee!
Kevät saapuu ja syys, suvi pois pakenee,
sukukunnat kulkevat Tuonelaan,
jää kantelo jälkehen kaikumaan.
Kas, pohjoinen, kuinka se myrskyää!
Taas läntinen lempeä leyhyttää,
itä ankara itkuja pitkiä tuo;
ei hetkeä helkkymätöntä ne suo.
Ja immyt ikkunan aukaisee.
Kuu loistavi, kutri kimmeltelee.
Mi helkkävi yössä niin himmeään?
Hän kuuntelee, käsi sydämellään.
Ja muistavi muinaista armastaan. —
Ah, tuulikantele on se vaan!
Ei sielua sillä, ei tuntoa, oi,
ei itke, ei naura, se soi, vaan soi!
Myös kuulevi joskus synnyinmaa.
Se herää ja kahleitaan kalistaa.
Joko vapaus vaikeni raikahtain?
Ei, tuulikantele kaikuu vain.
Kiro katkera, julmuus jumalien:
Itse orja, ma vapautta veisailen,
itse lemmetön, lemmestä laulan ma,
itse tunnoton, viritän tunteita!
1905.
Koti ja miero
Rikkaruohoja.
Noin noukit rikkaruohoja oi äiti, taimitarhastas, Ja kohta kaikk' on puhdasta sun pienoisessa puistossas.
Mut kohta sydän lapseskin jo versoo rikkaruohoja — Kun sielläi, äiti armahin, sa saisit yhtä puhdasta!
1891
Mennyt koti.
Äsken koito kotimailla kuljin taasen surussain, kun on mennyt koti multa, poissa poikamaailmain.
Poissa tuolta tuomilehto,
missä linnunlaulu soi,
poissa kuuset kukkalatvat,
jotka lasna huminoi.
Karja käypi laitumella
minun leikkilehdossain,
kodin kuuset tukkipuina
kulki kotilahdellain.
Sentään suurin murhe mulla
kuolosta on honkapuun,
joka kodin kaiken sulki
piirihinsä suojattuun.
Kaatui taatto, kaatuu maammo, koti kaikki katoaa; viel' ei jaksa viljan veljet kurkkihirttä kannattaa.
1892.
Viiman viemä, tuulen tuoma.
Minä raukka kun synnyin maailmaan, oli tyyntä ja rauhaisaa kuin alkavan ukkosen eellä on vaan — sitä tiennyt en aavistaa.
Mut kohtapa pilviä kokoutui
mun taivoni tummentain,
ja ukkonen loi, vesi vaahtona ui —
Minä turvoa turhaan hain.
Kuin rikkasen pienen mun viimat vei pois kaukohon maailmaan. Mut tullevi loppu se tuulellei — rikan heittävi helmahan maan.
1892.
Puhtahat purjeet.
Poikana purjehdin purrella kerran laineilla lakkapäillä, silloin ma näin lumivalkeat purjeet, neitoni laskevan näillä.
Syömeni syttyi, henkeni hehkui
armahan immen luoksi,
vaan oli pilkkuja purjeeni täynnä,
niiden en tohtinut vuoksi.
Suutuin ma silloin, päätin ma silloin
puhtaiksi purjeeni pestä,
ettei toisti ne luo lumivalkeen
lempeni matkaa estä.
Mutta nyt pilvehen päivyt peittyi
vaatetta valkaisemasta.
Ei ollut puhtaampi neitoni purje,
varjossa näin sen vasta.
Poispäin purteni murhemielin
käänsin ma aavoja kohti —
kaukaa ehkäpä immelleinkin
puhtailta purjeeni hohti.
Voi, kun et paistanut päivyt silloin, kaikki nyt oisi toisin: Multakin oisi nyt puhtahat purjeet, unteni uskoja oisin,
1893.
Suuret aatteet.
Elontaistossa, tuulispäissä nuo aattehet suuret vain voi ihmishenkeä nostaa — näin oppia lasna ma sain.
Mut aika ja alkava miehuus tuon tiedon vasta toi, ett' aattehet suuret myös murtaa ja painaa maahan voi.
1894
Salaisuuteni.
Varkaan lailla hiivin hiljaa, ihmisiä karttelen, kuljen seinän vierustoita, keskitietä tohdi en.
Kädessäni käärön kannan,
sitä hellin povellain,
ettei multa aarrettani
viedä vieras saisi vain.
Kaupungista päästyäni
metsätielle poikkean,
sama mulle, minne kuljen —
alle hongan istahdan.
Siinä vasta murhevirrat, itkut ilmi pulppuaa: kädessäni kannan koito äidin kuolinsanomaa.
1896
Maaliskuulla.
On raitis aamu, palmusunnuntai, ja ilma tuoksahtaa niin puhtahalta, mut kylmä tuntu on sen tuoksullai — on vielä talvi, viel on hallan valta.
Jo kirkkahana aaltoo avaruus,
jo päivyt paistavi, jo hohtaa hanki,
vaan kaikkialla viel' on hiljaisuus
ja taivas valju on ja maa on vanki.
Niin luonto nukkuu kuni lapsonen,
mi onnen untaan uinuu herttahinta,
ja tuskin kuulee hengitystä sen,
on otsa puhdas sekä tyyni rinta.
Ei vielä leivon suvilaulut soi,
ei virrat vuolaat syöksy kuohumalla,
mut keväästä jo urvut unelmoi
ja kesä haaveksii jo hangen alla.
Nain kevät-unelmoita urpupuun ja lemmen haavehia hangen alta lie nääkin nuoret laulut maaliskuun, kun vast' on aavistettu kevään valta.
1896
Laulujen linna.
On uljahin korallilinna
meren pohjalla myrskyisen
runon raikuva valta-istuin
sen keskellä kultainen,
pyhä istuimella on impi,
ei impiä inhan maan,
ja loitos loistavi kruunu
hänen tummilla kutreillaan
Ikikirkas on kimmel siellä,
salit hohtaen huikaisee,
sadat soihdut seinillä räiskyy,
tuhat tuohusta leimuelee,
ja tuuli kun joskus tyyntyy
ja taivas seijastuu,
niin kaunihit kangastukset
veen kalvohon heijastuu.
Meren pinnalla myrskyt mylvii,
rajutuuletkin tuivertaa,
Vesi-Hiitolan vyöryvät vuoret
ne nousta ja vaipua saa,
mut tyyntä on aaltojen alla,
kuhun tuul' ei tunkea voi,
vain vienona viestinä sinne
humu ulapan aaltojen soi.
Ja luovien haahdet ne halkoo
meren pintaa meuruavaa,
vene taivahan rannasta nousee
ja vaipuvi taas sen taa,
eri lippujen alla ne kulkee,
eri matkan on määrä ja tie,
mut tuuli ne vihdoin kaikki
taa taivahan rannan vie.
Ei haaksien onnesta huoli
meren vaahtoisen valtiatar,
merimiesten pyyntöjä kuule
ei linnan haltiatar,
hän aaltojen kulkea antaa,
miten tahtovi taivas vaan,
ja haahtien hautahan syöstä
meren kuiluja kulkemaan.
Mut joskus pursi kun pieni
on joutunut myrskyhyn,
jolt' aalto on airon saanut,
mela hukkunut hyrskyhvn,
ja rikki on purren ruori
ja venhoa viimat vie,
mi lahtien lainehille
vain luotukin varmaan lie —
niin silloin Ahtolan impi
se astuvi linnastaan,
pian ulapan ympäri purren
hän peittävi kutreillaan,
jo laantuvat raivot laineen,
jo vienoina viimat soi,
ja korjata haapion hauraan
merenkulkija koito voi.
Mut laiva jos purppurapurjein
yli aaltojen ylpeilee,
kun rungossa pillat piilee,
rikos ruorissa riemuitsee,
min kannella karkelo käypi,
ilo, soitanto sortajain,
mut ruuma on orjia täynnä
ja itkua, vaivaa vain —
niin silloin Ahtolan impi
se astuvi linnastaan,
sen seiniltä soihdut tempaa
ja tarttuvi valtikkaan,
yö-synkäksi taivahan saartaa,
vihan vaahtohon vellovi veen,
ja sortajan haahden hautaa
hän pauhulla pauanteen.
Mut muutoin aaltojen alla
hän yksin istuvi vaan
ja silmänsä suuret hän tunkee
meren kuilujen maailmaan,
kuhun kurjan kuolevan silmä
ei konsana nähdä voi,
mut kaikuja kummia josta
pyhähetkinä joskus soi.
Runon raikuvan korallilinna
ajan aaltojen alla on,
on helmistä ihmishengen
siell' istuin morsion,
min otsalla aattehen kruunu
kuun loistolla kuumottaa,
mut valtikka hällä on tunteen
merenkultaa kuultavaa …
1896
Metsätorpparin laulu.
Pois kirkolta ma muutin korpehen, pois pienen metsälammen rannallen, ja talon tahdoin sinne rakentaa, mut omin voimin, ilman auttajaa.
En kylää kutsunut ma taikoihin,
en käynyt luona papin, lukkarin
ma päivätöitä heiltä kerjäten
ja kauppamiestä miellytellyt en.
Vaan itse kaasin, veistin honkapuut
ja hankin sammaleet ja tarpeet muut
ja kesän kirvestä kun heilutin,
niin valmis syksyll' oli mökkikin.
Nyt etähällä metsätorpassain
ma yksin erakkona elän vain,
en kylän karkeloiss', en häissä käy,
ja vierasta ei torpan tiellä näy.
Mut kesäilloin peltoni kun nään
ja pellollani täyden tähkäpään
ja illan päivän yli lampuen
ja rantasaunan savun rauvaisen,
niin silloin tielle katson kaihoten ja kulkijata sieltä vuottelen mun kanssain nauttimahan onnestain ja kera kylpemähän saunahain.
Mut eipä kuulu kulkijata vaan. He eivät anteeks anna konsanaan, kun kylää kutsunut en talkoihin, vaan itse onneni ma rakensin.
1896.
Terve luonto!
Oi terve, suuri luonto, taas, sa tuhat-ilmeinen! ma lasken laulun-valkamaas, ma vaivun vienoon huountaas, ma tunnen rintas aallot, sa tuhatrintainen.
Ma kauan poissa ollut oon, ah, äiti armahain, ma jouduin tuulten taisteloon, ma eksyin elon ahdinkoon ja kääpiöiden maahan kuin Gulliver ma sain.
Mi hurmaus! Kuink' ihanaa, kun ilmaa keuhkoihin, kun nostaa taasen päänsä saa ja selän oikein ojentaa — näät kääpiöiden maassa käy köyryyn selkä suorinkin.
Suo mulle voimaas, äityein, sa tuhatrintainen, sa hengi henkes povehein, suo sitä lauluin, kantelein mun heikon heijastella kuin peili tuhatpintainen.
1896
Mieron nuotioilla.
Yksi tuli sieltä ja toinen tuli täältä,
idästä, lännestä, pohjan päältä.
Yksi tuli hevosin ja välkkyvin valjain,
toinen tuli kävellen ja kyynärpäin paljain.
Eri oli matka ja eri oli määrä,
kellä oli oikea, kellä oli väärä.
Maantien varteen me yhdyimme yössä,
siinä oli toiset jo tulenteon työssä.
Kohta me istuimme veljien lailla
ympäri valkean, huolia vailla.
Sanaleikit lensi ja eväsviinat kulki,
toisen suu odotti, kun toinen suunsa sulki.
Yksi tiesi kertoa kevättuulten mailta,
toinen taisi tarut Lapin tunturin lailta.
Tuo tiesi lännestä sotasanat uudet,
tämä idän impien kuvas ihanuudet.
Toisen suu jo odotti, kun toinen suunsa sulki.
Otava se kääntyi ja yön hetket kulki.
Metsä oli pimeä ja tie sumuvyossä.
Ääneti tulehen me tuijotimme yössä.
Minkä tuli mielehen vielä emovainaa,
minkä mieltä yhä muisto murhien painaa.
Yksi mietti kavaluutta ystävän armaan,
toinen suri syksyä sydämensä harmaan.
Orpo itki emoa ja murhamies rauhaa,
kaikki kaipas kotia ja lapsuutta lauhaa.
Ei ole suuri apu mieron nuotioista,
toista puolta polttaa, kun jäätää jo toista.
Metsä oli pimeä ja tie sumuvyossä.
Ääneti turhaan me tuijotimme yössä.
1896.
Päivän laskiessa.
Muistatteko, kuinka muinoin lassa, talvihämyn tullen, ikkunassa istuttihin kanssa siskojen syvään tuumien ja tutkien?
Muistatteko, kuinka metsän rantaan
päivä vaipui niinkuin aalto santaan,
jälkeen jäi vaan vaahtokuplat sen,
kultakuplat aallon kultaisen?
Muistatteko, kuinka kaameasti
silloin rusko päivän haudan rasti,
pilvet paloi, hehkui hattarat,
tulta hyrskyi taivaan rantamat?
Näytti kuin ois meri ollut siellä,
tulitulva, joka maata niellä
tahtoi — kas, se tänne vyöryvi!
kas, jo tuolla kuusi leimahti! —
Muistatteko, kuinka toisihimme
silloin, siskoset, me painausimme,
kuinka hiljaa kuiskittihin vain
äänin värjyvin ja huohottain?
Ilmi kuiskittihin kammot rinnan,
aavistukset alta lammen pinnan,
unten harmaat pohjausmat nuo,
joita nostaa manan suuri suo.
Pelkäsimme toitotusta torven,
Herran vihan ääntä kautta korven,
idän päältä tuolta pitkäisen
leimausta hamaan läntehen.
Maa kun huojuis, taivas tulta löisi,
meri maata, tuli merta söisi,
ukkosena Herran uhka sois —
missä, missä silloin suoja ois?
Muistatteko, kuinka toisihimme silloin, siskoset, me painausimme, kunnes äiti armas valon toi hämärään, ja mieliin levon loi?
1896.
Kuin musta ja valkea —
Kuin musta ja valkea perho yli kukkien yhdessä leijailee, niin yhdessä riemu ja murhe mun henkeni tuutua heijailee.
Kuin yhdessä yö sekä päivä
suvi-illan pilvillä karkeloi,
niin onnen aamu ja ehtoo
mun päiväni päärmiä purppuroi.
Kuin kuolon ja elämän immet syyskuutamon kullassa leikkiä lyö, niin syksy mun sieluni yössä jo kerkeän kevään kukkia syö.
1896.
Suvi-illan vieno tuuli —
Suvi-illan vieno tuuli huokaa vuoren alta, hongikon polkua hopeoipi kuuhut taivahalta.
Hiljaa huojuu korven honka, kaukana käkö kukkuu, vaieten astuvi vaeltaja, mielen murhe nukkuu.
1896.
Ma uneksin —
Ma uneksin, että mun sydämein
oli kuollut ja kylmä mun tuntehein.
Ja sydäntä kuollutta tuudittain
minä maantien laidalla laulelin vain:
"Ah, nuku mun nuori sydämein!
on aikaa mennyt mun autuutein."
Tien kulkijat katseli kummissaan.
Niin nousin ja läksin vaeltamaan.
En tiennyt, kunne ma kulkisin,
mut kuljin ja hiljaa hyräilin:
"Ah, nuku, mun nuori sydämein!
jo aikaa raukesi rakkautein."
Kuin kauvan kulkuni kestänyt lie?
ma toivon, jo kohta on lopussa tie!
Mut sydäntä kuollutta tuudittain
yhä kuljen ja kuiskaten laulelen vain:
"Ah, nuku, mun nuori sydämein!
kun aikaa hylkäsi armaisein."
1896.
Metsään nukkunut.
Ma oon kuin lapsi, metsään nukkunut, mi hämyn tullen herää huudahtain, mut pois on veikko, sisko hukkunut ja huutohonsa vastaa kaiku vain.
Ei tiedä koito hän, mik' aika on,
ei tiedä, miss' on koti, kussa tie.
Käy teitä kyllä kautta hongikon,
kun tietäis vain, mi äidin luokse vie.
Niin jylhä, kaamea on korpi, kuu,
niin kaikk' on hiljaista ja harmajaa,
ei tunnu tuulonen, ei liiku puu,
ja kuusten takaa peikot kurkistaa.
Ja lapsi itkee, juoksee, lankeaa
ja nousee, lankee, nousee jällehen.
Mut pien' on poika, suur' on metsämaa
ja kaukana on koti kultainen.
Ma oon kuin lapsi, metsään hukkunut, mi hämyn tullen herää huudahtain, mut pois on veikko, sisko hukkunut ja huutohonsa vastaa kaiku vain.
1896
Yökehrääjä.
Istuin ma illalla yksinäni
kuulin ma hyrinän sydämestäni.
Mikä siellä hyrisevi ainiaan?
Neitonen rukkia polkevi vaan.
Istuin ma illalla aatteissani,
kuulin ma laulua kupeeltani.
Kuka siellä laulavi ainiaan? —
Kuolema neitoa kutsuvi vaan.
Istuin ma illalla yksinäni,
kuulin ma itkua sydämestäni.
Kuka siellä itkevi ainiaan? —
Impi se itkevi vapauttaan.
1896
Eräälle ystävälleni.
Niin, yksinäisyys, surun ystävä ja suurten aattehien äiti hellä, sen läheisyys, ah, kuink' on lämmintä, kuink' armas vierellään on viivähdellä.
Kun sydän synkkä, sielu rikki on
ja ilma ahdistaa ja elo painaa,
kun kuolo kutsuu meitä armoton
ja on kuin itse ois jo ammoin vainaa
Oi, kuinka silloin ihmeen ihanaa
on käydä yksin, yksin talvi-öissä
ja nähdä eessään aava erämaa,
sen yli harhaella haavevöissä.
Niin suuri, tyyni siell' on hiljaisuus
ja elon aatos kaikuu korkealta:
Työn rannall' yksin kasvaa rauhan kuus'
ja hyve nousee murheen mullan alta.
Mut sulle, veikkoseni murheikas, ma neuvon seuraa sekä — ilta-unta! Sa erämaata kannat povessas ja yötä, talvea ja talven lunta.
1896
Synkkä joulu.
Pois joulukuuset, kynttilät ja riemulaulut lasten ja äidin tortut lämpimät — pois juhla onnekasten!
Tää päiv' on päivä sydänten
ja sisarusten silta,
tää päiv' on päivä rikasten
ja ilollisten ilta.
Mut meille mieron miehille
ja onnen kerjureille,
on muiston musta juhla se
ja tuskan tuoja meille.
Nuo joulupuut ja kynttilät
ja lasten laulajaiset,
nuo äidin tortut lämpimät
ja lahjat armahaiset —
Ken niitä muuten muisteleis
kun elon aallot pauhaa!
Sen varmaan merten meuru veis —
vain aallon all' on rauhaa.
Mut joulujuhlan tullessa,
kun taiston aallot vaipuu,
on niinkuin rinnan pohjasta
taas nousis kaiho, kaipuu.
Ja on kuin huone kylmä ois,
ois jäässä mieron liesi
ja on kuin hetken olla vois
taas lapsikin kentiesi.
Kuin sydän pyytäis lämpöä
ees hiukan, oven suusta,
ois lapsen mieli leikkiä
ja nähdä joulukuusta.
Mut suljetut on ovensuut
ja rinnat kiinni meille
ja ikkunoista joulupuut
vain ilkkuu mieron teille.
Pois kaiho, kaipuu sydämen,
pois rinnan riemupouta,
taas tunnon päivä pilvehen,
taas rintaan talven routa!
Tää päiv' on päivä rikasten
ja ilollisten ilta,
mut meille, mieron köyhillen,
vain muiston musta silta.
Siis tulkaa, vanhat ystävät,
mun ainoat, mun armaat,
te syksyn tunteet synkeät,
te mieron katseet karmaat!
Ma myöskin kanssa tuttavain
tään illan tahdon olla —
ne saapuu, saapuu sadottain,
ne joutuu joukkiolla.
Ne kasvaa, täyttää sydämen, ne tuntuu tuhansilta — tää päiv' on päivä rikasten ja ilollisten ilta!
1896.
Tai en itkis ollenkaan —
Tai en itkis ollenkaan, rakentaisin majan vaan niemen kaiskun kainaloon, huojuvahan hongistoon; souteleisin, jouteleisin lainehia lahden vaan, salmen poikki verkot veisin, paulat kautta korpimaan; siellä kanssa äityeni, armahani, harmahani, eleleisin yksin vain tuuditellen tuskiain; puhtehilla syksy-illan lohdun langat kehrättäis, kuuhut kultais pirtin sillan, sirkat yötä ylistäis; hiljaa honkain huminoiden, hiljaa lahden laulun soiden äidin armaan sylihin pääni raskaan painaisin, hiljaa kulkis kutrejani käden vienon viihdytys, sammuis poltto poskiltani, verten kiiman kiihdytys, vaipuis aallot valtimoiden, tyyntyis tyrskyt unelmoiden, himon kosket hiljeneisi, synnin häivät hälveneisi, suru peittyis sammaleen, syksy hankeen valkoiseen; kuulla ehkä voisin noin elon alku-äänet vienot, pyhät, puhtaat, hellät, hienot, niinkuin lasna, kultahasna, kun ma äidin rintaa join.
1896
Runottareni.
On meitä kaksi lapsuus-ystävää, hän toinen vieno, puhdas, puron lainen ja hento niinkuin kielo helmipää, ma toinen rauhaton ja riehuvainen.
Me oomme kumpainenkin syntyneet
tuoll' lehtolahden tyynen rantamalla,
sen kummun kuusta lasna kuunnelleet
sen leikkinehet rantakoivun alla.
Näin vieri vienot leikkivuodet nuo
ja lapsuus lensi niinkuin perhon lempi
ja koitti aavistusten aika tuo,
kun kevät kutsui, mutta umppu empi.
Jäi silloin lasten leikit. Rintahan
nous kaihot, ennen oudot, kaukomielet,
pois häipyi ääret kotimaailman,
meiss' alkoi soida uudet sydänkielet.
Ja kuudan-öin, kun tunne siivet saa,
me lahdelmalla yhdess' unelmoimme
ja soutelimme taivaan rannan taa,
sielt' tarinoita purrentäydet toimme.
Kun heljät haave-yöt ma muistan nuo
ja leikit, venematkat, marjaretket,
ne sydämeen kuin sateenkaaren luo
ja uudelleen ma elän lapsuushetket.
ja silloin mietin aina: Miksi on nuo ajat vain nyt muisteloita mulle, miks en ma jäänyt kotilaaksohon, vaan läksin kylätielle tarvotulle?
Hän kielsi kyllä, kielsi kyynelein
mua lähtemästä kodin lehtoloista,
mut tulta uhkui nuori sydämein
ja tahtoi taivasta ja maata toista.
Ma läksin. Hänpä seuras. Maailmaan
näin kasvinkumppania kaksi kulki,
mut hetken aikaa oli käyty vaan,
kun toisiltaan he sydämensä sulki.
Ja ystävyyden ylle laski jää
kuin syksy-yönä lammen hyytää halla,
ei hyytäjää, ei hyytymistä nää,
mut aamull' aalto itkee ikeen alla.
Ma jouduin joutorahvaan tungokseen,
ma eksyin, outo, elon markkinoille,
ma takerruin sen kauppaturhuuteen
ja puutuin narrein pöytähaasteloille.
Pois niistä saada mua koitti hän
ja kutsui luokseen ilta-unelmoihin,
mut enää pauhinasta elämän
en joutanut, en malttanut ma noihin.
Näin erottiin, ja moneen aikaan en
ma sitten kuullut hänen kohtaloistaan;
jos joskus satuttiinkin yhtehen,
niin tuntenut ei enää toinen toistaan.
Oi, jospa sovintoon taas ryhdyttäis
ja kaksin taasen ilta istuttaisi,
josp' unten maailmoissa yhdyttäis
ja sointuun oikeaan jos sielut saisi!
Niin paljon, paljon meillä kummallai
ois toisilleen nyt kertomista uutta,
ois sulla tuoreet kotiviestit kai,
ja mulla elon huolta, katkeruutta.
Siis joudu luoksein, Runotar, sa vaan, siis istu vierelleni virren henki! — Mut eipä ystävääni kuulukaan, lie elon myrskyt murtaneet jo senki.
1896.
Sininen tuli.
Oi kerran pikkunen kaupunki ja kaupungiss' oli kirkko, Mut huipussa kirkon tornin tuon oli kirkas, kiiltävä nirkko.
Kun päivä paistoi ja sää oli sees,
se auringon sätehet toisti
ja yli sen pikkusen kaupungin
se armotähtenä loisti.
Mut torninhuipusta nähdessään
toritouhut ja rahvahat raa'at
ja konnien koukut ja ilkiötyöt
sekä kauppien väärät vaa'at;
ja kirkosta saarnoja kuullessaan ja kuullen tahtoa taivaan. miten katuva Edenin ilohon käy, mut paatunut helvetin vaivaan;
ja nähdessään, miten ihmisyys katuvieriä kerjäten kulki, mut vääryys välkkyvin vaunuin vaan niin pöyhkänä ajeli julki;
niin silloin myrskyä toivoi se, ett' ukkosen jumala nostais ja tulehen kirkot ja linnat lois ja varkahat, konnat kostais.
Mut taivahan rantoja tarkastain
se tornissa välkkyä sai vaan —
toki kerran pimeä pilvi nous'
ja yöhön kaarsi taivaan.
Vihur' vingahti, salama ylpeä lens',
jo pauhasi ilman pieli,
myös silloin huipusta tornin tuon
löi tuiskien tulinen kieli.
Se tahtoi taivahan liekit nuo
alas kurjahan maahan johtaa,
kuin henki hehkua, kaupungin
yli tuomiontähtenä hohtaa.
Mut viisas on kaupungin järjestys!
Näät tornista maata kohti
teräslanka läksi, mi kirkon taa
alas kaivohon salamat johti.
Ja ukkonen pauhasi, leimusi yö, tuul' ulvoi kahlehetonna, tuli sininen huipusta tornin löi — mut rauhassa nukkui konna!
1907.
Seppojen laulu.
Kimposi kipunat yössä,
kuului kalske kukkulalta.
Mikä on korvessa kohina,
tuli vuoren tutkaimella?
Seppo taivasta takovi,
ilman kantta kalkuttavi.
Kelle taivasta tekevi,
kelle kuita kuumentavi?
Taatollensa taivon kantta
Luojallensa lunnahia.
Kimposi kipunat yössä,
kuului kalske kukkulalta.
Mikä on pajassa pauke,
väike honkien välillä?
Taatto kruunua takovi,
Luoja luopi valtikkata.
Kelle kruunu kultalehti,
kelle valtikka väkevä?
Kruunu maan kuninkahalle,
valtikka sepon suvulle.
*
Kimposi kipunat yössä,
kuului kalske kukkulalta.
Mikä on jyske maan navoilla,
ilmassa sakea sauhu?
Sepot vuorilla sotivat,
sepon lapset laaksomailla.
Miksi on meteli maassa,
sota veljesten välillä?
Kruunusta perintöriita,
veljesvaino valtikasta.
1897
Inka-muori.
Inka itki rannalla, heliällä hiekalla, lainehet laski ja nousi: Miksi itket Inkasein, muoriseni, miekkosein? Tuonne, tuonne venho se sousi.
Inka itki rannalla,
heliällä hiekalla.
Kenpä punapurressa sousi? —
Sinne läksi tyttärein,
armahani, ainoisein, —
Lainehet laski ja nousi.
Minne läksi tyttösi,
kunne pursi purjehti? —
Vierahan vilun valkamille.
Ruttotauti taaton vei,
leipä loppui, nälkä ei —
Mille työlle läksi hän, mille?
Köyhä meni rikkaalle, vaappuvalle, vanhalle. — Inka-muori itkien nousi, varjos' vielä kädellään, katsoi kautta saaren pään; sinne, sinne venho se sousi.
1897
Yö.
— Mun rintani on niin raskas, ma leikkiä vaikka lyön,
oi äiti, en yksin tohdi ma jäädä kanssa yön.
"On päivä jo laskenut ammoin ja hiipinyt hiljaisuus,
nuku rauhassa, poikani nuorin, taas huomenna työ on uus!"
— Älä lähde, äitini, vielä, Yön ääniä kuuletko?
Ne kutsuu, ne käskee, ne uhkaa, nyt tulee turmio!
"Nuku rauhassa, poikani nuorin, se on laulua lahden vain,
se untas tuutia tahtoo kuin, muistatko, muinoin ain."
— Älä lähde, äitini, vielä, yön silmiä etkö nää?
Ne minua väijyy, ne vaanii mun sydäntäni sykkivää.
"Nuku rauhassa, poikani nuorin, ne on tähtiä taivahan,
ne luonas valvoa tahtoo kuin entis-aikahan".
— Älä lähde, äitini armas, Yön koura jo tuossa on!
Se poikas temmata tahtoo kuin nieluhun kurimon.
"Nuku rauhassa, poikani nuorin, se hongan on oksa vaan,
mi ulkoa kurkistaapi kuin leikkikumppaniaan."
— Niin kaikk' oli ennen ehkä, nyt kaikki toisin lie.
— Oi äiti, äiti, miks lähdit? Minut valtaansa yö jo vie!
1897.
Taas kotona.
Minä käyn kuni kyntäjä pellollaan kodin rakkahan raunioita, ja muistelen muistoja lapsuuden, kalaretkiä, karkelolta.
Minä käyn kuni kyntäjä pellollaan,
sydän täynnä ja rinnassa rauha.
Taas mennyt on talvi ja tullut on
suvi uusi ja lämmin ja lauha.
Taas tahdon ma alkaa uudestaan,
taas tahdon ma kerran koittaa,
en tahdo ma taistossa kaatua, vaan
ma tahdon seista ja voittaa!
Minä käyn kuin kylväjä pellollaan kodin kankailla, karjateillä, ja toukoja uusien toiveiden minä kastelen kyyneleillä.
1897.
Laulajapoika.
Ja minä se olen se laulajapoika ja mull' on laulun ääni; kekrinä kullan ma kihlasin ja kevähäll' on hääni.
Ja minä se olen se laulajapoika
ja kaiutan kangasmaita;
on aikani nuorena iloita
ja vanhana olla saita.
Ne käskevät mun muka säästelemään,
ne neuvovat nöyrää mieltä,
mut tuhlata tahdon ma tunteitani
ja soitella sotien kieltä.
Minä tahdon nauttia nuoruuttain
ja ahmia kynsin ja hampain,
minä annan kerjätä köyhempäin
ja säästellä rikkahampain.
Minä tahdon maljani tyhjentää,
kun ensi leivoset laulaa,
kun koivut on hiirenkorvallaan,
kevätvirrat vuoria kaulaa.
Ja tahdon ma lauluni lahjoittaa,
kun ensi joutsen soutaa,
kun kukka on puussa ja kukka maassa
ja lehdot leikkihin joutaa.
Näin nuorena jos minä köyhdynkin ja mökki on särpimettä, on aikani nuorena iloita ja vanhana juoda vettä.
1897.
Tuntemattomille tutuille.
Kun Herra vielä taiteen talttaa käytti ja maailmoita, maita loi, kun taivaan vahvuudet hän tähdin täytti, maan ihanuudet unelmoi, niin kuvat nousi ja kuvat vaipui ja aatteet aineessa heijastui, ja aine totteli, tahdas taipui, ja värit sointuhun seijastui; näin ihmemuotoihin, muodon alle loi Luoja sielunsa maailmalle.
Loi laulun laaksot, alpit, aatevuoret, loi vihan virrat vaahtosuut, soi rantamille rauhan lehdot nuoret ja antoi armon öljypuut, loi linnut puihin, loi tarutarhat, loi ihmelähtehet iloineen, myös surun hattarat, toivon harhat ja kaaret kaunihit kyynelveen, ja kaiken kauniinsa viimeiseksi loi ihannesuskonsa ihmiseksi.
Näät hänkin uskonut ol' unelmoihin ja halki aikain harmajain ain aatoksensa lensi aamunkoihin, mi nousi kaukaa kangastain: hän nähnyt vuossadat suurta unta ol' urhoheimosta hengen maan, ett' eläis kaukana kansakunta, mi hänet tuntisi kokonaan, mi kuulis Herransa hellän kielen, mi tajuis miettehet Taaton mielen.
Hän katsoi. Luonto lumo-äänin soitti, toi kauneutensa kasvun muut, maa kukki, meri aaltos, päivä koitti ja vieri virrat vaahto suut, mut vait' ol' ihminen, vaiti kansa, maan herraks luotu ol' orja maan, ei kuullut kauneutta maailmansa, ei nähnyt sieluunsa ihanaan, sen silmät täynn' oli maata, multaa, sen sydän syttä, sen korvat kultaa.
Hän katsoi. Murhe Isän silmän kasti, soi Herran huokaus kautta maan, se soi kuin kuolinkello raskahasti, se hautas haaveet kuolemaan, se Tuonen rannoille toivot soitti, se itki multahan ihanteet, ja meri aaltos ja päivä koitti ja kukki kummut ja vieri veet, mut koskaan uskottu unelmoihin ei sitten täällä, ei aamunkoihin.
Käy maassa laulu, että vielä voisi nuo vainaat nousta haudoistaan, kun kuka suurta unta unelmoisi taas sankareista sankarinaan, kun Luojan toivehet toisen kerran maan päällä toivoa tohtis ken, taas uneen uskoa taivaan Herran ja elää uskonsa eestä sen; mut kenpä, kenpä se lauleloihin tääll' enää luottaa ja aamunkoihin?
1897.
Salojärven joutsenet.
Ken rantamalle Salojärven käy, kun aamu koittaa, ilta hämärtäy, se veden päällä näkee välkkehen, mi häipyy taakse saarten, salmien.
Ne joutsenia Salojärven on.
Ne päiväks' väistyy lehdon varjohon,
mut yö kun joutuu yli metsämaan,
ne ulapoille uivat laulamaan.
Näin kerrotaan: on ijäks' onneton,
ken niiden laulun kerran kuullut on,
hän päivät unelmoi, yöt unhottaa,
ja kaipaa jotain, jot' ei koskaan saa.
Vain harvoin rantamalle järven sen
siks' vieras tulla tohtii hiipien;
mut talvi-illoin kautta kaiken maan
näin järven joutsenista lauletaan:
"Ol' ennen mökki järven rannalla,
siin' yksin asui ukko uuttera,
pyys' pyitä syksyt, talvet nuottaa loi
ja kesät purressansa pulikoi.
Hän ain' ol' iloinen, vaikk' yksikseen,
ja muille altis, vilkas vierailleen,
hän köyhää auttoi, antoi omastaan
ja ohjas eksyneitä oikeaan.
Siks' yli seudun häntä siunattiin.
Ja kun hän joskus sattui naapuriin,
kaikk' kansa kertyi ympär' istumaan —
hän usein silloin ryhtyi kertomaan.
Hän kevään kauneudesta kertoili,
mi Salojärven jälleen koristi,
hän kuvas rannan kukat, kuikat veen
ja metsän tapaukset tarkalleen.
Myös maista kaukaisista kertoi hän,
kansoista, kaupungeista etelän,
hän kaikki tunsi, vaunut valtojen
ja herrain herkut, riemut rikasten,
Näin kertoi hän, ja kansa ihmeissään
se häntä katsoi, mietti mietteitään.
Mut aina laulujensa lopuksi
hän Salojärven rauhaa kiitteli.
Hän yksin eli. Vuodet kulki niin.
Vain harvoin vanhus sattui naapuriin.
Mut kerran häntä vierren viikkojen
kun nähty ei, niin mentiin mökillen.
Hän makas' kuollehena majassaan.
Mut mökin alla, hänen rannallaan,
sous' oudot linnut, suuret, valkoiset —
ne oli Salojärven joutsenet.
Ne varmaan aatoksia vainaan on,
ne päiväks' väistyy lehdon varjohon,
mut yö kun joutuu yli metsämaan,
ne ulapoille uivat laulamaan.
Ne laulaa turhuudesta taistelon,
ne kertoo etsinnästä erakon,
ne rakkautta, rauhaa julistaa,
mi mielen valtaa, tempaa, tenhoaa.
Ja on kuin maassa koittais' aika uus'
ja viha väistyis, katois kavaluus,
kuin siskot yhtyis', veljet veljestyis',
maailma yhteisvoimin ylentyis'."
Mut kerrotaan, on ijäks' onneton,
ken niiden laulun kerran kuullut on,
hän yönsä valvoo, päivät unelmoi
ja tahtoo jotain, jot' ei koskaan voi.
1897.
Aamun toivossa.
Ma heräsin aamulla aikaiseen, soi sirkutus kumma mun korvissain kuin pääskyjen karkelo päällä veen — ja ma nousin ja katsoin ja hain. Mut yö oli yllä ja yö oli alla, myös yö minun mökkini ikkunalla, ja kukkulan kuuset ne huokasi vaan yli synkeän, syksyisen maan.
Mut sirkutus soi minun korvissain, en kuullut ma kieltoja ystäväin, vaan taivahan rantoja tarkastain minä aamuni uskohon jäin; niin hartaana valvoin ja hartaana harroin, ma aamuni nousevan voittoa varroin, ja taistelin lauluin ja kantelein yön taistoja yksiksein.
Lien kauan jo kaihoten vartonut näin, jo ammoin on riittynyt mökkini lies', ja aamunkin aik' olis mielestäin — vaikk': kenpä sen tarkkahan ties. En tiedä, onko vierinyt vuosi vai hetki tai ehkä pian lopussa on elämäni retki, ja aamu se viipyvi, viipyvi vaan, ties, koittaako milloinkaanl
Mut sirkutus soi minun rinnassain ja ilmassa lehtojen tuoksua on, pian päivä on koittava, pilvi se vain lie peittänyt auringon. Sen sieltä ilmi loihdin ma silmin ja korvin, sen veisaan ma virsin ja toitotan torvin, ja tulla sen täytyvi, aamuni sen, kun valvon ja rukoilen.
1897.
Huonoa seuraa.
Sill' lohtua tarjona kyllin on, joka lempensä multahan peitti, se ei ole orpo, ei onneton, jonk' ystävät yksin heitti; voi seestyä lientynyt onnen koi ja syttyä toivojen karsi, ja lippunsa vieläkin nostaa voi, jos tuulessa katkesi varsi.
Mut silloin vast' olet onneton ja mielesi vasta on musta, sun rauhasi, riemusi mennyt on ja löydä et lohdutusta, kun maailman touhussa hetkeks' ees saat yksin jäädä sa illoin ja huonohon seurahan joutunees' sinä inholla huomaat silloin.
1897.
Ma oon kuin aalloilla pursi —
Ma oon kuin aalloilla pursi jo puoleksi täyttynyt. On ulkoa ulapan laulu sen tunkenut sisähän nyt.
Ne ulapat toistahan etsii,
ne toistahan toivoelee
ja läpi mun purteni laidan
ne suukkoja suihkaelee.
Ma päivät soudan ja soudan
yöt valvon ja mittailen,
ja tuskasta vavisten tutkin
ma pohjia sydämen.
Yhä vaan mun venhoni vaipuu, yhä nousevi sydämen yö — oi, kohta ne yöt jo yhteen yli purteni haudan lyö!
1897.
Kysymys.
Kun yksi rehkii ja yksi raataa ja kaikki repii ja kaikki kaataa, kun yksi kantaa ja kaikki sortaa, kun yksi muuraa ja kaikki murtaa ja yks se anteheks antaa vaan — niin minne yksi se joutuukaan?
1898.
Iltarukous.
Unta, unta, unta syvää uinumaan. Lunta, lunta, lunta ylle mustan maan.
Yössä, yössä, yössä
öiset linnut lentää.
Työssä, työssä, työssä
lepää tuskat sentään.
Lennä, lennä, lennä, aatos inehmon! Mennä, mennä, mennä aika maata on.
1898
Laulajan laulu.
En, enhän muuta ma tahdokaan kuin laulaa, laulaa, niin, laulaa, kun laulut mun helkkyvät rinnassain ja pyrkivät pitkin kaulaa.
Mitä voin minä sille, jos maailma
vain mulle se virsinä helkkää,
jos rytmejä on ilot ihmisten
ja surut on sointua pelkkää.
Ja minkä ma taidan, jos elämä tää
vain mulle on suuri runo,
mihin saimme me Luojalta langat vaan
ja Luojalta käskyn: puno!
Me punomme kehdosta hautahan,
me punomme, puramme jälleen,
kunis laulumme kuolema katkaisee
ja sen viemme me virittäjälleen.
Kuka viepi viisahan päätelmän,
kuka piirteli pilkkataulun,
kenen pivoss' on pieniä runoja vaan.
kenen kädessä sankarilaulu?
Mut olkoon se tunnelma, kompa vaan
tai miehen mietelmä syvä,
runot kaikki Luojalle kelpaavat,
jos runo on muuten hyvä.
Ei huoli hän siitä, jos jossakin
ei yhtynyt tahto ja voima,
jos tahto vaan oli oikea
ja aattehen aateloima.
Ja katso hän ei, jos kompastuit
sinä joskus riimien kiviin —
kun loppu se oikein sointuvi vaan,
ei kulje hän rivistä riviin.
Oi, auttaos, Luojani, sointumaan
mun lauluni loppu hyvin!
Oi, auttaos yhtenä heilumaan
mun lauluni latva ja tyvi!
Me laulamme kehdosta hautahan.
Kuink' kauan, tiedä me emme.
Paras aina ois' sointunsa sommittaa
kuin oisi se viimeisemme.
1898.
Nuori Nietzsche.
Tuo tulleeko päivä mullekin kuin monelle muulle on tullut, että elämä jonkin on arvoinen, jota säästää ja säälii ne hullut, että pelkään ma katsoa kuolemaa kuin kumppani silmäterään — Pyhä Aurinko, kuinka ma pelkäänkään sitä päivää, jona ma herään!
Tää kaikki, kaikk' onhan unta vain: mun aatteeni armahimmat, mun henkeni heleä morsian, tuon suudelmat tulisimmat, hän, hän, satavuosiks' mi sekunnit loi ja minuutit miljoonaksi, joka yhdellä sydänyö-katseellaan tomun tään teki jumalaksi!
Ja unta, untahan kaikk' on tää: mun murheeni mustimmatkin, epätoivoni, tuskani, taistoni, sydänkaihoni katkeratkin; mitä oon minä, onneton, kärsinyt, mitä mulla on onnea ollut, on unten aaltoja ollut vain ja unten tuomana tullut.
Tuo koittaako päivä, kun laskea mun pitäisi pitkin öitä, elon paatisen polkuja suunnittaa ja ankeita arkitöitä, jona oisin ma yhteiskunnassa yks' — kentiespä kohta jo kaksi — ja vuosi vuodelta vaipuisin taas raa'aksi rahvahaksi?
Ah, älköhön tulko se milloinkaan! Mut terve, mun päiväni sorja, mun päiväni ylpeä, seppelpää, jona en ole onneni orja, jona seison ma seppona murheeni, jona aatos on ahjossa valkee — sa terve, päiväni punainen, kun haaveiden kuoret halkee!
En maitoa suoniin ma saanutkaan, mut sain minä tummaa verta, se otsasuonissa ouruaa, kun kuohuun se nousee kerta… minä kuulen kuin kohinan kaukaisen tai tuhanten miekkojen melskeen — hei tunnetteko te, ystäväin, tuon alkavan aamun helskeen?
Ja silloin mun silmäni pimentyy, mun sieluni salamoitsee — haa, kuuletteko, kuin myrskyssä mua taivahat jumaloitsee? Olen arkki-enkeli Mikael, mua Auringon parvet seuraa — päin, lapset, laumoja pimeyden, päin ihmis-yön jalopeuraa!
1898.
Nuori Alkibiades.
Yksinpuhelu.
Oi, miks' en syntynyt ma ennemmin, kun Hellas vielä oli urhoin tanner, oi, miks' en nähnyt miekkain leimausta ja mastometsää, meren täyttävätä?
Miks' ei mun aikanani vapaus ollut kuin entisaikaan verin ostettava ja miks' ei miljoonat nyt Persian ylpeinä yli vyöry Hellesponton?
Tää aik' on aika sankarmuistojen, ei sankartöiden. - Tääll' ei tilaa niille.
Maa turvattu on, meri meille altis, Ateena kasvaa lauluin, tietein, taitein, ja niinkuin paasi liittyy paatehen, niin nousee maani mahtavuuden muurit.
En luotu muurariks', en muiden töiden rakennusmestariksi. Olla tahdon ma omain aatteitteni arkkitehti.
Haluni usein oisi hävittää maan tasalle nää templit, linnat, pylväät, vain siks' ett' uudestaan ne luoda voisin.
Jo tuohon miettinyt oon keinonkin.
Kaks' kansaa täällä kiistää valtikasta, Ateena yks' ja toinen Sparta, kumpi lopuksi voittaa, viel' ei tiedä kukaan.
Ne veljessotaan tahdon yllyttää, hävitän toisen toisella ja uuden luon kansan raunioille entisien, min veri on kuin Alkibiadeen: puoleksi tyyntä, puoleks' myrskyä, puol' urhon kuntoa, puol' immen mieltä, puol' voimaa Spartan, puoli Ateenan armautta päivän, hengen hienoutta, hitunen hekkumata Persian ja ryydiks' vielä raakuus pohjan kansain, näin valmis Alkibiadeen on nektar, min tarjoan ma taivaan jumalille.
1899
Nuori Jouko.
1.
Salamat välähtelevät yössä mieleni pimeän, sinkoovat siniset liekit tuskieni tuntureilla.
Näen hengen huimat kuilut, kuulen laulut Tuonen lasten; olkoonkin iloni yöhyt.
Yöhön mökkini rakennan, yöstä virteni viritän, laulan mahdit maan povesta, synnyt synkät yön vesistä, peitän päivän paistamasta, tärisytän taivonkantta, itse istuinta Jumalan, sydämen särkyneen sävelin, virsin yöstä nousevaisin.
Tahdon olla tuskan tulkki, tuskan tulkki, päivän peikko, veli kaikkein kärsiväisten, runo syyllisten sydänten.
Syyllisten? Mikä on synti
Loit, Luoja, halut minulle, panit paalut kaikkialle: "Tähän asti, ei etemmä!"
Mutta ma käyn etemmä, uhmaan käskyjä Jumalan, jot' en tunne. En sinulta pyytänyt lahjoa eloni, en siitä sinua kiitä.
2.
Sinäkö sanelet yöstä, sinä, auringon sikiö, laulaja laveasuinen, kantama Kalevan kansan?
Mitä tiedät yöstä sinä, joka et tuntenut ikinä pyydettä tulipunaista, rakkautta rajattomuuden, hiilen hiiltävän paloa, kaiken kaunihin menoa?
Kävit tietäs' kuin sokea jumalitten johtamana, istahdit ilokivelle, kukutit käkösiäsi, laulelit, mitä sinulle lauloi suuret armo-luojat!
Haa, te päivän liedot lapset, mitä te tiedätte elosta niiden, joill' on tahdon taisto vasten valtoja elämän, jotka syy on synnyttänyt, rikos tehnyt rikkahiksi, tuska tuimiksi takonut, murhe musta seppelöinyt?
Tiedä, laulaja lavea, se on seppel yhtä pyhä kuin omakin otsalehtes antama Auringon jumalan, sulotarten suutelema!
1899.
Mietelmiä.
Vuossadat vierii. Ajan aallot pauhaa. Miespolvet vaihtuu, kansat katoaa. Mit' etsii ihminen? Vain rauhaa, rauhaa. Työmiehen rinta rauhaa halajaa. Me oomme lapsia vain eksyneitä maan pahan pinnalla. Me etsimme, me harhailemme salon suuren teitä, mut koti, koti, kusta löytyy se? Käy monta tietä, mont' on uskoa ja monet tuulet taivaankantta kaartaa, me odotamme aamun ruskoa, mut pilvet synkät sydänpäivän saartaa.
Lapsi hymyy kehdossaan. Nuku lapsi, nuku vaan, nuku, nuku, nurmilintu, ellös herää ensinkään! Maa on paha, levoton. Taivas lapsen koti on. Taivahall' on suuret tähdet — ellös, hento, herääkään!
Kukka uinuu umpussaan.
Nuku kukka, nuku vaan,
nuku, nuku, nuori kevät,
miksi pyrit kesähän?
Suven aika lyhyt on.
Syys on kylmä, armoton,
Kevähäll' on tuores tuoksu —
ellös pyri kesähän!
Sydän nukkuu rinnassain. Nuku sydän, nuku vain, nuku, nuku, nurmilintu, ellös ulos unelmoi! Elämä on armoton, Unten onni hellä on. Unelmill' on suuret siivet — ei niit' elo käyttää voi.
Mut lapsi se hymyvi kehdossaan: "Minä tahdon mieheksi nousta, minä tahdon miekkoja välkyttää ja jännittää sotajousta",
Ja kukka se kuiskivi umpussaan: "Minä tahdon tuoksulla täyttää maan ja aueta päivähän, aurinkohon, vaikk' kukkani kuihtuva on".
Ja sydän se sykkivi rinnassa: "Minä taistella rauhani tahdon, minä tahdon seisoa tuulessa ja nähdä aaltojen vahdon. Mitä siitä jos toivoni pettää vaan! En murru ma silloin multahan maan, kun murrun ma nuorihin toiveisiin ja uskoni unelmiin."
Rauha taiston seppel on.
Voima vaan vie voittohon.
Voima! Sana mahtava, sana suuri ja ankara, sana kauniiden kalpatöiden, nimi rietasten rikos-öiden, lippu aatteen ja innostuksen, miekka murhan ja mullistuksen, heikon pelko ja köyhän kauhu, valon soihtu ja sodan sauhu, viljan nousu ja viljan kaato, valon kulku ja kasken raato, sana sankarin, Jumalan — Voima on valtias maailman!
Lauloi äiti lapselle: "Ollos nöyrä, nöyrä se Luojalle on otollinen, elontiellä onnellinen, joka taipuu, taitu ei. Myrsky vuorihongan vei, vuorilla käy suuret tuulet — ellös pyri vuorille!"
Haastoi kukka kuuselle:
"Ollos pieni, pieni se
Luojalle on otollinen,
elontiellä onnellinen.
Pieni tyytyy pienehen.
Minä ylös yllä en.
Ylhäällä käy suuret taistot —
miksi pyrit ylemmä?"
Puhui impi urholle:
"Ollos hyvä, hyvä se
Luojalle on otollinen,
elontiellä onnellinen.
Lämmin, oi, on kotilies.
Miksi ulos pyrkii mies?
Ulkona käy suuret surut —
ellös pyri ulomma!"
Mut lapsi se laulavi äidilleen:
"Miten voisin nöyrä ma olla,
kun sinua heittiöt herjaavat?
Ne suistan ma taistelolla!"
Ja kuusi se kukalle huminoi:
"En maahan, en maahan ma jäädä voi,
minä tahdon taivahan tuulilta
sua kukkanen suojella!"
Ja sankari sanovi immelleen:
"Ei, täällä ma voimani tuhlaan,
minä tahdon suurihin suruihin
tai suurehen riemujuhlaan.
Oi katso, kaunis on Luojan maa,
sen tahdon, sen tahdon ma valloittaa,
se on valtakuntamme vastainen —
kas sulle ma valloitan sen!"
Mik' on voiman oikeus?
Rakkaus, vain rakkaus.
Rakkaus! Sana suloinen, sana siipien valkeiden, sana suurinten sankar-töiden, valo synkinten sydän-öiden, rinnan yöllinen yksin-nyyhky, rauhan viesti ja voiton kyyhky, päivän paiste ja tuike tähden, riemun parhaimman paras lähde, suden suitsi ja himon ohja, tahdon ponsi ja tarmon pohja, sana sankarin, — Jumalan — Rakkaus on valtias maailman!
Vuossadat vierii. Ajan aallot pauhaa. Maan kansat vaihtuu, miehet mietteineen. Mit' etsii ihminen? Vain rauhaa, rauhaa ja onnen seppelettä otsalleen. Ken niittää valmuja vain unelmoiden, ken leikkaa laakereita maisen maineen, ken onnea vain orjantappuroiden ja kuka ulpukoita unhon laineen. Maailma yhtä kiittää, toista soimaa, työt toisen muistaa, toisen unohtaa, mut jokainen voi paljon rakastaa, vaikk' enemp' ehkä toisella on voimaa.
1898.
Kalevalan kankahilta
Väinämöisen synty.
Tuo oli synty Väinämöisen, rotu rohkean runojan:
Meren aavan suuri sulho kaihosi Kavetta naia, halki aikojen halasi immeksensä Ilmatarta, valjasti valiot varsat, veden varsat vaahto harjat, kokosi kosiokullat, huolitteli huomenlahjat, ajoi neittä kihlomahan, ilman impeä kosihin.
Kauas kaikui ruoskan roiske, kuului kuorskuna hepojen, kovin kuulti kullan välke, hyvin helmyet helisi ajaessa Ahtolaisen, vieriessä veen isännän.
Tuop' on impi, ilman tyttö, Kave luonnotar korea, istui ilman vempelellä, taivon kaarella kajotti, pilvilinnan liepehellä, utu-uudinten takana.
Lausuipa ulapan urho:
"Istu, impi, korjahani!" —
Impi noin sanoiksi virkki:
"Miksi neittä korjahasi?" —
Veden valta vastaeli: "Meren laajan morsioksi, aaltojen ajelijaksi, Ahdin linnan liikkujaksi, suojien sulostajaksi, kultieni kantajaksi."
Lausui laajan ilman impi: "Suotta kultasi kuluvi, helmesi helähtelevi! Impenä ikäni kaiken aina aionkin elellä, enkä suostu sulhasihin, mielly miesten leikkijöihin."
Veen valio, ulapan urho tuosta suuttui ja syäntyi, nosti aallot ärjymähän, hirmumyrskyt mylvimähän, väkivalloin vieäksensä ilman impyen ihanan: vuorina vedet kohosi, tuntureina tuulten alla, meri piirtyi pilvilöihin, pohja kuivana kihisi, paaet paukkui, louhet loukkui, vaahto taivasta valeli.
Mutta Ilmatar ihana istui taivaan vempelellä suojassa ikisulonsa, impisalpojen salassa, kuhun ei tunnu tuulten voima, urhon vimmat ei ulotu.
Vihdoinpa vihainen sulho leppyi varsin lempeäksi, vuoret laski, laaksot nosti, meren tanteren tasasi kirkasna kimaltamahan, lämminnä läpäjämähän; syvältä sydämestänsä kultansa kuvan hän nouti, toip' on lempensä totisen pinnallensa päilymähän, kaunisna kajastamahan.
Kave luonnotar korea pilkisti lomasta pilven: katso, kalvosta ulapan paistoi kaunis taivonkaari, kaarelta korea impi, kuuhut neien kulmaluilta, päivyt impyen povelta.
Neitosen sydän sykähti, kimmahti kivinen rinta, leimahti povessa lempi, suonissa säkenet suihki, vaan ei suostu ilman impi vielä sulhonsa sylihin.
Murhe murti miehen mielen, kaipaus ulapan urhon, suri hän yössä yksiksensä, hämyssä häveten itki, itki ilmoille surunsa, kaihonsa utuna unten.
Mutta katsoi Kaihopilvet, kyynelten utuiset uhrit, korkeammalle kohosi, impehen ylemmä ylti kuin vihan vihuripuuskat tai hymy hyvän sydämen; nousi taitse taivonkaaren, otavaisen olkapäitse, sulki jo sylihin sorjan, kaulasi Kapehen nuoren, kuiski kummia sanoja, ulpujen utuista kieltä, kaihoja kalankutujen, avovetten vellamoita valta-auringon valossa, luonnon luomisen lumossa.
Tuo tunsi ihala impi itkun jo sydänalassa, tuskan niin ilonihanan, riemun niin surunsuloisen kuin on kuudan toukokuinen tai tuoksu kevät-ahavan — ja hän astui jo alemma, vaipui valtahan utujen.
Se oli synty Väinämöisen lemmestä meren ja ilman.
1896.
Lemminkäisen laulu.
Tule tuuli, tuui purtta, vieös veikkosi venettä, anna juosta puisen purren, mennä mäntyisen venehen saarelle sanattomalle, niemelle nimettömälle!
Tunnen, tuuli, sun sukusi, sinä vanhin veljistäni: saman saaren kainalossa syntyi Ahti ja ahava ilman impien ilossa, lännetärten läikkehessä.
Tuosta kasvoin tuulen kanssa nenässä utuisen niemen, kuljin tuulen kumppalina, vierin veljenä ahavan ympäri selän sinisen, lakkapäien lainehien.
Tuuli se pojan povehen puhalsi vihurit vinhat, idän irnut, kaakon karjut, luotehen sotaiset soitot; henki hellätkin sävelet, kaiut kallihin kotini, emosen etelälämmöt, ensi lemmen länsileyhkät.
Näinpä kaikki taivon tuulet tunnen ma polo povessa, siksi kuikkana kujerran, lokkina lotaeleime, enkä tieä kunne kuljen, minne vie minut vihuri, viepikö kohin kotia vaiko mieron valkamille.
Kaikki tunnen tuulten kärjet, toki en pohjoisen tereä, viel' ei halla verta hyydä, puhalla puhurin valta Ahtolan pojan povessa, saati liedon Lemmikäisen.
Enkä kuikkana kujerra, lokkina lotaja aina, ilman kokkona kohoan, haukkana viriän vielä, taivot kaarran, maat tähyän, halki pilvien havisen.
Pelätkätte, peipposeni, varokatte, varpuseni, ilman kokkojen iloa, toivon haukkojen halua!
Liidän neitien linnan päälle, impien laelle lasken, haiverran havukan lailla neitiparvesta parahan, heleimmän helmipäistä, kukkapäistä kuuluisimman.
Puhu tuuli purjehesen, anna vauhtia ahava, läikytä alusta länsi, lempi lennätä venettä saaren impien iloihin, kassapäien karkeloihin.
1896
Virokannas.
Häipyy vihdoin hetket nukkuvankin, vierii sokeankin viikot pitkät, kului aika myöskin kurjan Suomen.
Yössä yhä Osmon onni itki, kahlehissa kulki kansan kieli, murtui Suomen laulun suojamuurit, katkes kansanhengen kurkihirret, raunioiksi vajos Suomen valta.
Kesannoiksi Sampsan pellot jäivät, kylvämättä Kalevaisten kasket, niittämättä Väinön touot, toivot: kussa taannoin kansan vilja kasvoi, siellä huojui vaan nyt korpi kolkko, kussa muinen karjan kellot kalkki, siellä kaikui ruske kontioiden, kussa ennen käkökullat kukkui, siellä yökkö lensi, huusi huuhkain.
Surumielin Suomi-äiti itki: "Kussa kuljet, suurin sankareista, missä viivyt, viisas Väinämöinen? Emos vanhan auttajaksi astu, joudu päästäjäksi päivän uuden, sekä päivän että kuuhutkullan, jotka meiltä jättitammi peittää!"
Silloin säälitellen Väinö vanha, joka iltapilven paltehelta Suomen kansan kohtaloita katsoi, näki kyynelsilmin, murhemielin, taivahalta tähtimiekan tempas, Kalevaisten väkikalvan vanhan, jonka heittänyt hän tuonne oli Suomen rantamilta suoriessaan; ja hän maahan valosäilän viskas halki taivon, puhki pilvilöiden, läpi jättitammen taajan latvan.
Lailla leimauksen miekka lensi, vaipui kalpa Ukon vaajan lailla, tiensä leikkas läpi tammen lehväin, syvään päätä myöten maahan syöksi.
Näki kansa liekin leimahtavan, tuikahtavan oudon tulikielen ilman öisen, ikisynkän halki; kaikki katsomahan tuota riensi, kuunko keträ oli kirvonnunna, vaiko lentänytkin taivon tähti, pudonnutkin päivän pyöryläinen.
Neuliaisna sinne nuoret juoksi, kontiona sinne vanhat kulki, petran askelilla poiat potki, neiet joutsenena souten joutui, kaikki sinne, kunne viiru viittas, minne rata rasti, juova johti.
Eipä ollut päivän pyöryläinen eikä keträ kuun, ei taivon tähti, oli miekan kahva kankahassa, kultakahva, helmin huolieltu; mutta päältä paistoi päivän juova, reppänästä säde pieni pilkki, siinti taivas, kuulti kultapilvi.
Jopa päättyi petran päivämatka, jopa soutu sorjan joutsenenki, ihastellen, ihmetellen kaikki jäi nyt katsomahan kankahalle, katsoi taivahasen, maahan katsoi, katsoi toinen toisehensa, eikä tiennyt, mistä oli miekka tullut, kuinka repeytynyt päivän reikä.
Saapui silloin sinne ukko utra, itse Virokannas Karjalainen, joka syrjäisessä sydänmaassa eli yksin salosaunassansa, eli muinaisissa muisteloissa, lauleloissa ajan vanhan vainen: hänkin nähnyt oli liekin lennon, kansan humun kautta korven kuullut, kaalonutkin tuota katsomahan, vaikka tiellä jäänyt muista jälkeen.
"Onpa niinkuin tuolta päivä pilkkis," virkkoi Virokannas ihmetellen, tirkistellen kohti taivonkantta, kuusten latvain lomi kurkistellen; vaan kun katse valon tietä seuras päästä päähän, maahan taivahasta, huomasi hän kahvan kankahassa, hieroi silmiään ja tuumi silloin; "Eihän liene vanhan Väinön miekka!" Maahan kumartui ja sormin kulki kahvan kaunehia tunnustellen, tunsi Ilmarisen ihmemiekan, tunsi kirjat, tunsi kullat, helmet, myöskin Väinön vanhat taikamerkit.
Mutta kummissansa kansa kertyi äijän ympärille tiedustaen: "Miekan tunnetko ja mist' on tullut, kuink' on tänne päässyt päivän pilke?"
Silloin Virokannas päänsä nosti katseen ylvään yli kansan luoden: "Kalvan tunnen, tunnen kantajankin! Senpä muinen seppo Ilmarinen takoi Väinämölle, veljellensä, kun ol' Louhi valon maasta vienyt, saanut vuoren alle aurinkoisen, sillä Väinö Pohjan kansan kaasi, voitti yön ja päästi Suomen päivän."
Kysyi ihmetellen Suomen kansa:
"Kummia sa kuulut haastelevan!
Ken on Ilmarinen, ken on Väinö?
Kerro meille!" — "Jospa kertonenkin."
Virkkoi Virokannas Karjalainen: "Laulaisinpa, totta taitaisinpa, kun ois täällä joku joukossanne, joka löisi käden kättä vasten, mielen mieltä, kielen kieltä vasten, lähtäksemme laulun laajan teille, virren vienon vettä soutaaksemme."
Seisoi äänetönnä Suomen kansa, vaiti viipyi vanhat, nuoret. Vihdoin astui vaari sadan vuoden vanha toisten takaa horjuen ja lausui; "Taisin kuulla noita taatoltani joskus piimäsuuna pikkaraisna, vaan on ruostunut jo kielen lukko, kurkku kuivanut ja muisto mennyt; toki vielä toisen muistutellen jotain niistä ehkä tietää voisin."
Ja he istahtivat kankahalle, kannon päille, kalvan kahden puolin, löivät kädet vanhat kättä vasten, saumasivat sormet toisihinsa; Karjalainen sana-arkun aukas, Virokannas virsilippahansa, lauloi ilojansa entisiä, muinaisia onnen muistojansa, kertoi Suvantolan sankareista, kosijoista kuulun Pohjan neien, lauloi Väinämöisen voimatöistä, Sampo-matkasta ja Louhen maasta.
Hymyhuulin noita kansa kuuli niinkuin lapsi kehtolauluansa, jonk' on äidiltänsä kuullut kerran, mutta unhottanut maailmalla; nauroi nuoret Ahdin leikkilöille, Väinön lausehille vanhat nyökkäs, itki neiet nuoret Kullervoista, poiat surkutteli Ainon surmaa.
Vaan kun vielä lauloi ukkokallas, kuinka kaikk' ol' ennen toista täällä, kuinka toisin täällä touko kasvoi, toisin leivo lauloi, lehto tuoksui: kuinka ennen täällä suuret laulut raikui suusta suurten sankareiden, kuinka ennen täällä suuret miekat säihkyi säkeneitä suurten töiden, kuinka yksi, suuri Suomen manner kantoi yhtä suurta Suomen kansaa — silloin kansa kysyi kaihomielin: "Miksi ennen kaikk' ol' onnellista, miksi muinen kaikki kaunihimpaa?"
"Silloin paistoi päivä," vanhus virkkoi.
Ja hän lauloi, kuinka niemellänsä vapaa kansa kerran kynti, kylvi, mutta merten takaa vieras saapui tuoden rantamalle taimen oudon, taimestapa kasvoi jättitammi, jonka latva maasta päivän peitti.
Ukon kertomata kuunnellessa syttyi sydämissä aatos uusi, syttyi niinkuin kulo kankahalla: ensin hiljaa, ritisten se hiipi, piirsi matalana maata pitkin, kanervissa kiemuroiden kulki, kunnes löysi kuusen kunnahalta, kuusen korkean ja kukkalatvan, johon roihahti ja taivahille kauas kansan pyhän tahdon kantoi: "Taitettava onpi tammi suuri, kauhu kaadettava Suomenniemeni"
Kansan tahdon Väinämöinen kuuli ja hän riemastui, ja rinnassansa syttyi toivon säde kerran vielä päästä ahojansa astumahan, soutamahan suvannolta Suomen.
Ja hän lauloi uuden ilmapurren, emäpuuksi taivon kaaren taittoi, puutti pohjan ilman pieleksistä, päivän sätehistä laiat liitti, kokan kultas aamun purppuralla, illan kuutamolla keulan huoli — valmis lähtemähän ollaksensa, konsa kajahtaisi kutsu kansan.
1896.
Väinämöisen palaus.
"Oi, joutuos, Väinämö vanha,
luo kaihovan kansasi taas,
Nyt Suomessa suuri on juhla,
suvi armahin ympäri maas
jo paistavi päivyt meillä
ja päällä on taivas sees.
mut poissa on Pohjan sampo
ja vaiti on kantelees." —
Näin kansan huuto se kaikui
yli laaksojen, laineiden
ja pauhaten ilman patsaat
satakerroin kertasi sen:
"Oi, joutuos, Väinämö vanha,
sua vartovi kansas ja maas
on tarvis sampoa uutta
ja tarvis soittoa taas!"
Ja Väinämö kutsun kuuli
ja riemuiten rinnassaan
hän reilahan laivan laittoi
ja hattarahaljakkaan,
jo lykkäsi vesille venhon,
sen suuntasi Suomehen päin,
ja taivahan rannat jätti
ja pilvien palteet näin.
— Kas, Suomen lahdella laiva
läpi hyrskyjen hyökyää,
min kokka kuultavi kultaa,
min päivänä välkkyvi pää,
mut ruorissa sankari istuu
niin muhkea muodoltaan —
ken lie? kenen lienevi laiva?
kävi huuto nyt kautta maan.
Jo rantahan, vierasta vastaan,
väki Väinölän virtasi niin…
jo nähtihin laivan laatu,
jo laskija tunnettiin!
Ovat outoja purjehet purren
ja masto on kumman maan,
mut tulija ei ole outo,
vaan tuttupa vanhastaan.
Veen vierelle kansa nyt joutuin
telapuita viskoelee,
urot uhkeat kuusia kaataa,
pojat kuoria kiskoelee:
"Hän saapuvi, sankari suurin,
hän saapuvi Suomehen taas,
oi terve, Väinämö vanha,
taas vanhaan valkamaas!" —
Jo maalle laiva se laski,
emäpuu kävi pohjahan,
mut silloin laitoihin tarttui
kädet kansan riemuavan
ja kauas kaarnana laiva
lens' keskehen kuusiston,
perämiehen kuivalle tuoden —
kuten maan tapa vanha on.
Pian Päivän kummulle käytiin
tulojuhloa tanhuamaan,
suvijuhloa nuoren Suomen,
valojuhloa Väinön maan,
johon yhtyis nuoret ja vanhat
ja aika vanha ja uus,
ja muinaispäivien murheet
ja valkea vastaisuus.
Ikitammien sijalla kasvoi
siell' lehto nyt kaunoinen
ja lietona leppien helke
soi lempeä tuulosien;
mut siell' oli ennallansa
kisatanner tanhuavain
ja paikallaan oli paasi,
pyhä paatero loihtijain.
Siell' lehdossa, lehvien alla,
nyt haasteli harmajapäät,
siell' leimusi muistojen liekit,
suli sydänten jäykkien jäät;
ja kiertäen miehestä mieheen
simasarkat vaahtiset käy —
vaikk' kuultavi kannujen pohjat,
ei muistojen pohjoa näy.
Kas, mistäpä laulut liedot
pyhäsillan nyt ilmahan soi?
Siell' aamun nousevan kansa
kisakentällä karkeloi;
ei yön ole varjoja siellä,
ei murheen muistojakaan,
siell' liehuvi onni ja lempi
ja toivehet nuoret vaan.
Mut kansan keskehen Väinö
hymyhuulin istunut on,
hän katsovi vanhojen juhlaa
ja riemua nuorison.
Hän nähnyt on onnessa kansan
ja nähnyt onpi sen yöss' —
siin' istuvi muistojen urho,
mut toivojen sankari myös.
Näin juhlivi Väinön kansa,
näin juhlivi Väinön maa,
ilo korkea ilmoja kiirii,
kukat tuomien tuoksahtaa,
meri kuohuvi kukkulan alla,
kilo laineill' leikkiä lyö,
mut kauas kumpuja kaartaa
käen kukkujen kultavyö.
Mut kaunehin kassapäistä
nyt astuvi Väinämön luo,
hän kantelon viisikielen
ikitietäjän kätehen tuo:
"Oi, ottaos omasi, Väinö,
suo soittosi soida taas,
ja laulaos vanha laulu —
näin pyytävät nuoret maas'."
Ja pitkin poskia Väinön
vedet virtasi tulvanaan,
kun vanhan vaskisen soiton
taas tunsi hän polvellaan,
mut riemuiten kansa kaikki
huus' rientäen tietäjän luo:
"Oi, laulaos vanha laulu,
taas kantelon kaikua suo!"
Tuo silloin tietäjä nousi
ja harmajan nosti pään
ja loihtijan outo lieska
hänen leimusi silmistään:
"En vanhaa laulua laula,
vaan uuden laulun ma luon
ja aamua Suomeni armaan
ma soittoni soida suon!" —
Ikipaadella Väinämö istui
ilo entinen polvellaan
ja paaden ympäri kansa
se vaieten vartoi vaan;
niin hiljaa lainehet loiski,
niin hiljaa kuunteli kuus' —
jo helisi vasket vanhat,
jo virisi virsi uus'.
Se soi kuni ukkosen nuoli
läpi pilvien pauhoavain,
se soi kuni kuutamon hohde
yli ulpujen uinuvain,
se kertoi päivyen voimaa,
valon voittoa keväimen,
se luonnon aamua lauloi,
ilon nousua ihmisten.
Yli aaltojen, alhojen, vuorten
sävelkeijuset karkeli näin,
joka kuusehen kiiveten kilpaa,
joka kukkahan pilkistäin:
"Miks' uinut, siskoni vielä,
oi heräjä, veikkoni, hei —
on päivä, on palannut Väinö,
yön peikoista pelkoa ei!"
Kas, tuolta jo honkien alta
sinihuntuja huiskaelee,
puun oksilla haltiat harmaat
hymyhuulin kuiskaelee!
Kas, täällä jo Vellamo itse,
meren kuohuja halkoelee
ja Ahtolan armahat immet
yli aaltojen palkoelee.
Mikä helinä päivyen päällä,
Mikä kulina kuussa soi?
Mikä kaarella siintävän taivaan
niin kummasti kuultaa voi?
Siell' Ilmatar aavojen merta
punapilvellä purjehtii
ja Kuutar ja Päivätär siellä
valon huntuja huolehtii.
Jo kajahti kangashiekka,
jo pemahti peltomaa,
kumu kuuluvi nurmen alta,
aho liikkuvi, aaltoaa —
Sielt' astuvi Mannun joukot,
peri-isännät ilmaantuu,
esivainajat vainioiden
ja kammojen kansa muu.
Yli aaltojen, alhojen, vuorten,
näin Väinämön soitto soi,
se kuorehen sielua loihti,
se luontohon laulua loi,
ja tuoksuen, helkkyen, soiden
ilo kaikuvi kautta maan:
on herännyt luonnon henki,
väki Väinölän uudestaan!
1896.
Lemmikäisen äiti.
Tuima on tuuli ja pimeä on taivo,
suuri on ulapalla aaltojen raivo,
lahti on tyyni ja selkeä vaan.
Kussa mun kotkani kulkeekaan?
Joudu jo kotihin ja lentosi heitä!
Taikka jo ajeletkin aaltojen teitä,
poikani pieni ja hentoinen.
Lahti on tyyni ja rauhainen.
Heitä jo haukkojen sotakisat kerran
Kustapa löytänet itsesi verran,
poikani suuri ja kaunoinen?
Lahti on tyyni ja rauhainen.
Anna jo pääskyjen rauhassa lentää!
Tuostapa emollesi surusanat entää,
poikani synkeä, syyllinen.
Lahti on tyyni ja rauhainen.
Ihmiset pahaks' sinut parjaavat mulle —
paha lienet muille, mut hyvä olet mulle,
poikani lempeä, puhtoinen.
Lahti on tyyni ja rauhainen.
Ulkona ulapalla myrskyt ne pauhaa,
täällä on lämmintä, täällä on lauhaa,
lahti on tyyni ja selkeä vaan.
Laske jo lahtesi valkamaan!
1896.
Pohjan neien kuolo.
Se musta lintu lens' puusta puuhun,
lens' Imatran rannoilta Ruijan suuhun.
Näin saapui murhe se matkallaan
myös Tieran mökkihin matalaan.
Hän istui saunansa kynnyksellä
ja kannel polvilla helisi, hellä,
Kun kukkui kuusessa lintu kumma:
"Jo Pohjan neien vei Tuoni tumma"
Niin värähti oudosti urhon mieli,
niin särähti kummasti kannelkieli:
"On aika laata jo laulamasta.
Jo katosi kauneus Kalevalasta.
On suurten sulhojen aika poissa,
on laulu kuollut ja murhe koissa.
Hän paistoi päivänä talviöissä,
hän kuulti kullassa, kirjovöissä.
Hän tuoksui tuomena tanhualla
ja keijut leikki sen lehväin alla.
Hän kukki kumpuna Suomen suossa
hän lauloi koskena laakson vuossa.
Nyt syys on maassa ja sydämissä
ja kansa kaipion kyynelissä.
On mennyt sankaritöiden aika,
kun sammui sankarilemmen taika."
Näin äänin murtuvin laulaen
hän ripusti naulahan kantelen.
Ja kuusi huokas' ja humisi tuomi:
"Nyt Pohjan impeä surevi Suomi."
1896
Marjatan laulu.
Keinutan kehtoa, laulatan lasta vaulussa vemmelpuun. Nukkuos tähtiä katselemasta, vaipuos kuusia kuuntelemasta, uinuos äitisi laulelmin, keinuhun vemmelpuun!
Harva on soimi ja hieno on loimi,
kuurassa kiiltävi maa.
Lämmitä lempi, äityen lempi,
varjele lastani valkeaa!
Ihmiset emollesi kantavat kaunaa;
Saanut en kylpyä, saanut en saunaa.
Pysty on kulkea pyytäjän tie —
sulleko loivempi lie?
Harva on soimi ja hieno on loimi,
kylmä on yö kuni sois.
Hengitä halla, kohtalon halla,
hengitä orponi onneton pois!
Nukkuos, äityen nurmilintu, tuuti, tuutilulla! Uinuos pakkasen untuville, armahille, harmahille! painuos yöhyen parmahille — tais' jo Tuoni tulla?
*
Miksi et nuku, oma kukkani, rukkani? Itket — kylmäkö koski? Kylmäkö on? Ihme! Lämmin on lapseni poski, sulanut seimen on seinä, allasi, allasi angervon kuumana huokuvi heinä.
Kas, mikä kajastus päälläni päilyy? — Kas, mikä kajastus seinällä häilyy? — Seimen päällä on on tähti, tummempi päivää kirkkaampi kuuta, selvempi suurempi tähteä muuta — Luojako lähetti tähden sen suojaks' lapseni valkoisen?
*
Keinuos kehtoni vemmelpuinen. tuuli, tuutilulla! Tuutios lapseni tuiretuinen, armahuinen, naurusuinen, tuutios rinnoille rakkauden — tais' jo Unetar tulla?
1896.
Kiputytön laulu.
Jyrise Tuonelan tumma paasi, järise vaivojen vaara! Jauha kaunoja katkeroita, surujen tautien talkkunoita, keitä ailutten atrioita valtojen valiopöytään!
Vilise Tuonelan virran vuoksi, kohise kolmikopru! Tuo'os tuskien tähkäpäitä, rikosten viljoja, rinnan jäitä — kohta juodahan häijyn häitä kuoleman kosken alla!
Kohta jo täysi on Tuonelan paasi — karpio, kahmalo vielä! Silloin se paatero paukahtaa, tuskien vaahtohon vaipuvi maa, kuolema kutsua kansat saa Tuonelan immen häihin.
1896
Tuonen tytön laulu.
Tumma on Tuonelan tähdetön yö,
tummempi Tuonella raatajan työ.
Vähän täält' on tullut ja tullut tänne monta,
vielä ei tullut, ei mennyt viatonta,
Huuhtelen mekkoja murhaajain;
herjojen helmat jo puhtaiksi sain.
Valkeat on virrat siellä elävitten mailla,
Tuonen vettä toki elon tahrat on vailla.
Mielelläni sentään ma työtäni teen.
Katselen kauas yli vierivän veen,
katselen kauas kohti elon kukkarantaa,
kuplaset aatostani kuljettaa ja kantaa.
Muistelen tummuutta Tuonelan yön.
Ajattelen raskautta raatajan työn.
Tuntoni on puhdas ja mieleni on tyyni —
parempi jos pestävinä oisi omat syyni!
Kurjia kuinka jos lie ihmiset,
kerran ne on iloinneet ja nauttinehet!
Helppoja heille lie Tuonen ikivaivat,
hetken kun rikkoa ja riemuita saivat.
Tuolla taas on kulkija päässä elon tien.
Venhoni kyykokan hälle ma vien.
Vähän täält' on mennyt ja tullut tänne monta,
vielä ei tullut, ei mennyt viatonta.
1897.
Ilmarisen vaellus.
Yöllä syntyi Ilmarinen, seppojen suvun kuningas, se syntyi sysimäellä, kasvoi hiilikankahalla, vaskinen vasara vyöllä, käsissä käverät pihdit.
Katsoi kahta kämmentänsä, arvelee, ajattelevi: Miks' nämä minulle luotu, mitä varten vastuksiksi?
Läksi kontion kotihin kuoman mieltä kuulemahan: "Saattaako setä sanoa, miks' nämä minulle luotu?"
Ukkokarhu uksen eessä simoa siretti juoda kultaisesta kannusesta, sarkasta hopehisesta, katsoi kannun uurta myöten, vantehen väliä myöten, äkkäsi tulijan oudon, kirposi kädestä kannu, sima vieri suun sivuitse; "Ohoh sinua, kuoma kulta, kyll' on kynsiä sinulla!"
Sanoi seppo Ilmarinen: "Kynnet on kyynärän pituiset, vaan en tiedä enkä taida, kulle työlle työnteleisin, mille tenhoisin teolle — saattaisko setä sanoa?"
Vaari vastahan vihelsi: "Oisihan talossa työtä, kun oisi tekijä toinen! Kovin oot koivilta kapea, ylen laiha lantehilta, pää suuri, suu supukka, iho ilkeän värinen — lähde toisehen talohon!"
Läksi seppo läylimielin kangasta kävelemähän, läksi työtä etsimähän, tekemistä tietämähän; hiuka souti sormen päissä, nälkä suolia näversi.
Niin saapui suden kotihin.
Suden akka orren alla kirnusi kesäistä voita kultaisessa kirnusessa, männällä hopehisella; tyontyvi sisälle seppo, yli kynnyksen kysyvi: "Oisiko talossa tässä työtä tehdä tyhjän miehen?"
Akka kiljas', kirnu kaatui, lapset parkaisi pahasti, ukko uunilta tomahti koivuhalko kainalossa: "Ken olet, kurja mieronkierto, mikä mies, mitä sukua?"
Sanoi seppo Ilmarinen: "En tiedä sukuni tietä, en isoa, en emoa, tuolla honkien humussa synnyin ma sysimäellä! etsisin elosijoa, asuinpaikkoa anoisin."
"Ei ole talossa tässä suurusta suvuttomalle! tokko erkanet, elikkä —!"
Läksi seppo läylimielin kangasta kävelemähän, emoansa etsimähän, suvun tietä tietämähän suupieltä suru vetäsi, murhe mieltä mustentavi.
Kysyi puilta, pensahilta, kuulusti ahon kukilta, tutki ilman lintusilta, kysyi maan matelijoilta, eikä löytänyt emoa, ei tavannut taattoansa.
Niin tuli ketun kotihin. Repolaisen renkipoika tervasi lylyä tiellä ehtiäksensä erähän illalla isännän kanssa; katsoi tielle ja kavahti kannon päähän huutamahan: "On tulossa outo miesi, kumma kulkija kylältä, mies kapea, kaksijalka, tassut kaikki taata pitkät!"
Repo kuuli rengin huudon, luuli jo tuhon tulevan, jousen vaarnalta varasi savuna pihalle saapi: "Seis! Seiso henkesi uhalla! Mikä mies, mikä asia?"
Sanoi seppo Ilmarinen: "Mikä lienen miehiäni! Liekö sotka suolle saanut vai rauku vesirajahan, ilves tehnyt iljenelle, suokurki sulalle maalle; oon emoa etsimässä, taattoa tavoittamassa."
Repo vastahan remahti: "Ei ole sukua sulla tämän ilman kannen alla! Min' olen metsän henkiherra, veen riistan verolle viejä, saukon kummi, mäyrän kuoma, ylikaitsija kanojen; tunnen kaikki tuulen karjat, maan kävijät, tien tulijat, jalan neljän juoksevaiset, siiven kahden kantamaiset; kaikki on kirjoissa minulla, kaikki mulla muistossani — ei siellä sinun näköistä!"
Selitellä seppo koitti; "Minkäpä minä osannen, kun olen kerran tänne luotu, syntynyt sysimäelle —!"
"Sin' olet syntynyt luvatta, lurjus, vastoin maan lakia! Kursi tiehesi, tahikka —!"
Läksi seppo läylimielin kangasta kävelemähän; pilkoin hälle puut puheli, kukat viittoi vilkusilmin, oravat osoittelivat, linnut lennosta ivasi angervon avuttomuutta, heimotuutta herjan lapsen.
Astui seppo allamielin, itkuvirttä vieritellen, astui päivän järven päitä toisen vaaroja vaelsi, päivänäpä kolmantena suo suuri etehen aukes'.
Astui seppo allamielin, orvon virttä vieritellen: "Kun oisin syntynyt sudeksi taikka karhuksi kasunut, oisi turkki tuulisäällä, koti ois' kovalla säällä, kodissa korea liesi, liedellä punainen loimo, emo lieden liepehellä, mie itse emon sylissä — ja minun sylissä onni!"
Jo väsähti väki sepolta, uupui jo urohon voima, vaipui miesi maan varahan, tuskissansa turpehelle, otsa suohon, suu norohon, rinta rimpeä halaten.
Lauloi rauta rahkan alta, soi suosta teräksen soitto: "Kussa viivyt, maan kuningas, raudan ruhtinas väkevä, joudu joukkos' johtajaksi, valtasi vapahtajaksi! Tääll' on miehet miekka vyöllä, sota-orhit ohjaksissa, pyssyt on pamahtamassa, torvet on torahtamassa, kun vain saapuisi kuningas, sois' käsky sotien herran!"
Jo tunsi sukunsa seppo, tiesi työnsä työn hakija, kimmahti kohoksi maasta, viskasi vasaratansa, tuli suihki suonten päissä, koski rinnassa kohisi, voiton liekki, voiman virta, kutsumus kuningastöiden.
Kohotti kätensä seppo kohti kuusten korkeutta, vannoi maalle valan ikuisen, sanan Luojalle lupasi: "Tahdon ma takoa ilmi luonnon voimat maan lumosta, herättää vesien henget, ainehet norojen alta; tahdon tehdä maan hyväksi, manteret hymyäviksi, lehdot leivän kasvaviksi, pelloiksi petojen korvet; tahdon taivahan takoa yli maani onnellisen, taivahalle tähtikehrät, kuut, Otavat, päivät kummat — tahdon luoda luonnon onnen oman onneni heraksi!"
Näin se vannoi vanhin seppo, vannoi ruhtinasvalansa.
1897.
Hymyilevä Apollo
Hymni (1898.)