I.
Höyhensaaret.
Mitä siitä, jos nuorna ma murrunkin tai taitun ma talvisäihin! Moni murtunut onpi jo ennemmin ja jäätynyt elämän jäihin.
Kuka vanhana vaappua tahtoiskaan?
Ikinuori on nuoruus laulujen vaan
ja ulpukat lemmen ja unelmien;
ilot kuihtuvat ihmisten.
Mitä siitä, jos en minä sammukaan
kuin rauhainen, riutuva liesi,
jos sammun kuin sammuvat tähdet vaan
ja vaipuvi merillä miesi!
Kas, laulaja tähtiä laulelee, hän meriä suuria seilailee ja hukkuvi hyrskyhyn, ennen kuin käy purjehin reivatuin.
Mitä siitä, jos en minä saanutkaan, elon aamu min niin lupas varmaan, kun sain minä toivehet suuret vaan ja kaihojen kantelon armaan! ja vaikka ma lien vähä lapsi vain, niin jumalten riemut ma juoda sain ja juoda ne täysin siemauksin — niin riemut kuin murheetkin.
Ja vaikka ma laps' olen syksyn vaan ja istuja pitkän illan, sain soittaa ma kielillä kukkivan maan ja hieprukan hivuksilla, niin mustat, niin mustat ne olivat; ja suurina surut ne tulivat, mut kaikuos riemu nyt kantelen vielä kertani viimeisen!
Ah, kantelo pitkien kaihojen, sinä aarteeni oma ja ainoo! Me kaksi, me kuulumme yhtehen, vaikk' kohtalot kuin mua vainoo. Me kuljemme kylästä kylähän, ohi kylien koirien räkyttäväin, ja keskellä raition raakuuden sävel soipa on jumalien.
Me kaksi, me tulemme metsästä, salon suuren me ilmaa tuomme, me laulamme nuoresta lemmestä ja lempemme kuvan me luomme, me luomme sen maailman tomusta niin kuin Jumala ihmisen Eedeniin, ja korvesta kohoitamme me sen kuin vaskisen käärmehen.
Te ystävät, joiden rinnassa kyyt yön pitkät pistää ja kalvaa, te, joita jäytävi sydämen syyt ja elämä harmaja halvaa, oi, helise heille, mun kantelein, oi, helise onnea haavehein ja unta silmihin unettomiin — mun silmäni, suljit sa niin.
Kas, ylläpä mustien murheiden on kaunihit taivaankaaret ja kaukana keskellä aaltojen on haaveiden höyhensaaret, ja ken sinne lapsosen kaarnalla käy, ei hälle ne haavehet yölliset näy, vaan rinnoin hän uinuvi rauhaisin kuin äitinsä helmoihin.
Mitä siitä, jos valhetta onkin ne vaan ja kestä ei päivän terää! Uni totta on, siksi kuin valveutaan ja vaivat ne jällehen herää. Moni nukkui nuorikin toiveisiin ja heräsi hapsihin hopeisiin: hän katsahti ympäri kummissaan ja uinahti — uudestaan.
Miks' ihmiset tahtovat, taistelevat ja koettavat korkealle? Kuin korsi he sentään katkeavat ja murtuvat murheen alle. Ois' lempeempi, lauhempi kuolevain vain hyviä olla ja hymytä vain ja katsoa katsehin kirkkain niin vain sielunsa syvyyksiin.
Näät unessa murheet ne unhottuu ja rauhaton rauhan saapi, näät unessa vankikin vapautuu, sen kahlehet katkeaapi, moni köyhä on rikas kuin kuningas maan, kevyt kantaa kruunu on ruhtinaan, ja kaikki, kaikki on veljiä vain — oi, onnea unelmain!
Oi, onnea uinua uudelleen nuo nuoruuden siintävät sillat, ja itkeä jällehen yksikseen yöt armaat ja kuutamo-illat; taas uskoa, että on aamu vaan, kaikk' että voi valjeta uudestaan, uus' leikki ja lempi ja laulu ja työ — uus' uhata myös sydän-yö!
Taas uskoa kaikuhun kanteleen, tulilippuhun pilvien linnan, punaruusuihin, lempehen puhtaaseen taas kahden puhtahan rinnan, taas uskoa itsensä rikkahaks' ja maailman suureks' ja avaraks' — ah, tiedä en auvoa armaampaa, kun nuorna sen uskoa saa!
Ei tiedä hän auvoa armaampaa, joka kaiken sen kadotti kerran, joka häkistä katseli maailmaa, näki siitä vain vaaksan verran, haki haavettaan, löys' elämää, löys' maailman markkinavilinää, näki räyhäävän raakuuden, tyhmyyden — niit' aikoja unhota en!
Kun muistelen, kuinka ma kerjännyt olen koirana lempeä täällä, miten rikasten portailla pyydellyt olen tuiskulla, tuulisäällä vain lämpöä hiukkasen, hiukkasen vain — ja kun minä muistelen, mitä ma sain ja mitä ma nielin ja vaikenin, ja mitä ma ajattelin!
Miten oon minä kulkenut, uskonut, etteivät ne unhoitukaan! ja sentään ne oon minä unhoittanut kuin unhoittaa voi kukaan. Ja sentään se nousi, min kohtalot kaas', ja sentään ma seppona seison taas, taas taivahan kansia taon ja lyön — oi onnea tähtisen työn!
Ne saapuvat, saapuvat uudestaan mun onneni orhit valkeet, ne painavat vanhalla voimallaan mun rintani jättipalkeet, taas kirkas on taivas ja kukkii maa, taas säkenet suustani suitsuaa, mun ääneni on kuni ukkosen, soi maan yli jylinä sen.
Mitä siitä, jos haaveeni langat vain lie lankoja hämähäkin! Mitä siitä, jos auvoni nyt ja ain' ois' laulua laineiden näkin! Sitä sinne ma seuraan, se minne mun vie, vaikk' oisi mun eessäni manalan tie ja heräis' en täällä, en sielläkään — unen laulavan lapseksi jään.
Elon arpani tahdon ma ainoisen, elon onnesta osani kerta! Olen imenyt rintoja totuuden, mut niistä vaan tuli verta. Siis tulkaa, te utaret unelmien, minä vaivun valtahan taikuuden, luon silmäni sielujen kuutamohon — unen loihtu on loppumaton.
Oi, kauniisti mulle te kaartukaa, mun tahtoni taivaankaaret! mua hiljaa, hellästi tuudittakaa, — te henkeni höyhensaaret! Mua katsokaa: sama lapsi lien kuin aamussa alkavan eloni tien, samat mullekin olkaa ja antakaa sama mulle taivas ja maa!
Mua murhe ja vaivat murtelee,
toki tahtois' vielä en kuolla.
Mut kuulkaa, jo äitini huhuilee
Manan aaltojen tuollapuolla.
Oi, odota hetkinen, äityein!
En viel' olis' valmis ma matkallein,
sydän tää on synkeä, syyllinen —
suo, että sen valkaisen!
Suo, että ma ensin huuhdon vaan nämä huonot tunteet ja aatteet, suo, että ma päälleni ensin saan ne puhtahat, valkeat vaatteet, jotk' ompeli onneni impyinen, hän, hämärän impeni ihmeellinen, min kuvaa kannan ma sydämessäin siit' asti kuin hänet näin.
Me tulemme, äitini armahain!
Oi, katso, meitä on kaksi!
Ah, arvaa, ken mulla on kupeellain!
Niin oisitko rikkahaksi
sinä uskonut koskaan kuopustas?
Ja katso, me pyydämme siunaustas,
sun poikasi synkeä, syyllinen
ja mun impeni puhtoinen.
Kas, kuin hän on kaunis ja valkoinen ja muistuttaa niin sua! Hän on niin hellä ja herttainen, vaikk' ei hän lemmi mua. Älä kysele häitä, miks' tänne mun toi, mut usko, se niin oli parhain, oi, ja usko nyt, ett' olen onnellinen kuin päivinä lapsuuden!
Älä kysele multa sa laaksoista maan! Ei olleet ne luodut mulle. Mut jos sinun silmäsi tutkii vaan, voin laulaa ma laulun sulle kuin lauloin ma lapsen aikoihin — kas, lauluna helkkyy se helpommin ja kyynelet kuuluvat kantelehen; niit' ilmoita muuten ma en.