II.
Laulu metsästä.
Voin laulaa ma laulun yhden vaan: "Oli lahden rannalla talo, ja kauaksi yöhön kaameaan sen vilkkui ikkunan valo. Mut kaikista, kaikista kauimmaks' sen huonehen kuumotti valoa kaks,' miss' äiti se valvoi vuoteellaan ja vuotteli kuopustaan.
Tuli kuopus se kerran kotihin. Oli sammunut ikkunan valo. Oli autio huone se armahin, ja tyhjä, tyhj' oli talo. Mut kirkkomaall' oli kumpu uus, ja kummulla humisi koivu ja kuus ja kasvoi kukkaset tuttavat, emon ennen kastelemat.
Ja poika se matkasi maailmaan, ei vilkkunut ikkunan valo. Oli ympäri huojuvat hongat vaan ja synkkänä huokasi salo. Kävi yksin kulkea raskahaks', hän löysi kumppanin, löysi kaks', löys' myöskin maantien mahtavan, tien kullan ja kunnian.
Oli kylmät ne mieron nuotiot, ei vilkkunut ikkunan valo, Oli ympäri korvet autiot ja peikkoja vilisi salo. Ja tulilla öisillä kuulla sai niin paljon, niin paljon pahaa vain ja maailman markkinarähinää, vain harvoin ystävää.
Ja poika se erosi yksikseen, ei vilkkunut ikkunan valo. Mut oli kuin korpehen yölliseen ois' kohonnut pikkunen talo. Oli kuin hän katsellut kaukaa vaan ois' riemuja, murheita mustan maan ja elellyt pienessä töllissään, yön helmassa, yksinään.
Oli pimeä mökki se erakon, ei vilkkunut ikkunan valo. Oli kolkko se humina hongikon, kuin kuoloa saneli salo. Ei viihtynyt erakko tuvassaan, hän metsiä hiihti ja harhaili vaan, ja kylmä kylm' oli mökin lies — ja kylm' oli mökin mies.
Mut kerran kun palas hän töllilleen, kas, vilkkuvi ikkunan valo! Oli hongikko huolittu hopeiseen ja kullassa kulisi salo. Ja kun hän astahti mökkihin, oli permanto peitetty kukkihin, oli lämmin, lämmin nyt mökin lies — ja lämpeni mökin mies.
Ei yksin hän töllissä ollutkaan, siks' vilkkui ikkunan valo, siks' hongat kaikk' oli hopeissaan, pyhävaatteissa viita ja salo. Ei olleet ne kultia kunnian, ei helyjä mammonan, maailman, oli linnunlaulua sydämen — oli riemuja rakkauden.
Mökin lasilla lintunen lauleli Ja vilkkui ikkunan valo! Ja katso, katto se kohosi, ja mökistä suur' tulitalo. Kas, mökki laajeni maailmaks', maa itse aavaks' ja ihanaks', oli laulua täys' koko avaruus ja aurinko oli kuin uus'!
Se lauloi laulua kotoista, miten vilkkuvi ikkunan valo, vaikk' ympäri korpi on kaamea ja kuoloa sanovi salo. Se lemmen lämpöä lauleli, oman kodin se onnea ylisti, myös joulua kuusten ja kynttiläin, ja lapsien leikkiväin
Se lauloi pienestä kädestä, joka sytytti ikkunan valon, joka hoiteli liettä lämmintä ja kukkihin kylvi salon, joka kädelle toiselle tukena ois' ja pyyhkisi otsan ryppyjä pois, kun surut ne yölliset saapuvat tai aavehet kolkuttavat.
Mut laulu se muuttavi muotoaan,
yhä vilkkuvi ikkunan valo.
Mut erakko mökkiä kiertävi vaan,
jost' tullut suuri on talo.
Ne saapuvat, aavehet yölliset,
ne tunnon tuskat ja pimeydet,
ne pistot syyllisen sydämen —
ja ne pistävät syvällen.
Ja erakko tutkivi itseltään:
"Mulle vilkkuisko ikkunan valo?
Se ei mulle vilkkunut ennenkään.
Munko ois' tämä suuri talo?
Ei, ei, minun mökkini pieni on vain.
Tää lienevi linnoja unelmain!
Mill' oisin ma ansainnut, onneton,
"niin korkean auringon?"
Taas laulu se muuttavi muotoaan,
yhä vilkkuvi ikkunan valo.
Mut erakko metsiä hiihtää vaan
ja synkkänä huojuvi salo.
Hän yksin hiihtää ja harhailee,
hän kanssa peikkojen kamppaelee,
ja kanssa syömmensä syyllisen —
hän kamppaelee katuen.
Niin suurina surut ne saapuivat, mut vilkkuvi ikkunan valo! Mökin lasit on suuret ja valoisat ja tölli on suuri talo. Mik' ihme! Hän katsovi mökkiin päin, jumal'auta! hän aavehet voittaa näin saa rauhan ja uskoo ja riemuitsee — ja hän saapuvi mökilleen.
Taas laulu se muuttavi muotoaan, oli valhetta ikkunan valo! Oli härmää ne honkien hopeat vaan, taas synkkänä huojuvi salo. Mut erakko yksin hän vuoteellaan vain kattohon katsoo ja katsoo vaan, ja liettä kylmää hän koettelee ja hymyy ja hyräelee:
"Mitä siitä, jos minulle ilkkuvi vaan tuon ihanan ikkunan valo, jos kuuset ne kuurassa olikin vaan ja valhetta jos oli talo! Toi valhe voiton mun sydämehen. Siis uskon, siis uskon ma valheeseen, ja suljen jällehen silmät kiin' — taas onneni näen mä niin."
Ja laulu se muuttavi muotoaan, kas, vilkkuvi ikkunan valo, taas hongat kaikk' ovat hopeissaan ja kullassa kuultaa salo. Taas katto kaartuvi taivaihin, mökin permanto peittyy kukkihin, taas lämmin, lammin on mökin lies — ja lammin on mökin mies.
Hän uneksii pienestä kädestä, joka sytytti ikkunan valon, joka hoiteli liettä lämmintä ja kukkihin kylvi salon. Hän uskoo ja toivoo ja uinuvi vain, ja kiittävi onnea unelmain, kun surut ne yölliset saapuvat tai aavehet kolkuttavat.
Ja näin hän kiittävi onneaan:
"Oi, vilkkuos ikkunan valo!
Mitä siitä, jos pieni on mökkini vaan,
kun mulle se suuri on talo!
Mitä siitä, jos lieteni kylmä on,
kun mulle se antavi auringon,
ja muut jos ei lintua kuulekaan,
kun mulle se laulavi vaan!"
Hän istuu ja hymyy ja hyräilee,
yhä vilkkuvi valkeen valo.
Mika lie, joka kaukaa humisee?
Vai onko se vaan sinisalo?
Vai onko mökkiä ollenkaan?
Ja onko mökissä istujaa?
Ja onko valhekin olematon?
Ken varma on, vastatkohon!