IV.
Kuoleman kannel.
Mut jos mua tyttö sä rakastat, niin vie minut Metsolaasi! Me heitämme maailman herjan tään ja etsimme elomaasi, ja minä olen sun ja sinä olet mun ja me elämme onnea unhotetun.
Me tahdomme kaiken sen unhottaa, mikä maailmassa on väärää, mikä sydämet sykkivät erottaa ja ihmisten onnen määrää, mik' on likaista mik' on lokaista sekä orjantappura-okaista.
Me tahdomme kaiken sen unhottaa ja meitä ei kukaan muista. Sun taattosi Tapion linnan luo majan teemme me pienistä puista, ja vuotehen mesinukkaisen, sen päälle peittehen kukkaisen.
Ja viikot ne vierivät hiljalleen ja päivä seuraa toistaan. Mut kauvaksi kuusien lomitse tuli illoin tuvasta loistaa. Ja kulkija, ken luo majan sen yöss' eksyvi, löytävi lämpöisen.
Hän löytävi lieden lämpöisen ja huuruvan hutun mi maistaa. Mut kun hän on käynyt nukkumaan ja kuutamo sisähän paistaa, niin herää hän sävelhyminään — hän kuulee ja koettavi sydäntään.
Hän kuulevi laulun kummallisen kuin kuoleman kannel soisi eikä se häntä säikytä, vaan on kuin tuttua oisi, se soittavi vaan, mitä kodistaan hän sai sekä unohti matkallaan.
Se soittavi rauhaa maailmaan ja se silmihin utua seuloo, se yhtehen yön ja päivän soi ja hämärän huntua neuloo, yli linnojen, yli töllien, ja ylitse kruunujen kultaisten.
Ja silloin prinssit ja prinsessat ne silmänsä kiinni painaa ja ajatus lentävi aurinkoon, joka valonsa kaikille lainaa, niin hyville kuin pahoille, niin köyhille kuin myös rikkaille.
Ja on kuin lamput ne linnoissa niin heikosti liekuttaisi, ja alla sammalekatonkin sydän särkynyt hoivan saisi ja on kuin ois' surut, riemut poiss' ja elämä kaukana karkelois'.
Ja ihmiset tuumivat itsekseen:
Mikä on tuo laulu kumma?
Miks' kullan kiilto kalpenee
ja hopean hohto on tumma?
Miks' herkut nää
kaikki pöydälle jää?
Mit' tää on? Miks' meitä väsyttää?
Ja äidit ne laulavat lapsilleen: "Hussa, hussa, lulla, oi nuku mun nuppuni kultainen, ei eess' ole elämä sulla, vaan Tuonen maat, hyvät, autuaat; siellä silmät auki sa uinua saat."
Ja mies, joka tahtoi mullistaa maan kaiken juuriltansa, hän äkkiä seisoo ja hämmästyy: "On poissa valtio, kansa, poissa toimi ja työ, ei kenkään myö, ei kenkään osta. On maailman yö."
Näin laulaja lauleli hiljakseen, käden tervehdyksehen tarjos'. Mut Tellervo selin hän seisoi vaan ja hän kädellä silmänsä varjos'. Yö hiljainen. Humu honkien. Ja sitten muuta ma muista en.