V.
Metsolassa.
Mut oli kuin hiihtäjän syömehen ois' syttynyt oudot mielet ja oli kuin ilmassa kaartuneet ois' korkeat pihtipielet ja ikkunat isot, valoisat — kah, Metsolan linnat jo kangastavat!
Kas, tuossahan Tapio harmaapää jo seisovi portahilla: "Ohoh, mun poikani poloinen, olit jäädä jo suuhun illan. Käy tupahan, niin katsotaan, mitä talossa on sekä tarjotaan!"
Ja Mielikki, metsien muori, vie minut päähän honkaisen pöydän: "Syö poikani, pistä piirakkaa, mut uota kun oltta löydän." Kera isännän näin me istumme päin ja rauha on suloinen sydämessäin.
Hän haastavi metsien haluista ja hirvien hiihtäjistä. Minä kerron suurista kylistä ja pienistä ihmisistä. Kuink' ollakaan, niin huomataan, että kumpikin yhtä tarkoittaa.
Ja Tapio tarttuvi kätehein: "Kun ollaan me veljet ja kuomat, niin miks' emme yhtenä asua vois' kuin yhden Luojan luomat. Talo riittää kai, tytär metsän nai, niin sulla on elo kuin sunnuntai.
On kyllin kystä mun aitassain, on peuroja, kontioita, ja metsän tyttäret kirnuaa kesät meille keltaista voita. Me syödään vaan, me juodaan vaan ja juotua sitten me nukutaan."
Näin haasteli Tapio harmaapää ja sitten me kättä lyötiin ja kun oli lyöty tarpeeksi, niin tarpeheksi myös syötiin. Ja syödessä niin, me päätettiin, mikä tyttö se talosta naitaisiin.
Kas, siinähän Tellervo vienosuu jo tuopilla oltta kantaa: "Oi, juo'os mun veioni väsynyt, olut Metsolan onnea antaa." Minä oltta join, hän katseen loi, — ja niin hän oli minun morsioin.
Ja niinpä jäin minä metsähän ja mull' oli metsän mieli. Mitä kaikkea siellä mä nähdä sain. sitä kertoa ei voi kieli. Minä kerron vaan, miten Metsolaan, minä tulin ja kuinka taas maailmaan.