Tuulikannel

by Eino Leino

VI.

Tähdet.

En tiedä, kauanko elellyt lien, minä Metsolan mesimailla. Mut syntyi hiuka mun sydämessäin kuin öisin ma jotakin vailla. Meni päivä, kaks', yhä kummemmaks' kävi pääni ja mieleni tummemmaks'.

Minä astuin Tapion etehen ja lausuin: "Tee mulle sukset! Mun mieleni palaa kotihin, ovat ahtahat linnasi ukset. Mut tyttöni vien minä päähän tien, vaikka tielle sille ma vaipuva lien!"

Teki Tapio sukset ja varoitti: "Toki poikani matkalla muista, kun ilta alkavi hämärtää, maja laittele laakson puista niin tiivis ain', ett' taivahain ei tähtöset lävitse tuikkine vain!"

Se Tapio peijakas puijasi!
Tuon huomasin sitten vasta.
Mut kanssa kaunihin Tellervon
me läksimme Metsolasta.
Yöks' tehtihin
maja tiivis niin
ja majassa makeesti nukuttiin.

Ja nukuttu ois' kai vieläkin, jos ei olis' erhe tullut: Tein kerran ma majani kiireessä, joka ei niin tiivis ollut. Kun heräsin, ma säikähdin, — yö yll' oli tähdin tuhansin.

Ei kenkään voi sitä aavistaa, mitä tähdet ne pienet haastaa, kun niitä ääneti katselee mies yksin miettivä maasta. Mua itketti, mua hävetti — ja sitten mua myös suututti.

Ne kertoivat tarua muinaista, miten isänmaall' oli hätä, miten vieraan miekalla lyötihin ja ristillä maata tätä. Mut kansa nous' kuin teräsjous' ja sotapurret maassa sous'.

Mut tähtien silmät ne hämärtyy,
jo katkesi kansan jousi.
Ja vesillä Suomeni sorjan tään
vain sorron haahdet sousi.
Käsi vierahan
oli ohjissa maan.
Savut hiljaiset korvesta kohosi vaan.

Taas tähdet ne tuikkivat kiivaammin, ja korven kansa nousi, ja kautta Suomeni sorjan tään taas Suomen purret sousi. Maat, kunnahat jo kukkivat. Helavalkeat vuorilla leimuavat.

Ken tohtii ne valkeat sammuttaa?
Ken ryöstää soihtusi sulta?
Ken kurja uhata uskaltaa
tään kansan pyhää tulta?
Miks' itkette
oi, tähdet te,
mitä mietitte, miksi te pelkäätte?

Ulos juoksin. Yö oli haihtunut puut punasi aamurusko. Pois sammui soihdut tähtien, mut mull' oli uusi usko. Ja kun katsahdin, niin huomasin, että kodin jo nurkilla olinkin.

Minä huusin ja hurjana riemastuin, mut kun minä katsoin taaksi, oli poissa mun metsäni morsian ja maja oli mennyt maaksi. Kaikk' untako? Sen tiesin jo. Toki kiitos kaikesta, Tellervo!

Pyhä kevät

(1901)

Pyhä kevät.

Hertan henki mailla kulkee, haudat kaikki aukeaa. Kas, jo kätkee kääriliinat, sydän uuden uskon saa.

Maa, mi nukkui hangen
herää uuteen elohon,
kautta ilman kannel kaikuu:
"Vapahtaja noussut on!"

Herää sydän ihmisenki iloinensa suruineen. Astu, aatos, lennä, liidä kirkastuksen korkeuteen!

Aleksis Kivi.

[Sylvester, vuoden viimeinen päivä: Kivi kuoli Uudenvuoden päivänä, syntyi 10 p. lokak.]

Syntyi lapsi syksyllä — tuulet niin vinhasti vinkui — tuult' oli koko elämä, nähnyt ei kesää, ei kevättä, eli vain syksystä jouluun.

Syksyn lapsilla kiire on — päre pihdissä sammuu — aatos lentävi, aivot takoo, veri paksuna päähän sakoo, ovella Sylvester uottaa.

"Varro vielä, oi vanha vuos'!" —
tuulet niin vinhasti vinkuu —
"jouda en viel' sua seuraamaani"
Vanhus ovella nyökkää vaan:
"Saat elää syksystä jouluun."

"Viivy, viivy, oi vanha vuos'!" — päre pihdissä sammuu — "niin täysi, niin täysi on sydämein sen tahtoisin antaa ma kansallein, en vielä jouda ma kuolooni"

Hetket rientävi, kello lyö —
tuulet niin vinhasti vinkuu —
"Onko, onko jo keskiyö?"
"Päätä, lapsi, nyt päivätyö,
jo aamun tähtöset tuikkii."

Vielä hetki, oi vanha vuos'!" — päre pihdissä sammuu — kannel heikosti helkähtää, kääntyvä ovella harmaapää — loppui laulajan vuosi.

*

"Minne viet mua, vanha vuos'?" tuulet niin lauhasti tuoksuu — "minä niin pelkään ja vapisen". "Rauhoitu, rakas lapsonen, ovella taivaan jo ollaan."

Astuvi sisähän vanha vuos' —
taivaan kynttilät loistaa —
saattavi laulajan Luojan luo:
"Tässä poian ma pienen tuon,
jok' eli vain syksystä jouluun."

Virkkavi Herra Jumala —
tuulet niin lauhasti tuoksuu —
"Etkö kesää sa nähnytkään?"
"Näin vain syksyn ja talven sään,"
laulaja vavisten vastaa.

Kyyneltyy silmä Jumalan —
taivaan kynttilät loistaa —
"Siis suvi suli' olkohon ikuinen!
Mut virka, poikanen poloinen,
ken olet ja mistä sa tulet?"

"Laulaja olen ma laadultain" —
tuulet niin lauhasti tuoksuu —
"tulen tähtösestä ma pienestä,
min nimi on maa." — "Mihin kuolit sä?"
"Kurjuuteen kuolin ja nälkään."

Vihastuu Herra Jumala —
taivaan kynttilät sammuu —
"Sano kansas', niin kostan ma kuolosi sun!"
"Ei, ei, hyvä, suuri on kansani mun,
et sille saa sinä kostaa.

Mut hiukan hillitse viimojas',
ne liian vinhasti vinkuu
mun maani armahan aukoilla.
Suo paistaa päiväsi Suomen soilla!" —
Näin laulaja tuskassa huutaa.

Hymyilee hyvä Jumala — taivaan kynttilät loistaa — "Voi oikein olla. Ehk' koetin ma sun kansaas' liiaksi tuulilla. Taas kukat kummuille nouskoon!"

Mökkiläinen ja hänen poikansa.

"Noh pojat, päivä valkeaa, on aika työn ja toimen. Jo aura pelloll' odottaa ja hepo eessä soimen.

On sääli heitä herättää,
ois' hyvä maata heidän,
mut säälittää myös kaunis sää,
ja pien' on mökki meidän.

Ken nuorna tottui nukkumaan,
ei vanhanakaan herää.
Vain työttömyys se ruostuttaa,
ei kyntö auran terää.

Ja näin ma heitä lohdutan,
kun väsyvät ne milloin:
tuo aika uuden huomenen,
jo parempi on silloin.

Ja usein huomen valkeaa
ja työ on yhtä kovaa,
ma silloin koetan lohduttaa:
nyt saatte hetken lomaa.

Ja tyytyväisnä työhönsä he nousee nukkumasta. Oi, heitä siunaa, Herra sä, oi, siunaa mökin lasta!"

Pursi yössä.

Ilta hiljainen lankeaa, purje leutona lepattaa, terhen nousevi tuolta, täältä, lahden pohjasta, laineen päältä, kutovi verkkonsa ylitse veen — poikanen yössä on yksikseen.

Huokaa öiset ulapat, saapuu sadat unelmat.

Vait'! Mikä valkoinen välkähtää Vellamon neitosen kyynärpää, tuolla polvi ja täällä kaula: "Laula, poikanen, mulle laula synnyt lempivän sydämen. Saat sinä suukkoni lämpöisen!"

Ja poikanen laulavi lauluaan niin vienon-soipoa, sorjaa, miten kuinka jos kauniit on kukkaset maan ne kuolo kuitenkin korjaa,

Mut tummanpa Tuonelan laineilla
siell' lumpehet valkeat päilyy;
ken siellä kohtaa kultansa,
sen rakkaus iäti säilyy.

Varo, poikanen!
joki eessä lie.
Käy airoilleni
jo virta vie!

Siellä kasvavi korkeat tammipuut,
tuvat tummat on tammien alla,
ei paistele siellä päivät, ei kuut,
ei tähtöset taivahalla,

vaan iäti pirtissä pienessä vain
siell' loistavi silmä armaan,
ja keskellä leppien varjoavain
ui Tuonelan joutsen harmaa,

Ylös, onneton!
Vesi kiihtyvi!
Kohta koski on!
Se surmasi!

Ja Tuonelan joutsen se joikuu näin:
"Yö, maailman äiti, sä hellä!
Moni poikasi pyrkivi päivähän päin,
mut kellä on onnea, kellä?

On hullu ja houkka se lapsonen maan,
joka suruja syömeensä sulkee."
Ja kauaksi orhit ne korskahtaa,
kun kuoleman valtias kulkee.

Lakkasi laulu poikasen, Heräs' hän keskellä kuohujen; koski pauhasi, vaahto pärskyi, mela vapisi, venhe tärskyi, kastuvi poski poikasen — se on suudelma Vellamon neitosen.

Laulun lapsi.

Hyvä oli iso minulle, siskoset sitäi paremmat, paras armas äitimuori.

Mie itse hyväpä kelle?

Paha oli maailma minulle, pahempi impi ilkkuvainen, pahin paatunut poveni.

Mie itse pahapa kelle?

En ole hyvä, en paha, olen lapsi laulavainen, laulun lapsena pysynkin, kunis kuoppahan kuperrun. Kaikki' on kaunista minulle tämän ilman kannen alla: ilo, murhe, itku, nauru, luonto, maailma, lokakin, rauha suuren rakkauden, vihurit vihan ja lemmen; kaiketi' on kajastuksensa Luojan suuresta suvesta, ikuisesta auringosta tähtitarhojen takana.

Välirauha.

Ma tiedän, tunnenhan tarkalleen, ett' tää on vain välirauhaa, vain hetkisen virtaa vierivää. Taas kohta jo kosket pauhaa.

Vain hetkeksi rauhan ma tehnyt oon
sun kanssasi, sydän kulta.
Ole valmis, kun leijona valveutuu!
taas silloin me iskemme tulta.

Ja tietköhön myös koko maailma sen, ett' tää on vain väliaikaa. Sun tänään ma rauhassa levätä suon. taas huomenna torvet raikaa!

Sähkö fantasia.

Voima mahtava, voima ankara, ken olet sa, oletko Jumala?

Tulen tunnen ma kyllä. Hän veljeni on. Tuli sieluni onhan sammumaton. Maan tunnen ma myös, meren välkkyvät veet, pihat taivahan, pilvien jyrkänteet, oman itsenikin osaks' tuntea voin — sa yksinkö outo ja verhottu noin?

Siis lienet sentään Jumala. Sun ukkosessa kuulen ma, nään revontulten räiskehessä, myös ihmisessä, eläimessä, kannella taivaan, kaikkialla, ilmassa, maassa, maankin alla.

Mun sielussainkin olet siis. Jumala, Lempo taikka Hiis, Sa hirmuinen, sua palvelen. Sa suloinen, sua rukoilen: "Suo voimasi minussa vallita, minut lataa liekeillä, laululla!"

Kuin? Kaksi virtaako tarvitaan? Ne minusta löydät ainiaan, yön virran yhden ja toisen pyhän, epätoivon ja uskon uuden yhä, ivan ilkeän, haavehet hartahimmat, ujot unelmat, herjaisat kiimat, kimmat, pelon pelkurimman, myös miehen mielen, meren kantelon, laaksojen, lampien kielen, kaikk' kaikki löydät. Ei sinulta ole vastavirtoja puuttuva.

Ja olenhan itse vain vastavirta. Käy halki henkeni elämän pirta, teen työtä, taistelen, pyrin, toimin, en tiedä, lienenkö kude, loimi. Ma kuulun jonnekin. Minne? mietin.

Sukkulan surinan pääni päällä kuulen enkä arvaa, päivän neitikö helskyttää hääkangasta kultakarvaa. Mut jos hän Paivatär päreä ois', niin tottahan aamu koittais', ja jos hän kultakangasta lois', niin ilosta ilmat soittais'!

En tiedä. Yön sylissä yksin seison. Ukon jyrinän kuulen, nään salamat, tunnen päässäni nousevan hiusten — pelostako? kauhustako? Sanasta salaisen sähkön.

Voima mahtava, voima ankara, ken olet sa, oletko Jumala?

Jos olet myötäinen minulle, miksi et minulle taivu? Jos olet viholliseni, iske, että eessäs' vaivun! Virrat sieluni sulata yhdeksi! Asetu itse myötä tai vastahan! Valitse!

Maininkeja.

Tahtoi meri taideniekaks' tulla, lepäs' tyynnä, peilipintaisena, kajasteli kaikki ilman kaaret, rannan raidat, suvi-illan ihmeet; kysyi vanhemmalta veljeltänsä taivahalta: "Oonko taideniekka?"

Päätään pudistaen veikko virkkoi
"Viel' ei riitä, viel' et taideniekka."

Muutti meren poika muotoansa, meni sydämensä syövereihin, nosti hyökyaallot hyrskymähän, pirstoi purret, mastot maalle heitti; kysyi vanhemmalta veljeltänsä: "Taitanen jo olla taideniekka?"

Päätään pudistaen veikko vastas':
"Viel' ei riitä, viel' et taideniekka."

Lakkas' myrskylaulu meren rinnan, souti selkää pitkät, loivat laineet, kajastellen sinikantta taivaan, muistutellen meren pohjatuulta, antain aavistusta myrskysäistä mennehistä. Kysyi meri jälleen: "Onko taiteen tarkoitus siis tämä?"

Nyökkäs' päätään vanhempi ja vastas'
"Jo nyt riittää. Olet taideniekka."

Taideniekan yö.

Yössä istuu taideniekka.
Miksi helkkää rannan hiekka?

Yön on neitoset tulevat,
yön on mustat morsiamet,
valkeilla varsoillansa,
ruskeilla ruunillansa.

"Kunnet neitoset kulette?
Minun luokse miks' tulette?"

"Tuomme sulle tuomisia
meren suurilta seliltä,
ilman pitkiltä pihoilta;
joko on ovesi auki?"

"On se auki auringolle,
paistoa Jumalan päivän,
ei yön yrityksille,
Manan neitten maanehille."

Ilkkuivat Manalan immet,
tytöt Tuonen tyrskyttivät:
"Voip' on miestä mieletöntä!
Vieläkö valohon luotat?

Jo pimeni Suomen päivä, sammui jo salojen huomen, meni usko miesten nuorten — ei ole valoa enää koko maassa, maailmassa."

Huusi hurja taideniekka, välkkyi nuoren hengen miekka: "Jos menikin muilta usko, minun viel' ei mennyt ole, Jos pimeni maani päivä, on mulla omakin päivä, tyttö kultainen kylässä, kaunokutri kartanossa, jonk' on sielu silkin hieno, katse kaunoinen sametin; unista utuisen lemmen luon ma maalle uuden aamun."

Ilkkuivat Manalan immet, tytöt tuonen tyrskyttivät: "Voip' on miestä mieletöntä! Vieläkö valohon luotat? Jo pimeni silkkisielu, sameni sametin välke kylän irstahan iloissa, naisten kahvinauruloissa; ei ole valoa enää koko maassa, maailmassa."

Painoi päänsä taideseppä, juoksi julman haavan leppä, juoksi päivän, juoksi toisen, kuni hän kolmanna kohosi, kastoi kalvan hurmehesen, nosti kohti korkeutta, vannoi näin valan ikuisen: "En minä levänne ennen kuin minun miekkani terästä revontulet roihuavat yössä pohjolan pimeän!"

Vyötti varren rautavyöhön, ulos astui talvi-yöhön, talven tähtöset näkivät, kun hän korpehen katosi. — Ei ole sitten kuulununna.

Virta venhettä vie.

Virta venhettä vie.
Mihin päättyvi tie?
Lyö kuuhut purren puuta ja taikaa.
Mikä ihminen on?
Virvaliekki levoton.
Jo miekka heljä riiteleepi jalkaa.
Yks' syntyy meistä riemuun ja toinen murheeseen,
ja kullakin on kellonsa pohjass' sydämen;
kun se seisahtaa, niin kuolon aika alkaa.
Virta venhettä vie.

Mihin päättyvi tie?
Niin synkehinä synnit ne uhkaa.
Hetken hehkuvi mies,
sitten tummuvi lies,
jääpi jäljelle pivo pieni tuhkaa.
Ja synnit ne kasvaa ja liittyy syntihin
ja poika perii kehdossa synnit isänkin,
ja rinta täys' on ruumenta ja ruhkaa.
Mihin päättyvi tie?

Virta venhettä vie.
Koko maailma mun purressani häilyy,
Meri ääretön, o!
Etkö joudukin jo,
suur' suvantoni, jossa pilvet päilyy.
Ois' aika maata Sunkin jo, suuri Jumala,
ja vanhan valkopääsi jo lepoon laskea.
Katso, kuinka kuolon varjot häilyy.
Virta venhettä vie.

Mihin päättyvi tie?
Ei tiedä sitä ihmisistä kenkään.
Meri, taivas ja maa,
kaikki, kaikk' katoaa —
kuinka säilyisi sielu ihmisenkään?
Mut unessa niin armas on ajatella noin,
viel' kerran kevät saapuu ja koittaa uusi koi
ja huomentuulet tuntureilta henkää.
Vaiko valhetta lie?

Virta venhettä vie. Ma luulen, kerran maailma herää; Susi lammast' ei syö, veli veljeä lyö, eikä miesi tahko tapparan terää. Mut kaikki kauniit aatteet, mit' täällä aatellaan, ne silloin täyttyy töiksi ja peittävät maan. Siis ihanteita ihminen kerää! Vaiko valhetta lie?

Surut.

Minä seisoin ja huusin tappara kädessä: "Tulkaa, nyt tulkaa, tulkaa kaikki, te miel'alat apeat, te vastasäät vaikeet, te huolten huuhkalinnut ja sydänsurut haikeet,

niin koetamme kerran, ken meistä voittaa, ja voitettu olkoon ääneti niinkuin hauta, mi kuusten keskellä hiljainen on!"

Näin minä huusin tappara kädessä, katsoin uhmaten kalliosolaan uotellen kuoleman karjaa. "Pelkäätkö, Tuonelan untelo ukko, pelkäätkö vuossadan nuorinta lasta, pelkäätkö päivyen poikaa?"

Eivät ne tulleet silloin surut, tulivat silloin, kun makasin maassa kamppaillen Luojani kanssa. Tulivat takaa kuin konnat, löivät kahleisiin minut, mierolle möivät, tekivät minusta heikon miehen, polttivat otsaani orjan merkin, jota ei huuhdo nyt vesi, ei veri, eikä huulet kauneimman neidon.

Jumalan vanki.

Ystävyys murtuu, rakkaus katoo, ei katoa minun kuoleman-ikäväni. En tiedä alkuasi, en aavista loppuasi, mutta kumpikin lie minun sydämessäni.

Voi, pahoin tekee se mies, se mieletön mies, joka juurensa elämään katkoo! Hän on niinkuin lintu vedenpaisumisen päällä, ei ole hänellä sijaa siellä eikä täällä, hän äärettömyydessä lentää ja lentää ja aaltoihin vaipuu.

Eikä ole totuus, jumalainen totuus, tehty ihmishartioita varten. Jos kuolevainen jumaliin nousee, niin Jumala ottaa vangiksi hänet ja viepi häitä ymmärryksen valon.

Hymni tulelle.

Ken tulta on, se tulta palvelkoon.
Ken maata on, se maahan maatukoon.
Mut kuka tahtoo nousta taivahille,
näin kaikuu kannelniekan virsi sille:

"Mit' oomme me? Vain tuhkaa, tomua?
Ei aivan! Aatos nousee mullasta.
On kohtalosi kerran tuhkaks' tulla,
mut siihen saakk' on aika palaa sulla.

Mi palaa? Aine. Mikä polttaa sen?
Jumala, henki, tuli ikuinen.
On ihmis-onni olla kivihiiltä,
maan uumenissa unta pitkää piiltä,

herätä hehkuun, työhön, taisteloon,
kun Luoja kutsuu, luottaa aurinkoon,
toteuttaa vuosisatain unelmat,
joit' uinuneet on isät harmajat.

On elon aika lyhyt kullakin.
Siis palakaamme lieskoin leimuvin,
tulessa kohotkaamme korkealle!
Maa maahan jää, mut henki taivahalle."

Hiukan tähtitiedettä.

1.

Tähtelän tanhuat.

Tähtöset tuikki niin korkealla.
Minä olin maassa niin matalalla.

Miksi niin vilkutte tähtöset mulle?
"Siksi me tähtöset vilkumme sulle,

että sun sielusi nousisi meihin,
että sa astuisit auringon teihin."

Enkö siis astu ma auringon rataa?
"Et sinä astune auringon rataa,

kuuta sa palvelet, kuun tietä kuljet,
kuutamon välkkeitä rintaasi suljet."

Kuinkapa pääsen ma Päivölän tupiin?
"Noin sinä pääset Päivölän tupiin,

nouse, ja Tähtelän tanhuita juokse!
Siitä käy polku Luojankin luokse."

2.

Pohjantähti.

Oi, Pohjantähti, mi meille vilkut ja piennä pilkut, mi ilkut tähdille kiertäville ja ihmismielille myrskyisille, jotk' ei saa rauhaa, vaan aina pauhaa!

Oi, kuin sua säälin, sa tähti kumma, mi luulet, että on elämän summa ain' aaltoin keskellä tyyni olla ja seista kaukana kalliolla, kun meri pauhaa ja ei saa rauhaa.

Sua kaikki kiertävät taivaan kaaret ja tähtisarjat ja valo saaret, sua kumartaa kuun, päivän kulta, ja otava oppinsa ottaa sulta, niin myöskin henki inehmosenki.

Sua sentään säälin ma, tähti parka, mi tiedä et, miten veri karkaa, miten tulet riemun ja tuskan palaa, kun synti hehkuu ja sydän halaa, kun aatos pauhaa ja ei saa rauhaa.

Aina langeta, aina nousta, käyttää kuokkaa ja sotajousta, tehdä oikein ja tehdä väärin, rikkoa, kärsiä? mielin määrin — oi, ihanainen on elo mainen!

3.

Auringon opetus.

Opeta minulle, aurinko,
mik' on laulajan oikea onni!

"Tee kuin minä, paista vaan
laulajan onni on antaa."

Pilvet päiväni peittivät.
Kuinka siis kummalla annan?

"Tee kuin minä, paista vaan
häipyvi tumminkin häivä."

Hanki kattavi kaiken maan,
turhaan uurran ja puurran.

"Tee kuin minä, paista vaan,
sulaa hankikin suurin."

Entä jos kansa mun kiroaa?
Enkö ma kiroa vastaan?

"Tee kuin minä, paista vaan,
syttyvi sydänkin kylmin."

4.

Uusi tähti Perseuksen sikermässä.

Uus tähtönen, uusi maailma,
uus ajatus ihmisen sielussa!

"Sun aatoksistasi tiedä en.
Minä synnyin vuoksi miljoonien."

Siis olet sa sentään kuin aatoksen':
sekin syntyvi vuoksi miljoonien!

Kuvia ja kangastuksia

(1902)

Jumalan tammi.

Mikä on tammipuun tohina minun koidon korvissani?

Tammi on Jumalan tammi elämän aukean aholla, päivässä pimenevässä, laulun yössä lankeevassa.

Pois viha, pois kateus, karkotkaa katalat kiistat, haihtukaa elämän huolet sekä järjen jäiset tuumat! Yön elämä ympärillä tyynny! Tyyntykää inehmot! Raukene ratasten räiske sekä seppojen jyrinä!

Minun on mieli kuullakseni
Luojan suuren puun puhetta.

Tarinoi Jumalan tammi: "Olen toiminnan tohina kaaoksessa kaikkeuden, kohtalon kohina olen puhki ihmisten povien; olen pauke maan pajassa, humu ilman huonehessa; kuurot kuulevat minua, kuulevaiset eivät kuule."

Kysyn sykkivin sydämin:
"Ja mitäpä minulle huo'ut?"

Julistaa Jumalan tammi: "Humisen huolia sinulle, surun annan aateluutta, vaivan kalvavan vakautta, ylevyyttä ylhän tuskan; kynnän otsasi vakoihin, sielusi enemmän kynnän, panen paadet hartioille, käsken nuorna kärsimähän."

Kysyn kylmävin sydämin:
"Miks' minua kärsimähän?"

Luojan suuren puu puhuvi: "Siks' sinua kärsimähän, kun olet lapsi laadultasi, itkijä elämän itkun. Otan sun lapseksi omaksi, annan sulle laulun armon, juuret juutan maa-emohon, työnnän latvan taivahalle."

Seisoi mies aholla yksin, yössä aukean elämän; tunsi polttavan povensa, sydämensä seisahtavan vaivasta sanattomasta, ailuesta ankarasta.

Pyhä on hetki hengen tuskan.

Seisoi mies aholla yksin, juurella Jumalan tammen; kaukokaupungin hälinä yhtyi yön vavistuksehen; lepäsivät maa ja taivas, tammenlehvätkin lepäsi.

Hiljaa, hiljaa, yksitellen helmet kirkkahat kihoovat, sulaten polttavaa povea, lauhdutellen, lohdutellen; saa vaiva sanoiksi, virret vierivät huulilta urohon, mies itse haoksi muuttui, puuttui puuksi paikallensa.

Satu oli sanasta, taru tammesta taitehen Jumalan.

Äidin surut.

Kolme yötä peräkkäin suurta surun unta näin, siitä asti murhe mulla mielessä on tuiretulla.

Unta näin ma miekasta
verisestä hiekasta.
Kaitse, Kiesus, köyhän lasta
sotateille sortumasta!

Näin ma maljan kuohuvan
kuivaks saakka sakkahan.
Totta, Herra, hekkumasta
estät emon lempilasta.

Nyrkin vielä viimeks' näin
kohotetun taivoon päin.
huudahdin ja heräsin ma,
liereilläkin vapisin ma.

Ethän, Luoja, milloinkaan
hänen salli horjahtaa
itse-uhmaan ylpeähän,
Jumalaansa kieltämähän?

Mieli nöyrä hälle suo!
Tai jos tahtosi on tuo,
tapa ennen taisteloihin,
syökse synnin nautintoihin!

Herra! Mitä huusinkaan?
Ethän kuullut kauheaa?
Tee kuin tahdot, Herra, aina.
Lapseni on Sulta laina.

Aika.

Asuu aamuruskon mailla kansa, jonka jumala on Aika. Templi tehty hälle puistohon on pyhään, virran vieriväisen kaltahalle. Loitos loistaa templin kaarikatot, kauas kuuluu pappein kuorolaulu, kauemmaksi vielä maine kulkee Ajan ankarasta uskonnosta.

Aika näät ei ole kivikuva käsin tehty taikka luonnon muoto, aate ei, ei tyhjä mielihoure. Aika hirviö on julma, joka uhrit parhaat, vaikeimmat vaatii, sata miestä miehevää ja nuorta joka vuoden kuussa kääntyvässä. Siit' on idän maassa itku, parku, paino raskas rintaluita painaa.

Mutta näin ne laulaa templin papit käyden kuutamossa hiljaisessa: "Suuri, suuri, ankara on Aika! Maailmoiden mahtaja sa olet, kun sa mylväiset, niin vuoret murtuu, kun sa henkäiset, niin hirret hajoo, vaan kun sinä jalan maahan poljet, jää ei ykskään eloon elävistä."

Tarun kertoi mulle templin pappi kerran aurinkoisen alas mennen, yössä yksinänsä koskein kuohun pyhän virran pyörtehiltä soiden. Tuuli lepäsi ja lehto. Kaukaa kimalteli Himalayan huiput. Väkevästi loisti vanhan silmä, kun hän tarinansa kumman kertoi:

"Kääntyi kuu ja tuli uhrin tunti. Yksi erällänsä nuoret tuodaan silmin sidotuin ja käsin. Uksi avataan ja jälleen suljetahan. Hälle ei se enää koskaan aukee.

Uhrein parvessa on poika uljas, pitkä varreltaan kuin palmu, kaunis kasvoiltaan kuin Buddha, jalo nähdä. Ainoo turva on hän äidin vanhan, toivo tietäjien, naisten lempi, leirin kaunistus ja kansan kaiken. Vuoroansa vaiti odottaa hän, äiti vierellänsä itkee, huokaa.

Hetki lyö. Hän sisään sysätähän, pedon kiljunnan hän kuulee, tuntee kasvoillansa kalman henkäyksen — silloin, katso: silmäin side laukee, ja hän näkee, mit' ei kenkään nähnyt eikä nähdä sopis kuolevaisen.

Ajattaren ankaran hän näkee: puoleks' lisko, suomuinen ja suuri, puoleks nainen punalieska-huuli, päässä silmät niinkuin pätsi palaa, pätsin pohjass' ajan pyyteet kiehuu, käden kohottaa hän vetääksensä sulhon syleilyynsä kauheahan.

Seisoivat he hetken vastatusten, Ajatar ja urho miekan, mielen: katso, vaappuu pedon polvet, sammuu silmä, vaipuu käsi kynnellinen; keveästi niinkuin kesäöiltä sulhon huulille hän suukon painaa.

Mutta kammiosta urho astuu kalpeana niinkuin kuolo, kulkee metsiin, jättää äidin, siskot, miettii, tekee hengen töitä, jotk' ei katoo, vaikka katoaisi kansa kaikki. Hänehen ei Ajan hammas pysty, voittanut hän onpi kuolon vallan, sillä hän on unelmainsa urho ja hän täyttää, mitä monet tuumii."

Noin se kertoi kerran templin pappi mulle aurinkoisen alas mennen. Vaiti istuin, vaiti kertojakin. Himmenivät Himalayan huiput. Yössä yksinänsä koskein kuohu pyhän virran pyörtehiltä kuului. Silloin sanat sattui mielelleni: "Eikö sitten enää milloinkana miestä ollut ajan voittajata?"

Väkevästi vanhan silmä loisti, kädet rinnoillaan hän risti, lausui: "Aika voitetahan joka kerta, jolloin aatos miehen mieless' syttyy, aatos miehen mieltä ankarampi, kasvavainen yli kuolevaisen. Siitä asti on hän outo täällä, herra muille, orja itsellensä, sillä hän on unelmainsa urho, oman aattehensa astinlauta.

"Entä jos hän aattehensa tahraa?"

"Silloin aate hänet alas lyöpi, ottaa asuntonsa toiseen, jatkaa tietään niinkuin myrsky merta käyden."

Hetket kului. Pedot öiset heräs, lähti leopardi piilostansa, tiikeri, tuo karavaanein kauhu, leijonakin, metsästäjän lempi, oksat risahteli, risut taittui, kaukaa karjunta yön ilman halkas'. Ja ma muistin Ajattaren haamun ja ma kysyin äänin vavahtavin: "Eikö koskaan Ajatar tuo kuole? Eikö koskaan koita kansain onni?"

Liene kuullut ei hän kysymystä. Vaiti istui hän ja vaiti minä. Tähdet syttyi taivahalle, syttyi ijäis-aatteet ihmissydämissä, ja ma kuulin koskein kuorolaulun pyhän virran pyörtehiltä soivan: "Suuri, suuri, ankara on aika, maailmoiden mahtaja sa olet, kun sa mylväiset, niin vuoret murtuu, kun sa henkäiset, niin hirret hajoo, pysyväinen vain on pyhä virta, ijäinen vain ihmishengen kaipuu."

Imatran taru.

Tuo Imatra, immyt sorja,
oli kaunehin neitoja Karjalan maan
Tuo Ontrei, pajarin orja,
tais' laulaa ja kannelta kaiuttaa

Hän rakasti Karjalan kukkaa.
Salot laajat soi, koska lauloi hän.
Mut Karjalan kansa rukka
suri sorrossa isännän ilkeän.

Kuka kansan kohlitun kostaa?
Oli Ontrei mies sotakelpo tuo.
Hän Karjalan laululla nostaa!
Iloks impensä vain hän lauluja luo.

Tuo virkkavi Imatra impi:
"Maan eestä laula, mut mulle ei!"
"Sa mulle oot kallihimpi,"
näin saneli Ontrei ja suukon vei.

"Teit kyllin jo lauluja mulle,
maan ympäri olen ma maineikas." —
"Vasta kyllin on lauluja sulle,
runo tehty kun on joka kutristasi"

Ohi pajari ratsasti, yöksi
hän virran viereltä neien nai.
Tää kosken kuohuihin syöksi.
Ne hänestä kaikuvan nimensä sai.

Mut Ontrei, Imatran orja,
hän istui rannalle valtavan vuon:
"Tule, kuolema, lapsesi korjaa!
Toki ensin ma lauluni parhaan luon."

Hän koski kantelon kieliin.
Soi sävelet kuin sodan myrsky nyt.
Ne Karjalan miesten mieliin
kävi kuin vihan vasamat välkytetyt.

Ja Karjalan kansa nousi.
Taru tuo on tunnettu teille kai?
Teräs välkähti, vinhahti jousi.
Jo pajari haljakan verisen sai.

Mut suur' oli pajarin suku.
Kautta korpien kostoa huudetaan.
Ja sotalaumojen luku
yli samosi kaunihin Karjalan maan.

Jo vapaushaavehet vaipui,
verivirrat peltoja purppuroi
Moni vaipui, myös moni taipui.
Mut mikä on soitto, mi yhäti soi?

Kävi sortajat soittoa kohti.
Soi sävelet kuin sodan myrsky. "Ken
vapautta viel' laulaa tohti,
kun taittui jo tappara viimeinen?"

Oli Ontrei Imatran orja,
hän istui rannalla valtavan veen.
Hän lauloi: "On sota sorja,
kun kuollahan mieheen viimeiseen.

Mut sorjempi on sota sille,
ken kaipaa maan päällä kalleimpaa.
Hän Tuonelan tanhuville
käy niinkuin sankari kotiin saa."

Jo sortajat soittajan näki.
Tuon kohtalo kauan ei viipynyt.
Ne lyhyen tuomion teki.
Nuoli vihainen jousesta vinkahti nyt.

Se oli laulajan surma.
Hän suistui koskehen kuohuvaan.
Mut katso! Kantelon hurma
yhä saloja Karjalan kaiuttaa.

Affleck.

Simo Affleck, ankara mies,
hän hevosensa tallista nouti.
Hepo hirnui: "Voi sua, voi,
Simo Hurtta, Karjalan vouti!"

Simo Hurtta, huikea mies,
suki hevosensa harjan ja tukan:
"Vasta voivota, kun satulassa
tuon kotihin ma Karjalan kukan."

Hepo hirnui: "Voi sua, voi,
Ilomantsi on Karjalan kukka,
ja mantsit on sukua suurta,
Ilomantsi on Affleckin hukka!"

Simo Affleck, ankara mies,
vei hevosensa kaivolle juomaan:
"Ilomantsi on Affleckin armas,
mun jääköhön Herramme huomaan."

Hepo hirnui: "Voi sua, voi,
koko Karjala allasi huokaa,
joka pirtissä piilut jo välkkää,
joka korpilla kohta on ruokaa!"

Simo Hurtta, huikea mies,
pani orhille ohjakset vakaat:
"Vasta voivota kun verisellä
sotakentällä kanssani makaat."

Simo Affleck, ankara mies,
löi virkkua vitsalla kerran,
hepo hirnui, soi kavioista
hääkanteleet Karjalan herran.

Kankuri.

Eukko harmaata kangasta kutoo.
Ulkona syyssade synkkänä putoo.

Hän kutonut on sitä lapsesta saakka. Sitä kutoi äiti ja äidinkin äiti, ja kutoneet on sitä kaikki naiset niin kauas kuin seudun tään väki muistaa. Hän kutonut on sitä lapsesta saakka.

Nai, sai lapsia, lapset kasvoi, naivat ja jällehen lapsia saivat. Halla vei viljan, karhu kaasi karjan tai tuli poltti pirtin. Mut muuten ei muutu, ei tapahdu mitään viikosta viikkoon, vuodesta vuoteen.

Ja sama on tarina kaikkien muiden niin kauas kuin seudun tään väki muistaa.

Eukko harmaata kangasta kutoo.

Vartiolta.

Kaadu, metsä, niinkuin kaski, seiso, jalka, niinkuin seinä!

Muuten mielesi lahovi.

Näin minä tuulispään tulevan yli korven, latvat taipui, puuntyvet tanahan jäivät, kaikki kaatui paikallensa.

Noin on mieleni minunkin.

"Ken on pantu paimeneksi, kaitkoon karjan kaunihisti, kuka viljan viskimeksi, olkoon hätiä oma risti, mutta kelle kyntö suotiin, tehköön työtä vanhaan muotiin!"

Noin se lauleli salossa yön on vahti yksinäinen, lauloi tahtonsa teräksi, oman mielen miehuudeksi, korpi kolkosti humisi, huoahteli metsä märkä.

Ja hän tunsi tuskan, kammon, ja hän lauloi uudellensa:

"Voima täss' ei paljon auta, usko auttaa enemmän. Tehköön, kell' on eessä hauta tilin kanssa elämän. Yksin seison Suomen suossa, laulun valtaa vartioin, itse synnin syvän vuossa ijäisiä ihannoin.

En ma tiedä koska kuolen. Totta toinen jatkaa työn. Tuolla puolen riemun, huolen seison, laulan sekä lyön. Aseitani muutin, mutta aatteitain en milloinkaan. Jos ma kaadun, kaatunutta, veikot, verin suojelkaa!"

Linnulle kirkkomaalla.

Lintunen lehdossa kirkkomaan, kuoleman käkönen kumma, laula mulle ja laula muille, taivaan tuulille, metsän puille, kuolema kulkee kulkuaan, mieleni minun on tumma.

Kukkuos, lintunen kuolonmaan, vaivani minun on vaikee, laula haudoilla haaveiden, viritä virsiä nuoruuden, Suomi on suuri kirkkomaa, hautojen sävel on haikee.

Kun minä kuulen sun lauluas, silloin mun kesäni kerkee, silloin mun murheeni unhottuu, saapuvi jällehen kukkain kuu, kaiuta kuoleman-kauneuttas, heläjä, elkösi herkee!

Raiu ruskoja uuden koin, laaksoja rauhan laula, meissä mennyt on rikki jotain, sortunut tarmo suurten sotain, ylitse kalpojen, kalmistoin hoiloa, hopeakaula!

Minun tieni.

Minun tieni ovat etsijän teitä.
Onneton, ken mua seuraa!
Ma olen huono opas. Käy tieni kautta harhain.
On kotiin jäädä parhain
jokaisen, jolla koti on.
Mun kotini on siellä, missä taivaan tähdet tuikkii.

Minun tieni ovat taistelijan teitä! Sorja sotilaan on hangella maata päänalaisena kilpi ja vierellänsä kalpa, ja joka hetki ajatella: Henkeni on halpa, mut pyrintöni pyhin on kaunis, kallis, suuri, ja ylpeä kuin jumalien uni.

En toveria tielleni tahdo. Mut jollakin jos sama mieli palaa, hän kulkekohon sinne ja minä kuljen tänne, ja kummallakin virehessä olkoon jousen jänne. Voi olla, että yhteen me metsätiellä tullaan — silloin nuoli vinhahtaa tai tullaan ystäviksi.

Ja erotahan jälleen. Onneton, ken mua seuraa! Mun lauluni on latuja, ne käyvät ristin rastin, enkä tiedä itsekään, ne kunne käyvät asti, kaupunkeihin, kyliin, korpien syliin — enkä tiedä, milloin ma levähtää saan.

Nauruunsa kuolija.

Voi, miten halveksun minä teitä, maidonkarvaiset katsojajoukot, te, jotka syrjästä seuraatte, kuinka eksyvät, syöksyvät syntiset, houkot.

Ylenkatson ma ylpein mielin
teitä, te tunnot tahraa vailla:
sen, joka seppona seisoo ja takoo,
kourat on nokiset myös sepon lailla.

Vasten kasvoja teille ma heitän
lauluni uhman, riemun ja huolen.
Nouskatte sotaan, jos te sen voitte,
taikka ma nauran ja nauruuni kuolen!

Eikä mun haudallani saa haastaa, että ma koskaan töitäni kaduin. Seisoin ma hetken, katsoin ma taakse lähdin taas eespäin laajemmin laduin.

Vanha kannel.

1.

Puro.

Tuli hieno herrasjoukko sinimetsän siimeksehen, näkivät vierivän vetosen, haastelivat haavemielin: "Katso, kaunista puroa, kukkarannoin rientävätä, kuinka sen kuultava vesi on, kuinka armas aallon päily keskellä kesäisen lehdon, sinimetsän siimeksessä!"

Haastelivat haavemielin.

Kulkivat kohin kotia kaupunkihin kaukaisehen, tehtaat jyskyi, koski kuohui, kaupungin sillalla sanoivat: "Hyi, miten rupainen virta, ruma, rutsattu, likainen, ostohyödyn orjuuttama!"

Naiset nipristi nenäänsä, herrat heitti keppiänsä.

Ällös huolko, herrasjoukko! Virta on samainen virta, joka pulputti purona sinimetsän siimeksessä. Saasta jää jälelle, virta vierivi eellehen, merehen elontyönsä tehtyänsä.

2.

Toisin siellä, toisin täällä.

Tahtoisin puhella kerran kera noiden päivän lasten, rintamaiden riemulasten, ehtoisan etelän lasten, heidän, joill' on henki, hehku, sanat suussa suitsevaiset, kynä kuin kypene, laulu laaja niinkuin linnun lento.

Haastella halaisin heille: Toista on soitella somasti kesken viinin viljelysten, kera kukkivan kevähän, alla täyden päiväntähden. Toista laulella runoja, pystyttää pyhätulia kesken kiljuvain kinosten, hallan maassa harmajassa.

Tuuman jos sulatit täällä, vaaksan pakkanen pakasti.

3.

Tuulien erehdys.

Kuulin tuulien puhuvan:
"Suureksi puhaltakamme
Suomi, luokamme lujaksi,
vakahaksi, valppahaksi!"

Tuulet taivahan tulivat, puhalsivat päälle Suomen, maa meni muruiksi, särkyi kansa, kantelo hajosi, sora-äänet yksin soivat. Tuo oli tuulien erehdys.

4.

Armain kuoleman ajatus.

Pelkäsin unia ennen niinkuin peikkoja; levolle menin kuin mestauslavalle. Miksi? Mietin. Ol' elämä armahampi yön unia, nukuin nuoruuden suruihin, heräsin huomenen iloihin.

Siitä asti kuin pimeni päiväni, mustui mun eloni onnen orsi, kaikk' on toisin yön unet on ystäväni, päivät peikoista pahimmat, vaikeinta valvominen — armain kuoleman ajatus.

5.

Ei ne kaikki kuollehia.

Ei ne kaikki kuollehia. joita kuolleiksi sanovat.

Meren mustassa mujussa monta nukkuu nuorukaista, meren suuren soutajata, laivatouvin laittajata. Kun tulee tulinen ilma, myrsky merta myllertävi, nousevat aaltojen selille, lainehille laulamahan.

Mik' on laulu kuolon lasten?
Laulu päivästä elämän.
Mikäpä elämän lasten?
Laulu kuolon kuutamosta.

Ja mik' on Jumalan virsi?
Laulu kerran keski-yöstä.

6.

Sateenkaari.

Kaari korkea kohosi, ihmislapset ihmetteli.

Hetken heijastui, katosi, mylvähtipä myrskyn kannel, soi sävelet, Luoja soitti, kajahteli kaikki taivas ihmispeikkojen peloksi, sorasävelten säikkymiksi.

Noin jos lauluni olisit kaari kaunis taivahalla, enne ukkosen edellä, merkki rautaisten rakeiden!

Jumalien keinu.

Kenen korkeat jumalat keinuunsa ottavat kerta, eivät ne häntä yhdessä kohden pidä, he heittävät häntä välillä taivaan ja maan — siksi kuin järjen valon häneltä he vievät.

Ja kuka maailmoiden mahdin kuuluttaja on,

hän tänään pilvien ääriä kulkee, ja huomenna makaa maassa niin syvällä kuin koski, mi vuorten kuiluissa kuohuu.

Kuka keinussa jumalien keinuu, ei hällä elon aika pitkä ole, syyn, syyttömyyden hän huiput nähköön — sitten tulkohon tumma yö!

Tuska.

Hiljaa, hiljaa, muuten kuolema tulee, nyt ollaan oudoilla ovilla. Hiljaa, hiljaa, tai kätkee kaikki, nyt jousi on liiaksi jännitetty.

Ei askeltakaan, ei ees, ei taakse, nyt parhaint' on pysyä paikoillaan. Hiljaa, hiljaa, aivan hiljaa, ettei risukaan risahtais.

On malja täysi,
Yks pisara lisää —
ja kaikki kaatuvi kerrassaan.
Hiljaa, hiljaa,
hiiren-hiljaa,
niin pieni olla kuin mahdollista!

Mut se kestää kauan.
En kauan jaksa.
Mun valtaa raukeus, väsymys.
Hiljaa, hiljaa,
ei äänt', ei sanaa,
yks' liike pettää voi piileväisen.

Jumalan kiitos! Hän ohi kulkee. Kai kohta saanen ma hengähtää. Mut hiljaa, hiljaa, ei viel', ei vielä, mun täytyy kestää tai kaikki loppuu.

Väinämöisen laulu.

Ei iloja monta ihmislapselle suotu: yks' kevään riemu ja toinen kesän ja kolmansi korkean, selkeän syksyn riemu; kyntää, kylvää, korjata kokoon, levätä vihdoin rauhassa raatamisestaan.

Ei suruja monta ihmislapselle suotu: yks' sydämen suru, elon huoli toinen ja kolmansi korkean, ankaran kuoleman suru; ystävä pettää, elämä jättää, taika on ainoa sankarin työ sekä tarmo.

Miks' laulaisin siis minä, jolle on kantelo suotu, riemuja muita ja murheita muita? Taida en lukea tähtiä taivahan kannen, en kaloja meren, en kukkia nurmen. Laulan ma siis, mit' on ihmisen laulaa suotu.

Ei sovi urhon tietoja, taitoja laulaa, ei esiintuoda. Sankarin sopii laulaa vaan, miten vaihtuvi vuodet ja viikot, miten kipinät syttyy ja jälleen sammuu ja kuinka kulkee kuolon ja elämän laki.

Kaikki on muu vain välkettä taivahan kaaren, katinkultaa, laineiden läikkyä. Sankarin laulaa sopii niinkuin meri, suurena, pyhänä, peljättävänä — lempeenä niinkuin lepäävä yö yli maiden.

Monta on laulua, monta myös laulujen miestä. Yksi on laulu ylitse muiden: ihmisen, aattehen, hengen ankara laulu. Kansat katoo, ei katoa mahti, jonka on laulanut mahtaja kansansa rinnan.