III.
SUTENA SUKUNSA PUOLESTA…
Kun Antti oli painanut oven jälkeensä kiinni ja Helena sen salvannut, jäi hän hetkiseksi huolestuneena käsi salvan päälle seisomaan. Oikeinko se Antti todellakin vaaraa varoi…
Helenaa värisytti ja aivan vaistomaisesti kävi hän nurkassa taljalla uinuvaa pojuaan kohentamassa.
Vaari painoi luukun kiinni, pani senkin salpaan ja sytytti liedestä päreen, joka pihdissään alkoi ritisten palaa, savupillikkeitä pihkapaikoista puhallellen. Päresoiton epäselvässä valossa tuntuivat tuvan seinäin yläosat ja pikimusta katto kohoavan korkeiksi ja kiiltävässä mustuudessaan kammottavan juhlallisiksi holveiksi. Tupa tuntui kuin vuoren sisukselta, jonne ei kuu kuulunut eikä päivä päässyt. Vaari meni pöydän päähän istumaan, Helena askarteli karsinanpuolella.
Vaari oli Helenasta aina ollut hiukan kolkko mies, vähäpuheinen ja karu. Vielä vanhoillaankin oli hänen vartalonsa melko suora ja voimakas, mutta hartiat olivat jo kumarassa. Tukka oli tuuhea ja valkoinen, mutta kulmakarvat olivat vielä säilyttäneet tummuuttaan. Silmät olivat kuten aina olivat olleet, mustat ja katse terävä. Mustaverinen oli vaari, ja niin oli Anttikin, kuten useimmat muutkin tämän kulmakunnan kansasta, mitä Helena oli niitä nähnyt. Hänestä, joka oli lännempää vaaleamman kansan tyttäriä, se oli outoa. Mistä lienevätkin nämä tänne kulkeutuneet?
Nuorena oli vaari mahtanut olla komea mies, kuten oli Anttikin. Kun Helena vilkaisi vaariin pöydän päässä ja näki hänen jäntevät käsivartensa, uskoi hän todeksi sen, mitä hänestä oli kerrottu, ihailevat kertomukset hänen voimansa näytteistä. Oli kerrottu muutakin, oli mainittu, miten vaari oli nuorempana aina tarttunut mieluummin keihääseen kuin kuokkaan, saanut miehiä mukaansa retkille, joilta eivät kaikki palanneet, ja väliaikoina halusta retkeillyt pyyntimatkoilla, tai pajassa mäen rinteessä, polttanut Haukiperän malmia raudaksi ja siitä ilolla teräaseita takonut. Mutta lapion teki seppä huonon, kuokan vielä huonomman, kirveen jo paremman, keihään ja nuolen kärjen aivan erinomaisen.
Arasti vilkaisi vaimo seinälle pöydän yläpuolelle, jossa Antin tappara ja muut aseet olivat kahvissa. Ja sitä tehdessään hän säpsähti…
Ukkokin oli kohottautunut puoleksi pöydän varaan ja katsoi hänkin seinälle. Mutta hän ei näyttänyt katsovan poikansa eikä omaa asettaan, vaan tuijotti tuonne yhä ylemmäksi, aivan katon rajaan, jossa nokinen ja ruostunut kirves vietti virattomia päiviään. Helena tiesi, että se oli isoisän, sen ensiksi tänne tulleen kirves. Ja aivan kuin pojan kutsua totellen, kirposi seinästä vanha puunaula ja päästi varastaan kirveen kolahtaen lattialle…
Sydänalaan koski kipeästi säikähdys, koski Helenaan, koski vaariinkin. Ukko hyppäsi seisomaan, otti kirveen käteensä, ja jäi kalpeana sen terää koettelemaan. Sitten lysähti hän väsyneenä taas istumaan, pannen kirveen pöydälle ja painaen pään käsiinsä…
— Vainajatko lienevät liikkeellä? kuului hän itsekseen jupisevan.
Ukko oli ollut koko päivän omituinen. Kun Antti oli äsken lähtiessään hänelle jotakin sanonut, ei hän ollut vastannut, vaan katsonut Antin sivu kuin johonkin kaukaiseen, silmissä uneksiva ilme. Nytkin kohotti hän päätään tuijotellen päreen lekuttavaan valoon ja liikutellen hiljaa huuliaan.
Lehmisavulta kuului kellon kalahdus. Halli murahteli pihalla, mutta vaikeni taas. Hienosta hiekan pirinästä ymmärsi Helena sen siirtyvän pihalta solalle, tavalliseen makuupaikkaansa… Kumma kun ei Antti ollut ottanut sitä mukaansa? Oliko pelännyt tarpeetonta haukkumista ja siksi mieluiten mennyt yksin? Kauan se nyt siellä viipyykin, vaikka ei ole rantaan kovin pitkästi…
— Helena, lausui ukko oudolla äänellä, etkö kuule askeleita?
— En kuule mitään, isä.
— Minä kuulen. Tuolta ne tulevat järveltä päin. Ne koettavat hiipiä, mutta korvani erottaa ne kuitenkin. Älä sinä kuitenkaan mitään pelkää, älä itsesi, poikasi, äläkä Antin puolesta. Ei teille mitään tapahdu. Minä tiedän sen. Isä-vainaja on liikkeellä, ja minun on maksettava eräs häneltä maksamatta jäänyt velka… Mitäpä se muuten olisi minulle kirvestä käteen lähettänyt…
Aivan jäykistyneenä kauhusta kuunteli Helena vanhuksen puhetta.
— Kiesus avita, ukko, mitä te puhutte? sanoi hän kalpeana. Älkää pelottako… Anttikin kun on poissa…
— Isä-vainaja hänet pois lähetti, sillä siinä oli pelastus. Jos olisi jäänyt tänne, olisi tuho tullut, mutta niin ei ollut sallittu. Ei, vaan hänestä nousee uusi suku, jonka veristä on jo koston himo lieventynyt. Meillä se palaa hautaan saakka… Saa se häneltä lieventyä, sillä hänhän onkin vainolaisen naisen lapsi.
Helena ei ollut koskaan nähnyt anoppiaan, eikä hänestä paljon kuullutkaan, sillä hän oli kuollut Antin syntyessä. Sen hän tiesi, että hän oli ollut rajantakaisia. Kauhulla kuuli hän ukon jatkavan muistelmiaan:
— Soukelon Arhippaisen, sen rosvon sisar, kaunokainen. Ei tullut mieluusti, mutta tuleminen oli. Ja rakkaaksi suostui lopulta, taivutti ylpeän niskansa. Ja sovintoa olisi hän tahtonut, mutta ei saanut aikaan. Yhä suuremmaksi paisui riita, kun raukkani kuoli… Ja niin kauan kuin hammas pystyy, hijoo vanha Arhippainen kostoa, eikä lepy, ennenkuin luut valkenevat. Tuoresta sillä onkin taas koston syytä, sillä hänenhän se taisi olla poikia se Antin käteen ampuja…
Koira ulkona kohotti päätään ja puhkesi ulvomaan matalalla ja valittavalla äänellä. Sitten se taas vaipui hiljaisuuteen, silloin tällöin vain murahdellen.
Äkkiä se kiljahti, mutta vaikeni taas heti, solan hietikossa hiukan peherrellen.
— Se on varmaankin Antti, ilahtui Helena sanomaan, kun kuuli ulkoa askeleita. Hän kiiruhti avaamaan ovea. Raivoisena karkasi silloin ukko pystyyn:
— Älä avaa! kiljaisi hän.
Mutta se oli jo myöhäistä. Salpa oli poissa ja voimakas käsi tempasi ulkoa oven auki. Samassa syöksyi sisään pitkä, hamppupaitaan puettu mies, harmaa parta hulmuten. Suoninen käsi puristi kirvestä. Kirkaisten kaatui Helena pyörtyneenä maahan, pieni poika yltyi nurkassa pelon parkunaan. Ovesta näkyi miesjoukko, jolle harmaaparta käskevästi huusi:
— Pian tavarat aitasta. Ainoastaan paras otetaan, jos sitä mitä tässä hiirenpesässä onkaan. Minä kyllä nämä hoidan, ja onhan minulla tämän vanhan Vaaralan kanssa tilikin tehtävä…
Kiireesti poistuivat miehet.
— Surmillesi tulit vihdoinkin, sanoi silloin vasta Vaaralan ukko. Hänen äänessään oli kaamean pilkallinen sointu ja suu vetäytyi ikäänkuin nauruun.
— Jo sinua odotinkin, lisäsi hän; isä-vainaja äsken pudotti tuolta seinältä käteeni vanhan sotakirveensä, ja joka kerta kun se liikahtaa itsestään, menee joku sukuni vihollisista manalle.
Arhippa tuijotti vihamieheensä ikäänkuin ahmien hänen näköänsä. Kuullessaan hänen hyytävät sanansa, liikahti hän levottomasti ovelle päin.
— Joko pelottaa! kysyi heti Vaarala pilkallisesti. Ja ikäänkuin jotakin suunnitelmaa toteuttaakseen syöksähti hän samalla vastustajansa kimppuun.
Mutta tämä vielä voimiltaan paljon häntä notkeampana väisti helposti, joutuen kuitenkin tällä liikkeellään peräpuolelle tupaa, Vaaralan päästessä oven suuhun.
— Risti silmäsi, Arhippa, pilkkasi tämä taas; ellet taivu apua huutamaan, niin olet mennyttä miestä. Ruma on tosin lankoansa tappaa, mutta täytyy, sillä muuten ei tule ikänä rauhaa tälle salolle. Ja nyt se on itse kantakettu nitistettävä. Oikein on kuin karhun tappoon olisi tässä joutunut.
Arhippa seisoi kalpeana, kuunnellen ylpeätä puhetta. Häntä aivan herpaisi sen luonnoton rohkeus, sillä olihan ukko ja vaimo pienen lapsen kanssa aivan heidän vallassaan. Vilahtipa mielessä lamauttava ajatus tuon miehen suvun ainaisesta etevämmyydestä…
Oli kuin olisi Vaarala osannut lukea hänen ajatuksensa.
— Yksikään sinun miehistäsi ei tältä retkeltä palaa, ja sille ei voi mitään. Tuossa on sinulle läksijäiset…
Vaarala heitti äkkiä kirveensä kohti vastustajansa päätä, niin äkkiarvaamatta, ettei Arhippa ehtinyt väistää. Kirves sattui otsaan, mutta vain hamara, ja huumautuneena vaipui mies alas. Mutta sammumaton viha piti voimia yllä ja hän ehti vastata samalla teolla. Ammottavan haavan iski kirveen terä Vaaralan rintaan…
Tuo tumma, aavemainen ukko horjahti, oli kaatua, mutta vimma ei sallinut hänenkään murtua. Hän syöksyi käsiksi vastustajaansa, kirousten puristuessa hänen huuliltaan. Ja äskeisestä iskusta vielä huumautuneen Arhipan painoi hän alleen, puristi vasemmalla kädellä kurkusta, hapuili sivultaan puukkoaan, sai sen, kohotti ja iski alkuihmisen koko ihanalla koston nautinnolla sen vihamiehensä rintaan…
Arhipan kuolinhuuto kuului tuvasta pihalle ja aitoissa ryösteleväin miesten korviin… Pahaa aavistaen riensivät he paikalle. He saapuivat ovelle parahiksi kuulemaan kuolevan Vaaralan vahingoniloista sanaa:
— Ja Antti tappaa loput…
Turhaa oli häntä enää iskeä, sillä hän oli kuollut. Mutta kuoleva
Arhippa virkosi viime voimillaan varottamaan:
— Heti paetkaa, älkääkä polttako enää. Antti on poissa ja näkee, jos tulen teette. Tuho tulee. Menkää rantaan, viekää vene, ettei pääse takaa ajamaan… me emme kestä heidän edessään… älkää naista ja lasta tappako…
Karjalaisen raakaan, mutta herkkään mieleen vaikutti suvun vanhimman äkillinen kuolema herpaisevasti. Kiireesti rupesivat he saalistaan kokoamaan. Potkaisten Helenaa kylkeen kysyi eräs:
— Missä miehesi?
— Rasilla, vastasi aivan älyttömäksi tyrmistynyt Helena, joka kuitenkin ymmärsi salata sen, että Antti oli mennyt rantaan.
— Koska saapuu?
— Huomenissa lupasi.
— Nouse!
Helena totteli, rientäen suojaamaan lastaan, joka oli kyyristynyt nurkkaansa pelosta halvautuneena.
— Joudu matkaan, ja ota lapsesi.
— Armahtakaa!
Mies heristi keihästään.
— Ei armahdeta tämän enempää, ja harvinaista on näillä retkillä tämäkin. Mutta kun ukko tuossa kielsi tappamasta, niin henki jääköön, mutta matkaan lähdet…
— Koetetaan perillä, lähteekö ruotsin naisesta yhtä pulska poika kuin täti-vainajastamme, joka oli Anttisi äiti…
Keihään tyvellä tuuppien pakoitettiin Helena lapsi sylissä kulkemaan edellä. Rantaan mentiin.
— Montako teillä on venettä? tivattiin taas Helenalta.
— Tämä ainoa vain, vastasi Helena, rannalla olevaa kolmilaitaa osoittaen.
— Valehtelet, miten nuottaa vedätte?
— Kaksi oli, mutta toisen poltti ukko äsken naulat saadakseen, että uuden olisi tehnyt.
— Totta taitaa puhua, vahvisti nyt eräs karjalainen; kuopan luona oli vene veistoksella…
Vene lykättiin vesille, siihen istutettiin Helena ja lapsi, ja siihen mahtuivat myös karjalaiset, joita nyt oli enää vain viisi. Kiireesti lähtivät he soutamaan veneilleen. Epätoivo sydämessä ajatteli Helena vain yhtä ainoaa kysymystä: miten pelastua?, aina siihen epätoivoisena vastatakseen: ei mitenkään.
Yö oli nyt kohta puolessa. Karjalaiset, jotka tekonsa tehtyään ja, kuten luulivat, Antin ainoan veneen vietyään, tunsivat itsensä melko varmoiksi, eivät nyt suurin välittäneet kulkuaan salatakaan, vaan pyrkivät pitkin vedoin kohti vene-kaarrettaan. Vaitiollen kuitenkin soudettiin, kunnes perämies sanoi:
— Sinne jäi Arhippainen verivihollisensa viereen.
— Sinne jäi. Mielellään kai Antti hänet isänsä viereen hautaa. Onhan siinä edes hiukan lohdutusta.
— Ne olivat kiinteitä miehiä, nuo kaksi. Eivät unohtaneet. Mutta surmakseen kai se isä sinne niin himoitsikin. Olisi rauhassa sivu soudettu, kuten ensin aiottiin, niin eheinä oltaisiin. Kun tulikin tuohon kaarteeseen mennyksi. Siinähän se isä taas kostoon yltyi, sillä sanotaan hänen ja vanhan Vaaralan siinä nuorena kerran tavanneen… On hyvä, että Antti ei ole aivan kintereillä.