IV.
VAINOLAISTA ETSIMÄSSÄ…
Nähtyään koiransa kuolleena ymmärsi Antti heti mitä oli tapahtunut. Ensin vaati koston himo ryntäämään suoraan, mutta sitten heti metsäihmisen vaisto sai oman hengen rakkauden elpymään. Välähdyksenä selveni hänelle, kuinka järjetöntä olisi ollut hänen aseetonna syöstä vainolaisten keskelle. Kuoleman hän sieltä olisi saanut ja siten riistänyt perheeltään sen ainoankin tuen, mikä sillä oli vielä jäljellä jos se oli enää elävien joukossa. Ja tuossa samassa tajun ja ajattelun välähdyksessä kerkesi hän huomata senkin, kuinka edullista oikeastaan oli hänen asemassaan, ettei hän ollut joutunut tuonne tupaan piiritetyksi, sillä mistään tehokkaasta puolustuksesta ei tietenkään olisi voinut olla puhetta. Parempi oli hänen toimia saartolinjan ulkopuolella.
Kärppänä painui hän siis takaisin tuparakennuksen varjoon, kuunnellen henkeään pidätellen. Jo heti oli hän mielessään paikan äänettömyyttä ihmetellyt, eikä nyt, kun sitä yhä jatkui, voinut pidättää itseään, vaan läksi matalana hiipimään solasta pihalle. Kun sielläkään ei näkynyt mitään, siirtyi hän varovasti pitkin matalaa kivijalkaa tuvan ovea kohti. Hän ei huomannut muuta väkivallan merkkiä kuin aitan oven auki; tuli portaille, siitä pimeään etehiseen; siitä pimeään tupaan, sillä päre oli aikoja sitten palanut. Astuttuaan tupaan kompastui hän johonkin pehmeään, kosketti sitä kädellään, satutti kätensä johonkin niljakkaan, ja ymmärsi kaikki.
Hän ei huutanut eikä valittanut, mutta hänen kurkkuaan kuivasi ja hänen täytyi nieleskellä alinomaa, ikäänkuin jotakin ahdasta ja raskasta alas painaakseen. Horjuen, tuntien omituista heikkoutta jaloissaan meni hän liedelle, ja puhalsi sen hehkuvista hiilistä päretikkuun valkean. Silloin hän jo näki kaikki.
Hän meni isänsä ruumiin ääreen ja kumartui ukkoa katsomaan. Olisi luullut vihan vimmassa kuolleen kasvoilla näkyneen joitakin juuri kuoleman edellä tapahtuneitten ankarain sielullisten liikutusten jälkiä, mutta ei; ukko oli rauhallinen, jopa tyytyväisen näköinen. Käsi puristi vielä lujasti puukon vartta, eikä hellittänyt siitä vielä silloinkaan, kun Antti, kiskaisten puukon haavasta, nosti hänet penkille. Sitten kääntyi hän katsomaan ympärilleen, silmissä suorastaan avuton kauhu.
— Missä Helena ja lapsi?
Kauhistuttavana jysähti nyt tämä kysymys hänen mieleensä. Ruumiitten löytö oli äsken lyönyt hänet niin turraksi, että kaikki henkinen toiminta oli ikäänkuin pysähtynyt, mutta päreen valossa ympärilleen katsottuaan oli hänelle heidän poissa olonsa äkkiä todellisuutena esiintynyt. Hän tuijotti hurjasti ympärilleen ja juoksi etehiseen, hän ei enää vaaraa varonut, vaan juoksenteli ympäri pihaa, käheällä äänellä rakkaitaan huudellen. Mutta huuto kaikui tyhjään yöhön, raskaassa ilmassa ei kaikukaan vastannut, ja merkkiäkään ei ilmennyt onnettoman hätää huojentamaan.
Äkkiä seisahtui Antti taas, mietti hetkisen ja juoksi sitten tupaan. Hän oli kuin peto, jonka penikat oli ryöstetty ja joka nyt vainuaa ryöstäjän jälkiä. Uudelleen tulen viritettyään näki hän, miten kaikki oli tapahtunut, huomasi perheensä joutuneen yllätyksen uhriksi. Sitä vain hän ei ymmärtänyt, miksi ei oltu taloa poltettu ja elikoita surmattu, kuten aina oli tapana ollut voitolle päässeen. Hänen huudoistaan säikähtyneinä tormailivat elikot tuolla pitkin tanhuata. Senkin ymmärsi hän nyt, että Helena ja lapsi olivat ryöstäjän hallussa. Vaikka hänen sitä ajatellessaan posket paloivatkin kuumasti ja uuden onnettomuuden näky avautui mieleen, tunsi hän kuitenkin jonkunmoista mielihyvää siitä, että kaiken todennäköisyyden mukaan edes hengissä olivat. Ja siitä samasta ajatuksesta, ettei kenties vielä kaikkia oltu menetetty, sai hän myös voimia ruveta asemaansa järjellisesti pohtimaan.
Hän älysi, että hänen oli pienintäkin seikkaa myöten käytettävä hyväkseen ne mahdollisuudet, jotka tarjoutuivat hänen käytettävikseen perheensä pelastamiseksi. Yksin ollen ja voimatta toivoakaan apua muualta täytyi hänen koettaa voittaa viekkaudella vihollisensa, niin kauan kuin se on hänen saavutettavissaan; jos se pääsisi painumaan kovin syvälle rajan toiselle puolelle, saattaisi Helenakin olla ijäksi mennyttä.
Ja erämaan asukkaan metsästäjä-vaistot virkosivat kokonaan ja hän ryhtyi valmistautumaan retkelleen kaikella sillä viekkaudella, minkä turvaton ja vaaran-alainen elämä oli jo syntymästä hänen veriinsä istuttanut. Hän ei syöksynyt valitellen salolle onnettomuuttaan ilmoille huutamaan, vaan hän rupesi lujittamaan jalkineittensa pauloja, otti seinältä nuolet ja joutsen, tarkasti jänteen, koetteli terää, pisti pienen kirveen vyöhönsä, haki konttiinsa evästä, otti tulukset taskuun, ja meni päästämään karjansa pihanurmikkoon. Sinne lukitsi hän sen tukkien sola-aukot joka puolelta. Palattuaan tupaan nosti hän Arhippaisen toiselle penkille isänsä viereen, lukitsi oven ulkoa ja ottaen keihäänsä sauvakseen läksi kiiruhtamaan rantaan. Veneellä oli vainolaista ajettava ja tie pesälle löydettävä…
Rantaan mennessään ei Antti unohtanut varovaisuuttaan, ja katui ankarasti äskeistä huutoaan. Parempi oli, ettei vainolainen tiennyt vainottu olevansa, vaan luuli elävänsä turvassa kaikilta vaaroilta. Silloin oli hyvä sopivalla hetkellä iskeä niin että asia ratkeaisi. Ja sen täytyi ratketa. Antti tiesi olevansa sitkeämpi, väkevämpi ja viekkaampi kuin yksikään noista; niin oli isäkin ollut ja niin oli hänkin. Aina oli voitettu ja totuttu voittamaan, sillä ainoastaan voittoon sisältyi elämisen mahdollisuus näillä perukoilla, olipa sitten kysymys eläimistä, ihmisistä tai luonnosta. Jos tuli yksikään todellinen tappio, niin oli hukka edessä. Olemassa olosta riiteli täällä jokainen elävä olento…
Aamu alkoi hiukan kajastaa, kun Antti saapui rantaan, mutta kajastusta oli jo himmentämässä uhkaava pilven lonka, joka oli nousemassa idän taivaalle. Oli kuin olisi tämä hiottava ja raskas onnettomuuden päivä tahtonut tehdä täydellisen puhdistuksen ja salaman tulella kuluttaa pois ne veren merkit, joita se oli nähnyt ihmisten jälleen toisiinsa iskevän. Salaman isku oli Antille myöskin se huomio, että hänen veneensä oli viety.
Hän rupesi ymmärtämään vihollisen varovaisuutta, mutta huomasi siitä, että se tuskin tiesi hänellä olevasta pikku veneestä.
Suoraan oikaisi hän metsään ja läksi juoksemaan tuonne ennen mainittuun kaarteeseen.
Sinne saavuttuaan näki hän sen tyhjäksi. Lintu oli jo lennossa hyvässä matkassa. Sarakossa vain näkyi kaksi vakoa veneitten jäljiltä. Antti meni lähemmäksi katsomaan ja huudahti ilosta: vedessä sarojen välissä keinui jo puoleksi uppoamassa Helenan päänauha.
Tuossa tuokiossa oli hän omalla veneellään ja sijoittautui keskiteljoille soutamaan. Airon lujuus ei ollut suunniteltu hänen intonsa vertaiseksi, vaan taipui luokkana hänen soutamaan lähtiessään.
Mutta kaukana jo souteli vihollinen.
Kun se äsken vielä oli ollut Vaaralan kohdalla ja vaimentaen sountiaan kuin pahan omantunnon käskemänä, vaikka luulikin vihollisen olevan kaukana, koetti siltä siltikin piilotella, kajahti äkkiä yössä Antin käheä huuto:
— Hele-e-ena-a-a!
Kuin puukon pistämänä syöksyi Helena teljoiltaan, jossa hän istui soutamassa, mutta samalla tunsi hän myös kylmää terästä kurkullaan. Avunhuuto tukahtui kurkkuun, jääden sinne pakottavaksi tuskaksi. Mutta sen täytyi jäädä, sillä tuossa oli puukko valmiina myös pikkupojan varalta ja katse uhkaavana ikäänkuin sanomassa: jos äänen päästät, niin henki… Nöyränä kumartui Helena soutamaan ja suuret kyyneleet valuivat hiljaa pitkin hänen poskiaan. Vaitiollen katsoivat julmat miehet hänen itkuaan, mutta eivät paljoa säälineet. Tämä oli heille ja tälle ajalle tavallista…
Kun oli päästy loittonemaan, niin jo naurahti Helenan veneen perämies:
— Susi kaipasi naarastaan ja pentuaan.
— Ja huuteli, mutta turhaan huusi; otettu se nyt on täti-vainajan sijainen…
Jo kurotti eräs kätensäkin Helenaan, mutta toinen, sorea ja vaitiollen souteleva karjalainen esti. Kiire oli kuljettava, sillä kauas piti ehtiä, ennenkuin uskalsi ensimäistä levähdystä pitää. Kun oli ollut kuusi miestä ja vain kaksi venettä, oli kulku käynytkin nopeasti, mutta nyt kun oli kolmaskin vene kuljetettavana, oli se hitaampaa. Saaliilla raskaasti lastatut veneet kulkivat sitäpaitsi melko syvällä, joten ei auttanut kaikkialla suorimpia paikkoja valita, vaan täytyi hiukan mutkitellen kierrätellä.