V.
KOHTAUS PEURAKOSKELLA…
Yön ja päivän matkan päässä Vaaralasta reittiä ylöspäin kapenivat vedet joeksi, joka koskina kuohahteli paikoitellen hyvinkin jyrkkien kallioiden välissä. Se oli kuitenkin siksi syvä, eikä liian vuolas, että köyden avulla saattoi vetää veneet virran niskaan. Siitä aukeni taas eteen aava ja autio Parvaselkä, jonka keskelle luoja aivankuin huvikseen oli heittänyt pienen, korkeakallioisen saaren.
Tuossa äsken mainitussa joessa oli koski, jota sanottiin Peurakoskeksi. Sen alla suvannossa kohosivat rantakalliot korkeiksi ja jyrkiksi, niin että veden rantaan ei ollut siellä yrittämistäkään. Vasta juuri kosken alla madaltui ranta niin, että jalka sai sijaa. Tuolla kuilussaan virtasi joki synkkänä kuin manalan virta, puhjeten tuontuostakin suurille, tummille "häränsilmille". Kallion koloon sinne tänne eksynyt tuomi tai koivu ponnisteli urhokkaasti kohti yläilman valtaista valoa, vihreydellään somasti paikkaa pukien.
Usein ei paikan yksinäisyyttä häiritty, vaan rauhassa sai kuikka, koskelo ja pilkkasiipi-telkkä tässä tummassa suvannossa kalastusta harjoittaa. Hurjan temmellyksen paikaksi joutui se keväisin, kun Parvaselän jääjoukot vinhan kevättulvan tuomina johtautuivat Peurakosken nielusta kuin ahtaasta solasta, josta ei olisi mahtunut, mutta täytyi. Kun suvanto oli lyhyt ja sen alapäässä heti alkavan kosken niskassa saari ja hyvin ahdas väylä, sulloutuivat jäät, kaatuneet puut ja muu niiden mukana kulkeutunut pärtö suvannossa jyskäväksi, paukkuvaksi, kirahtelevaksi ryhmäksi, joka oli kuin luonnon antama kamala esimerkki todellisen ahdistuksen vaikeudesta. Ainoastaan paksuin sydänjää, lujin hongan runko sai siinä säilytetyksi edes jotakin haamua entisyydestään, mutta kaikki heikko ja vähäpätöinen jauhautui olemattomiin. Mutta luonto tiesi pääsyn. Sinne armotta ahtamaansa ja vaivaamaansa joukkoa nosti se tuuma tuumalta yhä ylemmäksi, kunnes päällimmäisinä olevat hennoimmat ainekset jo kallion reunoja luulivat hiipovansa. Ja niin koetti vihdoin vapautuksen hetki; huumaavalla jyrinällä ja paukkeella lähti jääjoukko vyörymään yli saaren ja alempana madaltuvien rantojen, nyt vuorostaan mahtavana kaikki alleen lannistaen…
Tämä joen kohdalta jokseenkin leveä, vesistöjä erottava maakannas oheni kauempana mantereen rannassa kapeaksi harjanteeksi, joka oli kuin kämmenen reuna kahden valtavan veden välillä. Mutta harjanne oli niin korkea, ettei isompaa venettä voitu miesjoukotta siitä yli haalata, saatikka sitten lastissa olevaa, ja niin jäi luonnon oma väylä, vaikka olikin koskinen, yleisimmäksi kulkutieksi. Ja jos olisi joku asettunut vahtiin Peurasuvannon kallioille, kun siitä kulkue raskaasti ponnisteli ylös vastavirtaa, niin olisi hän voinut lähettää nuolen tuolta kallion reunalta, kituvan katajan takaa, melkeinpä kohtisuoraan kulkijan päälakeen… Menneinä aikoina se teko oli varmaan usein tehtykin, ellei suvannolla soutaja huomannut lähettää muuatta joukosta maitsekin…
Peurasuvannon suunta oli suoraan idästä länteen. Ihmeellinen oli näky, kun auringon laskun aikana saapui koskea alas. Oli kuin olisi laskenut sulavaa kultaa myöten itse ijankaikkisen valon ahjoon, joka tuolta suvannon alta vastaan loisti joen uoman täyteisenä ovena. Kimallellen hyppelivät tuossa valossa hyrskyt, vene keinui kuin pehmeillä patjoilla, ja kovissa kohdissa tunsi kulkeva sitä pyhää hätää, joka lienee tunnettava kuoleman edessä senkin, joka uskoo autuaasti kuolevansa. Ja kun kalliot suvannolle saavuttaessa yhä kohosivat, muodostuen alempana siksi portiksi, josta aurinko loisti ijäisyyden ihanana valona, saattoi mustalla virralla sitä kohti keinuessaan uneksua, että oli löytänyt unholan virran joka päättyi autuuden valtamereen…
* * * * *
Hyvin tunsi Antti nämä seudut, tunsi kalliot, kosken, Parvaselän, tunsi saarenkin kaukana selällä. Ja sitä muistaessaan tunsi hän kipeätä pistosta ja mielenliikutuksen karvasta ailahtamista sydämessään ja samalla heikkoutta; mutta luonnollisena vastavaikutuksena tuosta terästyi taas mieli entistä voimakkaammaksi ja kostonhimo kiihkeämmäksi…
Ruvetessaan soutamaan oli hänellä suunnitelmansa ainakin osaksi selvillä. Hän ei halunnut ilmoittaa viholliselleen ajavansa sitä takaa ennenkuin Peurakosken suvannolla, mutta sinne oli hänen jouduttava ennen kuin sen. Ja se olikin hyvin mahdollista, sillä hän voisi keveällä kaksilaidallaan päästä oijustamaan poikki kannasten ja kapean Peuraharjun, sekä olla jo sopivassa paikassa Parvajärvellä vahdissa, jos Peurakoskella ei hyvin kävisi. Hän otaksui karjalaisten kulkevan yhtämittaa koko tämän yön ja vuoroin levähtäen seuraavan päivänkin, aikoen kunnolleen yöpyä vasta vanhassa yöpaikassa Peurakosken niskassa, ellei mikään häiritsisi. Ja juuri tuon rauhassa yöpymisen tahtoi Antti estää, sillä palava pelko ja raivo sai hänet kuvittelemaan jatkuvaa onnettomuutta kohdalleen. Mutta vaaraa tunteva hermo ei laukea himokkaaksi ja veri ei pääse luvattomille teille sillä, jonka täytyy pelätä henkeänsä. Mutta ennen Peurakosken yöpaikkaa ei tarvinnut pelätä.
Ja piilossa pysyäkseen poikkesi Antti soutamaan omia ruohoisia oijusväyliään. Yhä kirkkaampana kuvastelihe veneen virissä nouseva päivä. Ukkonen, joka vielä äsken oli uhkaavana hymissyt päivän nousun taivaalla, oli hetkeksi rauennut taivaan rannan taa, odottamaan sopivampaa ryntäyksen hetkeä. Ja tuosta innostuneena oli päivä ruvennut ikäänkuin entistä kirkkaammaksi, muutamassa hetkessä karkoittaen yön merkit. Lahtien pohjukoissa viipyvät sumuhunnut kukisti se yhdellä ainoalla valtijakatseellaan, aamun viileätä neitosta koetti se saada lämpenemään intohimoisilla syleilyillä, yhä uudelleen yrittäen kuin väsymätön rakastaja, joka ei heitä, ennenkuin neito autuuden hurman valtaamana hänelle antautuu. Mutta antaumuksen hetkellä, kun se muuttuu aamusta päiväksi, aavistuksesta todeksi, neidosta naiseksi, se sulaa kyyneliin, itkien tyyntä ja koskematonta menneisyyttään, ja kyyneleet jäävät helmiksi maan päälle…
Mutta aamun kauneutta ei ymmärrä mies, jonka sydän on musta ja synkkä kuin yö; yksi ainoa ajatus on hänen sielunsa herra: vaimon ja lapsen pelastaminen ja kosto. Hänen alkuperäinen luontonsa nauttii suunnattomasti tästä ajatuksesta, ehken enemmän vielä sen jälkimäisestä osasta. Olihan luonnollista, että hän pelastaa Helenan, ja hänen onnensa ei ole sen johdosta taas tunteva rajoja, mutta sen jälkeen seuraava kosto on, niin hän tunsi, kuin huumaava juoma, jonka tuottama humala on autuaallinen. Kun hän äsken tuvassa oli tuntenut veren hajun ja satuttanut kätensä isänsä veriseen ruumiiseen, oli hän syttynyt sammumattoman vihan paloon. Mikään eläväksi tullut kristillinen rakkaus ei ollut päässyt häneltä tätä tunnetta hillitsemään, vaan paloi se kiihkeänä ja voimakkaana, joka uudesta tilaisuudesta virikettä imien. Ja hän sisällytti tähän tunteeseen sen rikoksen mahdollisuudenkin, jonka alaisena hänen vaimonsa ja lapsensa oli, suunnitellen rangaistuksensa määrän sen mukaan kuin se jo olisi tapahtunut. Tuon rangaistuksen määrää ei muuten voinut paljon suunnitteluilla määritellä, sillä erämaan rangaistus oli yleensä kuolema; Antin isän kuolema, vaikka hänen surmaajansakin oli jo henkensä menettänyt, oli perustana sille vaatimukselle, joka on aina ja kaikkialla ollut erämaan laki: silmä silmästä ja hammas hampaasta.
Mikä ihana näky: saarisena avautuu aamun kirkkaudessa eteen siintävä selkä, tuskin huomattavasti tuulen virissä karehtien. Lehväiset saaret, jotka näyttävät kohoavan veden kalvosta kuin unelmat, tuntuvat keinuvan onnessaan. Kaarteissa avautuvat valkoiset hietikot, jotka aallon helkkä kirjailee uusiin hienoisiin uriin joka päivä, ja edustalla valmistautuu kaislikko taas aallon käskystä keinumaan. Katse siirtyy rauhoittuneella nautinnolla viheriöivästä levähdyspaikasta toiseen, yhä kauemmaksi, kunnes se vihdoin uppoutuu kaukana siintävien vaarojen sineen. Mutta tuossa vasemmalla kohoutuu harjanne jo rannasta jyrkkänä, pukeutuen juureltaan tiheään lehtimetsään, mutta harjaltaan muuttuen komeaksi kelohongikoksi. Metsävalkean tuli on aikoinaan keskeyttänyt elämännesteen juoksun petäjän tiehyeissä ja muuttanut sen juurikuivaksi hongaksi; sade ja tuulet ovat siitä kaarnan lahottaneet ja pudottaneet, ja oksat ovat käpertyneet ryhmyisiksi käsivarsiksi, jotka vakaina ja ikäänkuin aatteellisina aina osoittavat taholleen. Ne oksat ovat kotkan ja kalasääsken mieluisimpia istumapaikkoja, niillä ylpeinä ja luoksepääsemättöminä istuen hautovat ne uusia rikoksia erämaan rauhaa vastaan.
Erämaan rauha — se on näennäistä: kaikkialla on sotaa ja taistelua. Tuossa pakenee veneitä vimmatulla vauhdilla, tuossa niitä synkeällä ilmeellä ajetaan takaa. Tuossa uipi ylhäinen kuikka, ilmeelläkään suunnatonta ahneuttaan ilmoittamatta; tuolla istuu kelohongan latvalla kalasääski, keltasilmäinen, vaalea, merkillinen lintu, joka taukoamatta tuijottaa järvelle veden kalvoon. Ja kun saaliiksi kelpaava kala ilmestyy veden pintaan, kohoaa se pitkille siivilleen, jännittää keltaisia pyöreitä kynsiään ja pudottautuu kohahtaen kalan niskaan, raskailla siiven iskuilla kohottautuen jälleen ilmoille. Mutta väristen kyyristäytyy silloin rannan ruohokossa korteikkoon piiloon sorsa, jonka elämä on vaappumista pelon ja toivon vaiheilla… Ja jos poistuu järveltä metsään, on vain toinen taistelu edessä. Pedot suurimmasta pienimpään elävät alituisessa veren janossa, siihen syntyen ja kuollen; ja ikäänkuin tämän veren janon ikuisuuden todistukseksi, näyttääkseen, että niinkauan kuin imettäväisten sukua on ollut maan päällä, on luonto säilyttänyt pohjolassa pedon, ahman, joka veren janossaan on hirviö. Kehityksen takia ei ole olemassa tälle pedolle, vaan on se palloamme polkenut samallaisena kuin tänään jo silloin, kun muu nisäkästen lauma oli vielä näöltään toinen. Se on kuin hirmuinen muinais-ilmestys, joka puussa varroten syöksee saaliin niskaan, hakee hampaisiinsa kaulasuonet ja puree.
Antti souti kuin hurja, tuntemalta väsymystä. Hänen katseensa oli tunteeton luonnon kauneudelle, sillä hänhän kuului siihen itsekin olennaisena osana. Hän ei itse tiennyt, että hän oli vielä siksi peto, että veren jano saattoi vääryydestä herätä; ei tiennyt olevansa muuta kuin mies, jolle oli tehty veristä vääryyttä. Kaihoten ja malttamattomana katsoi hän taakseen, milloin avautuisi hänelle se salmensuu, josta hän pääsisi oikaisemaan kohti Peuraharjun tyveä…
* * * * *
Ontrei-perämies piti venekuntaa lujilla. Tuon tuostakin käänsi hän ruskeatukkaista päätänsä katsoakseen taakseen. Joku epämääräinen pelko vaivasi häntä, monessa kahakassa mukana ollutta voimakasta miestä, ei itsekään oikein tiennyt, mikä. Hän oli oikeastaan vastustanut koko Vaaralan ryöstöä, sillä naapurirauha oli hänestä tärkeä, ja ryöstettäviä oli kauempanakin, mutta menihän mukaan sentään, kun Arhippainen kiukkuisesti vaati. Siinä hän nyt sitten sai sen, mitä haki, mietti Ontrei katkerana. Vaaralan vanha Juha oli aina ollut kamala ja salaperäinen, onnettomuutta tuottava mies, ei olisi pitänyt mennä enää häntä häiritsemään… Poika kuului olevan yhtä sisukas, ja varmaan tämän teon kostaa kipeästi…
— Ontrei, laske maihin, pyyteli Helenan vieressä soutava nuori kiharatukka karjalainen. Hiki helmeili hänen otsallaan. Pikku poika Helenan jaloissa itki katkerasti.
— En laske, Kuisma-veljeni, kielsi Ontrei, vasta Peuran niskassa levätään; siinä jo voimme olla rauhassa. Mutta jos lienee soutaaksesi raskas, niin upota tuo Vaaralan vene, sillä ei Antti ainakaan sillä enää pysty takaa ajamaan. Eipä ole paljo saaliistakaan taikaa…
Paras tavara nostettiin toisiin veneisiin ja parilla kirveen iskulla tehdystä reijästä alkoi vesi pulputa sisään. Sinne se jäi jälkeen painuen yhä syvemmälle kunnes aivankuin levottomaksi tullen rupesi hitaasti pyörimään ja upposi. Helenasta tuntui kuin olisi viimeinenkin yhdysside kotiin päin katkennut. Vaikea oli hänen taas estää ainoata huojennustaan ja turvaansa, itkua, tulemasta…
— Älä itke, marjaseni, rupesi kaunis nuori karjalainen lohduttamaan.
Hyvin me sinua perillä pidetään.
Hän katsoi Helenaan pitkään, hymy leikkien punertavilla huulilla. Helena tunsi häpeävänsä, puna peitti hänen poskensa, ja hän painoi päänsä alas siirtäen huivia silmilleen. Mutta karjalainen hymyillen nosti huivia toisella kädellään ja koetti katsoa silmiin. Silloin Helenan inho, johon sekautui arka aavistus jostain pelottavasta, pukeutui tarmokkaaksi torjunnaksi…
— Kas kas, sanoi karjalainen, jonka nuortea ruumis naisen läsnä olosta tunsi vastustamatonta kiihoitusta.
Pieni poika katsoi kummastuneena äitiinsä ja karjalaiseen. Jälkimäisen iloinen ystävyys oli vähitellen saanut hänet unohtamaan pelkonsa ja mukautumaan uusiin oloihin. Mutta nähdessään äitinsä vihaisen ja loukkautuneen liikkeen meni hän jälleen oman kansansa puolelle ruveten tarmokkaasti miehen jalkaa nyrkillään takomaan.
— Älä pelkää, lohdutteli mies; en minä pahaa tee. Ja muuttuen vakavammaksi rupesi hän taas soutamaan, silmissä uneksiva ilme. Hänen herkkään mieleensä ei voinut olla vaikuttamatta se surullinen kohtalo, johon oli joutunut tuo hänen rinnallaan soutava nuori, vielä viehkeä nainen, erittäinkin juuri siksi, että hän oli nainen, minkä joka liikekin Kuismalle hänen pitkän erossa-olonsa jälkeen toisesta sukupuolesta ihastuttavasti ilmoitti. Hän oli vielä liian nuori ollakseen raaka ja liian hehkuva ollakseen kylmä. Helena tai joku muu, kunhan vain oli kaunis nainen, olisi kentiesi nyt herättänyt hänessä eloon kaiken sen hellyyden, jota hänen sydämensä pystyi tuntemaan. Ja se pystyi. Hänen kansansa oli ollut ammoisista ajoista tunteitten kansaa, helposti riehahtava sekä hellyyteen että julmuuteen, innostuva sotaan ja retkeilyyn, lauluun ja soittoon, helposti heltyvä kyyneleihin. Mutta siltä puuttui tuo juro, sitkeä ja arkipäiväinen voima, joka suunnittelee väsymättä tekoansa vuosikausia, omistaen kaiken henkisen tarmonsa tulevaisuuden silmälläpitoon. Hetken lapsi, oli se vaikka kuinka etevä, ei kestänyt kesää kauemmin, vaan lannistui. Sen tunsi vaistomaisesti hänen sukunsa ja tiesi, että tuo hiljainen heimolainen rajan takana oli etevämpi juuri tässä olemassa ololle tärkeässä ominaisuudessa ja kerran oli oleva hänen henkistenkin saavutustensa perillinen…
Kuisman herkkä mieli ailahti surulliseksi. Mitä muisti mies, äsken kuollutta vanhustako, vai jotakin neitoa nuorta tuolla rajan takana, jonne oltiin pyrkimässä?
Kus kuldaine kulgenov,
Valgei-tukku voappunov?
Peurajoen suuta ei näkynyt ulapalle, sillä juuri ennen järveen laskuaan joki teki mutkan purkaen vetensä viistoon, niin että toinen ranta jäi kapeaksi niemekkeeksi. Paljoa huokaamatta lähti matkue nousemaan jokea, virrat sauvoen ja kosket nousten vetämällä. Helposti noustiinkin Peurasuvannolle saakka, mutta sitä ylös mentäessä, ennenkuin itse koskea lähdettiin nousemaan, teki mieli jo lepuuttaa. Mutta niskassahan jo odotti yöpaikka, joten monen minuutin aikaa ei airoja vedestä poissa pidetty…
Oli jo tullutkin ilta, mutta paljoa iloa se ei tarjonnut. Koko päivän uhannut ukkosilma näytti vihdoinkin tekevän tuloaan. Taivas oli mennyt pilveen, oli tyyni aivankuin myrskyn edellä ja Peurasuvannon musta vesi juoksi sileänä ja salaperäisenä kuin Tuonelan virta. Ontreista tuntui kaamealta ohjata venettä tuohon onkaloon, mutta sinnehän oli mentävä, sillä muuten ei päässyt…
— Soutakaa kovemmin, sanoi hän äreästi.
Kalliot kohosivat yhä korkeammiksi ja alhaalla kävi yhä hämärämmäksi.
Vaiti olivat kaikki…
Silloin kuului tuolta ylhäältä tuttu särähdys ja nuoli lensi suoraan Ontrein päähän. Mies ähkäsi ja kaatui taaksepäin virtaan… Sanaton kauhistus valtasi kulkueen, joka hetkiseksi aivan herpoutui…
Mutta vain hetkiseksi. Tuossa tuokiossa karkasi Kuisma pystöön, tempasi Helenan pojan ja uhaten heilautti sitä kuin virtaan heittääkseen. Helenan sydäntä vihlasi ja kiljaisten koetti hän saada poikaansa takaisin, mutta onnistumatta, sillä voimakas käsi sieppasi hänet taaksepäin. Ei Kuisma kuitenkaan heittänyt parkuvaa pienokaista virtaan, vaan oli tahtonut teollaan osoittaa, että jos toinen nuoli vielä tulisi, niin… Ja siitä, että toista ei tullut, hän älysi, kuka oli ollut tuo kallion laelta ampuja…
Kaikki äskeinen hellyys oli hävinnyt.
— Ei tainnutkaan olla miehesi Rasilla, koska niin pian on peräämme joutunut, että jo edellekin pääsi? sanoi hän katsellen Helenaan synkästi.
Helena älysi, että varmin keino pelastua oli pysyä valheessaan.
— Varmasti Rasille meni, koetti hän vakuuttaa. Kuka sanoi, että Antti oli ampuja?
Kuisma ei vastannut, vaan silmäili ylös kallion laelle. Sieltä ei kuulunut mitään, ei näkynyt mitään, vaan oli kuin olisi aave tuon surmannuolen lähettänyt. Ei ollut apua palaamisesta, paras oli mennä eteenpäin. Ja vauhdilla nyt mentiinkin, sillä äskeinen epäämätön todistus vaaran läheisyydestä oli karkoittanut kaiken velttouden. Heti kun Kuisma pääsi maalle hyppäämään, kiiruhti hän ranta-äyräälle seutua tarkastamaan, mutta mitään ei näkynyt. Kaikki oli kuin haudassa, ainoastaan jo alkava jumalanilman kohina kuului kaukaa.
— Koskelle, komensi hän.
Vimmatulla vauhdilla noustiin jyrkkää ja vikevää Peurakoskea, mutta aikansa otti se kuitenkin kaikesta nopeudesta huolimatta. Kohisten pauhasi jo tuuli metsässä, ukkonen jyrisi taukoamatta ja salamat valaisivat silloin tällöin vaahtoharjaista järven pintaa. Salaman valossa vilahteli kaukaa selältä harmaakallioinen ja kituvahaapainen saari.
Kukaan ei ajatellutkaan nyt Peuran niskaan yöksi pysähtyä, vaan suoraan järven poikki, ohitse saaren, suori Kuisma miehensä soutamaan. Kuka uskaltaisi jäädä tänne, metsässä hiipivän vihollisen syötiksi? Kun järven poikki päästäisiin, niin vaikea olisi jo seurata, sillä heti ei uskaltaisi jälkeen lähteä, vaikka olisi venekin, yksin kun näytti olevan…
Kalpeina soutivat miehet ja ristinmerkkiin moni jo turvautui. Oli kuin olisi luonto tahtonut panna raivoisan vastalauseensa taas tapahtunutta surmaa vastaan ja siinä itse joutunut hillittömään tilaan, siveelliseen suuttumukseen, joka ei enää tuntenut rajoja. Perintakainen myrskytuuli kiidätti veneitä vauhdilla järven aavalle selälle, jossa aaltoilun tilaa saanut vesi kuohahteli lakkapäinä. Raskaasti lastatut veneet eivät jaksaneet nousta keveästi aallon harjalle, vaan pääsi se pujahtamaan tuontuostakin reunan ylitse. Miehille selvisi pian, että oli vakava vaara edessä ja auskari joutui pian yhtä tärkeäksi aseeksi kuin airo, mutta siitä huolimatta ei vesilastia keretty ahtaa ulos niin paljo kuin sitä tunki sisään. Nopeasti tehden päätöksensä käännälti Kuisma veneensä saaren suojapuolelle, viilettäen rantahiekalle.
— Tässä lieneekin hyvä yösija, sanoi hän; vaikea lienee tänne Antilla pääsy ja jos tulee, niin järveltäpä tuo tälle kalliolle näkynee.
— Mutta puun saanti on tällä saarella huonoa, valitti toinen; ei muuta kuin hentoa haavikkoa. Joku ajopuu sentään löytynee… Kun iskee tulta valkeanaan… Pannaan edes noita veneitä kiinni… Jos menevät, niin silloin…