VI.
MURHISAARI…
Ammuttuaan nuolensa ja nähtyään sen sattuneen valtasi Antin hurja ilo, jonka Kuisman uhkaus kuitenkin pian laimensi. Hän huomasi, että toista nuolta hänen oli mahdoton tuohon joukkoon lähettää, ellei tahtonut ottaa hengiltä juuri niitä, joita oli tullut pelastamaan. Raivoissaan ja tyhmistyneenä läksi hän juoksemaan veneelleen, hyppäsi siihen ja keikkui jo kaukana selällä, kun karjalaiset vielä ponnistelivat koskella. Se vain oli hänelle vielä selvää, että vihollistaan hän ei saanut päästää näkyvistään; vaikka hengen uhalla oli hänen estettävä lopullinen tuho.
Riemu valtasi hänen mielensä muistaessaan äskeistä tekoaan. Se oli musta Ontrei, karjalaisista niitä kaikkein pelättävimpiä viekkautensa tähden. Eipä auttanut nyt kettua keinonsa, vaan virtaanpa kellahti… Kun olisi voinut viisi nuolta yhdestä jousesta lähettää, niin sinne olisivat menneet kaikki, mutta ei voinut. Ja kyllä ne nyt ovat varoillaan.
Vaikka kuinka olisi ajatellut, niin ei voinut Antti löytää vaimonsa pelastamiseksi muuta keinoa kuin sopivassa tilaisuudessa panna kaikki arpaan hyökkäämällä heidän päälleen. Mutta heitä oli neljä eivätkä he olleet mitään lapsukaisia ainoakaan; jokaisessa miehen vastus.
Ukonilma kiihtyi ja rupesi armottomasti heittelemään Antin kaarnapalasta. Pian huomasi hän, ettei hän voisi ilmaa kestää, ja poikkesi saareen, tosin pienellä vastenmielisyyden tunteella. Sieltäpä olikin hänen hyvä kalliolta taas nähdä, mihin vihollinen suuntaisi kulkunsa. Hän käännälti veneensä suojapuolelle, mutta ei vienytkään sitä hiekkaan, vaan kätki sen tarkkaan syrjemmäksi kaislikkoon. Sitten kiiruhti hän kallion laelle ja rupesi sinne piiloutuen vahtimaan karjalaisten tuloa…
Saari, jota kansa joskus sanoo Murhisaareksi, oli luojan oikku. Järvestä kohosi hiekkainen pengermä, joka madaltuessaan oli ottanut kaislaa ja ruohoa sekä rannaksi muuttuessaan säilynyt valkoisena hiekkana. Vähän ylempänä kasvoi haapa-, leppä- ja paatsamaviidakkoa, ja vihdoin kohosi keskeltä kallio, paikoittain sangen jyrkkärinteisenä, ja laeltaan aivan paljaana. Mutta aivan kuin työtään vähäksyen ja haluten sen hävittää oli luoja äkkiä halkaissut koko saaren, reväissyt kallion halki ylhäältä alas saakka, muodostaen kuilun, jonka pohjaa myöten yksi henki kerralla sopi kulkemaan ja joka oli mitä kauniimmin hiekoitettu. Rotkon rosoiseen reunaan oli iskeytynyt kiinni pieni mänty, joka epätoivoisena taisteli henkensä puolesta nälkää ja tuivertavia tuulia vastaan ja jonka kakkaraksi muodostunut havuhattu rupesi ennenaikojaan harmaantumaan. Mikä nukuttava tuulien soitto männyn latvassa, mikä ijankaikkinen haavan lehtien lepatus! Ilmassa sinkoili valittaen vinkuva tiira, keveänä leijaillen tuulen varassa; vapisevalla sydämellä katsoi se hiekalla paljaina olevia muniaan tuntien aina vaarassa olevan vanhemman tuskia. Nukuttava yksinäisyys, toimettomuuden raukaiseva alakuloisuus valtaa mielen, joka tuntee outoja aavistuksia ja omantunnon syyllisyyttä. Ja kun jumalanilma pauhaa ja aallot vyöryvät sammumattomalla innolla ylös rannan hiekkaa, tuuli ulvoo ja rankkasade pieksää kallioita, tuntuu siltä kuin olisi juuri tämä paikka täällä järven aavalla selällä jumalan vihan ainoa tarkoitus, kuin tähtäisi se juuri siihen kaikki vihansa salamat. Ja rotkosta huutaa veren ääni syyttävänä vaikeroiden kostoa ja vapahdusta…
Yhä terävämmin tuijottivat Antin silmät nähdessään myrskyssä taistelevien karjalaisten veneiden lähestyvän saarta ja yhä matalammaksi ja vaanivammaksi painautui hän kalliota vastaan. Hänen sydämensä oli vallannut pelko heidän kohtalostaan, ei heidän, mutta vaimonsa ja lapsensa kohtalosta, joka tuossa veneessä myrskyn käsissä oli sama kuin vihollisenkin; hänen teki mielensä rynnätä pystöön ja huutaa neuvova sana hätääntyneille, mutta hän hillitsi itsensä, — rajuilma kuitenkin lakkaisi pian ja hän olisi perheineen hukassa. Mutta kuin ilves, joka ilkeästi marahtaen näkee koiraparin saapuvan sen puun juurelle, johon hän, metsän iso kissa, on suojaa etsien paennut, sähähti Anttikin hämmästyneestä pelosta, nähdessään Kuisman kaartavankin saaren suojaan ja nousevan maihin…
Vene! oli hänen ensimäinen pelkonsa. Hän hiipi sille kallion reunalle, jonne sen kätköpaikan olisi pitänyt näkyä, ja rauhoittui huomatessaan, ettei hänkään voinut sitä näin korkeallekaan erottaa tiheästä rantakaislikosta. Sitten matoi hän hiljaa kallion vastapäistä puolta alas, ja kätkeytyi haapa- ja leppäryteikköön, ymmällä siitä, mitä hänen oli tehtävä. Mutta siinä joutui hän kokonaan pois vainolaisen kuuluvilta ja rupesi hiipimään pitkin kallion juurta rantahiekkaa lähemmäksi. Päästyään halkeaman kohdalle pujahti hän sinne lähtien suoraan saaren poikki. Käytävän keskikohdalla huomasi hän kallion seinässä pienen syvennyksen, ja meni sinne piiloon. Siitä häntä ei voinut löytää, ellei tullut käytävää myöten aivan kohdalle…
Kuin kuulotorven päähän kuuli hän halkeamaan, mitä rannassa tapahtui. Helena ja lapsi komennettiin maalle puita kokoamaan, miehet vetivät veneet keulanojaan hiekalle ja ottivat niistä eväskonttinsa, lähtien sopivaa yöpaikkaa etsimään. Puheesta ja risujen katkeamisesta kuuli Antti heidän nousevan korkeammalle, tiheikön takana olevalle pengermälle, joka avautui kallion juurella kuin suojattu alue. Vanhastaan tunsi Antti tuon paikan, sillä hänkin oli siinä kerran käynyt, mutta ei ollut tahtonut silloin tulta pitää eikä yöksi jäädä…
Siinä oli erämiesten vanha nuotiopaikka ja siihen asettuivat karjalaisetkin. Väsyneenä haalasi Helena risuja paikalle, tuli viritettiin ja läpimärkiä vaatteita ruvettiin kuivailemaan. Kylmästä kohmettunut pienokainen pääsi sekin jälleen sulamaan ja rupesi syötyään tulen hauteessa haukottelemaan.
Jumalanilma lakkasi vähitellen. Ilmassa tuntui pian sanomattoman raikas tuoksu. Tuuli tyyntyi. Järvi rauhoittui rasvatyyneksi. Vesikaari ilmestyi idän taivaalle ja tiira sinkoili jälleen ilmassa huoletonta kulkuaan. Pilvet olivat vielä taivaan rannalla uhkaavana muurina, mutta voimatta enää mitään, ja salama oli herpautunut niiden helmaan. Äsken oli kaikki tuskaa, intohimoa, raivoisata vihaa, nyt viileätä ja kyllästytettyä rauhaa. Intohimo oli tyydytetty ja näytti siltä kuin olisi luonto nyt vakaana äskeisen raivonsa perusteita pohtinut, miettinyt, mikä oli ponnistuksen tulos…
Mietteissään istui Kuisma tulen äärellä, sanatonna seuraten toisten puuhia yön varalle. Väliin silmäsi hän salavihkaa syrjemmäksi, jonne Helena oli lapsensa kanssa kyyrähtänyt, ja taas oli hänen silmiinsä ilmestynyt tuo hellä ja sääliväinen katse. Vaaran hetki oli tuolla koskella herättänyt hänen nukahtaneen tarmonsa ja pannut hänet toimimaan nopeudella, neuvokkuudella ja voimalla, mutta nyt, kun hän arveli olevansa Antin saavuttamattomissa, vaipui hän jälleen unelmiensa valtaan. Erämaa on unelmien herättäjä. Utuisimmat laulunsa ja sävelensä antaa se soida sen sielussa, joka osaa sen tunnelmalle avata sydämensä, ja mieli raukenee outoon kaihoon, joka tekee sielun ikävästä sairaaksi. Kaikki, mitä hurjan karjalaisen sydämessä oli hellyyttä ja villiä rakkautta naista kohtaan, riehahti palamaan hänen katsoessaan tuota nuorta ja uhkeaa, joskin surun valtaan vajonnutta naista…
— Tulen ääreen käy, kehoitti hän Helenaa, samalla liikahtaen syrjemmäksi aivan kuin vierellään tilaa tehden.
— Älä käske, pyysi Helena tukahtuneella ja aralla äänellä, vetäen lastaan lähemmäksi.
Mutta Kuisma ei enää näyttänyt kehoitustaan muistavankaan. Levottomuuden ilme välähti hänen kasvoillaan ja hän nousi seisomaan katsellen ympärilleen.
— Kunpa tietäisin, missä on miehesi, sanoi hän synkeällä äänellä, Helenaan katsoen. Tietäisin, mitä hänelle tekisin… suolet lappaisin tuon puun oksille, tinan kurkkuun valaisin. Kun ei vain ympärillämme jossain taas liene vaanimassa…
Hän lähti kulkemaan. Kiersi pitkin rannan reunaa, pitkin kalliota, poistellen tieltään syrjään paatsamapensaikkoa ja karkoittaen lentoon parven valittavia ja kirkuvia rantasipiä ja tiiroja. Hitaasti kulki hän pälyen epäillen ympärilleen ja tutkien kaikki mielestään piilopaikaksi sopivat kohdat. Niin kiersi hän luodon toiselle puolelle tullen rotkon suulle, joka siellä aukeni synkeänä ja mustana. Hän näki jälkiä, jotka johtivat pitkin hietikkoa kuiluun, ja seisahtui niitä tarkastamaan. Mutta äskeinen ankara ukkossade oli ehtinyt hävittää niistä niiden tuoreuden, eikä Kuisma siksi osannut niitä ansion mukaan epäillä. Hän meni rotkon suulle ja koetti jännittää katsettaan erottamaan, mitä halkeaman pimeys kätki keskelleen, mutta ei erottanut. Siksi läksi hän sinnekin katsomaan.
Sateen jälkeinen kosteus tuntui halkeamassa kylmänä usvana ja pitkin kallioseiniä valui vettä. Kuta syvemmälle Kuisma pääsi, sitä synkeämmäksi rotko muuttui, niin että keskellä oli jo melko hämärä. Kuismasta tuntui oudolta ja kaamealta. Hän teki ristinmerkin ja kiiruhti askeleitaan, sillä hänestä tuntui kuin olisi kuoleman henkäys ja kalma häntä hiipaissut; helpotuksen huokauksella astui hän rotkon toisesta päästä ulos vapaaseen ilmaan.
Mitään ei ollut näkynyt ja Kuisma vahvistui siinä uskossa, että turvallisin yöpaikka oli juuri tämä saari. Yöpaikalle olivat jo miehetkin leiriytyneet aukoen eväskonttejaan ja viskellen aralle Helenalle huomautuksiaan ja ehdotuksiaan.
— Käy syömään Kuisma, kehoittivat he; älä ole allapäin, sillä mikä on tapahtunut, sitä ei voi auttaa… Syö, vaimo, sinäkin… Tuossa on pojallesikin. Käy tulen ääreen, kaunokainen. Älä sure enempää, kaunihit ovat miehet Vienassa, ylen rakkahat ruotsin naiselle. Tässä me tulen hauteessa yö yhtenä vietetään, ka aamulla taas matkaa jatketaan. Tule vierelle tänne istumaan, tänne…
Istuu Kuisma, mutta vaitiollen kuuntelee miesten puhetta. Lopuksi puhkee sanomaan:
— Vahtia lienee pidettävä ja paras on viedä kaikki valmiiksi veneeseen, jos tulisi äkkilähtö…?
— Vahtiako? kummastelevat toiset. Mitä tässä nyt vahdittaisiin väsyneinä? Kuka tänne järven selälle? Viedään vain veneeseen. Mutta nukutaan kuitenkin kaikin, eikä turhia väsytetä; raskaat ovat veneet soutaa. Ota siemaise ruotsin oluvia.
Ruoka ja lämpö rupeaa raukaisemaan väsynyttä ruumista, miehet heittäytyvät pitkälleen tulen hauteeseen. Mutta Kuisma komentaa synkkänä Helenaa:
— Mene rantaan veneeseen lapsinesi.
Arkana nousee Helena ja tottelee, mutta näkee kauhukseen Kuisman seuraavan perässä.
— Nouse veneeseen, komentaa tämä.
Helena tottelee.
— Tänne kätesi!
Ja Kuisma sitoo lujasti Helenan kädet nahkaviilekkeellä, pakottaa hänet pitkälleen veneeseen, tuo itkevän pienokaisen hänen viereensä, heittää jotakin peitettä verhoksi ja lähtee mutisten itsekseen:
— Saareen pian meidät heittäisit, jos irti olisit…
* * * * *
Rajuilman jälkeinen tyyneys rupeaa jo myöhemmällä luonnosta katoamaan; sähköjännitys minkä se hetkeksi oli menettänyt, virkoaa uudelleen, ja uuden toimintansa merkiksi kohottaa luonto taas pilviä taivaalle ja antaa yötuulen ruveta tasaisesti puhaltamaan. Järven selkä ottaa viriä, yltyy laineiksikin, jotka kohahtaen uupuvat hiekkaan. Mutta tuuli käy toisaalta, jättäen valkaman tyyneksi, ja ainoastaan laineen maininki, joka lahdelmaan kiertää, saa hiekalle höllästi vedetyt veneet hiukan nytkähtämään. Kuta pitemmälle yö kuluu, sitä voimakkaammaksi kiihtyy tuuli, vihdoin puhallellen täysin palkein. Korkealla kallion laella kasvavissa vaivaispuissa se taas vinkuu lohduttomasti, valittaen, aivankuin itseään raivoon kiihoittaen. Vaahtopäinä ärjyy avara selkä, yhä uudelleen karjahdellen esiin vihaista väitettään. Kallion huipun yli viskautuu silloin tällöin vihainen vihuri, pelmuuttaen kaislikkoa ja rannan tyyntä vettä. Kaislikosta löytää se veneen, iskeytyy kiinni laitaan ja rupeaa sitkeästi sylkyttelemään sitä järvelle päin. Tuuma tuumalta saa se sen siirtymään, kaislat aukaisevat airot hangoistaan, ne liukuvat hiljaa veteen, yhä harvenee kaislikko, yhä helpommin liukuu vene, kunnes se illan pimeydessä tuulen valtaan jouduttuaan katoo kuin aave vaahtoiselle järven selälle. Kukaan ei sen lähtöä ole todistamassa, vaan meni se yksin tuulen heiteltäväksi…
Yön ja kuluneen päivän tapahtumien murtamana makasi Helena veneessä. Häntä kohdannut onnettomuus oli ollut niin äkkiarvaamaton ja niin suuri, että hän tunsi käyneensä aivankuin turraksi; olipa melkein kuin hän ei olisi surua tuntenutkaan, vaan olisi joka hetki ollut aivankuin mahtavan virran vietävänä, jossa vain oli silmät suljettuina ja toivottomana odotettava kuolemaa. Hän sulki silmänsä kuin armoniskua odotellen ja toivoi vain unohdusta ja tuskain loppua.
Unetonna valvoo nuotiolla Kuisma. Tuon tuostakin hän kuuntelee tarkkaavaisena ja teroittaa katsettaan kauas selälle, nousten kalliollekin tuulen päälle katsomaan. Mutta myrskyisenä ja pimeänä kuohuu hänen katseensa edessä järven selkä, mitään ei näy. Kerran, tuulen alle taas katsahtaessaan on hän näkevinään valon ja pimeän rajalla selällä jotakin keikkuvan, joka oli kuin veneen kuvahinen. Mutta vaikka kuinka näköhermoja jännittäisi, niin ei saa parempaa selkoa, vaan pian on pimeys kätkenyt helmaansa aalloilla keikkuvan esineen. Oliko vene? Oliko tukki? Mikähän oli? Näin kyselee mies itsekseen levotonna ja yhä uudelleen palaa ajatus asiaan… Olisikohan pitänyt työnnältää vene vesille ja käydä tutkaisemassa? Mutta vierellä puun oksissa vinkuva tuuli kieltää menemästä, väsymys maanittelee valppautta lepoon ja voittaakin vihdoin. Uneen vaipuu yksinäinen saari autiolla selällä.