VII.
PIMEÄSSÄ YÖSSÄ…
Antti oli piilossaan paljaana korvana. Veri humisi hänen päässään, eikä hän ollenkaan ollut selvillä siitä, mitä hänen oli tehtävä. Aivan vaistomaisesti kurkottelihe hän kuulemaan, mitä karjalaiset nuotiollaan puuhasivat. Kun hän sitten kuuli rotkossa askeleita, jotka lähestyivät hänen piilopaikkaansa, oli sydän melkein lakata lyömästä ja käsi puristui puukon varteen. Hän kyyristäysi kuin kissa ja odotti henkeä pidättäen…
Mitä hänen oli tehtävä?
Iskeäkö puukolla heti ja niin varmasti, ettei ääntä päästäisi, vai koettaako pysyä piilossa, ja iskeä vasta sitten kun ei enää muu auttaisi? Mutta jos suoraan iskisi, niin joku jysähdys kuuluisi sentään ja kun olisi kateissa, niin pian tulisivat toiset hakemaan. Mitä tehdä? Järki vaati aivoilta toiminnan ohjetta ja kun se ei sitä voinut saada, hätäytyi se lyöden ihon tuskan hikeen. Koko tämä ajatussarja ei vaatinut enempää aikaa kuin ne muutamat sekunnit, jotka viipyivät siinä, kun askeleet saapuivat halkeaman suulta Antin kohdalle.
Silloin Antin hermot taas pääsivät tasapainoon ja hän tunsi tuota samaa varmuutta, jonka tiesi turvakseen vaaran hetkellä. Hän oli oppinut huomaamaan, että pelko oli hänelle kuten luultavasti kaikille aivan luonnollinen ominaisuus, ja että rohkeus oli vain järjen ja hermojen yhteistyötä vaaran hetkellä. Kun Kuisma hänen lähelleen tullessaan kiiruhti askeleitaan, ymmärsi Antti heti, että häntä tuskin huomattaisiin. Hän painautui koloonsa aivan hiljaa ja näki helpotuksen tunteella Kuisman onnellisesti menevän sivu.
Sitten kuuli Antti miesten puheet nuotion ääressä ja hänen korviaan kuumotti. Hänen joka hermonsa oli vireessä ja kun hän vihdoin kuuli Kuisman komentavan Helenaa veneelle, musteni maailma hänen silmissään. Hän kuuli heidän menevän rantaan, mutta ei sitten kuullut enempää; pieni poika vain itki katkerasti.
Hän ei jaksanut enää pidättäytyä, vaan syöksyi halkeaman suulle. Mutta siinä järki sentään sai hänet pidätetyksi. Jos Helenalle jotakin tapahtuisi, niin varmaan hän huutaisi niin, että tänne kuuluisi. Hän kuunteli. Kuisma kuuluikin jo tulevan rannasta. Taas helpotti ja ruumiin valtasi väsymys, raukeus, kuin suuren ponnistuksen jälkeen.
Painautuen kyyryyn halkeaman suulle kallion kylkeen kuuli hän nyt yhä selvemmin nuotiolla lepäävien menon. Yö uuvutti miehet lepoon, vain Kuisma tuntui valvovan, koskapa vielä kävi veneillä, kaipa tavaroita takaisin tuomassa. Illan pimetessä alkoi nuotion loimu leikkiä yhä selvemmin rannan tummassa veden kalvossa, karjalaisten vielä äsken niin vilkas ja äänekäs puheen sorina harveni jo yksikantaisemmaksi, ja vain silloin tällöin sanottu sana tai venähtävä haukotus tuntui häiritsevän hiljaisuutta. Vihdoin oli kaikki hiljaa. Antti kurotti päätänsä kallion reunan ohi: tuossa oli nuotio ja tuossa miehet nukkumassa. Vain Kuisma istualtaan vielä kaiveli kepillä nuotion tuhkaa. Jo nousi ja katseli tarkkaan ympärilleen, lähti liikkeelle, kiipesi kallion päälle ja sinne seisahtui.
— Epäluuloinen tuntuu olevan, arvosteli Antti itsekseen.
— Olisiko hiipiä perässä ja sinne kalliolle keperryttää?
Mutta eloon jäisi vielä neljä ja ennenkuin ne olisivat hengiltä, voisi
Helena joutua heidän kostonsa uhriksi. Antti ei ymmärtänyt, mitä tehdä.
Kuisma tuntui palaavan kallion laelta, koskapa kivestä irtautuva somero kuului uudelleen ruvenneen alas vyörymään. Tuossa hän tuli alas, istuutui paikalleen tulen ääreen, jossa Antti näki hänen vihdoin makuulleen painautuvan.
Nyt oli hänen aika toimia.
Mutta miten? Pois oli hänen tältä saarelta päästävä, sillä olo siellä sitoi kokonaan hänen kätensä ja saattoi heittää hänet milloin hyvänsä ylivoiman valtaan. Hänen oli siis hiivittävä veneelleen, ja se ehkä saattoikin käydä päinsä yhä pimenevässä yössä. Kerran taas veneeseen päästyään saattoi hän koettaa Helenaa pelastaa…
Notkeasti ja aivan hiljaa lähti hän matamaan piilostaan kohti rantaa. Ruohokko ja tuulen kohina suojelivat hänen kulkuaan, vaikkakin Kuisma, joka tuntui kuulevan nukkuessaankin, heti hänen liikkeelle lähdettyään rupesi liikahtelemaan levottomasti ja huokasi raskaasti. Antti vaipui maahan liikkumattomaksi kuin kuollut, ja läksi liikkeelle vasta kun kuuli Kuisman jälleen rauhoittuneen. Tuuma tuumalta eteni matka; lähempänä rantaa uskalsi hän jo ottaa askeleenkin, potaltaa nopeasti ja äänettömästi kuin kissa eteenpäin ja niin päästä rantahietikkoon. Se peittyikin rannan ruohoisemman äyrään taakse, ja siinä sopi taas levähdyksen ja ajatuksen tilaa pitää.
Päästäkseen veneelleen täytyi hänen mennä ohi karjalaisten nuotion ja veneiden, ja sitä kielsi järki tekemästä. Vaikka kuinka keveästi hiipisi, niin vaistomaisesta vaaran lähelle tulosta heräisivät aina varoillaan olemaan tottuneet miehet. Saarta ei taas olisi malttanut lähteä kiertämään…
Antti luikasi mustaan veteen kuin ankerias. Kylmä vesi oli puristaa parahduksen hänen kurkustaan, mutta jaksoi hän silti hillitä itsensä ja kaahlasi nopeasti kaislikon rintaan, sen selkäpuolelle. Siellä hän olikin jo pimeän ja myrskyn peitossa, ja läksi kiireesti, puoleksi kaahlaten puoleksi uiden, kulkemaan venettänsä kohti.
Tuuli ulvoi ikävästi ja sade rupesi pieksämään rauhatonta veden pintaa. Anttia värisytti ja hänestä tuntui kuin olisi hän jo eläessään joutunut manalan mustalle virralle; lietepohjaan painui jalka ilkeän pehmeästi ja savi iskeytyi nilkkaan kuin kuoleman pihdit. Kun ei vain Vetehinen olisi saaliin tarpeessa, kun tietää Maahisenkin niitä kohta saavan? Laineen läikkä pyrki horjuttamaan rintojaan myöten kaislikossa tarpovaa miestä, niin että kouran täysi täytyi aina kerätä kaisloja tueksi; ja kun aalto saapui niemen takaa kiertäen, lähetessään yhä kasvaen ja nousten, täytyi aivan kohottautuen ponnistautua sitä vastaan ottamaan, ettei olisi aivan rankana mukaansa pyyhkäissyt. Mutta taistelu antoi taas Antille voimia ja sitkeästi pyrki hän venettänsä kohti. Tuossa olivat jo takahangassa karjalaisten veneet, ja kohta keikkuisi hän omassansa ulapalla pimeän turvissa…
Antti ei voinut ymmärtää, mihin hänen veneensä oli joutunut, sillä sillä paikalla, jonne hän sen illalla oli jättänyt, ei sitä enää näkynyt. Hän oli jo melkein niemen kärjessä, tuuli kohisi vapaana hänen päänsä päällä, aalto löi väsymättömällä raivolla, mutta veneitä ei näkynyt. Vihdoin löysi hän pimeässä sen tiheän kaislikkopehkon, johon hän veneensä oli kätkenyt, ja ymmärsi että tuuli oli sen vienyt. Hätä ukonilman ja pelko ilmitulon tähden oli saanut hänet kätkemään sen liian keveästi.
Antti tyrmistyi kokonaan. Hän ymmärsi nyt, että hänen tuli ratkaista asiansa panemalla kaikki kerralla alttiiksi. Vene olisi suonut hänen valita tilaisuuksia, seurata vihollista kauan, kentiesi vähitellen päästä voitolle, mutta ilman sitä täytyi hänen ratkaista asia nyt heti, sillä saarelle hän ei voinut jäädä.
Vilu ja nälän tuottama heikkous puistattivat hänen ruumistaan. Hän käännälti katsomaan karjalaisten nuotiota ja karkea kirous puristautui hänen huuliltaan. Hänet valtasi villi halu mennä vain kylmästi tuonne nuotion ääreen lämmittelemään ja puukko kädessä anastamaan itselleen se, mitä ei mielisuosiolla annettaisi. Hampaat kalisivat hänen suussaan.
Äkkiä hän kyyristäysi. Kuisma siellä näkyi vavahtavan hereille, kohoavan seisomaan ja katsovan rantaan päin. Siellä se kuunteli tarkkaavaisena ja katseli ympärilleen, kunnes mitään epäilyttävää huomaamatta painautui jälleen makuulle. Mutta salamana lennähti hänen katseensa suunnasta Antin mieleen kolkko ajatus:
— Tuollahan on kaksi venettä rannassa, vielä Helena ja lapsi veneessä!
Siinä oli tilaisuus, johon hänen kannatti panna kaikki kerralla alttiiksi.
Koko suunnitelma välähti hänen mieleensä selvänä kuin salama pimeydessä ja hän kummasteli, ettei hän ollut sitä ennen huomannut. Hänen puolellaan oli myrskykin veneen viedessään, sillä nythän se olisi ollut hänelle vain vastuksena. Rohkeus virisi hänen mielessään ja päättäväisesti ja uusin voimin lähti hän kahlaamaan kohti valkamaa.
Hän tiesi, ettei maalle ollut yrittämistäkään, vaan että hänen oli koetettava vedestä käsin saada veneet vesille. Sieltä päin niihin pääsikin paremmin käsiksi. Kaahlattuaan jälleen kaislikon rintaa niiden kohdalle luikui hän uimasillaan veneen perään käsiksi ja koetti liikauttaa sitä.
Sanomattomaksi riemukseen tunsi hän sen nutjuvan melkoisesti ja ymmärsi, että muutaman minuutin voimakas työskentely edestakaisin saisi sen vihdoin irtautumaan. Hän kävi katsomassa toista venettä. Varovaisesti laidan yli kurkistaessaan näki hän vaimonsa makaavan siinä kalpeana ja pienen poikansa vilusta sinisenä rinnalla. Voimakas tunne tulvahti rintaan, mutta hän hillitsi itsensä ja painautui veteen ruveten venettä nytkyttämään irti.
Pelastumisen tunne antaa intoa. Antti ei malttanut, vaan kiskaisi niin lujasti, minkä saattoi epämukavasta asennostaan. Vene heilahti. Poika parahti itkemään. Antti painautui melkein sukkeloon veneen perän suojaan. Ja syytä olikin.
Nuotion äärellä heräsi Kuisma itkuun ja saapui kiireesti rantaan katsomaan, mikä oli hätänä. Hän koetteli venettä kokasta, tunsi sen olevan vielä lujassa ja säälien jätti nuttunsa värisevän pienokaisen peitteeksi. Oudosti hetken tuijotettuaan Helenaa ja uudelleen venettä maahan lujitettuaan meni hän pois. Antti näki hänen jälleen paneutuvan pitkälleen ja oli iloinen, kun huomasi hänen päänsä nyt joutuvan pajupensaan peittoon. Odoteltuaan hetken Kuisman nukkumista, hetken, joka oli pitkä kuin ijankaikkisuus, ryhtyi hän uudelleen työhön, ponnistaen kaikki voimansa. Hän solahutti jalkansa veneen alle molemmin puolin pohjaa, löysi sieltä niille tuen pohjakivestä ja rupesi pinnistämään raskasta venettä irti. Hiljainen sohina hienossa hiekassa pohjan alla ilmoitti hänelle veneen lähteneen liikkeelle. Äkkiä solahti se kiireempään vauhtiin, niin että hänen asemansa veneen alla kävi epämukavaksi, mutta annettuaan pohjasta sille vielä vauhdin solahdutti hän itsensä kaislikkoon päästyään syrjään, työntäen veneen voimakkaalla liikkeellä ulapalle. Tuossa tarttui jo tuuli sen laitaan ja lähti varmasti ja kiiruusti sitä viemään. Helena ja lapsi nukkuivat, koska eivät ääntä päästäneet…
Antti katsoi maalle. Eräs karjalaisista kieriskeli unissaan väliin surkeasti äännähtäen aivan kuin armoa anoen… Antti kiiruhti toiselle veneelle… Maltti ei enää tahtonut riittää. Ne muutamat hetket, jotka kuluivat sen irti saamiseen, tuntuivat aivan sietämättömän pitkiltä. Vihdoinkin irtausi… Rentonaan Antti luikui veneen mukana jaloillaan sille vauhtia antaen. Hän ei pitänyt kiirettä siihen noustakseen, antoipahan mennä halki kaislikon ulos pimeään ja myrskyyn, jonne kadotessaan kuuli vielä karjalaisen surkean voihkinan ja valituksen. Silloin rupesi hän nousemaan veneeseen haalautuen hitaasti kokan yli tuuma tuumalta. Päästyään vihdoin laidan yli horjahti hän kuolemaan saakka väsyneenä veneen pohjalle, vaipuen siihen tainnoksiin. Aalto keikutti venettä armottomasti varastautuen silloin tällöin laidan yli, ja vene ajelehti turvattomana ulapalle toverinsa jälkeen…
* * * * *
Kun Helenan vene oli päässyt kauemmaksi ulapalle ja saaren murtama aallokko taas saanut entisen vauhtinsa, herätti hänet laidan yli pärskähtänyt kuohu. Veneen keikunnasta huomasi hän olevansa tuuliajolla ja puhkesi epätoivoissaan huutamaan. Sidottuna ollen ei hän voinut veneelle mitään, vaan oli tuomittu jakamaan sen kohtalon. Kaikin voimin koetti hän saada nahkaviilekkeitä heltiämään, mutta turhaan, ja hervahti ponnistuksistaan menehtyneenä takaisin veneen pohjalle. Poikittain laitatuuleen ajautuva vene keikkui kuin kaatuakseen, huuto ei kuulunut vastatuuleen, ellostuttava pyörtymyksen ja tuskan tunne valtasi hänet taas ja huokaisten vaipui hän tylsään tainnoksen kaltaiseen tilaan. Kuisman nuttu ei voinut pojua lämmittää, vaan sinisenä kylmästä kaikerteli pienokainen äitinsä vierellä…
Kun Antti jonkun aikaa horroksissa maattuaan heräsi, hän suorastaan ryntäsi airoille ja alkoi voimakkain ja jo varmuudeksi päässeen pelastuksen tiedon rohkaisemin vedoin kiiruhtaa edellä ajelehtivaa venettä etsimään. Pimeys oli sen jo peittänyt helmaansa, mutta pian ilmaisi aalloille kuvastuva tumma varjo sen tuolla keikkuvan. Antti kiinnitti sen kiiruusti veneensä jälkeen ja alkoi soutaa jälleen kuin henkensä edestä. Hän oli läpimärkä, nälkäinen, monen epätoivon ja intohimon loppuun polttama, mutta silti yhä voimakas kuin penikoitaan turvaan kantava susi, jonka rakkaus on järjestä vapaata luonnon puhdasta viettiä. Hänen silmänsä tuijottivat saarelle päin terävinä kuin naskalit, ja kun saari jo oli yöhön vaipunut, teroitti hän korviaan kuin vainukoira, halaten kuulla ja olla todistajana siinä kauheassa heräämisen hetkessä, joka saarella päivän ensi kajastuksen aikana tapahtuisi…
Tuuli ja malttamattoman ponnistuksella soutava käsi lyhensivät matkan pian. Samalla kuin päivän kajastus rupesi pilvisenkin taivaan takaa heittämään välkettään aallokkoon, pujahti Antti veneineen Lappalaisniemen terävän kärjen ympäri suojaan niemen tyvelle, kätkeytyen visusti lahdelman perukkaan. Ja kun hän tempauksella nostalti venettään maalle, heräsi Helena, oudosti katsellen ympärilleen. Yhdellä sivalluksella riipaisi Antti nahkaiset poikki kumartuen riemullisella ilmeellä Helenan yli. Sanomatta ymmärsi tämä kaikki. Huudahtaen tempasi hän kohmettuneen lapsensa syliinsä ja lausui Antille vain:
— Tulta!