VIII.
SE OLKOON TÄYTETTY…
Antti kiiruhti maalle ja haki tuuheitten puitten juurelta, jonne sadevesikään ei ollut päässyt, kuivia risuja ja lehtiä. Kuusen juurella tuulen suojassa alkoi hän sitten heiluttaa tulusterästään, mutta aluksi turhaan, sillä kipinä ei tahtonut tarttua kastuneeseen taulaan. Koivun kannosta löysi hän vihdoin palasen kuivaa taulakääpää, leikkasi siitä viipaleen veitsellään ja takoi sen pehmeäksi puun runkoa vasten. Jopahan tarttui kipinä, joka oli aluksi pieni kuin kiiltomadon loiste, mutta laajeni pian hellällä hoidolla suuremmaksi. Jo rupesi hän ruokkimaan sitä naavalla, kuivilla lehdillä ja risuillakin, kunnes se leimahti voimakkaasti palamaan. Silloin Antti laittoi mäen rinteeseen tuulen suojaan aluksi roihuvalkean, toi Helenan ja lapsen sen ääreen lämmittelemään ja poistui sitten kirves kädessä parempia varustuksia puuhaamaan.
Tuolta niemen tyvestä valitsi hän juurikuivan hongan ruveten sitä kirveellään kaatamaan. Nopeasti ja voimakkaasti putoilevien iskujen alla syveni kolo hongan kyljessä syvenemistään, säännöllisinä riveinä tipahti pois irti lohjennut lastuus, kunnes kannan ohetessa hongan sammaloituneet oksat rupesivat heikkoudesta tutisemaan. Arvioituaan kannan kyllin ohueksi rupesi Antti työntämään honkaa kumoon. Sitkeästi koetti se seisoa juurillaan, mutta kallistui silti kallistumistaan, kunnes se parahtaen kaatui maahan kauas viskoen katkenneita oksiaan. Sen paperihileellä olevasta rungosta katkaisi Antti kaksi tasapitkää pölkkyä kantaen ne olallaan nuotiopaikalle. Siellä rakensi hän niistä, asettaen ne päällekkäin, rakovalkean, jonka tiesi palavan tasaisesti ja lämmittävän hyvin kohentamatta. Molemmin puolin tätä laittoi hän havuista kotuksen, ja sen valmiiksi saatuaan vasta heittäytyi huoaten lepäämään. Helena olikin käyttänyt hyvin nämä hetket, oli saanut lapsensa kuiviin ja nukkumaan sekä kantanut maalle karjalaisten monilajiset eväät, piirakat, teokset, kolatsut ja muut sultsinat…
— Miten sait veneet irti ja miten tulit saarelle? kysyi Helena hiljaa.
Antti rupesi kertomaan. He eivät olleet vielä vaihtaneet monta sanaa, olivat vain toimineet ja tehneet sen, mitä tehdä tuli. Nyt rauhaan päästyään tunsivat he taas ikäänkuin sulavansa ja sydäntä kevensi puhella eletyistä suruista ja kokemuksista. Harvakseen Antti haasteli takaa-ajonsa ja kostonsa vaiheet, synkkänä kuuli hän nyt Helenalta, miten hänen isänsä oikeastaan oli henkensä heittänyt. Hän oli ylpeä isästään ja iloinen siitä, että hän oli onnistunut nujertamaan vielä vanhoillaan Arhippaisen, sen sukuvihollisen. Ja hän tunsi suurta nautintoa siitä tiedosta, että karjalaiset olivat vankeina saaressa…
— Jäiköhän niille asetta? tiedusteli hän.
Ei ollut sanottavia jäänyt, mitä puukkoja jäi, siinä kaikki. Kaikki olivat kantaneet veneeseen takaisin, eväänsäkin, onnettomat.
Ja saarella ei ollut mitään lauttapuuksi kelpaavaa. Sen tiesi Antti vanhastaan, ja siksi hän syötyään rupesi levollisesti nukkumaan tulen hauteeseen. Jo uneen vaipumassa ollessaan kuuli hän Helenan aran kysymyksen:
— Ethän sinne menettää aio?
Antti oli liian väsynyt vastatakseen, vaikka häntä halutti vastata, kun oli hänestä Helenan kysymys niin lapsellinen. Vai ei aikonut menettää heitä sinne! Tietenkin aikoi, kun oli kerran saanut satimeen koko susilauman…
Antti nukkui pian kuin kuollut; hän oli kovista ponnistuksistaan niin väsynyt, että kasvot olivat aivan kalpeat, verettömät, kuin kuolleella, ja hengitys oli niin helppoa ja tasaista, että tuskin saattoi huomata rinnan kohoavan. Helena makasi hetken valveillaan katsoen Anttia ja pelonsekainen ilme oli hänen kasvoillaan. Sitten hiipi hän hiljaa niemelle päin harjun päälle Murhisaarelle katsoakseen, mutta mitään ei näkynyt, ei tulen välkettäkään, sillä kaukana oli täältä saari. Helena palasi nuotiolle ja vaipui huoaten havuvuoteelleen.
Aamun lähestyessä tyyntyi tuuli. Järven pinta rauhoittui vähitellen aivan tyyneksi ja välähteleväksi pinnaksi. Sadepisarat kimaltelivat aamun hopeaisessa kajastuksessa, hiljaa tipahdellen puiden oksilta. Telkät ja sorsat nousivat ruohikoista aamulennolleen, jutellen uteliaasti toisilleen kuluneen yön mielenkiintoisia, joskin näin syksypuoleen jo viileitä kokemuksiaan. Kosteuden täyttämässä ilmassa ei savu jaksanut kohota puiden latvoja ylemmäksi, vaan painui leijailemaan maata myöten kuin Kainin uhrisavu, joka ei ollut Herralle otollinen.
Helenakin jo nukkui, mutta levottomuus ja hätä kuvastui hänen kasvoillaan. Hän oli kuulevinansa kaukaa Antin hätähuutoja ja tahtoi mennä avuksi, mutta ei päässyt, sillä rautainen käsi piti häntä kiinni. Hän huusi apua, koetti huutaa veljilleenkin sinne leppeämpään rantamaahan saakka, mutta kukaan ei kuullut. Ja hänestä tuntui silloin kuin olisi sydän tahtonut haleta surusta ja katkeruudesta, kuin olisi koko maailma hänen ympärillään pimennyt ikäänkuin häveten omaa julmuuttaan ja kovuuttaan. Hän rukoili palavasti tuota kiinni pitäjää päästämään irti, sillä hän kuuli Antin äänen jo raukenevan ja voimain vähenevän, mutta aivan turhaan. Vihdoin viimein tunsi hän sen otteen heikkenevän, hän riuhtaisihe irti ja lähti kaikin voimin juoksemaan Antin avuksi. Juuri kun hän saapui onnettomuuspaikalle pimeään korpeen, jonne Antti oli mutaan vajonnut, oli Antti menehtymäisillään. Ennenkuin hän katosi kokonaan mustaan hetteeseen, lähetti hän Helenaan katseen, joka oli niin surullinen, niin moittiva, niin sanomattoman katkera ja väsynyt, kuin olisi siihen ollut koottuna koko ihmiskunnan tuska ja kärsimys yhteensä. Ja Helena tunsi aivan musertuvansa sen katseen edessä, se karkoitti elämän hänen sielustansa ja kyyneleet hänen silmistänsä, ja hän ymmärsi, että hän oli tuomittu koko elämäksensä surun uhriksi. Jokainen hänen sielunsa liike muodostui yhdeksi ainoaksi suureksi ja avuttomaksi kysymykseksi: miksi?
Äkkiä vavahti Helena hereille ja nousi istumaan: unissaankin hän oli kuullut oikein, kaukaa kajahti vaisuna pitkä ja venyttelevä huuto, joka yhä uudistui, kunnes vähitellen raukeni ja kuoli, jättäen vain heikon kaiun väräjämään ilmassa. Ja huudon tauottua huomasi Helena jääneensä toivoen odottamaan jostain avautuvaa avun lähdettä…
Antti nukkui raskaasti. Uni oli jo häntä virkistänyt, sillä poskille oli palannut väriä ja hengitys oli käynyt syväksi ja rauhalliseksi. Suonikkaat ja ruskeat kädet olivat suorana sivuilla, ja juuri nyt puristautui toinen niistä nyrkkiin. Helena ymmärsi Antin ja ymmärsi ne kauheat tuskat, joita hän oli viime vuorokauden kuluessa saanut kokea. Mutta siksipä hän myöskin ymmärsi sen tunteettoman ja kylmän johdonmukaisuuden, jolla Antti menetteli, ja huoaten älysi, että Antti ei päästäisi nyt saamaansa koston ja tuhon tilaisuutta käyttämättä. Hän oli juuri sellainen luonne, jota tarvittiin tämän erämaan asuttamiseksi vastoin vainolaisen ja luonnon vimmattua vastarintaa, ja hän tunsi olonsa hänen rinnallaan turvalliseksi. Oikeastaan hän ei ollut pelännyt mitään ollessaan karjalaisten vallassa, sillä hän oli luottanut niin perinpohjin Anttiin, että oli suorastaan tiennyt pelastuvansa; milloin pelastuisi, sitä ei ollut tiennyt, mutta ei ollut siitä välittänytkään! Oli vain antanut ajan mennä, alistuen kohtaloonsa. Ja Antti oli tullut, iskenyt varmasti kuin salama ja tuhonnut. Helenaa värisytti ajatellessaan sitä kohtaloa, joka karjalaisille oli eteen koitunut, ja hän toivoi, että he pääsisivät pian pois näiltä mailta niiden murhetta näkemästä ja todistamasta…
Aamu kului. Savu pullahteli koveroksi palaneiden pölkkyjen raosta keveinä sinisinä pilvinä. Antti avasi silmänsä, katseli ympärilleen, kuin älyämättä missä oli, näki sitten Helenan ja muisti samalla kaikki. Hän venyttelihe tyytyväisenä ja nousi ylös.
Samalla kuului taas kaukaa huuto, pitkäveteinen ja vähitellen alas painuva. Antti kuunteli sitä tyynesti ja sanoi sitten:
— Ei ole kulkijoita näillä mailla, turhaan huutavat.
Hän nousi ja meni saaren puolelle nientä katsomaan sadintansa.
Niemen harjulle päästyään paneutui hän siihen puitten suojaan pitkälleen ruveten tyynesti tarkastamaan selältä siintävää Murhisaarta.
Savupatsas nousi saarelta, joka tänne katsoen näytti ryhmyiseltä kiveltä selän keskellä. Karjalaiset olivat nähtävästi virittäneet kallion laelle merkkitulen, toivoen sen herättävän mahdollisten kulkijain huomiota. Kallion laella näkyi myös jotakin liikkuvan, mutta huutoa ei kuulunut.
— Ovat jo älynneet huudon turhaksi, päätteli Antti, ikäänkuin mielessään hyväksyen tämän heidän päätöksensä.
Vaistomaisesti tuli hän asettautuneeksi karjalaisten asemaan. Mitä hän heidän sijassaan tekisi? Hän punnitsi kaikki mahdollisuudet, mitä suinkin saattoi löytyä saarelta pois pääsemiseksi, mutta hän huomasi ne kaikki riittämättömiksi. Hän tiesi, että vaikka karjalaiset kuten suomalaisetkin, ikänsä asuvat vesien vierellä, he eivät aikuisina ui juuri koskaan, eivätkä pääse uimasillaan juuri kymmentä syltä pitempiä matkoja, jos pääsevät hätäytymättä sitäkään. Lauttapuuta ei ole minkäänlaista, ei ruokaa, ei mitään apuneuvoja. Mahdotonta oli muitten avutta karjalaisten päästä saarelta, ja jo päivän syömättä olo heikontaisi heidät niin, ettei enää mitään suuria pelastusyrityksiä ollut odottaminenkaan…
Helenan tulo keskeytti Antin mietteet. Taluttaen pientä poikaansa, joka nyt tyytyväisenä jokelteli, tuli Helena hitaasti, silmät maahan luotuina, ja istui Antin viereen.
— Armahda karjalaisia, pyysi hän yksinkertaisesti, ja kyyneleet ilmestyivät hänen silmiinsä.
Antti silitti hellästi hänen hiuksiaan. Hän ymmärsi vaimonsa täydellisesti, sillä hänen sydämensä oli äskeisestä pelastusmahdollisuuksien mietinnästä tuntenut myös niiden tuskien aavistusta, joita saarella jo nyt luultavasti alettiin kärsiä. Ja hän piti siitä, että hänen vaimonsa ei salannut naisellista hellyyttään ja hyvyyttään minkään julmuuden verhoon, vaan pyysi vihollistenkin puolesta. Ja hän tunsi, että hän kernaasti olisi suostunut hänen pyyntöönsä, jos suinkin vain olisi voinut. Mutta hän ei voinut.
— Miksi et voi? tiedusteli ihmeissään Helena, sillä hänestä olisi asia ollut mitä yksinkertaisin.
Tyynesti ja hiljaisesti selitti Antti. Hän huomautti, että jos ainoakaan noista miehistä pääsee Soukeloon ja Uhtuaan kertomaan, miten oli käynyt aivan rajan ääressä Arhippaisen ja miten oli ollut heidän itsensä käydä ja miten oli ammuttu musta Ontrei, niin ovat luetut heidän päivänsä. Kostamatta eivät he jätä milloinkaan, jos siihen suinkin kykenevät. Mutta jos nyt saadaan tapetuksi koko matkue, niin ettei jää mitään jälkeä ollenkaan, ja vielä pidetyksi salassa heidän kohtalonsa, niin ei Soukelossa ainakaan ole pitkään aikaan ketään tällaisille retkille lähtijää. Kyllästymään ne ovat sielläkin jo vainoretkiin ruvenneet; vain vanhat, tuo Arhippaisen suku etenkin, samoin kuin Antin isä, olivat niille aina kärkkäät ja jättivät rauhan työt mieluiten naisille. Kun nyt oli tilaisuus saada hengiltä koko se pesuus, niin olisi aivan väärin omaa turvallisuuttaan ja yhteistä rauhan asiaa silmällä pitäen jättää se käyttämättä. Karjalaisten täytyi hävitä jäljettömiin, siinä ei auttanut, niin julma kuin heidän kohtalonsa tuli olemaankin…
Antin mielestä oli se, että karjalaiset olivat joutuneet hänen käsiinsä kokonaan näin avuttomina, suorastaan jumalan viittaus. Olisivatko he armahtaneet hänen sukuansa ja häntä, jos olisivat näin valtaansa saaneet? Eivät olisi. Ei saanut vihamiestä armahtaa, sillä siten niitä vain oli yhä enempi. Viha hävitti ja kulutti, kunnes ei ollut enää ketään, joka olisi vihannut. Toinen tai toinen. Antti oli voimakkaamman ja sitkeämmän heimon lapsi. Hän ei voinut antaa perään, ei voinut joutua tappiolle, sillä hänellä oli tukenaan suunnaton voiman tunto, viekkaus ja sitkeys, sekä järjen valta tunteen yli. Vaikka kuinka surkealta tuntui, niin ei auttanut, asia oli näin sallittu. Erämaa oli tehnyt hänestä jonkunmoisen sallimukseen uskojan, joka toimi aivan omituisella itseluottamuksella, sillä hän tiesi kokemuksesta sallimuksen nähtävästi aikovan hänelle hyvää.
— Eivätpä sinua armahtaneet, vaan mukaansa veivät pideltäväkseen. Orjan, jonka olisi täytynyt alistua kurjimmankin kierokauron mielitekoihin, olisivat tehneet sinusta, samoinkuin me olemme monesta heidän naisestaan tehneet…
Allapäin kuunteli Helena. Hän ei voinut väittää Antin perusteluja missään kohdassa vääriksi, vaan oli päinvastoin pakotettu tunnustamaan ne oikeiksi. Heidän oma turvallisuutensa vaati karjalaisten kuolemaa, se oli totta, mutta hänen lempeä sydämensä kauhistui sitä järjen kylmyyttä, joka tyynesti pani miehen näin menettelemään. Hän katsoi Anttiin. Vakaana tämä tuijotti selälle, saarelle, jossa tiesi vuoroin vihan, vuoroin epätoivon ja kirousten, vuoroin mitä mustimman masennuksen olevan vallalla. Hänen jalkansa juurella leikki lapsi, vihaisesti pieksäen risunkappaleella jäkälikköä ja purkaen lapsekasta vihaansa olemattomiin kierokauro-karjalaisiin…
Helena muisti Kuismaa, tämän osoittamaa puolinaista hyvyyttäkin, joka oli herättänyt turvallisuuden tunteen. Ei se olisi sallinut ainakaan muiden pahaa tehdä, eikäpä olisi tainnut itsekään kehdata yrittää! Helena oli sen nähnyt naisellisella vaistollaan Kuisman silmistä. Ja kun hän nyt muisti hänenkin olevan saarella, pisti sydämeen taas kipeästi. Mutta hän ei puhunut enää Antille mitään, sillä varsinkin Kuisman nimeä kielsi jonkunmoinen käsittämätön arkuus häntä mainitsemasta. Oli antanut pikkupojallekin peitettä…
— Vaiti ollen istuivat he siinä, ja heidän mielensä oli kolkko. Helenan säälistä oli Antti johtunut miettimään kaikkia niitä kertomuksia rajavainoista, joita oli lapsuudestaan saakka kuullut ja joissa sittemmin oli itsekin ollut muutamissa todistajana ja osallisena. Ja vaikka hän hyvin myönsi, että hänen oma heimonsa oli usein ollut syypää mitä kauheimpaan ja tarpeettomimpaan julmuuteen, niin täytyi hänen toiselta puolen heidän puolustuksekseen sanoa, että se oli tapahtunut vasta silloin, kun heidät oli määrättömällä kiusalla ja huippuunsa asti nostetulla epävarmuuden tunteella saatettu hurjistumisen tilaan. Ja silloin eivät heitä pidättäneet mitkään voimat. Mutta karjalainen oli Antin mielestä pakana, jonka julmuus oli tullut kansanlauluksi ja jonka irstaus ei tuntenut mitään pidätystä. Ei ollut heillä pappeja edes kehoittamassa parempaan, eikä Solokoin saarelta kuulunut tänne saakka kellon ääni. Karjalainen oli hänestä viekas ja vilkkaudessaan lapsellinen, jota hän oli lapsuudesta saakka oppinut halveksimaan. Ruumiin voimat olivat kyllä suuret, jos oli kysymys vain hetken ponnistuksesta, mutta sitkeyttä ei ollut ollenkaan. Jos olisi pantu karjalainen päiväksi närekarhilla kaskea äestämään, niin Suomen nainen olisi illalla ollut reippaampi samaa työtä päivän tehtyään kuin hän. Mutta kuitenkin tunsi Antti aina jonkunmoista kateutta heitä ajatellessaan; heissä oli sittenkin jotakin uljasta ja jotakin puoleensa vetävää, tuollaista miellyttävää huolettomuutta, joka todistaa rikasta mielikuvitusta. Siinä missä Antti heimolaisineen teki työtänsä raskain aatoksin ja otsa aina huolten rypyissä, siinä kulki tämä Iivana lauleskellen…
Antti nousi.
— Lähden kaksilaitaani hakemaan, sanoi hän, ja pyysi Helenaa mukanaan murkinalle.
Antti muisteli yöllisen tuulen suuntaa ja läksi soutamaan hiljalleen pitkin rantaa. Kun hän kääntyi niemen kärjestä Murhisaaren näkyviin, tunsi hän selässään pientä väristystä. Hän oli vain katselevinaan kaksilaitaansa, mutta odottikin vain joka hermollaan milloin hänet saarelta huomattaisiin.
Hän arvasi, etteivät karjalaiset voisi aavistaa saarelle jäämistään hänen teokseen, vaan luulevat tietenkin myrskyn veneet vieneen. Ja jos hän olisi joutunut kotinsa puolelle saarta maihin, olisi hän antanut heidän ijankaikkiseksi jäädä siihen uskoon, mutta kun tuuli vei toisaalle, niin että kotiin mennessä täytyisi soutaa saaren sivu, niin ei auttanut juuri läsnäoloaan salata. Yöllä ei Antti halunnut lähteä kulkemaan, kun oli koskesta laskettava. Hänen täytyi siis tuottaa vihollisilleen sekin katkeruus, että saisivat tietää, kenen valtaan olivat joutuneet. Eikä hän sitä juuri surrutkaan, vaan tunsipa yhäkin koston nautintoa ja jonkunmoista hurjaa iloa. Hän oli nyt paikan valtias, hänen vallassaan oli joko armahtaa tai silleen heittää…
Hän souteli tyynesti pitkin kaislikon rintaa katsellen venettään. Kauan ei tarvinnut hakeakaan, kun jo löytyi. Hän sitoi sen veneensä perään, ja rupesi kääntymään takaisin leiripaikalleen. Silloin kuului saarelta huuto, nyt toivorikkaana ja virkeänä… Antti lepuutti airojaan ja kuunteli sekä mietti.
Mennäkö näyttämään, vai soutaako pois? Jos menisi ja näkisivät, kuka on, niin kauhealta mahtaisi tuntua… Mutta samalta taitaa tuntua, jos tyynesti poiskin soutelisi…
Hän oli kahden vaiheella. Huuto kuului uudelleen, kutsuvana, käskevänä, kärsimättömänä… Hän käänsi veneensä saarta kohti ja lähti hitaasti soutelemaan.
Silloin vaikeni saarellakin huuto, ja koko sen puolen ilma tuntui olevan täynnä jännittynyttä ja kiihkeää odotusta, malttamattomalta toivoa mitä ihminen ajatella saattaa. Saarella olijoista tuntuivat tulijan aironvedot hitaudessaan ijankaikkisuuden pituisilta…
Mutta vene lähenee varmasti, vaikka hitaasti. Se ei ole mikään näköhäiriö, valhekuva, vaan todellakin lähestyvä vene, ja siis pelastus varman kuoleman kidasta. Voiko ihanampaa tunnetta ajatella, kuin se, mikä kuolemaan tuomitun valtaa, kun hän kuulee armahduksen sanoman…?