ONTO JA TUONEN LINTU.
Astua lykyttelevi,
Käyä kälkähyttelevi,
Tuonne Tuonelan joelle,
Pyhän virran pyörtehelle,
Jalo jousi olkapäällä.
Viini nuolia selässä.
Ontojärvi on suuri, pitkänsoikea, idästä länteen ulottuva vesi, jossa on useita saaria ja joka mataluutensa vuoksi on melko vaarallinen. Rannat ovat yleensä hyvin loivia, joten Ontojärven kylän — järven länsipäässä — asukkailla on kauan tehnyt mieli saada veden pintaa hiukan lasketuksi, jolloin heille jäisi runsaat määrät oivallista niittymaata. Tämä ajatus on sitäkin luonnollisempi, kun Onnanjoki, lähtiessään järven itäpäästä mereen, tekee heti niskassaan hyvin äkkinäisen mutkan länteen, muodostaen samalla pari pientä koskea. Omituisinta on, että rannat juuri tässä niskassa ja kosken länsipuolella ovat hyvin matalat, jopa juuri joen mutkan sisässä suoraa suota, niin että laskemistyö ei voisi tulla paljoakaan maksamaan eikä suuria vaivoja vaatimaan. Paikalla kävijä saattoi aikoinaan huomata, että karjalaiset talonpojat ovat itse koettaneet kaivaa ojaa suohon ja siten ratkaista asiaa, mutta onnistumatta. Kiittäkööt he onneansa, että paikka on sitkeätä rahkaa, joka ei lähde veden mukaan niin helposti kuin hiekka, sillä siinä tapauksessa olisi tuosta heidän ojastaan pian voinut tulla heidän mielestään vähän liiankin suuri. Onnistumatta omissa puuhissaan ovat he esittäneet asiaa Aunuksen semstvollekin ja on semstvon palveluksessa oleva agronoomi aikoinaan käynyt laskemassa veden putouskorkeuden ja muuten paikan tarkastamassa, mutta millä myöhemmällä tuloksella, on tietymätöntä.
Ontojärven kylän edustalla on saari, jossa ikimuistoisista ajoista kerrotaan pesineen joutsenparin. Joutsenta pidetään siellä pyhänä ja on juuri tämä järvi niitä vesiä, joilla saattaa tavata erämaiden kuningattaren vapaana ja arkiutumattomana, melko suurina parvinakin.
Ontojärvessä on vielä eräs suuri saari, jossa yleisesti tiedetään karhun asuskelleen. Sitä ei ole kiirehditty hävittämään, sillä kesäisinä aikoina ei se sieltä viitsi uida karjan kimppuun.
Ontojärvi on Vienan Karjalan suuria erämaanjärviä.
Siihen aikaan, jolloin kulkijamme väsyneinä ja osaksi eksyksissäkin harhailtuaan saapuivat Onnanjoen niskaan, oli tämä paikka vielä kokonaan häiritsemättömässä rauhassaan. Ensimäinen näky, joka silloin rannalle astujaa kohtasi, oli järven laaja ja tyyni ulappa, johon laskeva aurinko valoi kultaansa. Ja tuossa ihanassa valaistuksessa sattui heti silmään tuosta ulapalta, ei aivan kaukaa, joukko valkoisia, ikäänkuin utuisia vaahtopalloja. Tottumaton silmä ei tahtonut uskoa mahdolliseksi tuota ihanaa näkyä, sillä siinä ui parvi joutsenia, todellakin "kesäisen illan kullassa". Ne eivät outoja olioita rannalla nähdessään osoittaneet juuri erikoisempaa levottomuutta eivätkä kadottaneet vähääkään majesteetillisesta tyyneydestään, vaan meloivat rauhallisesti toiselle rannalle. Ja silloin tapahtui, että Ontreissa pääsi valtaan hänen heimonsa vanha metsätieto ja hän illan kuluessa selitteli joutsen-sanojansa ja erätaikojansa.
Sadun lintuhan onkin tämä valkorinta.
* * * * *
— Näin astui tämän järven rannalle muinoin Onto, jalo metsämies, sanoi Ontrei nuotion vierellä venyessään. Tänne hän saapui tienraivaajana ja tänne hän lopuksi aatteensa ja kaipuunsa uhrina tuhoutui. Tuossa, jossa virta mustana ja sileänä ryntää korkeata kalliota kohti, on se paikka, josta hän lopullisen tuhonsa löysi. Ontojärveläinen ukko minulle kerran tarinoi ja haastoi, kun yhdessä jouduimme Solovetsin matkalla sateen pitoon. Ehkä haastan vuorostani?
Kerran — siitä on jo niin kauan, että taju tylsyy sitä ajatellessa — kahahti erämaan järven rannalla lehto ja ulapan äärelle astui mies. Hän oli muinaisten esi-isiemme puvussa, hänellä oli kirves ja miekka vyöllä, keihäs keppinä ja varsijousi selässä. Ikäänkuin hämmästellen jäi hän järven suuruutta katselemaan, varjostaen kädellään silmiään ja tähystäen terävästi ympärilleen. Tukka oli hänellä pitkä, silmät ruskeat, kasvot kauniit ja varsi solakka. Ja olipa kuin olisi erämaan järvi siinä hänen katseensa alla punastellut, ujostellut kuin äkkiä uimasta tavattu neito, joka ei ehdi saada suojaa verhoutuakseen piiloon ihailevalta.
Kauan katseli mies varoen ja vaanien ympärilleen, vasta rauhoituttuaan vapaasti rantahiekalle astuen. Keväinen pehmeä tuuli koetti touhuisena saada nostetuksi ulapalle lainetta, joka ikäänkuin sille mieliksi muka siellä täällä kuohahtelikin; se noudatti hiirenkorvaisten koivujen esimerkkiä, sillä nämä olivat sitä mieltä, että kevät-tuulelle saattoi kyllä tehdä mieliksi, sen pohjatarkoitus kun kuitenkin oli herttainen ja ystävällinen. Niinpä ne kohisuttivatkin nuorteita lehviänsä vallan valtaisella tavalla, vaikka tottunut silmä saattoi heti huomata, ettei tässä ollut sitä totuuden leimaa, joka syksyn kohinasta heti kuuluu. Kuusikkokin tuossa huojui, mutta aivan selvästi vain omaksi huvikseen ja lapselle mieliksi, — kuin silmää iskien ja veitikkamaisesti kutsuen kaikkia samaan liittoon…?
Mutta mies astui taas syvemmälle metsään ja tarkasti seutua kuin harkiten sen sopivaisuutta asunnoksi. Ja vihdoin näytti hän tyytyvän siihen paikkaan, jossa kasvaa ruohoisella äyräällä suuri riippakoivu, hyvän haltian asunto, koskapahan heitti konttinsa ja ryhtyi rakentamaan itselleen tulta ja yöpaikkaa.
Sen jälkeen saivat järven kalat ja metsän viljat pian tuntea, että oli seudulle ilmestynyt voimallinen pyytömies. Hän oli silminnähtävästi Tapion suosikki, sillä tämä aivan suorastaan ajoi karjansa tuon miehen ritoihin. Eivät säilyneet majavat ja saukot, eivät metsot eivätkä villipeurat, vaan tarpeen mukaan hän surmasi, minkä tahtoi. Hän oli seudulla, johon ei oltu ennen koskettu, tulevan kansan etumiehiä, joka vaistonsa ajamana samosi edellä kuin vakooja. Ja hän ei koskaan unohtanut uhrejansa, vaan muisti omantunnon tarkkaan sekä maahisten että vetehisten saamiset.
Vastapäätä sitä paikkaa, jossa oli hänen metsäsaunansa, oli parin kivenheiton päässä rannasta pieni lehtevä saari, joka siinä tuntui keinuvan aalloilla kuin kevein vaahtokupla. Lehvät kasvoivat niin tiheinä rannoilla, ettei voinut nähdä saaren sisään, jos siinä mitään näkemistä olikaan. Miten hyvänsä, aina kun mies pyynniltä palattuaan istui saunansa ovella, katseli hän tuota saarta ja vaivasi itseään arvailemalla, minkälainen mahtoi olla sen sisus. Oli kuin olisivat ajatukset levähtäessään ikäänkuin itsestään sinne kääntyneet, kuin olisi niitä johtanut joku erikoisempi vetovoima. Aina hän silloin päätti, että heti kun hän saa ruuhensa valmiiksi, hän pistäytyy sielläkin katsomassa, kun on kerta tuossa lähellä. Voihan sieltä löytää vaikka vesilinnun pesiä, jos ei muuta, jopa varata sinne itselleen muonaakin, jos sattuisi tulemaan turvapaikan tarve.
Ja niin sai hän sitten ruuhensa tehdyksi ja lähti sitä koettelemaan. Silloin oli kesän pisin päivä mennyt ja lyhyin yö edessä. Voimakkaalla airon vedolla kiidätti hän ruuhensa yli salmen ja saapui saarulaisen rantaan. Siihen kahahti kokka hauskasti hietikkoon. Hän nousi maihin.
Tietysti ei saarella ollut mitään merkillistä, vaan oli se samallainen suloinen rauhan paikka kuin tuhannet muut Karjalan sinisissä järvissä. Hän istahti rannan ruohoiselle äyräälle ja unohtui katselemaan ulapalle. Se oli nyt aivan tyyni ja loisti kullalle matalalle menneen auringon valossa. Omituinen raukeus valtasi hänen jäsenensä ja hän tunsi vaipuvansa ikäänkuin johonkin loihtutilaan ja lumojen valtaan. Hänestä tuntui, ettei hän näekään tuota ulappaa tuossa edessään, vaikka järki sanoi, että hän sen näkee. Hänellä olivat silmät auki, mutta hän mietiskeli jotakin niin hartaasti, että hänen katsomisensa oli tarkoituksetonta tuijotusta.
Kun sitten keski-yön aurinko oli hetkeksi kadonnut tuonne vaaran peittoon ja ilmassa täräji terheninen valaistus, oli hän äkkiä huomaavinaan, että ylhäällä taivaalla, jonne auringon säteet koko ajan vapaasti pääsivät, vilahti aivan kuin jotakin valkoista. Se oli joku lintu, mutta liian iso tiiraksi, sopiva vain joutseneksi. Hän ei siitä hämmästynyt, sillä tunsihan hän linnun, — odotti vain tyynesti ja aivankuin huvitettuna, minne valkokaula lentäisi.
Hänen ei tarvinnut kauan sitä odottaa, sillä melkein heti sen jälkeen, kun lehvät peittivät lentäjän hänen näkyvistään, kuului saaren toiselta puolen kohaus: sinne oli valkoinen lentäjä veteen laskeutunut. Huvitettuna lähti hän hiipimään saaren poikki saadakseen kyllältä sitä nähdä.
Siellä oli pieni poukama, jonka syvän rinnassa huojuva kaislikko suojasi aina tyyneksi. Siinä kaislikon ja maan välissä oli joutsen, mutta ihanampi kun mitä hän oli ikänä nähnyt. Varovasti hiipi hän pajupensaan suojassa lähemmäksi ja katsoi hämmästyneenä.
Se oli melkein isompi kuin tavallinen Karjalan joutsen, mutta siitä huolimatta näytti se olevan keveä kuin yksi ainoa höyhenensä, kelluen pinnalla kuin kupla. Tai oikeastaan hänestä näytti siltä kuin ei lintu olisi painanut mitään, koskapa se liikahtaessaan ei tuntunut jättävän mitään veden viriä, tai oliko asia niin, ettei se siinä paljoa liikahdellutkaan, tai niin, ettei vesi matalalla hiljaisesta liikunnosta mitään viriä teekään. Kuinka tahansa, ihmeellisen keveältä se siinä utuisessa kauneudessaan näytti, eikä mies muistanut koskaan nähneensä sen vertaista.
Ja mikä oli vielä ihmeellisempää, — sen päässä näytti kauemmin sitä tarkastaessa olevan jonkunmoinen koriste, kuin kruunun tapainen ikään. Kuta enemmän sitä katsoi, sitä selvemmältä se siinä yön hämyssä näytti, kunnes silmät menivät jännitetystä tuijottamisesta vesikiehteeseen ja kruunukin hävisi silmistä. Mutta kun niitä kuivasi hiukan ja taas katsahti, niin todellakin näytti sillä olevan pieni kultainen kruunu päässä.
Ihmeellistä. Tuo merkillinen lintu tuntui aavistavan, että sitä tarkastettiin, sillä se liikahteli nyt levottomasti. Ja silloin lennähti kamala kiusaus pensaan takana vaanivan miehen sydämeen.
Hänen teki mielensä ampua se.
Yleensä hän ei halunnut joutsenia ahdistaa. Niiden ihmeellinen puhtaus ja jalot muodot olivat niin pyhäntuntoisia jo luonnostaan, ettei niitä hirvitty vereen tahria; pidettiinpä niitä jumalien lintuinakin, sillä niiden ylimaallinen näkö oli omiaan johtamaan ajatusta siihen suuntaan. Sanottiin niitä myöskin Tuonelan linnuiksi, jotka Manan mustalla virralla keinuvat haaveellisina kuvina. Mutta nyt tämän uuden ilmestyksen nähdessään valtasi hänet surmaamisen halu niin voimakkaasti kuin ikänä kiusauksen viehätys voi ihmissydäntä vallata. Kuka tietää, mikä ihmeellinen taikakalu tuo kruunu voi ollakaan, puhumattakaan siitä, että se tietysti on äärettömän kallisarvoinen. Kiihkeä halu saada se omakseen pääsi voitolle ja hän jännitti hiljaa jämeän jousensa.
Lintu lienee kuullut jotakin, koskapa se käännähti ulapalle päin ja seisahtui kuin kuuntelemaan, tarkkaavaisesti kurottaen kaulaansa. Silloin hän laski nuolensa viuhahtaen menemään.
Hän oli aivan kuulevinaan, kuinka se iski lintuun siihen kaulan ja hartioiden rajaan, ja tämän näkevinäänkin, vaikka ei linnun silmänräpäyksessä lentoon kohotessa ehtinytkään päästä aivan varmaksi, miten sattui ja mihin nuoli meni. Omituiselta hänestä tuntui, että se lähti lentoon niin vapaasti, vaikka hän aivan varmaan luuli ja uskoi siihen sittenkin osanneensa. Jousi kädessä hän jäi sen lentoa seuraamaan.
Omituista. Hän oli ennenkin nähnyt, että siipeen haavoitettu lintu, joka ei enää kyennyt lentimiänsä täysin hallitsemaan, kuolemantuskassaan umpimähkään lyöden saattoi joskus kohota suoraan ylöspäin, kunnes kuolema tapasi ja pudotti alas lähtöpaikkaan, mutta tällaista kohoajaa hän ei silti ollut koskaan nähnyt eikä mahdolliseksi aavistanut. Joutsen nousi nousemistaan kohtisuoraan yhä korkeammalle, kunnes siitä ei enää näkynyt muuta kuin pieni valkoinen pilkku. Ja siellä korkealla viileällä taivaalla sattuivat siihen auringon säteet vaaran takaa, kullaten sen ihmeellisen kirkkaaksi pisteeksi. Kuta kauemmin hän hämmästyksissään sen kulkua seurasi, katsoi niin, että silmät sumenivat, sitä kirkkaammalta se näytti loistavan; lopulta se oli kuin kiintonainen tulipilkku tuolla taivaalla. Niin, ellei olisi ollut niin valoisa, olisi hän ollut valmis uskomaan, että tuo autereen sinestä loistava nasta olikin kesän kaunis tähti, joka rauhallisessa yössä loisteli allensa inehmojen maailmaan.
Mutta tähti se ei tietenkään ollut, vaan se oli se joutsen, joka keski-yön auringossa kuvasteli silmään niin omituisesti. Ihmeellinen tapaus tämä olikin. Hän meni rantaan katsomaan nuoltansa, jonka oikisuunnassa, jos se ei lintuun sattunut, piti olla veden pohjaan kiinni tarttuneena, sillä niin matala siinä paikassa oli. Mutta ei siellä mitään ollut, ei vaikka kuinka olisi hakenut, ei edes höyhentä veden pinnalla kellumassa. Omituinen oli tämä tapaus, aivan erikoinen, ja hänestä tuntui kuin olisi hän sittenkin ollut kuin lumoissa.
Hän palasi katsomaan saarta tarkemmin. Ei siellä ollut mitään nähtävää, ellei ota lukuun sileätä ruohokenttää sen keskellä, riippakoivut ympärillä kauniina aitauksena. Ruoholla kasvoi päivänkukkaa ja kissankelloa, ja koivujen alta tuntui kielon vieno tuoksu.
Kotiin hän läksi saaresta, mieli omituisesti vangittuna. Mitä lintua oli hän ampunut? Oliko jumalien lintuun nuolensa lähettänyt? Tai Tuonen?
Häntä värisytti. Miksi ammuinkin?
* * * * *
Niinkuin olisi äkillinen tuho kaiken elollisen näiltä seuduilta hävittänyt tästä salaperäisestä tapauksesta alkaen, niin olivat tyhjät sen jälkeen pyytömiehen ansat, satimet ja katiskat. Vaikka hän olisi pannut liikkeelle kaikki taitonsa ja virittänyt ritansa kaikkien sääntöjen mukaan, niin aina lensi lintu ohi ja saalis sivusi. Jos hän milloin lähetti nuolensa, niin vei sen syrjään joku pahansuopa oksa tai oli hän tullut ampuneeksi metsän naavapartaista pökkelöä. Ja mikä ihmeellisintä, hänen nuolensa katosivat aina, melkein joka ammunnalta, niin että olisi melkein luullut kademielen ne talteensa hänelle kiusaksi noukkivan. Hänen täytyi vuolla yhä uusia ja hänen kärkensä rupesivat loppumaan. Pian hän ei uskaltanutkaan enää rautakärkisillä ampua, peläten kadottavansa ne kaikki, vaan koetti puukärkisillä itselleen ravintoa kolkata.
Ja sama oli asia vesillä. Vaikka hän olisi kuinka hyvältä näyttävään paikkaan katiskansa tehnyt, niin eipä kalan nimeä ansaitsevaa niihin juuri osunut; koko järvi näytti äkkiä käyneen kalattomaksi. Ja hänestä tuntui, että joka kerta kun hän yritti järvelle nousi selällä niin oudostuttavan äkeä vihuri, että se usein oli heittää hänen vähäisen purtensa kumoon. Ja siellä missä aikaisemmin oli alati näkynyt narisevia ja juttelevia sorsia ja telkkiä, sieltä olivat nekin kuin pakoon lähtien kokonaan kadonneet. Sen kaiken oli hän huomaavinaan.
Ja muutenkin tuntui hänestä kuin olisi nykyisin aina ollut päivä pilvessä ja aurinko loistanut murheellisen valjusti, milloin se pääsi vähänkään näkyviin. Alakuloista hänestä kaikki oli ja hän olisikin muuttanut pois koko seudulta, sillä hän huomasi, ettei hän siellä voinut kauempaa olla, eipä edes elääkään, — ellei outo uteliaisuus, suorastaan himo päästä tuosta linnusta selville, olisi häntä siellä pidättänyt.
Alussa oli hänestä tuntunut tällä seudulla kaikki niin lupaavalta, eikä hän voinut ymmärtää, mistä äkkiä tällainen muutos oli aiheutunut. Mutta sitten hän kerran nälissään ja väsyneenä kotikoivunsa juurella levätessään ja järvelle tuijottaessaan tuli taas ajatelleeksi tuota kesällistä joutsenen ampumistaan ja silloin lennähti aavistus hänen mieleensä: ehkä kaikki johtuikin siitä? Ehkä hän teollaan oli saavuttanut kaikkien tämän seudun jumalien vihan, ehkä häntä vainosi haltiain leppymätön kostonhalu. Paljon oli sellaista tapahtunut hänenkin kuultensa, ja siksi juuri olikin niin tärkeätä uhreilla ja lepytyksillä hankkia itselleen kunkin paikan haltian suosio.
Hän mietti asiaa ja tunsi arkuutta ja pelkoa mielessään. Hänen olisi pitänyt runsailla uhreilla saada takaisin vihastuneen haltian suosio, katua ja kaikin tavoin heille mieliksi elää, luopua tutkimasta tuota salaisuutta, jättää outo uteliaisuutensa, ja heittää "kolmen puuttuvan sanan haku". Mutta samalla kuuli hän rinnastaan toisen äänen kehottavan uhmaan ja uppiniskaisuuteen:
— Älä alistu, vaan hae arvoituksen ratkaisu. Tuhoa se joutsen, sillä sen on tämä kaikki alkua. Se olikin Tuonelan lintu kesä-yön retkellään, ja on nyt liitossa kaiken haltiaväen kanssa sinut tuhotakseen. Älä anna jälkeen, vaan pidä puolesi. Hae vastaus sielusi aavistukselle, joka povessasi on syttynyt, niin pääset selville elämän arvoituksesta. Sinä voit sen tehdä, sillä olethan jo nähnyt Tuonelan joutsenen, jonka käsittäminen on kaikkien ongelmain ratkaisu.
Mies katsahti varoen ympärilleen, ikäänkuin peläten jonkun kuulevan nämä salaiset kehotukset. Ääni hänen sydämessään jatkoi houkutteluaan. Ja hän tunsi äkkiä omituista riemua, uhman ja epätoivoisen päätöksen tuottamaa tyydytystä. Veneeseensä kantoi hän kaikki kapineensa ja vähät ruokavaransa, hijoi viimeiset nuolensa teräviksi, tarkasti jänteensä ja läksi vesille pienellä purrellaan. Hän tahtoi löytää tuon salaperäisen linnun, tuon tuntemattoman kademielen, joka oli riistänyt häneltä eräonnen. Kostaa hän tahtoi ja päästä selville, mikä oli tuo ihmeellinen ilmestys ollut. Hän käänsi kokkansa kohti virran suuntaa, sinne, jossa arvasi tällä suurella vedellä olevan laskutiensä ja jossa hän ei vielä ollut käynyt; ehkä se asuikin siellä jossain tuntemattomien vesien ja virtain vieremillä.
Ja hän tunsi samalla, kuinka outo tunne, kuin ikuisen yön hämäryys, olisi peittänyt hänen sielunsa. Soittona sieltä kaikui vain: Tuonelan joutsen!
Tämä olikin jo syksyisempää aikaa, jolloin illat nopeasti pitenivät ja järven aalto nousi synkeällä ja ärjähtävällä ilmeellä. Metsän suhinassa ei ollut enää kevään hilpeää sointua, vaan kumeaa kuoleman pelkoa. Raskaasti huokui se tuulen alla, väsyneenä syvään sen vihaisten puuskien edessä taipuen, ja sade lankesi kuin synnin rangaistuksena, vaan ei kevään virvoittavana kasteena. Alakuloista oli, yksinäistä suunnattomassa erämaassa, joka oli vielä vain ihmisten takamaina. Kun katsoi kauas pimenevälle ulapalle, jossa näytti käyvän vimmattu taistelu elämästä ja kuolemasta, karsi vilu ja turvattomuus ruumista.
Mutta tuo yksinäinen järvellä soutaja ei näyttänyt huomaavan syksyn tuloa, vaan matkasi alati pitkin ulapoita. Ei ollut enää sitä lahtea, sitä niemen kainaloa ja salaista poukamaa, jota hän ei ollut tutkinut ja mieleensä painanut. Hän kalasti ja metsästi vain niukimmaksi toimeentulokseen, sillä tuon ihmeellisen arvoituksen selville saaminen oli hänellä nyt pää-asiana. Hän oli laihtunut ja kalvistunut, hänen sorea muotonsa oli riutunut ja hänen silmiinsä oli tullut outo kiilto. Hän oli ryhtynyt taisteluun suunnattoman mahtavia voimia vastaan, omia jumaliaan hän oli ryhtynyt uhmaamaan, ja oli syventynyt siihen taisteluun kokonaan. Ei hän enää vanhoja uhrejaankaan toimittanut, vaan alati vain himosi nähdä kesällisen näkynsä ihmeellistä lintua. Sitä hän alati ajatteli ja sen hakemiseen veti häntä sisäinen, salainen ja voittamaton halu. Usein hän näki unta linnusta, miten se kultaisena kavahti siivilleen ja lähti nousemaan; yhä ylemmäksi se taas kohosi, sinne ihanaan kirkkauteen, jossa auringon säteet siihen sattuivat; tuolla se jo oli kiiltävänä pisteenä ja sydän itki sen menoa, kunnes se näyttikin sinne paikalleen asettuvan. Ja kun sitä kauemmin katsoi, niin olikin se tuosta alakuloisesti suhisevan männyn oksien välistä tuikkiva öinen tähti, joka viittoi sieltä ijankaikkisuudesta tänne katoavaisuuteen. Täytyi nousta väristen havuvuoteelta taas ja lähteä kulkemaan, mennä jälleen vahtimaan, eikö vielä kerran ilmestyisi todella ihana näky.
Kerranpa oli hänen verensä jo jäähtyä ja hän luuli jo ratkaisun hetken tulleen. Se oli synkkänä iltana, jolloin taivas pimeni kuin jumalien vihasta. Kun hän siinä synkeydessä huopaili hiljaa pitkin hänelle outoa salmea, näytti hänen vaaniviin silmiinsä äkkiä kuvastuvan tuosta edestä pimeän rajasta jotakin valkoista. Vihdoinkin. Hän huopaa lähemmäksi, varaa jousen saataville ja herkeämättä vartioitsee outoa näkyä. Se on joutsen. Se on tavattoman suuri joutsen, se on outo kerrassaan, ja vihaisesti tuntuvat sen silmät pimeästä vastaan välkähtävän. Hän tuntee verensä kihelmöivän suonissa, tuntee sydämessään outoa kouristusta, mutta ei pelkää. Jouseensa hän tarttuu ja varaa terävimmän nuolensa valmiiksi lähettääkseen sen oudon linnun niskaan.
Tuossa se tuleekin yhä lähemmäksi ja hän jo jännittää asettansa. Mutta silloin hän ikäänkuin kauhusta jäykistyy, sillä hän on huomaavinaan linnussa jotakin outoa: eikö näykin sen selästä ikäänkuin nuolen varsia Se on hänen nuolensa, joka yhäkin siinä törröttää. Hänen lihaksensa herpoutuvat hetkeksi eikä hän saa joustaan nostetuksi. Silmissä pimenee, vene heilahtaa oudosti ja kun hän jälleen pääsee tasapainoon, on lintu kadonnut. Oliko se lentänyt pois, vai oliko uinut johonkin varjoon, sitä hän ei voinut sanoa. Aivan kiihkon vallassa palasi hän leiripaikalleen.
Tuli sitten se aika, jolloin linnut muuttavat pois etelän maille. Pitkin jokia ne alkavat hiljalleen laskeutua alas merta kohti, jossa sitten salaisissa parvipaikoissaan pitävät syyskäräjänsä ja lähtevät pitkälle matkalleen. Lintujen mukana lähti hänkin purrellaan alas virtaa solumaan. Ja silloin tapahtui taas se ihme, että hän näki tuon satulintunsa.
Se ilmestyi hänen eteensä siinä paikassa, jossa joki tekee äkillisen mutkan ja samalla kivan kosken. Vesi syöksyy hurjalla vauhdilla kohti kallioseinää, joka pystysuorana kohoaa mutkan perukasta sen eteen, kimpoaa siitä valtavana kuohuna takaisin ja jatkaa matkaansa kiukusta ärjyen. Juuri kun Onto saapui kosken niskalle, pilkisti kuu esiin pilven takaa valaisten koko erämaan oudolla ja kaamealla valollaan. Kun katsoi kosken niskasta alas, saattoi nähdä alhaalla aaltojen hypähtelevän kuin keijukaisten ja valkean vaahdon silloin tällöin kimallellen pärskähtävän ilmaan. Virta suoltui eteenpäin sileänä, mustana ja kiiltävänä kuin käärme, heijastaen pinnastaan ihanasti öisen valaistuksen. Rannoilla vartioitsi korpi kolkkona ja valittavat äänet keskustelivat öisellä hetkellä. Ei Onto tuntenut koskea eikä mutkaa siellä alempana, vaan viiletti purrellaan huolettomana. Ja juuri siinä, missä veden sileys ensi kertaa murtui putouksen vaahdoksi, ilmestyikin hänen eteensä kuutamoon se samainen ihmelintu. Se keinui siinä keveänä kuin vaahtokupla ja selvästi saattoi nähdä nuolen varren sen selässä; surullisina loistivat sen silmät ja oli kuin olisi jonkunmoinen lahopuun hehku sitä ympäröinyt.
Outo kiihko silloin taas valtasi hänen mielensä. Vapisten otti hän jousensa esille ja lähti viilettämään purttaan tuota lintua kohti. Väkevintä valtavettä se pitelikin, luistaen keveästi alas kosken jyrkännettä. Kuta vikevämpään vauhtiin Onto huopasi venostaan, sitä nopeammin kiiti eteenpäin myös lintu. Ja nyt huomasi Ontokin virran vauhdin ja suunnan, sekä ankaran, kalliosta toisaalle kimpoutuvan vuolteen. Mutta vielä hän ei siitä välittänyt, sillä hänen oli ensin ratkaistava taistelunsa.
Kuin ilkkuen keinui se tuossa hänen edellään. Väliin se oli jo niin lähellä, että hän osoitteli jousellaan, mutta silloin sen peitti joku hypähtävä aalto tai rannan varjo, ettei hän saanut mielestään kohti osumisen tuntoa käteensä ja hermoihinsa. Ja suoraan kalliota kohti mentiin aivan vähäisellä vauhdilla, mentiin niin voimakkaasti, että hänen täytyi ruveta kääntämään enemmän huomiota purtensa ohjaamiseen.
Mutta se oli myöhäistä. Vaikka hän olisi kuinka huovannut, ei hän enää saanut venettä valtoihinsa, vaan vei sitä virta kallioon. Ja valkoinen olento tuossa välkehti keinuen hänen edessään. Nähdessään kaikki ponnistuksensa turhiksi jäi hän toimettomana sen leikkiä seuraamaan, kun se kuutamon loihtuvälkkeessä siinä aallolta aallolle hurmaavasti liukui. Muutaman sekunnin kuluttua, samalla kuin lintu katosi hänen silmistään, rysähti vene kallioon pirstaleiksi.
Tahdottomana painui hän veteen ja tunsi, kuinka voimakas virran vuolle lähti häntä viemään alaspäin. Pehmeät ja suloiset kädet kannattelivat häntä, hän näki ihmeellisiä näkyjä, joissa ihanat vedenneidot vallitsivat ja hän vaipui mieluiseen uneen. Kaukaa rupesi kuulumaan kaunista soittoa, joka tuntui lievittävän hänen surunsa ja tuskansa ijankaikkisesti ja tuovan hänelle sen rauhan, jota hän oli halunnut…
* * * * *
Kauhea vilu puistatti hänen ruumistaan, kun hän heräsi tainnoksistaan suvannon rannalla kosken alapuolella. Virran väkevyys ei ollut sallinut hänen upota, vaan oli vilauksessa vienyt hänet kosken alle, jossa voimakas kostevirta oli heittänyt hänet rannalle matalikolle. Ihmeissään pelastuksestaan uskoi hän nyt, ettei tuo outo olento hänen lopullista tuhoaan tahtonutkaan; oli vain halunnut häntä rangaista hänen ajattelemattomasta teostaan ja kehotti häntä alistumaan kohtaloonsa salattuja hakematta; se oli nähtävästi pyhä olento, tämän maan haltia, joka saattoi ottaa minkä kuvahisen hyvänsä. Tai saattoipa olla Aallotar itse, Vellamo, tai joku pieni veden neito. Hänen sydämensä valtasi rajaton kiitollisuus ja halu saada kiitollisuutensa esille tuoduksi. Elämänhalu palasi ja hän nousi varaamaan itselleen toimeentulon mahdollisuutta kaikilla niillä keinoilla, jotka taitavalle erämiehelle huonoimmassakin tilassa ovat tarjona. Elää hän tahtoi, vartioida tässä suvannon rannalla, sattuisiko hänelle vielä kerta se armo, että saisi kiittää ja palvoa tuntematonta haltiaa, joka näytti korvaavan pahan hyvällä. Jos tahdottiin, niin hän alistui, mutta ehkä armosta hänelle annettaisiin vastaus sielun etsivään tunnelmaan…
Metsämajan hän siihen itselleen rakensi ja rupesi viettämään pitkää talvea. Ja ihmeellistä: taas oli viljaa hänen polullaan, riistaa jaloa ylen äijä, ja helposti juoksi se hänen pyydyksiinsä. Hän huomasi metsänkin väen itselleen leppyneen ja oli siitä onnellinen, sillä anteeksi-saannin varmuus tuottaa aavistamattoman rauhan taistelleeseen sydämeen. Lepo sielun ja ruumiin jännityksen jälkeen teki hänelle hyvää ja hän tunsi taas palautuvansa entiselleen. Kuitenkin ainoastaan ruumiiltaan, sillä hänen sielunsa oli kokonaan toinen. Hän ei elänyt enää itselleen, vaan tuolle oudolle haaveelleen, jota hän piti toivonaan, päämääränään ja jumalanaan. Se täytti hänen mielensä kokonaan.
Ja sattui sitte kerta, että suuri Suvannon sulho matkasi pitkin jokea mahtavan seurueen kanssa sotaretkelle meren rannalle. Nähdessään metsäsaunan rannalla käski hän tarkastaa, mikä on asukas näillä inhoilla mailla. Ja hänen eteensä tuotiin Onto, taas solakkana ja voimakkaana, muoto sorja, silmissä ihmeellinen loiste.
— Mi olet sinä miehiäsi?
Ja Onto kertoi kohtalostaan, siitä, miten hän oli tuosta kesä-yöstä alkaen, jolloin hänellä oli ollut ihmeellinen näkynsä, taistellut tuon ainoan ajatuksen ja haaveen kanssa yötä päivää, miten hän oli koko elämänsä suunnannut ja uhrannut tuon arvoituksen ratkaisemiseen. Hän kuvasi, kuinka se joka hetki valtasi hänen sydämensä sanoin kuvaamattomalla tenholla ja ikävällä ja kuinka hänen koko elämänsä oli siitä riippuva. Hän olisi tahtonut saada tuon haaveensa silmin nähtäväksi, ikäänkuin ruumiillistutetuksi, sellaiseksi, että se ei enää olisi hänelle arvoitus, vaan ijäisen rauhan, onnen, kauneuden ja nautinnon lähde. Mutta hän ei ollut siinä ainakaan vielä onnistunut, ja luoja tiesi, onnistuisiko koskaan…
Oudostuen oli häntä kuunnellut ja katsonut mahtava tietäjä. Kaikki kuultuaan loihe hän lausumaan:
— Sinä olet Tuonelan joutsenen ampunut; kostoksi siitä on se pannut sydämeesi tämän omituisen kaihon, joka kalvaa sinua kuolemaan saakka. Sinä haet elämän ja kuoleman sanoja, mutta et niitä löydä. Kerran löysin ne Vipusen vatsasta… Ne on ne kolme sanaa…
Ja Suvannon sulho läksi joukkoineen eteenpäin; koko luonto iloitsi, kun hän laski laulellen vesiä, soiton raikuessa hänen lumokanteleestaan. Kauaksi jäi sitä Onto kuuntelemaan.
Salaperäisiltä tuntuivat hänestä mahtavan tietäjän sanat: "Sinä haet elämän ja kuoleman sanoja." Mitä ne olivat? Niitäkö hänen sydämensä etsi? Mistä löytäisi hän nämä sanat, joitta hän tiesi perikatoon joutuvansa? Mitä hänen piti tekemän? Hän muisti sankari Lemminkäisen kuolleen sen johdosta, ettei tiennyt umpiputken sanoja. Oliko hänenkin nyt kuoltava siksi, ettei löytänyt näitä elämän ja kuoleman sanoja?
Hän tuli kovin murheelliseksi ja kaatui sammalvuoteelleen sairaana, sieluntuskiensa runtelemana.
Loveen langenneen tavoin näki hän ihmeellisiä näkyjä horrostilassaan. Hän oli onnellinen ja kaikesta selvillä, ikäänkuin olisi hän nuo salaperäiset sanat löytänyt. Hän olikin niin kuin olisi hän ne tiennyt, vaikka ei saattanut sanoa, mitä ne olivat. Mutta kaukaa oli hän kuulevinaan äänen, joka häntä rohkaisten lohdutti ja kehotti. Luokseen se häntä kutsui.
Toivorikkaana astui hän majastaan taas taivasalle, kuulosti siinä ja läksi kulkemaan suvannon vartta koskelle päin, sen kallion laelle, jota vastaan hänen veneensä oli pirstoutunut.
Kevättä oli aika. Uupumattomana kaikui lintujen laulu taas kaikkialla, touhuisena puuhaili tuuli nuoren metsän kimpussa, joka jälleen leikillä antoi vetreätä tukkaansa hulmuuttaa. Ilmassa oli tuo virkistävä ja nuori tuntu, joka tekee kevään niin ihmeelliseksi. Suurin parvin matkasivat vesilinnut vanhoille pesimämailleen.
Hän kulkee, katse kiinnitettynä avaruuteen. Mitä hän siellä näkee? Se nostaa hymyn hänen huulilleen ja antaa loisteen hänen silmilleen. Hänen huulensa avautuvat kuin jotakin ihastellen puhutellakseen, kuin anoakseen tai kiittääkseen, ja hän kohottaa kätensä ikäänkuin kurottaen ottamaan jotakin. Se väistyy hänen edestään alati, hän ei saavuta sitä, vaikka kuinka huutaisi hän sitä odottamaan. Yhäti hän kulkee sen jälessä aina kalliolle saakka, eikä huomaa muuta. Tuolla väikkyy se taas hänen edessään tuo ihana näky, tuo arvoituksen ratkaisu, joka valtaa sydämen voimakkaalla intohimolla. Hänen täytyy saada se kiinni, täytyy päästä tietämään elämän ja kuoleman sanat, ja hän astuu edelleen haaveensa jälessä, katse omituisella ilmeellä kiinnitettynä avaruuteen. Huulet avautuvat taas kuin rukoukseen, silmissä loistaa kyynelöivän pyytävä katse, hän nostaa kätensä kohti korkeutta ja putoaa kohisevan kosken helmaan…
Ja nyt otti Aallotar Tuonen linnun hänelle lupaaman sulhasen, joka oli häntä vastaan niin paljon rikkonut, mutta joka oli sen kaiken sovittanut. Sillä järkähtämättömän uskollisesti oli hän koettanut etsiä selitystä sille oudolle kaipuulle, joka teon johdosta oli hänen sydämessään herätetty, tullen niin elämänsä pyhimmän aatteen uhriksi. Ja jumalat olivatkin hänelle suosiollisia, hänelle kuten kaikille hänen kaltaisilleen etsijöille: ne antoivat hänen lopulta löytää nuo salaiset sanat, vaikkakin vasta kuolemassa. Sillä selvään näki, kun Tuonen virta hetken kuluttua antoi ylös kuolleensa, vainajan onnellisesta ilmeestä, ettei hänelle enää ollut mitään salattua, vaan oli hän saavuttanut täydellisen vastauksen kysymyksiinsä, saanut ihanat sanat salasta ilmi. Ja monta etsivää oli tuleva hänen jälkeensä, niinkuin oli ollut häntä aikaisemminkin, sieluja, joiden kohtalona on alati pyytää ratkaisua ristiriitaisuuksilleen ja ongelmilleen. Mikäli he ovat itselleen ja päämäärälleen uskollisia, sikäli he onnistuvat ja saavat rauhan, ellei ennen, niin ainakin kuolemassa.
Mutta kerrotaan, ettei Kalevan kansa ikinä joutsenta ammu, sillä se on pyhän virran aavelintu, taivaisten unelmien vertauskuva.