RUNOLAULAJA.
Ohoh kullaista kyläistä,
Maan parasta paikaistani;
Nurmet alla, pellot päällä,
Keskellä kylä välillä,
Kylän alla armas ranta
Rannassa rakas vetonen.
He olivat jättäneet lännen puolelle Rukajärven suuren kylän, jossa sanottiin olevan sata taloa ja josta parhaat miehet ovat Piiterissä "torgovoimassa", Hiisjärven pienen kylän vanhauskolaisine asukkaineen, ja vielä Kompakan kokoliaan paikkakunnan. Lukemattomien vaivain ja vastusten läpi, joista pienin ei ollut pilvenä poutaisilla kankailla pörräävä paarmain ja soilla inisevä sääskien ynnä muun "tshakan" tuottama kiusa, olivat he niin vihdoin saapuneet Koivuniemen sievään kylään samannimisen hymyilevän järven länsirannalla. Ja oli heidän aikomuksensa nyt viettää kylässä muutama lepopäivä ankaran matkan jälkeen. Vainiolla kylän laidassa työskentelevä vaimo neuvoi heidät Titoffin taloon, jossa otettaisiin hyvin vastaan.
— Jos vielä "kodavävyksi" ottanee, kun sinä noin kaunis briha olet…
Näin tuo verevä nainen siinä jo leikkiäkin laski. Nuorukainen hymähti ja läksi käymään Titoffin talossa. Hämärässä sintsissä tuli vastaan erinomaisen terveen ja reippaan näköinen, täyteläinen ja varrelta sorja neito, joka lapsen tavoin heti iloisella hämmästyksellä ehätti kysymään:
— A mistä sie, velli, olet, a kuhun sie menet?
Ja samalla hän ikäänkuin varaten tarttui pirtin oven rivasta kiinni, että pian pääsisi puikahtamaan sisään, jos tuo vieras ja tumma nuorukainen aikoisi leikillä kiinni kaapata. Mutta kun tämä ei ruvennut vallattomaksi, vaikka tunsikin siihen aivan kiusallisen hyvää halua, vaan vakavana tiedusti asuntoa ja ruokaa, helähti tyttö nauramaan ja vastaamaan:
— A ei ole niin ketä koissa. Mie varajan ja taaton haen.
Hänen ruskeista silmistään loisti suloinen hyvyys ja iloisuus, ja hänen pukimistaan näki, että hän oli ainoa ja lemmikki. Keveästi ja sirosti, suloudella, jota harvoin näki samassa asemassa olevissa suomalaisissa maalaistytöissä, hypähti hän ulos. Nuorukainen meni perässä ja näki tytön vuonan vilkkaudella hilpaisevan pellolle, jossa tietenkin taatto ja maammo olivat työssä. Ja pian seisoikin jo pihalla pitkä ja mustapartainen mies, vaatimaton vaimo vähän taampana. Mutta sintsin ovelta katsoi hymyillen ja iloisena tuo äskeinen rakastettava tyttö, Houdi nimeltään joka olikin.
Hän oli jo kertonut asian ja kun tultiin lähemmäksi, levitti Titoff kätensä leveään, sydämelliseen, isälliseen tervetuloon. Hän veti päätänsä hiukan taaksepäin, hymy levisi hänen kasvoilleen, tumman parran välistä rupesivat loistamaan valkeat hampaat ja hän oli siinä hurstipaidassaan ja virsuissaan kuin miehuus ja hyväntahtoisuus.
— Terve, veli, sanoi hän. Terve, uudisti hän nöyrälle Ontreille. Sisään hän vaati käymään, levähtämään ja tshaijua juomaan. Sanallakaan hän ei kysynyt, kuka ja mistä sekä millä asialla, sillä hän tiesi siitä kyllä tiedon saavansa sitten kun suu ensin on avattu ja kädet pesty.
Vaitiollen ja hiljaisena käy Titoffin puoliso vieraitten jälkeen pirttiin, jonka ovi pian heidän jälkeensä sulkeutuu.
* * * * *
Kylä on, kuten sanottu, järvensä länsirannalla, melko aukealla, entisen hiekkaperäisen kangasmaan loivalla rantarinteellä, joka aikain kuluessa on ruvennut hiukan ruohottumaan. Talot ovat kaikki yhdessä rivissä, päädyt järvelle päin, joiden editse kulkee tie. Sen toisella puolella rannassa ovat pienet saunat ja verkko- sekä nuottatalaat. Ja siitä aukeaa sitten laaja hietikko sekä aava ulappa. Se kimaltaa tuossa rasvatyynenä, paikoin kultana, paikoin harakansulkaan vivahtavana punasinervänä. Ja saunain ovesta pullahtelee rauhallisesti taivaalle makean löylyn hajuista savua, siellä täällä askartelee avokaulainen nainen ja pikkupoikain mekastusta kuuluu illan kirkkaassa ilmassa. Kaukaa kantautuu kisakentältä käsiharmonikan ääni. Onhan lauantai-ilta ja sen suloista tunnelmaa ja odotusta, lepoa ja rauhaa kaikki täysi.
Titoffin talo oli maan tavan mukaan rakennettu koiran kaulalle pyöreäksi kolotuista hirsistä. Ikkunat olivat pienet ja korkealla rivissä pitkin päätyseinää. Vuorilaudat oli koristettu lohenpyrstömallilla ja muuten hyvin huolitellusti rakenneltu, antaen edullisen käsityksen tekijänsä itsenäisesti ajattelevasta kauneus-aistista. Katto oli tavallinen malkokatto ja seinät päivän ruskeaksi paahtamat. Vasemmalla puolella päädystä katsoen on pieni ruohoinen piha, josta hauskoilla kapeilla pylväillä olevan katoksen alta noustaan pimeään sintsiin eli etehiseen. Siitä vei Titoffin talossa ovi oikealle pirttiin, vasemmalle pieneen kamariin ja toinen rehu- ja tarvevajaan. Sen alla, saman rakennuksen alakerrassa, on navetta, joten karjalaisella on koko elämisensä saman katon alla. Pirtin alustassa on säilytyshuoneita ja kellareita. Siitä myös johtuu, että päädyn ikkunarivi on niin oudostuttavan korkealla.
Kylä ei ole suuri, käsittäen vain muutaman kymmenkunnan taloa. Maanviljelys on kokonaan sivuasia ja enimmäkseen naisten hoidossa, vaikka miehet kesäisin kotona ollessaan heitä kyllä auttelevat. Miesten pääelinkeino on kauppa, mutta ei sanottavasti silti varsinainen repunkanto, joka kuuluu toisille paikkakunnille. He tekevät laajoja matkoja ostellen etupäässä nahkoja, joita he kulettavat joko Sunkuun tai Kuopion ja Joensuun markkinoille. Saapuvatpa taas jotkut niille sieltäkin nahkoja ostaakseen ja viedäkseen ne sitten yhä paremmille markkinoille. Marraskuusta helmikuulle harjoitetaan Valkealla merellä seitin kalastusta ja paljon miehiä matkustaa täältä sinnekin "purlakoitsemaan". Kesäksi kuitenkin ainakin lähimatkalaiset koettavat saapua kotiin.
Levoinen eli Titoff on myöskin kauppiaita, joka käy kauppamatkoillaan enimmäkseen Suomessa. Siellä hän on saavuttanut arvokkaita tuttavia, tiedemiehiä ja muita, joille hän tekee pieniä palveluksia. Niinpä hän kesäisin kokoilee eräälle kasveja, joita hän on oppinut kaikkien sääntöjen mukaan kuivaamaan ja säilyttämään. Joutessaan hän niitä haeskelee laajalti ja kehuu löytäneensä sellaisiakin, jotka sitten on mieluusti vastaanotettu. Hän tuntee paljon Suomen oloja ja pitää niitä arvossa, mutta rakastaa yli kaiken Karjalaansa. Ja hänen synnynnäisesti aatelinen luonteensa ei ole tuolla maailmalla kulkiessa vähääkään menettänyt yksinkertaisesta avomielisyydestään ja jalosta miehuudestaan, vaan on hän sama Levoinen, miksi hänet alusta parhaimmalla hetkellä on aiottu. Liikuttavalla tavalla tulee hänen luonteensa kauneus ilmi hänen suhteestaan vaimoonsa ja ainoaan tyttäreensä, joita hän kohtelee mitä hellimmällä rakkaudella.
Oikeaan taloon siis se nainen siinä pellolla kulkijamme neuvoikin.
Jo tuolla taloloissa kiiruhtaa väkeä saunaan, joista rupeaa aina oven auetessa kuulumaan pehmoista vastan roisketta, naurua ja iloa. Löyly pöllähtää ilmoille ja punainen olento ilmestyy sieltä täältä taivas-alle hikoilemaan. Poikasetkin muka käyvät saunassa, ovat siellä hetkisen vastalla ropsivinaan, kunnes vähän lämpiävät, niin että on kylliksi syytä päästä järveen vilvottelemaan. Kauas räiskyy vesi ja kuuluu ääni tästä heidän teostansa. Ja kylä on tuossa tyytyväinen lämpimässä kesäillassa kuin pehmeään vaippaan kääritty.
* * * * *
Mutta käymme mekin sisään.
Ovesta tullessamme on tuossa ikkunarivi edessämme ja heti huomaamme, että tupa on hyvin lämmin; se johtuu siitä, että siellä kesälläkin leivotaan ainakin kerta viikossa. Ovenpielessä vasemmalla puolella on pesu-astia ja pyyhinliina. Tuvan vasemmassa ovinurkassa on uuni, jonka edusta muodostaa jonkunmoisen keitto-astioiden pitopaikan. Huomiotamme herättävät erikoisesti monenkokoiset saviruukut; niitä käytetään maitoastioina ja on niiden nostelemista varten olemassa aivan erikoinen hanko. Näemme näitä maitoruukkuja hyllyillä oikealla seinällä ja kattoonkin kannattimien varaan asetetuilla laudoilla. Seinät on höylätty hyvin sileiksi ja nurkat taitavasti pyöristetty. Pitkin seiniä ovat lavitsat, näkyypä muutama tuolikin. Pöytä on ikkunain edessä, ei kovin suuri, ja sen molemmilla puolilla rahit. Oikeassa peränurkassa on jumalankuva ja sen alla pienellä hyllyllä pari ehtoollisleipää. Kaikkialla on kodikkuuden tunnelmaa ja erinomaisen siistiä. Lattia on niin puhtaan valkoinen kuin miksi se ainoastaan kuumalla vedellä ja hiekalla saadaan, penkit ovat puhtaat. Kukaan ei syleksi ja tupakanpolttoa pidetään koko kylässä häpeänä; ainoastaan yksi Suomen puolessa "purlakoitsemassa" ollut mies on tähän paheeseen langennut ja harjoittaa sitä ulkoilmassa muita kaihtaen, mutta hänetpä mainitaankin heti muukalaiselle poikkeuksena tavallisuudesta.
Mutta ukko Titoff istuu jo tuolla samovaarinsa takana ja pitää puhetta vireillä käytellen sekä livviä että venättä. Nuorukaisen avulla hän vilkkaasti selvittelee kylänsä elämää ja laskee aina yhä uutta teetä lasiin. Siihen kehottaa hän kaatamaan makeata, uunissa räydytettyä kermamaitoa, joka antaa juomalle entistäkin hienomman maun. Pitkin pöydän reunaa on pantu karkea, mutta puhdas liina käsien pyyhkimistä varten. Mutta nuorukainen on kääntynyt Houdiin, joka siinä ketteränä on lennähdellyt pöydän ja pankon väliä, ja rupeaa valoisin mielin hänen kanssaan keskusteluun. Tämän rakastettavan lapsen kanssa eksyy hän pian mitä herttaisimpaan leikinlaskuun, johon maammo ja taattokin toisaalta yhtyvät. Ja Houdi punastelee ja naureskelee, hypiskelee "peredniekkansa" helmaa ja taas päätään hiukan heittäen viskaa vastaan leikkisän vastauksen, mutta ei kertaakaan hämmenny, ei menetä hetkeksikään luonnollisuuttaan, vaan avoimesti ilmaisee joka eleellä ihastuksensa vieraisiin ja koko illan asioihin.
— Kylyyn käymme, kehottaa silloin pian taatto ja miesväki noudattaa käskyä.
Nuorukainen ja Ontrei ihastuvat ikihyväksi tästä tarjouksesta, joka oli heille pitkän korpimatkan jälkeen sangen tarpeellinen. Taatto käy edellä arvokkaana ja pystöpäisenä ohjaten vieraansa saunalleen, joka oli kuin mikäkin pöksä siinä rannan hietikolla. Se oli vanhuuttaan jo painumassa maan sisään, mutta vielä pitivät kuitenkin sen vakaiset seinähirret, joista se aikoinaan oli rakennettu. Ovi oli niin pieni, että piti kovasti kumartua, jos mieli päästä sisään, ja oven pielessä melkoinen röykkiö muruksi särkyneitä vesikiviä todisti sekin puolestaan tämän kansallisen puhdistuslaitoksen ikää.
Heitettiin vaatteet ruohikolle ja käytiin sisään. Ensin siellä ei nähnyt mitään, sillä ainoaan valon lähteeseen, jona oli reikä seinässä, oli pistetty vasta. Mutta kun silmät tottuivat pimeään, näkikin sentään oven raoista ja luukun nurkista tulevassa vähäisessä valossa melko hyvin ympärilleen. Vasemmassa ovinurkassa oli musta kiuas, josta säteili kaikkialle valtainen lämpö. Koko sauna oli sisältä aivan kiiltävän musta, jollaiseksi karsta tulee, kun sitä kastellaan. Lauteille oli pantu koivun lehviä, vastat hautuivat vesisaavissa ja kiulu oli valmiina löylyn lyöntiä varten.
— Kylyyn käykää, hoputteli taatto edelleen, varotellen samalla koskemasta seiniin ja yleensä muihin paikkoihin kuin niihin, joissa oli lehviä peittona. Itse hän istahti kiukaan puolelle ja rupesi heittelemään varoen vettä kihiseville kiville. Pahaa sähinää ja kohinaa rupesi kuulumaan, kuuma höyry kohosi kattoon; tuli yhä kuumempi ja niin kylpivät miehet vahvasti heimonsa koko intohimolla ja vanhalla vauhdilla. Erittäinkin Ontrei käyttelee vastaa kauan ja perinpohjin; hän ähkii, hikoilee ja huohottaa, hankaa milloin sieltä milloin täältä, puhkaa taas ja levähtää välillä, yhä uudistaakseen saman tempun. Kauan hän niin kylpee, väliin hymyillen ja jotakin nöyrästi huomauttaen. Vihdoin on leikki lopussa ja astutaan ulos, jolloin nuorukainen menee suoraapäätä järveen sen vilpoisissa vesissä tulehtunutta ruumistaan raitistuttaakseen. Vakaina taas astutaan tupaan takaisin.
Sinne onkin kylyssä ollessamme kertynyt paljon saunapuhtaita ukkoja, jotka ovat tulleet katsomaan kaukamatkalaisia ja pyhään luostariin pyrkijöitä. Ja siitä kertyy vilkas, kova-ääninen ja hauska keskustelu.
Toimeentulosta ja ahtaista ajoista puhutaan, haastellaan sodasta ja poikain kohtalosta.
Vaimot istuvat vaitiollen. Juodaan teetä kovasti. Lasillinen toisensa jälkeen menee ihmeen nopeasti ja vallan mitättömän pienellä sokeripalalla. Tuossa jo eräs eukko juo kuudetta ja hiki helmeilee hänen nenänvarrellaan. Miesten puhetta on suomalaisen helppo ymmärtää, jos hän tuntee edes jonkun verran venäläisiä sanoja, mutta naisten puhe jää vilkkautensa vuoksi epäselvemmäksi. Usein puhuvat kaikki samalla kertaa ja koko tuvan täyttää ystävällinen porina. Taatto Titoff kokeneena miehenä selvittää ja haastaa korkealla ja vakuuttavalla äänellä.
Tiedustellaan kaikenlaista. Vaikka he ovatkin köyhiä, rakastavat he kotikyläänsä. Kaukaisilta kauppamatkoiltaan he aina halajavat tänne takaisin.
— Ka, ylen on meillä tässä tuvat kaunihit asua ja eleä…
Taaskin voi tehdä sen huomion, että karjalainen heimo täällä, jossa se lienee säilynyt sangen puhtaana, on ulkomuodoltaan erittäin komeata. Miehet ovat pitkiä ja solakoita, soikea-kasvoisia ja avosilmäisiä, naiset rintavia ja kaunismuotoisia. Heidän vilkkaudestaan ja heidän luonnollista älyä osoittavasta keskustelustaan tulee ajatelleeksi, että Suomen heimon etevin osa lienee sittenkin jäänyt tänne niemen tyvelle…
Ilta yhä hämärtyy ja ulkona vallitsee jo yön omituinen kuulas valaistus. Siellä on jo kaikki hiljentynyt. Yöhön on vaipumassa pieni karjalaiskylä erämaan suuren järven rannalla. Tuvassa vain yhä istutaan, sillä mahtavasti on vaikuttanut heidän uteliaisuuteensa vieraiden läsnä olo.
Puhutaan jo runoista. Nuorukainen se siihen hiljalleen on koettanut keskustelua kääntää. Ei niitä enää paljo muisteta, mutta isien kehutaan muistaneen ja taitaneen, vaikka aamut ja illat olisivat istuneet. Nuorukainen tiedustelee viisikielistä, ja hymyillen taatto Titoff silloin muistaa sellaisen hänelläkin olleen:
— Lieneekö ylisillä vai missä lienee?
Ja samalla hän jo ilmoittaakin, ikkunasta katsahdettuaan:
— Mutta sokea Miihkali tuo vieläkin runoja taitanee. Tuolla hän näkyy tulevankin.
Sintsistä kuului hapuilevia ja varovaisia askeleita. Kepillä siellä joku tuntui koettelevan oven edustaa, kunnes käsi rupesi hamuillen hakemaan ripaa. Jännitettyinä kaikki kääntyivät tulijaa katsomaan ja keskustelu vaikeni kokonaan. Tuntui salaperäiseltä siinä odottaessa tätä oven aukenemista, ikäänkuin olisi sen avauksesta voinut astua itse menneisyys sisään silmin nähtäväksi ja korvin kuultavaksi…
Raitis henkäys tuntui auenneesta ovesta vanhuksen astuessa sisään. Ensin tuli näkyviin keppi ja käsi. Se oli ruskea ja ryppyinen, ja jokainen sen suoni oli kohona korkealla sinisenä juovana. Jo näkyi hamppupaita, aukosta ruskealta vilahtava rinta, jo harmaa, tuuhea, rinnoille valuva parta, hopeinen tukka. Kumarassa tuli vanhus matalasta ovesta sisään, mutta kynnyksen yli päästyään ja ristinmerkin tehtyään hän vähitellen ja hitaasti oikaisihe…
Tuntui kuin olisi hän siinä hämärässä tuvassa suoristautuessaan kasvanut aivan jättiläiseksi. Hänen vartensa venyi kunnioitettavaan korkeuteen, hänen tukkansa ja partansa muodostuivat homerosmaiseksi kehykseksi hänen korkealle ja kuperalle otsalleen. Ja hänen suuret silmänsä, joita molempia peitti valkoinen jää, tuijottivat ilmeettöminä, aavemaisina suoraan kohti avaruutta. Vaiti seisoi hän siinä kuunnellen herkästi…
Nuorukaista värisytti ja uteliaana hän kumartui eteenpäin oikein tarkemmin tulijaa näkemään. Ontrei osoitti hämmästyksen ilmettä ja katsoi toveriinsa oudostuneen näköisenä. Tuo korkeavartinen ukko tuossa oli ilmestys muinaisajoilta, jonka koko olemus tuntui olevan, hänen tuossa seisoessaan, kuin sanatonta ihmishengen kääntymistä korkeuden puoleen, kuin ihmisyyden avunhuutoa maan tomusta Ukon ylijumalan ja sanan salaisten voimien puoleen.
Mutta taatto Titoff tervehti sokeaa ystävällisesti ja vei hänet perille istumaan. Ja ukko tiedusteli vieraista ja sai kuulla heidän runojakin kyselleen. Vaiti painoi hän harmajan päänsä käsiinsä tuijottaen ilmeettömästi eteensä.
— Kerran kävi täällä mies, ruotsi, jolle talvisen päivän ja illan runoja lauloin. Siitä on jo kauan, hyvin kauan. Hiihtäen hän tuli, mistä, en tiedä, mutta heti tunsin minä hänet veljekseni. Kuollut jo lienee. Kovin hän halasi runoja kirjaan panna. Äijän lauloin, äijän muistin, enempi olisi isäni muistanut. Nykyinen kansa ei niin mitänä muista…
Hän puhui katkonaisesti, ikäänkuin omissa aatteissaan, panematta enää huomiota ympäristöönsä. Titoff kuiskasi:
— Vanha on, horajaa jo…
Mutta runolaulaja jatkoi itsekseen:
— Eivät enää taattojen tavoin haastakaan. Eivät soita kantelehia. Räähkiä lauluja laulavat. Rumalla soitolla illat pilaavat. Pahoin myös puhuvat. Kuolla minunkin pitävi…
Tuntui kolkolta kuulla näitä vanhuksen valittavia syytöksiä. Vaiettiin.
Katsottiin permantoon. Odotettiin.
Vanhuksen puhe kävi jo epäselväksi, niin ettei tahtonut voida kuulla hänen sanojaan. Mutta pian saattoi hämmästyksekseen ymmärtää, että hän siinä oli mumisten ruvennut hyräilemään jotakin runoa. Kuta pitemmälle hän pääsi, sitä kuuluvammaksi ja selvemmäksi tuli hänen äänensä, ja jo saattoi erottaa sanatkin.
Turhaan koetti nuorukainen odottaa siinä jotakin tuttua mytoloogista nimeä päästäkseen edes läheltä arvailemaan, mitä jaksoa ukko hyräili. Pian hän päinvastoin pääsi selville, ettei tässä ollut kysymyksessä mikään Kalevalan toisinto, vaan joku aiheeltaan aivan toiselle alalle kuuluva laulu, joka oli vanhuksen runollisen luomisvoiman viimeinen ilmaus. Uteliaana ja henkeään pidättäen kumartui hän yhä lähempää hyräilyä kuuntelemaan.
Mutta selvästi se jo kuuluikin. Kuta pitemmälle ukko laulussaan pääsi ja kuta syvemmälle hän unehtui omaan runolliseen maailmaansa, haltioituen yhä enemmän, sitä korkeammaksi kohosi hänen äänensä ja sitä suoremmaksi oikaisi hän taas kumaraan vaipuneen vartensa. Ääni, josta kuului vanhuuden värittömyys ja vapiseminen, tuntui kuitenkin kumpuavan jostain syvältä ja sisäinen innostus antoi sille salaperäisesti ja profeetallisesi vaikuttavaa hehkua. Kuka ja mikä oli tuo ukko? Mistä oli hänellä tämä runon kyky? Oliko hän joku Vipunen, joka oli säilynyt muinaisilta ajoilta todistukseksi keskellemme salaisista voimista ja kyvyistä?
Jännittyneenä olivat kaikki ruvenneet kuuntelemaan. Miihkali-ukko oli jo pitkät aikaa ollut omituinen ja puhellut asioita, joita ei ymmärretty. Mutta näin julkisesti ja mahtavasti ei hän vielä ollut esiintynyt ja siksi häntä nyt aivan erikoisella uteliaisuudella kuunneltiin. Mahdollista oli, että vieraiden tulo ja heidän tiedustelujensa johdosta heränneet vanhat muistot olivat vaikuttaneet mullistavasti ukon mielikuvitukseen ja saaneet hänet tänä hämärän hetkenä ikäänkuin loveen langeten haltioitumaan.
Vanhalla runon mitalla ja sävelellä hän kuvaili oman pienen kyläheimonsa elämää ja taistelua. Vaivaloista se oli aina ollut, alituista kamppailua nälän häätämiseksi. Mutta niin kauan kuin sitä oli tehty vanhan tiedon varassa, ahkeruudella ja jaloja tapoja noudattaen, oli sillä aina ollut luojan suosio keralla. Mutta ajat muuttuvat ja vieraat tavat sekä ymmärrykset tunkevat salollekin, työntäen tieltään syrjään esi-isäin menot ja uskomukset. Entisyys unohtuu ja joudutaan uralle, joka ei ole luontaisesti Kalevan kansalle aiottu, ja niin muututaan muuksi kansaksi itseään enää tuntematta. Niin kuolee henki ja sanan voima, joka on aina ennen ollut hädässä ja elämässä apuna. Kuusikkoon painuvat vanhat eivätkä nuoret heidän muistoansa kunnioita ja heidän opetuksiansa ota enää varteen.
Aivan haltioituen ja profeetallisella silmällä ukko siinä karussa yksinkertaisuudessa ikäänkuin laulaa heimonsa kuolinvirttä. Näkee selvään, ettei kuulijakunta häntä ymmärrä, ei osaa asettua sille muinaisen itsetunnon kannalle, joka vielä elää sokeassa laulajassa. Ja pian ukko vaipuu surumieliseen runolliseen haasteluun vanhan haltiamaailman kanssa, puhellen, kuusikon rauhasta ja kotoisten asuinsijainsa kauneudesta. Jo siirtyy hän yhä utuisemmille maille, kulkien pitkin sinistä siltaa kohti Kiesuksen kartanoita, jossa itse vakainen luoja hänet vastaan ottaa, tervetulleeksi toivottaen. Siellä on hänellä rauha ja kaikkien syntyjen syvien selvitys, palkinto ja ijankaikkinen autuus.
Huomaa selvästi, että ukko on kristillisen hengen läpitunkema, vaikkakin monessa kohden runollisten luonnon-uskomuksien vallassa. Vaietaan ja kuunnellaan. Hämärä houkuttelee tunteita liikkeelle. Vihdoin on kaikki hiljaa. Ukko on lopettanut ja syvään on painunut pää hänen rinnalleen. Odotetaan vielä hetkinen, kunnes vihdoin yksitellen, äänessä pieni lämmin värähdys, lausutaan hyvästit ja mennään huoaten kotiin. Tupa tyhjentyy, kunnes on jälellä vain talon väki ja yhä paikallaan istuva ukko. Hänkin vihdoin vaieten havahtuu ja kiitellen lähtee kompuroimaan ovea kohti. Nuorukainen käy häntä kotiin saattamaan.
Yö on kylän yllä, taivas pohjaton salaperäisessä valossaan, järven selkä kuin rajaton kuvastin, jonka pinnalla leikkivät sumun harsokuvat. Kaukaa kuuluu melkein räikeänä ja kirkkaana ratshoin toimelias puhelu ja kesannolta kilahtaa silloin tällöin verkkaan päätään kääntävän ja märehtivän lehmän kello. Ukko astuu varoen ja vaivaloisesti, ja nuorukainen kulkee sanatonna hänen rinnallaan. Kotipihallaan ukko sitten seisahtuu ja vaistomaisesti kääntää päänsä sinne, missä heikosti läpi yönkin välkehtii päivän kirkkaus. Kauan hän tuijottaa sinne elottomilla suurilla silmillään, kunnes taas havahtuu ja nöyrästi kiittelee toveriansa tällaista vanhaa raukkaa saattamasta. Ja kun sintsin ovi on hänen peräänsä sulkeutunut, oli tuosta saattajasta kuin olisi kadonnut hänen näkyvistään todellakin kappale Karjalan muinaista suuruutta ja hengen voimaa.
Titoffin tuvassa uinui jo Ontrei olkivuoteellaan onnellisen näköisenä kuin lapsi, ja mieli tyvenenä vaipui hänen nuori toverinsa hänen vierelleen. Eikä ollut taistelua eikä onnettomuutta, vaan rauhan suuri aavistus sydämessä.
* * * * *
Kaukaa kuuli hän aivan selvästi kirkonkellojen juhlallisen äänen ja ilma oli niin kaunis kuin se voi olla vain sunnuntai-aamuna. Vähitellen rupesi soitto kuulumaan yhäkin lähempää, kunnes hän äkkiä heräten huomasi sen tulevan kylän pienestä rukoushuoneesta. Se ei enää ollutkaan mitään suurten kellojen juhlallista pauhua, vaan pikemmin pienen kellon ystävällistä kilinää, joka tuntui somalta siinä aamun ihanuudessa. Valtainen kirkkaus näkyi ulkoa, järvi kisaili virkeänä aallokkona ja ruohon vihreys tuntui silmälle mieluiselta.
Hän oli yksin tuvassa. Nopeasti nousi hän kiiruhtaen ulos rantaan peseytymään. Pihalla istuikin Houdi, valmiina häntä kiusoittelemaan:
— Sinä pitkään makaat!
Hänellä oli hyvin koreat vaatteet: vaaleansininen hame, valkea avorintainen pusero, ja keltainen, punakukkainen huivi, joka oli somasti valahtanut niskaan. Hänen nauraessaan muodostui poskeen kuoppa ja hän pyörähteli keveästi, nähtävästi mielihyvissään vaatteistaan.
Nuorukainen katseli tyttöä mielihyvällä, uhaten sitte:
— Odotahan…
Mutta tyttö suikasi keveästi syrjään ja hän menikin rantaan enempää kiinni tavottamatta.
Vesi syveni tasaisesti ja pohja oli mitä puhtainta hiekkaa. Hän kahlasi hitaasti syvemmälle nauttien voimiensa tunnosta ja hyvää tekevästä pienestä vilun väreestä. Raitis tuuli hiveli hänen ruumistaan. Nyt tuli tuossa syvän rinta eteen ja hän heittäytyi uimasilleen lähtien soutelemaan.
Rannalle oli tullut ukkoja katsomaan tätä heille outoa asiaa; karjalainen ei nimittäin enempää kuin suomalainenkaan ui muuta kuin lapsena. Uida hän ei tavallisesti osaakkaan, vaan on vesihädässä useimmiten aivan avuton. Ihmeissään he nyt katsoivat uijan menoa, ystävällisesti huudellen hänelle varottavia sanoja. Mitään vaaraahan tässä ei ollut, sillä hän oli lapsuudessa opitun tapansa mukaan veteen mennessään juhlallisesti heittänyt kädellään vettä rannalle ja sanonut:
— Näkki maalle ja minä veteen.
Se riittää. Vetehinen silloin menee maalle siksi aikaa, kun uija on vedessä, eikä siis vedä häntä sinne aaltojen alle asuntoonsa.
Hän kääntyi selälleen ja antoi aaltojen ajaa itseään hiljaa rantaa kohti. Tuntui niin erinomaisen viileälle ja intohimottomalle siinä raittiissa vedessä keinua. Vilahduksena taas kuluneet viikot kuvastuivat hänen mieleensä outona, merkillisenä ajanjaksona…
Hän oli tullut rantaan ja kiiruhti ylös pukeutumaan. Kellonsoitto oli lakannut ja hän tunsi nyt äkkiä harvinaisen voimakasta nälkää. Nopeasti kiirehti hän tupaan, tavaten tiellä rukoushuoneelta palaavan isännän ja Ontrein, jotka häntä iloisesti tervehtivät.
— Eihän meillä ole täällä ei pappia eikä diakonia, vaan itse me laulamme ja luemme sen minkä osaamme. Kyllä se siitä yhtä suureksi Jumalan kunniaksi rodiutuu.
Taatto Titoff näin selitteli päivän jumalanpalveluksen suoritusta ja Ontrei hymyili ystävällisesti joukkoon. Mentiin tupaan, jossa Houdi jo malttamattomasti odotti. Pöydällä oli kalakukkoa, monellaisia piiraita, voita ja tuoretta maitoa sekä suolakalaa. Mielihyvin kävi isäntä vieraineen maukasta ateriaa nauttimaan.
Ja niin vietettiin kaunista sunnuntaita leikkien, iloiten ja levähdellen, ystävällisen ja vieraanvaraisen kylänväen keskuudessa. Valoisena muistona säilyvät ne hetket kautta elämän, ja aina, kun mieleen palaa kuva nauravasta karjalais-neidosta, rukoilee sydän hänelle onnea ja menestystä. Miten lienee elämäsi nyt, kaunis Houdi? Onnellinenko olet vai oliko kohtalolla raskas taival osallesi varattuna? Jää hyvästi ijäksi, ihana neito, kotisi, ja kaunis kotikyläsi syvällä Karjalan sydämessä!