X.

TULO PAADENEN KYLÄÄN. — RUNOILIJAOPETTAJAN VIERAANA.

Kerran häntä silmiin katsoi,
Kerran kättä kattelitte,
Sanan lausui, toisen kuuli,
Siitä tunsi veljeksensä.

Paadenen kylä oli suuren Seesjärven länsirannalla, molemmin puolin melko kapeata lahtea. Etelästä, Poventsasta alkaen ja kulkien Ahvenjärven luonnonihanan harjun kautta, tuli kruunun valtamaantie luikerrellen pitkin laaja-ulappaisen järven etelärantaa, jatkuen siitä länsirantaa ja ujuen edelleen pohjoiseen päin, Ontojärvelle saakka. Seesjärven rannat ovat matalia ja valkohiekkaisia; pitkin niitä on aalto soitten kohdalla ajanut hiekan melkoiseksi valliksi, jonka takana maantie kulkee ikäänkuin turvassa. Maisemat ovat kankaisia harjuja, maan pohja enimmäkseen hedelmätöntä hiekkaa, josta Poventsan suomalaissyntyinen semstvo-agronoomi oli huolestuen turhaan hakenut viljelykseen sopivaa savipohjaista suota. Nämä olivatkin yleensä vielä liian nuoria, aivan palamattomia ja kokonaan ruskearahkaisia.

Tämä maa oli elänyt kuitenkin suurta aikaansa sekin. Hyvin luultavaa oli, että novgorodilaisten historialliset kauppatiet olivat hipaisseet tätäkin "taipaleentakaista" seutua, että se oli nähnyt kulkuetta monenlaista, sotaista jos rauhallistakin, pakanallista jos jumalistakin. Olipa Paaden aikoinaan ollut kaupunkikin, vaikkakaan se ei ollut sittemmin jaksanut tätä arvoaan ylläpitää, vaan oli vaipunut jälleen kyläksi, uinumaan sinisen lahtensa perään. Mutta kylänäkin oli se vielä erikoisempi muita ja edellä muista, sillä olihan siellä venäläinen koulu ja sairaala sekä lääkäri. Se oli kuitenkin tämän Keski-Karjalan pääpaikkoja, jolla oli historiallista menneisyyttä ja sädekehää.

Kylän kujalla kulkiessa huomasi heti, että väestössäkin näkyi tästä merkkejä. Tuossa tuli vastaan tyttö, jonka tumma iho ja upeat muodot todistivat eteläisempää lähtöä, ja helposti sai udelluksi, että hänen sukunsa on alkuaan vähävenäläisiä karkoitettuja. Mutta tuossa oli aivan väärentämätön karjalainen, ruskeine silmineen ja vaaleine hiuksineen. Ja kun olemme hetkisen istuneet stantsijan tuvassa, saapuu sinne vanha karjalainen eukko ristinmerkkejä tehden kerjäämään; — se oli tapa, jonka huomasi näin liikepaikoilla, mutta ei juuri syrjäisemmissä kylissä. Kaikesta lopuksi näki, ettei paikalla vielä nykyoloissa ollut suurempia kehitysmahdollisuuksia, vaan uinui se siinä kuin karhu talvi-untansa, odottaen sitä kevättä, jolloin sen kautta avattaisiin täydellinen liikeyhteys sekä Ääniseen että mereen. Silloin voisi siitä ruveta kehittymään jonkunmoinen kauttakulkupaikka näiden vesien välille ja voisi se siinä ohessa tuosta liikenteestä itsekin pienen prosentin ansaita.

Hän istui Ontrein kanssa stantsijan tuvassa, — toverit olivat jääneet joukosta pois kylään tultaessa kiertääkseen sen ja odottaakseen heitä kylän pohjoispuolella jossain sopivassa paikassa. Varovainen Ontrei oli pitänyt välttämättömänä, ettei heitä vielä ihmisille näytettäisi, ja hänen varovaisuutensa osoittautuikin oikeaksi.

Tuossa stantsijan seinällä oli venäjänkielinen kuuluutus, jonka sisältöä hän sävähtäen tavaili ja selitti Ontreille. Siinä ilmoitettiin kaukaasialaisen karkaamisesta ja lueteltiin hänen tuntomerkkinsä sekä kehoitettiin tavattaessa ottamaan kiinni, josta oli saatavana palkintokin. Sillä aikaa kun he harhailivat erämaassaan piilotellen ihmisiltä, oli poliisi nopeasti levittänyt kiinnipanokuuluutuksen niin kauas kuin vain hevosteitä riitti, ja levittäisi tietenkin laajemmallekin mikäli ehtisi. Ja kun kuuluutus oli saapunut tännekin päin, oli selvää, ettei heidän sittenkään ollut onnistunut kokonaan salata viranomaisilta sotajuontaan.

Hän katsahti Ontreihin saadakseen selville, minkä vaikutuksen asia häneen teki, mutta ei huomannut mitään erityistä. Sen jälkeen kun hän oli kuullut Ontrein elämäntarinan, oli ukko aivan muuttunut hänen silmissään. Tuon surkastuneen ja kutistuneen muodon alta ikäänkuin kuulsi esiin se entinen reipas Ontrei, jonka salaisesta olemassa olosta tämä metsämatka kahden naisen kanssa olikin ollut epäämättömänä todistuksena. Hän oli unohtanut kaiken sen, mikä ukon ulkonaisessa käytöksessä oli aluksi saattanut tuntua hiukan erikoiselta ja huvittavalta, ja pani nyt päähuomionsa hänen sisäiseen elämäänsä ja antoi kaikille hänen näennäisesti naiveille ja yksinkertaisille mietteilleen syvemmän sisällön. Olipa hän ollut huomaavinaan, että ukko oli käsittänyt muukalaisten pelastamisen jonkunmoiseksi hänelle uskotuksi pyhäksi tehtäväksi, jonka täyttämisellä hän saattoi ikäänkuin jotenkin korvata kaiken sen, mitä muka oli rikkonut. Hän oli saanut itselleen tehtävän, jonka suorittaminen oli herättänyt esiin kaiken hänen henkensä ja raihnaisen ruumiinsa tarmon; mikäli vaikeudet ja vaarat kasvoivat, sikäli kasvoi Ontrein rohkeus ja neuvokkuus; hän oli ollut ja oli edelleenkin heidän johtajansa ja häntä oli heidän usein ollut pelastuksestaan kiittäminen.

Ontrei oli ollut hänenkin tukensa. Ei niin, että hän matkan suoranaisten ruumiillisten vaivojen voittamisessa olisi mitään tukea tarvinnut, vaan niin, että matka oli muodostunut hänelle omituiseksi painiskeluksi ja taisteluksi tunteittensa kanssa. Hänen lempeä himoitseva ja kaipaava sydämensä ei ollut voinut koskemattomana kestää tuon ihanan naisen alituista läsnäoloa ja valtavaa tenhoa, vaan oli hän tuntenut päivä päivältä käyvänsä yhä enemmän salaisen ja suloisesti kiehtovan voiman orjaksi. Kuultuaan Ontrein kertomuksen oli hän vaistomaisesti ruvennut vertaamaan itseään Jyrkiin, mutta oli samalla myös tuntenut, että tässä oli hänen asiansa jäädä tappiolle taisteluun ryhtymättäkään.

Kaukaasialainen ei aavistanut mitään, kuten luonnollista olikin. Koko hänen huomionsa kohdistui heidän pelastumiseensa ja morsiamensa vaivojen huojentamiseen. Nuorukaiselle osoitti hän mitä sydämellisintä ja avonaisinta ystävyyttä sekä kiitollisuutta, halaten vain hetkeä, milloin saisi jotenkin häntä palkita. Nuorukainen ei tuntenut häntä kohtaan mitään mustasukkaisuutta eikä vastenmielisyyttä, vaan täytyi hänen aina tunnustaa miehen lahjakkuus, voima ja uljuus. Monessa kohdin hän suorastaan piti muukalaista esimerkkinään.

Usein oli hän kesän kalpeassa yössä, nuotion savun noustessa vaaleana patsaana kohti puitten latvoja ja käen taukoamatta kukkuessa, ihmetellen mietiskellyt sitä sielullisen taistelun ja elämysten puolta, joka olikin tullut hänelle osaksi tästä retkestä, josta hän oli odottanut vain poikamaisia seikkailuja. Ne olivat hänelle nyt sivu-asioita, pää-asia oli hänelle hänen sydämensä kysymys. Seikkailut kiinnittivät hänen mieltään ainoastaan sikäli, mikäli ne edistivät hänenkin rakastamansa naisen pelastumista, ja jännittivät hänen voimiansa sikäli, mikäli niistä saattoi koitua tuon pelastuksen este. Silloin hän heräsi ja osoitti päättäväisyyttä ja tarmoa, joka hetkeksi sysäsi muut syrjään, omalla paremmuudellaan kohoten etusijaan. Mutta sitten hän taas vaipui haaveiluihin, ajatuksissaan kulkiessaan suorastaan risuihin lankeillen. Miksi oli nyt tämä koettelemus hänelle pantu?

— — — — —

Kuullessaan, mitä kuuluutus sisälsi, vaipui Ontrei huolestuneena mietteisiinsä, heräten niistä vasta stantsijan isännän kysymykseen, olivatko he sattumalta tällaista kulkijaa nähneet. Liukkaasti vastasi Ontrei kieltävästi, kertoen heidän tulevan suoraan Suomesta ja olevan matkalla Solovetsiin.

— Tämä on nuori ruotsi, joka on tullut tänne näitä kaunihia maita katselemaan ja kansan elämää tutkimaan, lisäsi hän sitten selittävästi nuorukaiseen viitaten.

— A, ylen on se hyvä djelo… monasterissa käynti, ylisti nyt syrjästä karjalaksi eräs mummo, joka oli Ontrein vastauksen sattunut kuulemaan. Jumala apuhun matkamiehelle, jatkoi hän vielä hurskaasti, tehden pitkin liikkein ristinmerkin ja ruveten pyytelemään, että hyvät vierahat ottaisivat hänen kopeekkansa ja pistäisivät pyhän neitsyen kuvan juurelle tuohuksen hänen puolestaan palamaan. Auliisti Ontrei lupasi tehdä tämän palveluksen.

Samalla saapui paikalle uudelleen isäntä, mainiten nuorukaiselle, että kamarin puolella oli eräs, joka halusi tavata häntä. Kummastuneena seurasi hän isäntää, tullen varsinaisiin kestikievarihuoneiksi aiottuihin.

Häntä tervehtimään nousi pitkä, laihahko, kalpea ja herrasmiehen tapaan puettu mies. Silmät olivat omituisesti kirkkaat ja tummat, takki hiukan kulunut ja parta ajamaton. Hämillään ja nöyrästi selitti hän karjalaksi, sotkien joukkoon tavallista enemmän venäläisiä sanoja, olevansa erään eteläisemmän kylän opettaja, joka oli saapunut tänne lääkärin hoitoon loma-ajallaan. Oli nähnyt matkalaisten menevän kylän läpi ja arvannut suomalaisiksi sekä tahtonut puhutella. Pyysi luoksensa koululle, jossa asui, kun paikkakunnan opettaja oli perheineen poissa matkalla.

Hän oli aran, jopa surkeankin näköinen mies siinä hämillään lakkiaan pyöritellessään.

— Ettekö olekaan venäläinen? kysyi nuorukainen kummastuneena.

— En, karjalainenhan minä olen, vain venäläisen seminaarin käynyt. Olen Karjalasta kotoisin ja nyt ministerikoulun opettajana. Ka tule, veli, luokseni, lisäsi hän sitten aito karjalaisella, sydämellisellä avomielisyydellä ja omituisesti pyytävällä äänellä.

— Tulen, myöntyi nuorukainen. Mennessään sanoi hän jotakin Ontreille, joka huomattavasti levotonna oli ilmestynyt ovensuuhun, mutta nyt rauhoittuneena kumarsi ja jäi etehiseen katsomaan heidän jälkeensä.

He kulkivat kujaa rinnakkain koululle päin, opettaja kumaraisena ja hiukan jälempänä, nöyrästi ja yksikantaan haastellen tavallisista asioista. Hänen asuntonaan oli pari pientä huonetta, kutakuinkin hyvin ja siististi kalustettuja. Seinällä oli tavallisten väripainokuvien sijasta m.m. Pushkinin kuva, jota nuorukainen pysähtyi katsomaan. Opettaja hymähti surumielisesti.

— Ette tietenkään odottanut sitä täällä tapaavanne, sitä tai mitään sellaista, sanoi hän, lisäksi sitten huomauttaen:

— Pimeydessähän me täällä erämaassa elämme kaikki… silti…

Nuorukainen katsoi isäntäänsä pitkään. Tämän silmissä oli omituinen, uneksiva katse. Oltiin vaiti. Vihdoin liikahti opettaja tuoliltaan, heilautti kättään kuvaavasti ja sanoi:

— Tarkoitan yksinkertaisesti, että olemme täällä erämaassa ikäänkuin varjossa, pimeydessä. Tuntuu siltä kuin ei sen auringon valo, joka paistaa esimerkiksi teille siellä Suomessa, tänne ulottuisikaan. Olisi vain joku toinen, joka ei valaise, ei ainakaan kylliksi…

Ja alentaen ääntään kuiskasi hän salaperäisesti:

— Mitä kuuluu sinne teille?

Mutta odottamatta vastausta hän hypähtikin tuoliltaan rientäen hakemaan virvoituksia. Ne olivat tuota täällä aina samaa: viinaa ja kalakukkoa, "kurniekkaa". Kohteliaisuuden vuoksi niitä maisteltuaan kertoili nuorukainen sitte yleisin ja varovaisin sanoin, mistä oli ollut kysymys viime aikoina.

Opettaja kuunteli kädet ristissä, silmissä harras ilme. Hänen huulensa rupesivat vapisemaan, ja hänen silmiinsä kihosivat kyyneleet. Äkkiä sanoi hän, nousten seisomaan ja ruveten kiihkeästi kävelemään edestakaisin:

— Minä tukehdun, minä kuolen tänne! Täällä on niin ikävä!

Nuorukainen tyrmistyi tämän purkauksen kuullessaan. Hän haki kuin kuumeessa jotakin sanaa, neuvoa, lohdutusta, jolla olisi voinut tätä näivettyvää ja valonjanoista sielua rohkaista ja virkistää, mutta ei löytänyt mitään. Hän tunsi vain täysin ymmärtävänsä miesparkaa, eikä voinut sitä muuten osoittaa kuin häntä veljellisesti olalle taputtamalla. Opettaja seisahtui ja katsoi häntä silmiin.

— Kiitos! sanoi hän.

Tuntui kuin olisi hän sitten päässyt tasapainoon, kuin olisi hän tuossa ainoassa lauseessaan yhtenä valitushuutona purkanut ilmoille monien ikävien päivien taakan, henkisen nälän ja tuskan katkeruuden, kuin olisi tuo ollut patoutuneen kärsimyksen laukeamista, joka toi helpotusta ja huojennusta. Ainakin puhui hän nyt jo rauhallisesti ja iloisesti, osoittautuen olevansa valistunut ja sivistynyt mies, jonka sielunelämä kärsi siitä, että hänen piti olla tänne hautautuneena. Hänen keskustelutapaansa ja käytökseensä saattoi mieltyä, hänen huomautuksensa todistivat synnynnäistä älyn joustavuutta, ja hänen leikinlaskussaan oli mehua, neroa ja kärkeä. Hetki hetkeltä rupesi keskustelu sujumaan yhä vilkkaammin; keskusteltiin valistus-asioista, jopa siirryttiin kirjallisuuteenkin, joka tuntuikin olevan hänen salainen ja voimakas intohimonsa. Hän tunsi kuitenkin vain venäläistä kirjallisuutta, mutta sitä melkoisesti.

Kautta rantain hän siinä koetti tiedustella, oliko vieras mahdollisesti koskaan mitään kirjoittanut tai julkaissut, ja kun tämä naurahtaen tunnusti pienet sitä alaa koskevat syntinsä, näytti isäntä ihastuvan aivan erikoisesti. Samalla hän taas ikäänkuin hermostuikin, liikahteli levottomasti tuolillaan ja oli luultavasti jo sanomaisillaan jotakin tärkeää, kun ovelta silloin kuului iloinen venäläinen tervehdys. Sen kuultuaan opettaja vaikenikin, mutta ei näyttänyt pahastuvan, vaan nousi vierastaan vastaan.

— Pavel Augustovitsh ja — katsoen kysyvästi nuorukaiseen, joka
hymyillen sanoi nimensä, niinkuin sen Poventsassa oli herttainen
Jelisaveta Walter venäläiseen tapaan muodostanut — ja Gustav
Ivanovitsh, sallikaa minun esitellä.

Kumarrettiin yhtä kohteliaasti kuin konsanaan jossakin salongissa. Hän oli sairaalan lääkäri, naimaton mies kuten opettajakin. Hän ihastui, ikihyväksi saadessaan odottamatta tällaista seuraa. Oli käynyt Helsingissä ja piti siitä kovasti. Mikä ihana ja puhdas kaupunki, mikä järjestys ja sivistyksen leima! Ah! te suomalaiset, onnelliset ihmiset! Miten suloista mahtanee olla elää siellä sivistyksen ja kaiken hyvän keskellä, harrastaa tiedettä, nauttia taiteesta ja kirjallisuudesta vaivattomasti… Ei, tulkaa minun luokseni juttelemaan ja kertomaan oikein paljo suuren maailman kuulumisia, tulkaa molemmat nyt heti, minulla on siellä hiukan likööriäkin, jota olen säästellyt aivankuin olisin jotakin tällaista aavistanut, tulkaa nyt heti… Sinä opettaja-veliseni, heitä pois taas tuo surullinen naamarisi ja iloitse, että olet saanut tavata sivistynyttä heimolaistasi…

Ja tuo vilkas mies tarttui nuorukaista toisesta ja opettajaa toisesta kynkästä vieden heitä iloisella kiireellä kotiaan kohti kylän toiseen päähän, lakkaamatta kysellen, puhellen ja selvittäen sekä naureskellen. Nuorukaisen sydäntä oikein virkisti tämä kohtaus, ja opettaja sanoi hänelle, kun lääkäri jäi erästä äijää puhuttelemaan, että Jumala oli lähettänyt tohtorin hänelle auttajaksi ja turvaksi…

— No Ontrei, oletko saanut ostetuksi karjalaisen naisen ja miehen puvun? kysyi nuorukainen ukolta, joka ilmestyi kievarin portille heidän siitä sivu mennessään, selittäen asian muutamin sanoin seuralaisilleen.

— Olen kyllä, sanoi Ontrei, näyttäen myttyä portailla, ja kysyen, milloin lähtöön päästäisiin.

Hän neuvotteli Ontrein kanssa hiljaa. Ukko kiirehti matkalle, sillä ilta oli lähenemässä ja eteenpäin piti joutua, mutta nuorukainen ei voinut lähteä nyt näin äkkiä uudesta seurastansa.

Se voisi näyttää oudolta. Sovittiin, että ukko vielä odottaisi. Hän oli muuten kuullut kylällä, että tien varrella pohjoisessa olivat sieltä äsken tulleet kulkijat nähneet savua ja päätelleet siitä siellä "raspoinikkoja" tai karkulaisia olevan. Kiiruhdettava oli…