XI.
ÖINEN JUHLAHETKI.
Lauloi vanha Väinämöinen,
Järvet läikkyi, maa järisi,
Vuoret vaskiset vapisi,
Paaet vahvat paukahteli,
Kalliot kaheksi lenti,
Kivet rannoilla rakoili.
Illan kuulakkuus ja rauha vallitsi. Lääkärin asunnon akkuna oli auki pieneen puutarhaan, jossa hänen emännöitsijänsä koetti kasvattaa kyökkikasveja. Ulkoa tuli viileä ilma virkistävänä sisään liikaa tupakansavua hälventämään. Istuttiin pöydän ympärillä ja juteltiin vahvasti.
Hän pääsi pian selville siitä, että nämä kaksi miestä olivat toistensa tukena ja turvana. Kun opettaja rupesi tulemaan liian tunteelliseksi ja avomielisyydessään kentiesi hiukan häiritsevän tuttavalliseksi, rauhoitteli häntä lääkäri veljellisesti, ja kun taas lääkäri nakkeli liian rohkeasti liköörilaseja menemään, pidätteli häntä opettaja isällisesti. Keskusteltiin kaikesta mitä siinä ajattelemaan ehti, puhuttiin kirjallisuudesta ja taiteesta sekä Karjalan kansan elämis- ja kehitysmahdollisuuksista. Ja kesken kaiken raahasi vilkas lääkäri esille toisesta huoneesta suuren grammofonin, josta pian alkoi kuulua surullisesti särähdellen ja rämisten:
— Ach du mein holder Abendstern…
Kuunneltiin vakavina, opettaja varsinkin. Näki selvään, että hän rupesi heltymään yhä enemmän. Taaskin saattoi otaksua, että hänellä oli jotakin sydämellään, jonka hän halusi ilmoittaa, mutta jota ei kuitenkaan oikein saattanut. Mutta nuorukainen aavisti, että se mahtoi koskea jotakin kirjallista asiaa, koskapa hän aina koetti kääntää keskustelua sinne päin. Ja vihdoinkin, kun lääkäri poikkesi kyökin puolelle tiedustelemaan illallis-asioita, tuli se esiin. Jännitetyn ja salaperäisen näköisenä kumartui hän nuorukaisen puoleen ja sanoi kuiskaten:
— Minäkin olen kirjaillut… minulla on valmiina… runoteos… kertovainen… suuri… Haluaisin kuulla teidän mielipidettänne siitä…
— Mutta en ymmärrä niin paljon venäjää, että voisin sitä lukea, kiiruhti nuorukainen epäämään.
— Venäjää? lausui hän pahastuneena. Minä en kirjoita venäjäksi, vaan karjalaksi. Se on minun äidinkieleni.
Ja hiukan loukkautuneena rupesi hän laajasti ja innolla sekä hellyydellä puhumaan tuosta sydämensä lapsesta, johon hän nähtävästi oli uhrannut kaiken henkisen kykynsä. Nuorukainenkin innostui tästä suorastaan huikeasta ajatuksesta, että täällä Karjalan sydämessä eläisi mies, joka olisi pystynyt luomaan tällaisen teoksen ja siis myös uuden suomalaisen kirjakielen, pelastamaan kauniin karjalan kuolemasta. Mutta kun hän samalla muisti, kuinka vaillinaisesti hänen uusi tuttavansa todellakin tätä kieltä taisi, tuli hän murheelliseksi, sillä hän ymmärsi, ettei tuo runoelma voinut kelvata mihinkään. Sitä hän ei tietystikään voinut sanoa, vaan kuunteli surumielin opettajan innostuneita selityksiä…
— Opettelisitte suomea ja kirjoittaisitte sen sillä kielellä, ehdotti hän vaihteen vuoksi, antaakseen keskustelulle uutta käännettä ja ainesta.
— Suomeksiko? Ei. Minä olen karjalainen ja kielemme on yhtä hyvä kuin suomikin. Kauniiksi karjalaksi olen sen kirjoittanut…
Takaisin huoneeseen saapunut lääkäri näytti heti ymmärtäneen, mistä oli kysymys. Salavihkaa kysäisi hän:
— Siitä eepoksestako se…?
— Siitä…
— Yhyy…
Nuorukainen sai kuulla sen, minkä oli arvannutkin, että nimittäin tuo kirjallinen työ oli opettajan salainen rakkaus ja aate, jota hän sydämessään hellien vaali ja hoivaili. Se oli hänen elämänpuunsa, josta hän sai voimaa kestää luonnolleen vaarallisen henkisen yksinäisyyden. Kun hän koulutyönsä päätettyään palasi orpoon kotiinsa, otti hän esiin tuon suuren teoksensa ja ryhtyi sitä taas uudemman kerran parantelemaan ja laittelemaan. Kuinka monta kertaa hän olikaan kirjoittanut sen uudelleen, silostellut muka säkeitään, kuinka vaivaloista oli varsinkin alku ollut, jolloin hän oi kirjoittanut karjalaansa venäläisillä kirjaimilla kun ei vielä osannut länsimaisia. Ja kuinka suurenmoisesti hän olikaan nauttinut sitä sitten yksinään itselleen lausuessaan korkealla äänellä. Siitä oli muodostunut hänelle suuren nautinnon ja onnen lähde, ainoa, joka oli häntä täällä virkistänyt. Ja kun lähiseudulle oli sitten muuttanut tämä nuori lääkäri, joka hyvän sydämensä koko avonaisuudella ja osanotolla oli häneen kiintynyt, oli miesparalle auennut ikäänkuin uuden elämä lähde. Mutta lääkäri ei osannut karjalaa, ei voinut antaa hänelle sitä arvostelua, jota jokainen taiteilija kehittyäkseen kaipaa. Ja kun lääkäri kehotti häntä tutustumaan venäläiseen kirjallisuuteen ja ottamaan sen runoelmista opastusta säkeen rakennuksessa ja muussa, ja kun häneen tämän jälkeen hiipi synkkä epäilys, ettei hänen runoelmansa kenties täyttäisikään minkäänlaisia vaatimuksia, murtui hänen mielensä ja hänen sydämessään alkoi tuo sanomattoman katkera ja tuskallinen taistelu, joka on jokaisen kutsumuksestaan epätietoisuuteen joutuneen taiteilijan alituinen osa. Ja kun hän nyt kuuli, että oli tullut nuori ruotsi, joka varmaan innostuisi hänen asiaansa, kiiruhti hän siitä tälle puhumaan…
Tarinoittiin edelleen ja lämmettiin. Akkunasta näkyi Seesjärven tyyni ja nukkuva pinta. Kuulakas hämäryys tummeni. Viirisalko piteni pitenemistään, ujuen ylös taivasta kohti. Kaukaa kuului ratshoin laulua. Karjalaisen kesäyön tunnelma oli täydellinen.
Hän nautti olostaan. Hänen sydämensä lämpeni ajatellessaan tätä maata ja kansaa, josta hänellä tähän saakka oli ollut vain hyviä kokemuksia. Ei koskaan oltu hänelle vielä tehty niin sydämellistä hyvää päivää kuin näissä karjalaisissa kylissä, joissa isäntä pöydän päästä tervehti häntä veljeksi ja ystäväksi, nimeä ja kotipaikkaa, asiaa ja tarkoitusta kysymättä. Hän oli ymmärtänyt, ettei syyttä Karjala vallannut ja tenhonnut kävijöitään. Ja kun hän muisteli sitä valtavaa ja mahtavaa menneisyyttä, mikä näillä taipaleentakaisilla tshuudeilla oli, muisteli niitä taisteluja, joita pohjolan aamuhämärässä oli käyty näiden maiden omistamisesta, sitä urheutta, jota sen karjalainen kansa oli vapauttaan puolustaessaan osoittanut, niin ymmärsi hän seisovansa vanhan pohjolan vallan jäännösten raunioilla, heimon keskellä, joka ei sattumalta ja ansiotta kantanut aateluuden merkkiä otsallaan ja hengen etevyyden todistusta laulussaan. Suottapa ei, mietti hän siinä itsekseen, haaveilija uneksi sankarieepoksesta, joka runouden valtavoimin kohottaisi jälleen kunniaan ja maineeseen sen, mikä on onnettomuudeksi unhoon ja hämärään jäänyt.
Hänen mielensä kuumeni. Hän johtui ajattelemaan sitä velttoutta, jolla onnellisemmassa asemassa olevat suomalaiset edelleenkin suhtautuvat heimonsa menneisyyteen. Eikö olisi pyhää työtä omistaa osa ja joukko kotimaisesta historian tutkimuksesta ja tutkijoista yksinomaan Suomen koko heimon suuren menneisyyden valaisemiseksi, niin että siitä vihdoin olisi päivän valossa kaikki, mikä ihmisvoimalle olisi mahdollista? Eikö se olisi jalointa pyhiinvaellusta, mitä Suomen heimon jälkeläiset voisivat tehdä?
Hän selitti tätä opettajalle ja lääkärille. Opettajan silmät välähtelivät ja lääkäri hymyili hyväntahtoisesti. Kansallistunteisena miehenä hän hyvin ymmärsi noiden kahden innostuksen syyn. Näissä kolmessa ojensi uusi ja sovinnollinen aika toisilleen kättä.
Opettajan posket punoittavat ja silmät kiiltävät. Hän tarttuu lasiinsa ja alkaa haaveksien pitää runollista ja korkealentoista puhetta tämän Suur-Suomen menneisyydestä. Voimakkain värein, omituisella sekakielellä ja vilkkain liikkein loihtii hän runollisen innoituksen avulla esiin kuvan tuosta muinaisesta tshuudien valtakunnasta ja sen mahtavuudesta. Hän vaipuu kuvailemaan vapisevalla ja innostuneella äänellä miesten ja päällikköjen uljuutta ja sankaruutta, antaa kuiskaten kuulijalle aavistuksen neitojen suloista, sekä maalaa vapisematta esiin heidän kamalat ja väririkkaat uhrikohtauksensa ja muut pakanalliset menonsa. Ja vähitellen sopeutuvat hänen sanansa säkeiksi, jotka valtavan runollisina kuvina ja raskaan juhlallisessa poljennossa alkavat vyöryä esiin hänen huuliltaan. Se on jotakin uutta, jotakin ulkonaisitta vaikutteitta ja ainoastaan perinnöllisen lahjan avulla syntynyttä korven taiderunoutta, mahtavaa pakanallista hymniä, joka sana sanalta värisyttäen tunkeutuu luihin ja ytimiin. Sitä kannattaa luonnonlapselle ominainen profeetallinen innostus, joka loistaa hänen haltioituneesta katseestaan ja hänen äänensä juhlallisen värähtelevästä liikutuksen tärinästä, ja sen jylhyyttä lisää tämä öinen hetki ja tunnelma pyhästä paikasta.
Niin hän kuvailee, kunnes hän siirtyy esittämään sitä onnen saavuttamatonta haavetta, jolloin olisi yhtyneenä Suomen heimo, koottuna saman katon alle. Profeetallisella voimalla luo hän eteen unelmansa, vertauskuvan suunnattoman suuresta kalevaisesta pirtistä, jonne olisi kokoontunut Kalevan kansa kerta vielä Pohjolan häihin. Hän siirtyy mielikuvituksessaan yli ajan ja mahdollisuuden, suorastaan mässäten onnen ja mahtavuuden unelmissa, jotka ovat suuria, korkealentoisia, suunnattomia salaisesti juovuttavassa huumassaan. Ja niin siirtyy hän lausuilemaan säkeitä vapaudesta. Kuin muinaiset laulajat, kuin parhaiden kansojen parhaat "bardit", kohottaa hän raskaat säkeistönsä yhä laajempaan inhimilliseen kantavuuteen, kunnes niiden huumaava tunnesisältö humisee kuin mahtavien urkujen soitto. Kuulija tuntee, kuinka liikutus vähitellen saa vallan, kuinka sydäntä raskauttaa suloinen, mutta voimakas ahdistus, kuten tiedetään tapahtuvan silloin kuin Jumala sydämessä vaikuttaa, ja kuinka hän lopuksi valtoinaan antautuu sen tunnelman valtaan, jonka tällä pyhällä hetkellä vaikuttavat jumalaiset voimat ovat esille loihtineet.
He nousevat ja juovat tulevaisuuden maljan. Ja kun he huomaavat lääkärin osaaottavilla ja ystävällisillä kasvoilla vilahtavan aran ja pelokkaan epäilyksen ilmeen, vaipuvat he itkien toistensa kaulaan. Runollisessa lennossaan ovat he jälleen unohtaneet todellisuuden, ja sen huomatessaan he tuntevat pettymystä ja tuskaa. Mutta onnen hetken ovat he silti yhdessä eläneet.
Ja he jatkavat haaveiluaan, vaikkakin nyt järkevämmin ja tyynemmin. Hetken ja nautinnon liikuttamina puhelevat he avomielisesti kuin lapset, ilostuvat taas ja juttelevat vilkkaasti. Tullaan aloille, jotka ovat läheisempiä venäläisellekin, puhutaan Karjalan edistystarpeista, kouluista, maanomistus-oloista ja muusta. Innostutaan taas ja ollaan vakuutettuja seudun suurista kehitysmahdollisuuksista. Kunhan kerran tutkitaan maaperä ja vuorityön mahdollisuudet, avataan hyvät kulkutiet merestä mereen ja järveen, niin alkaa Karjalalle uusi loistokausi…
Kylän tiellä kuului ajavan troikka, sillä aisakello rämpätti kileästi. Kievarin pihalle pysähtyi. Saattoi olla joku virkamies Poventsasta? Ei välitetty sen enempää. Mutta hetken kuluttua kuului koputusta. Lääkäri meni avaamaan. Se oli Ontrei.
— Kiireesti lähtekäämme, sopotti hän hiljaa. Stanovoi ja se vanha urjadniekka. Ovat nähtävästi päässeet jälille. Joutukaamme pian matkalle.