XII.
HERÄÄMINEN JA PAKO ERÄMAAHAN.
Näkyvi savu salolta,
Sinisauhu selkosilta,
Haiku nuotion norosta;
Mitä metsässä väkeä,
Kuta korvess' kulkijata?
Hän tunsi kuin piston sydämessään ja kääntyi äkkiä hyvästelemään. Valeltuaan päätänsä kylmällä vedellä tunsi hän heräävänsä aivan kuin jostain huumauksesta, eikä voinut enää ymmärtää, kuinka olikin niin kauan viivytellyt. Aurinko näkyi jo tuolla kultailevan rakennuksen päätyjä ja toimeliaat lintuset olivat aikoja sitten heränneet aamu-askareilleen. Miten olivat viettäneet yön heidän saatettavansa ja mitä olivat he ajatelleet? Ontrein silmistä loisti selvä syytös, vaikka hän ei mitään sanonutkaan.
Hänen oli vähän vaikea selittää isäntäväelleen syytä äkkilähtöönsä, ja hän syyttikin Ontreita, jolla sanoi olevan erittäin kiireen. Sydämellisesti puristi hän lääkärin kättä, ja piti opettajan kättä kauan omassaan. Opettaja oli taas tuo sama arka ja kalpea mies, joka illalla oli häntä vieraakseen pyytänyt. Ei olisi uskonut häntä samaksi, joka äsken haltioituneena, ikäänkuin kasvaneena, julisti innoitustansa tälle vähälukuiselle kuulijakunnalle. Mutta kun hän vakaasti lausui, että vielä kerta tavataan, niin välähti ilo opettajan silmistä ja hänen muotonsa aivan kirkastui.
Hyvästi, onnellisten unelmain ja tunnelmain näyttämö! Niin kiireesti kuin Ontrein kyky suinkin salli, läksivät he kulkemaan tietä edelleen Sondalan kylään päin. Vähäiset tavarat oli ukko tuonut mukanaan kievarista.
Vaiti ollen he kulkivat, hän taaskin edellä ja ukko jälessä. Aamun tyyni ja valoisa sekä viileä ihanuus ei voinut olla vaikuttamatta hänen yhäkin ikäänkuin tulehtuneeseen mieleensä viilentävästi ja rauhoittavasti. Katse kimalteli vielä ruohikossa, sirkat jo sirittivät siellä, missä aurinko sattui heidän makuupaikalleen, ja linnut pyrähtelivät pensaikoissa. Hän antoi katseensa mielihyvällä liukua pitkin avautuvaa näköalaa. Järven pinnalla viipyi vielä hiukkanen keveätä usvaa ja aamuviri näkyi paikka paikoin sen rinnalla karehtivan. Katse uppoutui aavaan ulappaan painuen vihdoin kauas sinne, missä sinervä maa kohoutui kaukana vastarannalla. Siitä se jo nousi ylemmäksi silmäten sinitaivaan hattaroita, jotka aivankuin lumivalkoiset lammaskatraat olivat sinne ikuiselle laitumelleen makuulleen kyyssähtäneet. Sieltä irroitti sen iloinen viserrys. Tuosta pellon ojan reunasta oli kohonnut äkkiä siivilleen leivonen; alituisesti nousten nopeilla nykähdyksillä aivan kuin olisi hypähdellyt portaita ylös ja lakkaamatta livertäen kiipesi se yhä ylemmäksi taivasta kohden, niin korkealle, että olisi jo luullut sen pientä sydäntä hiipaisevan; ja kun se oli saapunut sinne melkein taivaan portille, niin ettei sitä juuri silmä erottanut, ei se enää voinutkaan kestää kaipuutansa, vaan syöksyi siivet supussa aivan kivenä alas saamaan palkintoa puolisoltaan hyvin suoritetusta lennostaan ja laulustaan. Tuolla se puoliso makasikin aivan hiljaa, niin leveänä ja lämpimänä kuin suinkin mahdollista, pesässä muniensa päällä hautoen tulevaista onneaan.
Mutta tuossa edessä alkoi taas synkkä ja vakava metsä. Se muodosti tummanvihreän kehyksen tälle aukeaman valoisalle taululle, johon aurinko loi vaaleata kultaansa vaihteluksi. Katse saattoi vaaran laelta nähdä kauaksi metsä- ja kukkula-ulapalle; aamun valossa esiintyivät vaarain laet ikäänkuin kirkastettuina, kun laaksopaikat sitävastoin vielä erottuivat tummiksi varjostuksiksi. Taakseen katsoen saattoi nähdä vanhan kylän siinä aukeamallaan ilman puremine, hallavine taloineen, rukoushuoneineen ja hautuumaineen, "kuusikkoineen", joissa harmajat kattoristit vartioitsivat haltuunsa uskottuja. Edessä maa vähitellen kohosi, kunnes muodostui kauempana tiuhametsäiseksi ja runolliseksi harjuksi, joka tarjosi oivallisia piilopaikkoja niille, jotka halusivat tietä kulkevia välttää.
Hänellä oli kieltämättä paha omatunto siitä, että oli jäänyt niin kauaksi äskeiseen seuraansa ja unohtanut varsinaisen tehtävänsä. Erittäinkin nyt, kun hän tiesi viranomaisten olevan karanneen jälillä, tuntui asema hänestä kiusalliselta. Hän mietiskeli ja arveli, olivatkohan sydänmaan kyläläiset tuolla erämaan matkalla joutuneet jotakin epäilemään, sillä heitä ei ollut voinut välttää kokonaan kohtaamasta, vai mistä olivat jälille päässeet. Olivatkohan selvillä siitä, että hän Ontrein kanssa oli jotenkin asiaan sekaantunut? Onneksi he eivät olleet näyttäytyneet siellä kylässä tuolle vanhalle urjadniekalle, joten heillä puolestaan ei ollut vielä syytä pelätä. Nyt he tietenkin kuulisivat Paadenessa outoa savua näkyneen tien varrelta. Varmaan tästä koituisi todellinen takaa-ajo.
Sitä pelkäsi Ontreikin. Huokaillen, mutta samalla lujana ja luottavana puhui hän siitä vaikeasta tehtävästä, joka oli heille annettu, mutta jonka he nähtävästi saisivat sittenkin onnellisesti loppuun suoritetuksi.
— Sillä Jumala ei olisi muuten niin ihmeellisesti johdattanut meitä, aivan ventovieraita ihmisiä, pelastamaan näitä kolmea onnetonta.
Näin järkeili Ontrei ja oli asiastaan aivan vakuutettu.
Tultuaan maantien harjun kohdalle rupesi Ontrei tarkoin tähystelemään tien vasemmalle puolelle. Vähän matkaa kuljettuaan huomasikin hän katajan oksalla aivan pienen liinankappaleen, joka näytti siihen sattumoisin lentäneeltä. Sen kohdalla poikkesivat kulkijat metsään lähtien varovasti kulkemaan yhä kapenevaa vaaran harjaa. Se tuli yhä korkeammaksi ja jyrkkärinteisemmäksi, kunnes päättyikin korkeaan vieruun, niin äkkijyrkkään, että alhaalla kasvavien puitten latvat olivat äyrään tasalla. Rotkosta pulpahti ilmoille savun hajua. He laskeutuivat varoen jyrkännettä alas.
Rotkon tiheikköön tultuaan hämmästytti heitä paikan aivan erikoinen luonne. Vähän matkan päässä toisella puolella alkoi harju taas uudelleen, ja yhäkin jyrkkärinteisempänä. Rosoiset louhikot etsivät siinä tiheämmän kasvullisuuden, mutta salskeita koivuja ja mäntyjä oli silti rinteeseen juurtunut. Mutta se mikä häntä erikoisesti rotkon pohjalla hämmästytti, oli kuolemankourien ja sananjalkojen keskellä olevien suurien ja valkoisten, todella kauniiden kivilohkareiden joukko. Ne olivat marmoria, sillä pehmeytensä vuoksi ei hän voinut niitä muuksikaan arvata, veitsellä niiden pintaa koetellessaan. Ja siihen viereen poiketessaan ja kallion rintaan nojatessaan huomasi hän äkkiä kivessä kiinni kokoelman mitä kauneimpia granaatteja, punaisia kristalleja, joista hän helposti mursi joukon taskuunsa. Ne olivat melko yleisiä Suomessakin, mutta näin sopusuhtaisia ja rapautumattomia ei hän vielä ollut sattunut löytämään. Muuten vallitsi paikalla syvä hiljaisuus ja melkein hämärä, sillä synkkä kuusikko, joka koskemattomana seisoi rotkon pohjassa joka puolella, ei laskenut lävitsensä päivän säteitä. Ontrei teki ristinmerkin.
He lähtivät kulkemaan rotkoa vastapäisen vaaran rinnettä kohti. Savun haju sieltä edelleenkin kantautui, joten sitä kohti sopi hiipiä. Taitettuaan syrjään rotkon reunalta tiheän paatsama- ja tuomivesakon, josta sai kasvot täyteen lukin verkkoja, tulivat he suuren kallion juurelle, jonka alle aukeni ikäänkuin luolan suu. Siinä kyti tuli.
Mutta ei luolassa eikä lähistöllä ollutkaan ketään.
Hän hämmästyi, ja aikoi juuri huudahtaa, kun tunsikin Ontrein käden suullaan. Ukko painoi häntä voimakkaasti alaspäin yhä varoittaen hiljaa olemaan. Kyykistyen ukon viereen kääntyi hän tämän puoleen kysyvä ilme kasvoillaan. Ukko piti sormea suullaan ja osoitti päällään lehvien läpi kallion reunalle.
Sieltä kurkisti varovasti esiin mies. Nähtävästi hän ei ollut heitä huomannut, vaan oli hänkin tullut savun lähtöpaikkaa tutkimaan.
— Paadenen urjadniekka, kuiskasi Ontrei, ja se selvitti kaikki.
— — — — —
Kuultuaan illalla kyläläisiltä, että tien varrelta oli näkynyt savua, oli urjadniekka saapunut aamulla varhain katsomaan, kuka oli tuon savun sytyttäjä. Ehkä hän olisi sen jättänyt tekemättä, jos savu olisi näkynyt kaukaa selkosilta, mutta näin kylän lähellä olevaa ei sopinut heittää tutkimatta. Epäilyttäviä kulkijoita on todellakin kesäiseen aikaan näillä saloilla, ja usein niistä kylien kansakin "oikeita" matkalaisia varoittaa. Mitä ja ketä he ovat, siitä ei ole useinkaan aavistustakaan, eivätkä salot kerro salaisuuksiaan.
He vartosivat, minne mies kääntyisi, ja poistuivat visusti metsän peittoon kuullessaan kallion rinteeltä kivien rapinaa ja arvatessaan siitä, että hän oli tulossa paikalle. Tuossa hän saapuikin. Oksien välistä saattoi huomata, että hän tarkasteli tarkkaan nuotion seutua, ja osoitti hämmästyksen merkkejä nähdessään jälkien pienuudesta, että paikalla oli nähtävästi ollut nainenkin, ellei kaksikin. Ymmällä olevan näköisenä lähti hän sitten poistumaan paikalta, mennen aivan heidän ohitseen, niin että he töin tuskin kerkesivät painautua varjoon.
Asia oli selvä. Heti kylään mentyään kertoisi hän näkemästään stanovoille ja tuossa tuokiossa olisi tämä vanhan urjadniekan kanssa paikalla. Siinä ei ollut siis hyvä viipyä. Mutta missä olivat kadonneet? Tässä ei voinut vartoa, sillä pian olisivat takaa-ajajat täällä. Mutta jos kadonneet olivat vain muuten tuleltaan poistuneet ja aikoivat pian palata, voivat he joutua suoraan surman suuhun, ellei heitä varoitettu. Siksi piti paikalle jäädä. Mutta ehkäpä he olivat poistuneet jotakin pakoon ja piiloon? Silloin he eivät tietenkään palaisi, mutta miten siinä tapauksessa saada heistä selkoa?
Pulmallista! Silloin näki hän, että Ontrei taittoi itselleen tukevan kepin ja lähti sen varassa liikkaamaan yhdellä jalalla nuotiolle. Silloin hänkin rupesi jälkiään sotkemaan, pisti toisen saappaansa toisinpäin jalkaansa ja lähti Ontrein kanssa paikkaa tutkimaan. Rotkon pehmeään multaan muodostui nyt sangen omituisia jälkiä, joita tavallisen urjadniekan äly ei riittäisi selvittämään. He tutkivat kiireesti nuotion seudun vähän laajemmalta ja lähtivät sitten rotkoa pitkin pohjoiseen päin. Selvästi johtivat sinne kolmen, ihmisen jälet, joiden askeleisiin tarkoin astumalla he koettivat kepillään ja toisinpäin käännetyllä kengällään niitä perinpohjin sotkea. Pian ilmestyi heidän eteensä pieni purokin, jonka rannalle askeleet johtivat. Suuri oli kuitenkin heidän kummastuksensa, kun puron toisella puolella ei jälkiä jatkunutkaan.
Mihin olivat kulkijat nyt kadonneet?
Mutta Ontrei kumartui katsomaan tarkemmin puron pohjaa ja osoitti sinne. Siellä näkyikin vielä heikkoja jälkiä, jotka kääntyivät puron virran suuntaan. He ymmärsivät nyt, että kaukaasialaisella oli ollut joku tärkeä syy, joka oli saanut hänet pakenemaan nuotioltaan, että hän pani liikkeelle kaiken taitonsa ja varovaisuutensa peittääkseen jälkensä ja että hän ei voinut olla kaukana, koska puron tosin lienteä virta ei ollut ehtinyt huuhtoa pohjaa uudelleen sileäksi. Hekin astuivat veteen ja kaahlasivat varoen sitä edelleen. Noin sadan metrin päässä alempana olivat rannalla selvät maihin nousun merkin, joita kulkijat eivät olleet voineet epäilevältä silmältä salata.
Nyt eivät pakolaiset enää voineet olla kaukana, sillä puro kääntyi maantielle päin, ja sinne he tuskin olivat uskaltaneet. He olivat siis neuvotelleet ja joutuneet viipymään sekä tietenkin miettimään, miten voisivat jättää jotakin merkkiä itsestään ystävilleen. Varoen menivät he siksi varmuuden vuoksi maantielle päin. Puro laajeni pian, solisten leveämpänä pienen niityn läpi, jolta kohdalta maantiekin sen yli meni. Jäljet ilmestyivätkin taas näkyviin. Seuraten niitä saapuivat he maantien lähelle, jossa pensaikosta ilmestyikin heidän eteensä ilon ilmeellä kaukaasialainen. Pitemmittä puheitta viittasi hän alas puron suulle päin ja lähti edellä, mennen matalana maantien yli.
Seesjärven ranta oli tässä vielä sangen lähellä. Puron äyräillä kasvavan lepikon suojassa saapuivat he rannalle, jossa neito ja mummo odottivat. Ruhtinattaren kauniilla kasvoilla oli huolestunut ilme ja hän kääntyi kysyvästi nuorukaisen puoleen. Taaskin tunsi tämä sydämessään moitetta siitä, että oli kenties viipymisellään aiheuttanut koko vaaran, eikä voinut kohottaa katsettaan neidon silmiin, joiden tunsi kohdalleen odottaen pysähtyvän. Mutta Ontrei antoi heille mytystään ostamansa vaatteet, joihin he poikkesivat syrjään pukeutumaan.
Puron äyräältä saattoi nähdä maantielle ja he silmäsivät sinne usein odottavasti. Mutta kaukaasialainen viittasi rantasarakkoon kätkettyyn veneeseen:
— Sillä pakenemme ja nousemme maihin siellä jossain järven pohjoisrannalla, josta jatkamme sydänmaita myöten matkaa siksi, kunnes pääsemme pois hevosteiden ulottuvilta. Kun eivät osu meitä näkemään sitä ennen, niin siellä tuskin arvaavat enää epäilläkään. Ainoa paha on veneellä paetessa, että näin valoisalla ajalla järven selällä kulkija näkyy kauas, joskaan ei jälkiä heitäkään…
— — — — —
Kaukaasialainen oli ollut edellisenä iltana maantien vieressä jättämässä sinne Ontrein kanssa sopimaansa liinamerkkiä, kun oli kuullut väkeä tulevan tietä myöten. Pensaan takaa piilosta oli hän huomannut, miten he olivat seisahtuneet kummastelemaan metsästä tulevaa savua, jonka tuuli oli sieltä tielle painanut. Hän ei kyllä ymmärtänyt heidän puhettaan, mutta tunsi sanan "polititsheski", jota hänestä karkoituskylässään karjalaiset kulkijat yleisesti olivat käyttäneet. Kiireesti oli hän palannut takaisin nuotiolle ja sitä heti pienentänyt, valittaen, että oli ajattelemattomuudessaan tehnytkin sen liian suureksi. Epäillen ja tuskaisena oli hän vartioinut ja odottanut koko yön, viipyen alati maantien vieressä. Sieltä oli hän vihdoin huomannut, kuinka paikkaa oli saapunut tarkastamaan urjadniekka, ja silloin oli hän kiiruhtanut toimittamaan suojattejaan turvaan. Jälkiään varoen olivat he sitten kulkeneet pitkin puroa, erityisesti suuntaa ajattelematta, mutta aikoen kuitenkin maantielle jotakin merkkiä heittämään. Sille tultuaan oli hän ajatellut, että ehkä rannan puoli olisi turvallisempi, ja mennytkin siis sinne, löytäen sieltä veneen.
Ontrei ei puolestaan ollut kovin innostunut vesille lähtöön, mutta myönsi toisekseen, että oli viisainta pysyä nyt kokonaan syrjässä niiltä mailta, joilla stanovoi ja urjadniekka tulisivat liikkumaan. Ehkä siis oli edullisinta lähteä veneellä ja viivyskellä Seesjärven pohjoisrannan saaristossa, joiden välisissä ruohosalmissa ja kaislikoissa pian pääsisi takaa-ajajistakin eksymään. Mutta siinä tapauksessa ei ollut lähtemistäkään ennenkuin illalla, jonka hämyssä parhaiten pääsisi puikahtamaan pois kylän kuuluvilta. Mutta taipale Sekehenjoelta Onnanjoelle, joka täten tuli heidän kuljettavakseen, oli ainakin hänen kuulemaansa synkintä sydänmaata, jota ainoastaan erämiehet olivat kulkeneet, oikeata karhujen laidunta, joiden parasta aluetta nämä seudut ja varsinkin salot näiden vesien ja Vienan välillä, Sekehen- ja Uikujoen seuduilla olivat. Mutta tänä vuodenaikana ei retki suinkaan ollut mahdoton, ja ehkä sittekin vähiten yllätyksille altis.
Maantieltä rupesi kuulumaan ääntä ja he kyyristäysivät piiloonsa. Tulossa oli urjadniekka sekä useita miehiä, jotka kaikki poikkesivat metsään heidän nuotionsa kohdalle. Saattoi arvata, että siellä ruvettaisiin nuuskimaan jälkiä tarkoin, vaikkakaan ei ollut luultavaa, että he mitään selvää saisivat, varsinkin kun nyt itsekin lisäksi jälkiä sotkivat tältä paikalta metsään poiketessaan.