XIII.
UNELMIA SEESJÄRVELTÄ.
Joko sorti suuren puuni,
Uskontammeni tuhosi,
Kukkalatvani kumosi?
Se kun kaatui, kansa kaatui,
Kauas kaikkosit jumalat.
Kun miehet olivat kadonneet, kumartui ruhtinatar huolestuneena sulhasensa puoleen:
— Meitäkö nuo miehet etsivät?
— Eikö mitä, vastasi toinen hymyillen.
— Mutta jos sittenkin, niin miten pakenemme?
— Sehän on vallan yksinkertaista. Otan sinut syliini ja hyppään tuon hattaran laelle, joka tuolla taivaalla onnen lauttana purjehtii. Sinne hyppään ja kohta saapuvat lemmen tuulet, jotka pullistavat purjeemme. Niiden avulla lähdemme laskemaan halki sinisen ja ylen korkean avaruuden, jonka raikkaus ja puhtaus tuudittaa meidät sadun kauneimpaan uneen. Purjehdimme kohti etelän ilmaa, josta pian rupeaa kuultamaan lumisten huippujen ja vuoripurojen, lehtevien laaksojen ja tummien öiden maa. Sinne kauas, onnen Araratille, pysähdytän pilvilauttani ja astun maihin armaineni. Ijäti me sitten siellä asumme eikä saavuta meitä elämän tuska. Niin, armaani, minä sinut pelastan, jos vaara uhkaa.
Neito hymyili onnellisena:
— Ja ystävillemme täällä pohjolassa me lähetämme lehvän onnemme puusta, kyyhkyläisen tuomaksi merkiksi, että onnettomuus on meidän kohdallemme lakannut. Katso, me rakennamme uhritulemme tyynessä illassa ja seuraamme sen savupatsaan nousua kohti korkeutta. Se on Herralle mieluisa ja sen tuoksu on kuin mirhamin pyhässä temppelissä. Ja me polvistumme sen alttarin äärelle rukoillen ijäti onnea niille, jotka uhrautuvat onnettomia auttamaan.
Neidon silmiin tuli lämmin kiilto. Kyynel kihosi tummien ripsien alta ja vyöryi hiljaa hienoihoiselle poskelle, joka oli samettinen kuin persikan pinta; povi aaltoili ja hymy kiiruhti taas takaisin liikutuksen jalostamille kasvoille. Hän ojensi kätensä nuorukaiselle ja Ontreille.
Nuori mies tunsi, kuinka tuossa hänen otsaluunsa alla ikäänkuin kaikki sumeni.
Mutta yhä kiinteämmäksi kävi kysymys, oliko syytä tässä enempää viipyä. Jos miesjoukko sittenkin saisi jälistä sen verran selvää, että pystyisi seuraamaan niitä maantielle takaisin ja jos sille juolahtaisi siinä mieleen katsastaa rantaakin, niin silloin oli kaikki hukassa… Eikö ollut sittekin parempi uskaltaa tuohon vesille ja koettaa pitkin kaislikon rintaa soudella loitommalle johonkin niemen taakse, josta illan tullen pääsisi jatkamaan?
Niin olikin. Äkkiä hän sen päätti, ikäänkuin joku olisi sen hänelle sanonut, ja esitti asian Ontreille. Tämä oli epätietoinen ja tuskainen, kun ei voinut päästä varmuuteen siitä, mitä oli tehtävä. Mutta kun kaukaasialainen innolla hyväksyi ehdotuksen, myöntyi hänkin.
Kiireesti astuivat veneeseen, jonka hän kävi kaahlaamalla noutamassa puron uomaa pitkin muutaman rantakiven vierelle. Ontrei istui perään, naiset keskelle, ja molemmat miehet tuhdoille. Varovasti ohjasi ukko vaapperaa kolmilaitaa kauempana olevaa nientä kohti pitkin kaislikon rintaa, joka tässä onneksi oli sangen korkeaa. Soutajat vetivät tarmonsa takaa, sillä päämääränä oli päästä näkyvistä ennenkuin miesjoukko taas saapuisi tielle. Säikähtynyt haapana, joka juuri oli saanut poikueensa vesille, posahti parahtaen ruohikosta lentoon, mennä liitäen hätääntyneenä vähän matkaa, mutta sitten taas kiireesti palaten, tullessaan äidillisesti kutsuen ja äännähdellen. Veneen uomasta levisi vahva viri selälle päin, siellä muodostaen heränneen etelän kanssa sieviä ristilaineita.
Neito oli saanut kaislan käteensä ja viiletti sillä aatoksissaan veden pintaa. Sitten hän käänti uneksivan katseensa etutuhdoilla avokauloin ja täysin voimin soutavaan nuorukaiseen, joka vältellen sitä väisteli. Hän ei tiennyt, katsoisiko taivaalle tai veteen, mutta huomasi sitten parhaaksi katsoa oikean airon lapaan, miten se hautautui tuonne sinertävään veteen, ruveten sitä voimalla edestään työntämään, kunnes se voimatta enää airon painoa kestää purskahti kauniisti vaahdolle. Mutta sieltäkin oli silmät siirrettävä, sillä alati ei niitä jaksanut siellä pitää, ja silloin oli hetkisen kestettävä tuota tumman katseen uneksivaa syvyyttä. Siinä janoava silmä pysähtyi kiharoiden kauneuteen ja kaulan kaarevuuteen, kunnes taas jaksoi riistäytyä irti katsomaan sitä vasenta airoa, miten se siellä omalla puolellaan asioitaan hoiteli. Pitkin kaulaa ja ohimoita levisi polte ja hämmennys heräsi sydämessä. Sen tuli kuitenkin tuntemaan ja näkemään vain sekä vasen että oikea airo, jotka syventyivät tehtäväänsä aivan harvinaisella innolla.
Hymy lennähti ruhtinattaren huulille.
— Gustav Ivanovitsh, puheli hän, miksi olette nyt niin vakava? Miksi ette naura ja iloitse surumme lievikkeeksi, kerro meille maastanne ja kansastanne, isästänne ja äidistänne? Miksi olette täällä matkalla, sillä ettehän mitään tutki, kuljette vain?
— Mitäpä kertoisin, ruhtinatar? Jos olisin tiennyt, että haluaisitte kuulla Suomesta, niin mielelläni olisin kertonut. Enkä tiedä itsekään, miksi olen nyt vakava, ellen viime yön ja näiden monien uusien asioiden vuoksi. Ja eihän Solovetsiin menijän, köyhän pyhiinvaeltajan, sovikaan paljoa ilakoida.
Hän puhui vältellen ja koetti lyödä leikiksi. — Miksi aiotte, Gustav Ivanovitsh? kyseli neito uudelleen. Turhaan ette tietenkään täällä kule, sillä eiväthän nämä seudut ole mitään matkailupaikkoja. Ehkä sittenkin tutkitte jotakin? Nuorukainen hymähti.
— Sekö hänet tiennee, vastasi hän. Omituinen ja voimakas halu viehättää minua näillä seuduilla kulkemaan. Heimoni muinaisuus niistä minua tervehtää. Totuuden sanoakseni, lienen kuitenkin etupäässä tämän Ontrein opetuslapsi. Joka päivä hän minua opettaa.
— Mitä voi teille Ontrei opettaa? kysyi ruhtinatar ihmeissään.
— Sitä en voi sanoilla ilmaista, vastasi hän totuuden mukaisesti. Totta vain on, että olen hänen opetuslapsensa siksi, että joka päivä opin häneltä tavattoman paljon. Luulin jo olevani liiankin oppinut, mutta sitten kohtasinkin tämän karjalaisukon, ja huomasin, etten osannut mitään, en ainakaan paljoa…
Ruhtinatar nauroi iloisesti, mutta hänen sulhonsa, joka oli mummon kanssa keskustelua kuunnellut, kääntyi sanomaan:
— Gustav Ivanovitsh on oikeassa; minäkin olen Ontrein opetuslapsi, sillä olen oppinut häneltä hyvin paljon. Ja selitykseksi ruhtinattaren kysymykseen vastasi hän:
— En minäkään voi sitä selittää. Se on jonkunlaista sisäistä
valoisuutta ja toivorikkautta. Tuntuu kuin elämä olisi muuttunut.
Luulen, että hänettä tuolla perässä olisin usein epätoivon vallassa.
Taikka, en tiedä, — kuvittele itse.
Mummo nyhjötti veneen pohjalla korjaillen jotakin ja hymisten outoa laulua, kaipa kotivuoriensa kansanlaulua. Kaikki muut oli vallannut omituinen huolettomuus, paitsi Ontreita, jolla ei ollut silmiä eikä korvia muulle kuin matkan onnistumiselle. Jo olivat he päässeet pitkän matkaa ja suunnilleen äskeiseltä paikalta näkymättömiinkin, mutta parasta oli silti kiirehtiä edelleen niin kauan kuin aikaista aamua vielä kesti eikä kulkijoita juuri tarvinnut pelätä. Sivuutettiin niemen kärki ja huomattiin toisella puolella jyrkkärantainen lahti, johon ei sopinut maan puolelta katsomaan. Soudettiin sen poikki hiukan kaartaen, kunnes toisella puolella olevan niemen kohdalle päästyä nähtiinkin sen kärjestään revenneen maailmaa tehtäessä poikki, niin että väliin oli jäänyt jyrkkäseinäinen, hyvin kapea salmi tai kanava. Se oli melko pitkä ja molemmissa päissä tiheä kaislikko. Sinne käännälsikin Ontrei veneensä. Salmeen päästyä tuntui oikein juhlalliselta. Sammaleiset kalliot kohosivat jyrkkinä molemmin puolin ja ylhäällä oli vielä lisäkorokkeena kelohongikko. Veneen ilmestyessä salmeen sinkosi hongan latvasta kirkuen ilmoille piekanahaukka vihaisesti tutkien rauhansa häiritsijöitä keltaisilla silmillään. Veneen viri rupesi lotajamaan niissä paikoin, missä veden pinnan kohdalle sattui kallioon syvennyksiä. Melkein salmen keskikohdalla aukeni mantereen puoleisen kallion alle hiukan loivaa rantamaata, johon Ontrei laski veneensä. Kun saapui siihen ja veti veneen kokonaan maalle, huomasi, että kallio kaareutui aivankuin katoksi yläpuolelle, niin että sieltä ei voinut varmaankaan nähdä rannalla olijoita. Tuntui oikein turvalliselta. Kun hän meni tämän pienen rantakaistaleen päähän katsomaan, olisiko sieltä mahdollista päästä kiipeämään kallion päälle, pakeni sieltä veden rajasta veteen vihaisesti marahtaen pitkähkö ja musta, kiiltävän notkea elukka. Säpsähtäen jäi hän sen nostamiin poreisiin tuijottamaan, mutta mitään ei enää näkynyt.
Hän tunsi äkkiä ankaraa väsymystä. Valvottu ja juhlien vietetty yö, jonka rasitusta koko aamun jännitys oli estänyt esiin puhkeamasta, rupesi vaatimaan omaansa takaisin. Taaskin oli hänellä ollut vuorokauden ympäri raskasta aivokiihotusta ja merkillisiä kokemuksia.
Nähtyään Ontrein rupeavan tyynesti ruoanlaitto-puuhiin ja muun seurueen ryhmittyvän levolle, painui hänkin hietikolle pitkäkseen, pää hajuheinämättääseen. Auringon lämmittämän ilman leyhkä tuntui suloisesti tänne varjoon ja väsynyt ruumis vaipui hiljalleen levon valtaan. Aatos kulki vielä omia teitään ja ihmetteli, muistellen tapahtuneita. Hartaasti mietiskeli hän äskeistä iltaa opettajan ja lääkärin seurassa, sitä innostuksen hehkua, jonka edellinen oli hänessä osannut herättää ja niitä omituisia oloja, joissa hän oli joutunut näin seikkailemaan. Hän näki opettajan ilmielävänä edessään, laihana, pitkänä ja kalpeana, oudon innon ja haaveen tuli hehkumassa tummista silmistään. Hän oli kuin joku korven profeetta, joka oli lähetetty tänne kadonneen kansan keskelle vetoamaan Herran muinaisiin ja ijäti järkkymättömiin lupauksiin.
Mahtavasti nuo opettajan esittämät muinaisuus-kuvitelmat kiihottivat hänen mielikuvitustaan. Yhä syvemmin vaipui hän haaveilemaan noista taruhistoriallisista ajoista. Helteisenä päivänä seisoi hän Ontrein kanssa pyhässä lehdossa. Ikivanhat kuuset ja riippakoivut ojentuivat tummassa ja vaaleassa veljeydessä kohti taivaan lakea kuin jättiläistammi, niin korkealle, että joka hetki saattoi pelätä ihanien poutapilvien niiden latvoihin haaksirikkoutuvan. Heidän ympärillään seisoi taajana joukkona kalevaista kansaa, vakavana ja ääneti. Kaikkien silmät vartioitsivat tuota lehdon korkeinta paikkaa, sitä, jossa oli se pyhin puu ja karsikon kallein, sillä siellä seisoi kirves kädessä Pyhä Ilja, valmiina kaatamaan esi-isäin valtapuuta.
Hänen sydäntään värisyttää viha ja hän puristaa nuorella kädellään miekan kahvaa. Se sopeutuu hänen kouraansa niin hyvin, sillä sen on kylän kuulu seppä hänen erikoisten ohjeittensa mukaan takonut ja sitten karaissut salaisissa ja kauheissa kähyissään. Kauniille harakansulalle olikin teräs lennähtänyt, kun sen tulta oli kähyvesissä käyttää surauteltu. Miekkaa hän puristaa ja kuiskaa Ontreille:
— Emmekö mene ja lyö maahan tuota outoa miestä, joka kaataa meidän isäimme puun?
Ja Ontrei vapisee tuskassaan, sillä hänenkin sydäntään kirvelee tekeillä oleva. Mutta hän on kuin taikavoiman maahan naulitsema eikä saa sanaa suustaan. Ja uudelleen hän yhä kiihkeämmin kysyy:
— Menenkö ja isken maahan muukalaisen papin?
Kukaan ei vastaa, vaan kaikki seisovat hiljaa kuin lumoissa, liikkumatta. Pyhä Ilja siellä puhuu jotakin oudolla kielellään, jota luopio vepsäläinen kokee tulkita livvin kielelle. Jo kohottaa munkki kirveensä, jo jännittyy käsi lyömään… Auringon säde sattuu kiiltävään kirveen terään, kun se on tuossa korkeimmalleen kohonneena. Se on kuin salama… Ukko avita…
Nauskahtaen uppoo munkin kirves kesäiseen, pehmeään puuhun ja kansan joukosta kuuluu voihkaisu kuin olisi ase isketty sen omaan sydämeen. Hänen jalkansa herpautuvat ja jäätävä kylmyys hiipii pitkin hänen suoniaan. Silmissä sumenee ja hän tuntee, että elinhermo nyt lyötiin poikki. Mutta munkin apurit tarttuvat kirveisiinsä ja rupeavat voimalla hakkaamaan poikki valtavan paksua puuta. He lyövät niin, että lastuja sinkoilee satamalla. Ne vilkkuvat hänen silmissään outoina lintuina, niin tiheässä, että hän ei tahdo erottaa taivasta. Sen hän kuitenkin huomaa, että valtapuun oksat ja lehvät tärisevät kuin puistaisi luojan puiston kuningas päätänsä, kuin kummastelisi se sitä tekoa, joka hänet, merkin ja vertauskuvan, tahtoo pois juurittaa. Sen liikutus kasvaa silminnähtävästi, ikäänkuin vapisuttaisi sisäinen itku sen mahtavia hartioita, sen voimat vähenevät ja se lähtee kaatumaan sen maan syliin, josta se oli vuosisatoja elon voimaa imenyt. Sitä tahtoo se jäähyväisiksi hienoimmilla ritvoillaan silitellä, pehmeillä lehvillään lepyttää. Suunnattomalla kohauksella, kuin olisi iskenyt siihen tuulispää, se masentuu maahan. Mutta sen sydän ei voinut ääneti kuolla, vaan pitäen joka säikeellään ja joka solullaan kiinni kannastaan päästä se kallistuessaan sydäntä vihlaisevan parkaisun. Ytimiin se huuto tunki…
Silloin kuuluu outoa ääntä ja melskettä. Tuolta kansanjoukon takaa se saapuu ja kohta ryntää sieltä esiin kalpea ja laiha mies, — hänen opettaja-ystävänsähän se on. Hurjistuneena ryntää mies paikalle, mutta peräytyy tyrmistyneenä nähdessään isien puun kaadetuksi. Hän ei tahdo saada henkeä vedetyksi, vaan näyttää tukehtuvan, hän tuijottaa verestävillä silmillään vuoroin kansaan, vuoroin pappeihin, hän viittaa ja huitoo. Mutta äkkiä tarttuu hän molemmilla käsillään rintaansa, ja kun hän kääntyy päin, nähdään ilmitulen palavan hänen rintansa sisässä. Liekki syö hänen sydäntänsä, hän vääntelehtii tuskasta ja puhkeaa vihdoin kauheaan huutoon. Se huuto on kamalampi, tuskallisempi, vihlaisevampi kuin konsanaan Laokoonin, kun hän huusi tuskasta jumalien käärmeitten kiemuroissa. Se paisui paisumistaan, se tuntui täyttävän koko taivaan kuvun, kunnes se äkkiä lakkasi kuin korahdukseen. Ja opettaja-ystävä raukeni siihen maahan. Hän riensi ääreen ja polvistui siihen, mutta tuo kalpea mies kuiskasi: Se oli Karjalan heimon kuolinhuuto…
Hänelle tuli äärettömän tuskallinen olo, niin että hän luuli kuolevansa vaikeaan tilaansa. Silloin kuuli hän viereltään lempeän äänen ja tunsi leppoisan käden. Hän avasi silmänsä ja näki Ontrein, joka oli kumartunut hänen puoleensa.
— Poikani, sanoi ukko rauhallisesti, Jumala näkyi rankaisseen sinua raskaalla unella. Olet nukkunut kauan.
— Ontrei, kiitos, että herätit, sanoi hän. Luulin kuolevani. Mihin olemme tulleet? Pilvessä. Tuulee. Ilta?
— Käy syömään, että jaksat soutaa. Ilta on ja meidän pitää ehtiä hämärimmällä hetkellä kylän ohi. Ikävää, jos tuuli kiihtyy enemmän. Toki on vene varavanpuoleinen.
Hän kävi pienen tulen ääreen, jonka Ontrei oli tehnyt kallion varjoon, ruveten nauttimaan hiilipaistikas-kalaa, jota sama ukko oli, tiesi millä keinolla, osannut hankkia. Illan varjo näkyi vaikuttaneen kaikkien mieleen, sillä raskas huokaus pusertui ruhtinattaren huulilta ja mummo teki hartaana ristinmerkin. Mutta muukalainen kiersi suojelevasti kätensä morsiamensa vyötäisille.
Aallon hölkkä vyöryi yhä voimakkaampana kapeassa salmessa. Saattoi aavistaa, että suuri Seesjärvi oli ulapoilla, niillä merellisillä, vihaiseen ärjyyn yltymässä.