XV.
MIETTEITÄ JA HUOMIOITA.
Jalka painuu sammalehen
Katse korpehen katoovi;
Mieli miettii muinaisia,
Luonnon syntyjä syviä:
Missä alku, missä loppu,
Mikä tarkoitus inehmon.
Hänen muistiinpanoistaan ei käy ollenkaan selville, mitä oli tapahtunut tuolla öisellä pakoretkellä poikki Seesjärven ja sivu Sondalan kylän, eikä hän sitä itsekään koskaan kertonut. Jotakin oli sattunut, jolla oli ollut häneen mitä syvin vaikutus, sillä hänessä, tuossa vakaassa ja vaiteliaassa miehessä, ei olisi voinut huomata paljon jälkeä entisestä yleensä hilpeästä ja iloisesta nuorukaisesta. Hänen suhteensa Ontreihin näytti entistä läheisemmältä, hän oli liittynyt kaukaasialaiseen mitä lämpimimmällä ystävyydellä ja hän kohteli ruhtinatarta mitä suurimmalla kunnioituksella. Tämän ilme oli taas, hänen nuorukaisen läheisyyteen jouduttuaan, hiukan arka ja ikäänkuin säikähtynyt; olipa kuin olisi hän päässyt selville jostakin, jota oli aavistanut ja pelännytkin, äkkiä jollain tavalla, kentiesi sangen omituisellakin. Oliko se, että he olivat olleet tuolla samaisella seikkailumatkalla myrskyn käsissä suoranaisessa hengenvaarassa, taikka joku niihin yöllisiin tapauksiin liikkuva sivunäytös, tällaista aiheuttanut, se on kysymys, joihin hän ei ole päiväkirjassaan eikä suullisesti sitä tiedusteltaessa mitään vastausta tahtonut antaa. Hän on nähtävästi, syistä, jotka lienevät siihen kyllin päteviä, päättänyt pitää eräät asiat omana salaisuutenaan, joihin hän ei halua viitatakaan.
Heidän piti päästä yli suon tuonne tumman metsän reunaan, jonka takaa näkyi kohoavan korkea vaara, huipulla harmaantunut kelohongikko. He kulkivat väsyneinä pitkin suon laitaa etsien paikkaa, mistä ylimeno olisi näyttänyt hiukan helpommalta ja rahka kannattavammalta, mutta kuta pitemmälle he ehtivät, sitä leveämmältä näytti suon salmeke. Jopa rupesi tuntumaan siltä, että tuo maa tuossa toisella puolen on ainakin kolmelta ilmansuunnalta nevojen ja ylipääsemättömien rimpien ympäröimä, jonne on mentävä suoraan, jos mieli mennä ollenkaan. Mutta ruhtinattaren ja hänen vanhan hoitajattarensa tila oli niin huono, heidän voimansa niin lopussa, ettei näyttänyt voivan sellaista ajatellakaan. Kaikki tahtoivat suon kiertämistä, kaikki muut, paitsi Ontrei, jonka mielipide nyt oli toinen. Säälimättömästi vaati hän matkalle suon yli, sillä hän tahtoi kerta kaikkiaan hävittää jälet. Erämaankävijänä hän tiesi, että vetelät suot yleensä sentään kannattavat enemmän kuin mitä niiden varaan uskotaan ja että jos kulkija astelee kylmäverisesti ja joutuin, jäämättä seisomaan ja hätäytymään siihen paikkaan, jossa tuntuu erikoisesti upottavan, hän pääsee melko helposti eteenpäin; pahimmat paikat on paras mennä keveällä juoksulla, jossa vain muutama silmänräpäys nojataan samaan jalkaan. Hyvä on myöskin kovin vetelissä paikoissa heittää joku kädessä kuletettava keppi tai muu eteensä, sillä sekin auttaa hyvin paljon. Tottunut osaa myös nevan pinnasta päätellä, mitkä paikat ovat kannattavampia, ja sen mukaan suunnata askeleensa.
Kun he saapuivat tuon maan reunaan, olivat matkueen naispuoliset jäsenet aivan menehtymässä, ja pahoin oli näännyksissä Ontreikin; hänen nuori ystävänsä ja kaukaasialainen olivat saaneet voimalla ja väellä heitä kaikkia rimpien yli auttaa. Mutta päästy oli yli ja nyt kovalla maalla tuntui kulku taas ihmeellisen keveältä. Joutuin painuivat he kuusikkoon.
Jo aivan ensi askelilla häntä kummastutti se koskemattomuus, jota nyt luonto kaikkialla hänen ympärillään osoitti. Niillä saloilla, joilla hän tähän saakka oli harhaillut, oli aina jokunen merkki todistanut niitä ennenkin kuletun, mutta täällä oli jo aluksi kuusikko niin uskomattoman tiheää ja korkeaa, ettei hän ollut ennen moista nähnyt. Mitä maassa makaavaa puuta oli nähtävissä, sen saattoi helposti huomata joko vanhuuden tai myrskyn ja salaman kaatamaksi, mutta ei suinkaan kirveen kumoamaksi; olipa toisinaan kaatumaan lähtenyt korven jättiläinen jäänyt nojalleen muita vastaan, valittaen runkoansa toista vasten kihnuttaen. Maassa kasvoi sakeana mustikkaa ja puolukkaa sekä kanervaa, ja vanhat havut ja neulaset olivat kuusien juurella kasautuneet kokonaisiksi reunusteiksi. Katse kohosi pitkin kuusien korkeaa ja naavaista runkoa sinne latvaan saakka, jossa se oheni pihkaiseksi ja mehuiseksi kerkäksi, vähän alempana näytellen kookkaita käpyjänsä, joiden suomut olivat jo auringonpaisteessa pörhistyneet. Täällä alhaalla havuholvissa oli päivälläkin juhlallinen viileys, kuten ylhäisten suurissa pilarisaleissa, joissa niissäkin vaelletaan hiukan arkoina ja henkeä pidätellen. Tuohon oli vanhan pökkelön kylkeen kuitenkin elävä olento jättänyt merkkinsä: tikka oli siihen kovertanut kävyn silpomispaikan. Lahoon uurteeseen kovempien paikkojen väliin oli se taitavasti hakannut koveron, johon sopi mukavasti pistää käpy ja se siinä suomu suomulta tarkoin puhdistaa. Ja kun sitä tarkastaessa mentiin lähemmäksi ja satuttiin kopauttamaan puuhun, lensikin sieltä ylhäältä reiästä punapää ja terävänokka, tuttuun tapaansa rapsahtaen kiinni kynsillään läheisen puun runkoon.
Mutta etemmäs mennessä metsä harveni, muuttuen pian hongikoksi ja yleten ylenemistään. Suuria ja ryhmyisiä kallioita kohosi siellä täällä, kiireellä sammalta ja kallio-imarteen vihreitä sulkia. Pian kävi kulku vaivaloisemmaksi, kalliorinteet jyrkkenivät yhä korkeammiksi, kunnes vallan täytyi hakea pääsyteitä. Vihdoin aukenikin eräästä kohti rotko, joka oli kuin veitsellä leikattu tähän alkuvuoreen ja näytti vievän johonkin tämän kallioryhmän toiselle puolelle.
Tämä hongikko se oli näkynyt sinne suon taakse, mutta antoi se silloin sen käsityksen, että siinä alkoi joku pitkä harjanne, joka johti merelle päin. Kuitenkaan se ei ollut muuta kuin takapuoleltaan omituisen jyrkkä ja alaltaan melko kapea kalliovuori, jonka takaa aukeni sankka metsäinen maa. Siihen kallion juurelle tasaiselle sammalikolle määräsi nyt Ontrei yöpaikan, ruveten tapansa mukaan ja muiden apua odottamatta nuotioita valmistamaan. Kaukaasialainen meni häntä auttamaan ja naiset lyykistyivät väsyneinä ääreen, mutta nuorukaisemme läksi puolestaan leirin seutua tarkastamaan.
Vasta tällä retkellä oli hän päässyt ymmärtämään, mikä suurenmoinen kauneusnäytelmä oli joka hetkellä nautittavana sillä, jolla oli avoin silmä luonnon nähtävyyksille. Joka askel avaa hänelle jotakin mielenkiintoista, josta hän saa aiheen miettiä ja omituisella luonnon ystävän sammumattomalla uteliaisuudella pohtia aina uusia kysymyksiä. Vanhat perintövaistot metsänkäynnin ja pyynnin ajoilta heräävät hiljalleen ja mieli rupeaa tuntemaan myös sitä petomaista ja salaperäistä, mutta epäilemättä suloista viehätystä, jonka kyllä saaliinhimoiset metsästäjät tuntevat, mutta joka on outoa liian sivistyneissä ja veltostuneissa kaupunkilais-oloissa. Aivan hän nyt antoi tämän koskemattoman jylhyyden silmiään ja tuntohermojaan hyväillä, ollen onnellinen siitä, että oli sattunut joutumaan näihin suuriin ja tuntemattomiin, mutta siltikin sangen läheisiin erämaihin.
Tuntemattomiin todellakin. Poventsassa ollessaan oli hän koettanut hankkia itselleen jonkunmoista edes vähänkään kunnollista karttaa näistä seuduista, mutta ei ollut sellaista mistään löytänyt. Niissä, joita hän sai hankituksi, olivat paikkakunnat ja erittäinkin vesistöt kovin epävarmasti, ja, niinkuin hän nyt tiesi, aivan väärinkin merkityt. Tosi-asia oli, ettei näitä maita ollut läheskään tarkoin, tuskin paikoin ollenkaan järjestelmällisesti kartoitettu, vaan olivat merkinnät tehdyt useimmiten suullisten kuvausten ja kertomusten mukaan. Hänellä oli kuitenkin jonkunmoinen aavistus, että suomalaiset geologit olivat nämäkin seudut tai oikeammin sanoen Vienan Karjalan geologisen luonteen määritelleet, ilmoittaen sen Fennoscandian alkuvuoriperustalla olevan alueen itä-osaksi, josta pian yhä edelleen idempänä alkoi Venäjän luonteeltaan ja rakenteeltaan erilainen tasanko. Mutta hänen tietonsa näiltä aloilta olivat kuitenkin kovin häilyviä eikä hän olisi niistä paljoa välittänytkään, ellei häneen olisi tuo alkuvuori-käsite vaikuttanut omituisen mystillisesti. Sitä muistaessaan tuntui hänestä aina, kuin olisi hän seisonut kaksinverroin tanakammin isänmaansa kamaralla, sillä olihan se tuota vaarumattominta ja lujinta "alkuvuorta". Sepä kestää, kun muut vapisevat, oli hän aina jonkunmoisella turvallisuuden-tunteella itsekseen ajatellut, ja lisännyt, että joskin esi-isämme kaikessa muussa menettelivät tyhmästi aikoinaan hakiessaan itselleen asuinsijoja, niin siinä ne ainakin osuivat oikeaan, että hakivat tämän pallopahan pinnalta paikan, joka ei ensi tärähdyksestä liioin tutaja.
Tämä kaikki oli sitä hänen salatuinta sielunelämäänsä, josta hän ei ollut uskaltanut koskaan kellekään mitään sanoa, ja se oli ilmaus hänen yksityisistä ajanvieteharrastuksistaan. Hänhän oli kaunosielu ja esteetikko, olipa kirjoittanut jo väitöskirjaakin, mutta hän oli alansa pettäjä. Hän hylkäsi hiljaisuudessa klassikot ja kiintyi anglosaksilaiseen kirjallisuuteen, jossa kokemusperäisen tieteen saavutukset olivat alkaneet kelvata aiheiksi romantiikkaa rakastaville kirjailijoille. Usein tapasi hän varsinkin amerikalaisista kirjoista ja niiden aiheista tuota selittämätöntä tenhoa, joka herätti hänessä eloon luonnon kaipuun ja opetti häntä sitä ymmärtämään. Hänen maailmankatsomuksensa oli saanut hiljaisuudessa luonnontieteellistä väristystä ja hänen henkinen silmänsä alkoi ymmärtää ihmistä osana äärettömästä kehitysketjusta, sekä itse erillänsä että yhdessä ympäröivän luonnon kanssa…
Hän oli ajatuksissaan saapunut pitkin kallion reunaa tämän maan toiseen laitaan, huomaten sen siten sangen kapeaksi, idästä länteen pistäväksi niemeksi. Etelässä, lännessä ja pohjoisessa oli ympärillä suo, mikä paljon selvittikin syytä sen alkuperäisyyden säilymiseen. Sillä idästä mahdollisesti tänne päin saapuvat ja saapuneet erämiehet eivät varmaankaan tulleet perukkaan saakka, koska tiesivät sieltä koituvan eteen laajoja nevoja, vaan oikaisivat jo aikaisemmin toisille maisemille. Siksi oli tämä paikka säilynyt alkuperäisyydessään, koska se lännessä, soitten takana asuville, tietenkin oli toisten eränkävijäin maita.
Hän kääntyi astumaan pitkin maan pohjoisreunaa itää kohti. Seutu oli matalaa ja mitä rehevimmän lehtimetsän peitossa. Kauempana yleni siellä niin sakea haavikko, että varjoon joutunut maa ei enää jaksanut ottaa marjanvartta, vaan hautautui kuolleitten lehtikasojen alle, joihin jalka vaipui syvälle. Kyllä olisi ollut tämän lehtimetsän viheriässä syömistä isollekin mammuttikarjalle, jos olisivat suvainneet elää niitä nyt maistellakseen.
Äkillinen kahahdus pensaikossa sai hänet kovasti säpsähtämään. Hän seisahtui paikalleen kuin naulattu ruveten varoen eteensä tähystelemään; tuosta kahden haavan lehvän välistä näkyivätkin ikäänkuin sammaleiset puun oksat ja pian huomasi katse rungonkin: se olikin peura, villiporo, jota vielä harvinaisuutena näillä erämailla tavattiin, oltuaan puolen vuosisataa aikaisemmin vielä yleinenkin. Tummilla suurilla silmillään tuijotti se vihaisesti ja arasti sekä läksi tiehensä pitkällä ja omituisesti keinuvalla laukallaan, joka on sille erikoinen. Sen sarvissa oli verinahka vielä hellimmillään ja pienet pahkat kyljissä osoittivat paarmain helle-aikana laskeneen permoja sen nahan alle. Vähän matkan päässä siitä huomasi hän sitten hirven jälkiä, siitä kuitenkaan kummastumatta, sillä olihan tämä komea eläin täällä vielä yleinen.
Kun hän nyt katsahti ympärilleen, huomasi hän ihmeekseen, että suo tuolla reunalla oli melkeinpä ylempänä. Niin olikin. Lakkaamatta seisovassa vesipohjassa kasvava rahka valloitti hitaasti mutta varmasti palan toisensa jälkeen tästä alavasta maasta. Tuolla vähän alempana näkyi kyllä saavan alkunsa pieni puronen, mutta se ei riittänyt viemäriksi sille suunnattomalle kosteudelle, mikä täällä maaperässä oli. Ellei ihminen tullut avuksi ja iskenyt suohon suuria viemärihaavoja, valloitti ja hukutti suo aikain kuluessa varmasti kaikki alavammat paikat tästä maaniemekkeestä.
Käveltyään hetken puron vartta huomasi hän sen sentään koko pian laajenevankin, niin että se varmaankin parin kilometrin päässä oli tuommoinen pieni korpijoki, joka siellä puoleksi kaatuneiden korpikuusien ja koivujen alla ujuu uneliaasti edelleen mutaista tietänsä, suoden pian asuinsijan mustille hauin-tulikoille ja käppyröille sekä laihoille, katkeran näköisille korpiahvenille. Mutta hän tiesi, että täällä Vienan Karjalassa, missä tällainen joki laajenee matkallaan pieneksi lammeksi, joka suuren suon selällä kuin herpautuneena ja aivan maan kamaraan lyötynä alati tuijottaa taivaalle yhdellä ainoalla silmällään, asuu pohjolan ihanin lintu, valkorinta joutsen, jonka pesät ovat lammen rannalla kaislikossa kuin pienet heinäläjät. Tätä erämaan kuningatarta, jota karjalainen pitää pyhänä lintuna eikä juuri salli ahdistettavan, hän himoitsi nähdä, sillä se kuvastelihe hänen mielikuvituksessaan kuin satulumon ruumiillinen ilmestys, outojen kauneus-maailmojen vertauskuva. Hänelle se suotiinkin, sillä erämaa oli päättänyt näyttää kaikki salatuimmatkin aarteensa…
Hän meni puron poikki astuen etelää kohti. Siellä maa pian ylenikin kankaaksi, jonka reunassa oli valtainen muurahaispesä. Mutta hänen hämmästyksensä ei ollut vähäinen, kun hän lähemmäksi tultuaan huomasi, että pesää oli aivan äsken käyty hajoittamassa. Näytti siltä kuin olisi siitä aivan näillä minuuteilla kuopaissut valtava koura, jättäen häiriinnyttyään työnsä kesken. Se saattoi olla aivan tässä lähellä, katsomassa jostain tiheiköstä tahi hiipimässä tiehensä hiljaisilla ja kuulumattomilla askeleilla, pehmeillä kuin olisi kävellyt lihavilla ja keveillä kämmenillä. Jos sillä olisivat sattuneet olemaan pojat läheisyydessä, olisi ollut vaarallista näillä mailla liikkua, sillä niitä arastellen hyökkää se sokeasti jokaisen kimppuun, joka sattuu sen läheisyyteen saapumaan. Tottapa sillä ei ollut poikia tai ne olivat jossain kauempana, koska se oli poistunut vastalauseetta.
Siitä huolimatta tunsi hän sydämensä jännittyneesti tykyttävän. Ensi kertaa elämässään oli hän nyt seudulla, jossa tiesi millä hetkellä hyvänsä voivansa kohdata korven kansan satujen ja taikojen aiheen. Hän oli kylissä kysellyt sen esiintymisestä ja saanut kuulla viljalti kertomuksia sen tuhotöistä. Ja nämä seudut olivat nimenomaan mainitut sen varsinaisiksi valtamaiksi, joista se ulottaa retkiänsä sekä itään meren rannalle että länteen Suomenkin rajain sisälle. Karjalaiset metsänkävijät, jotka hän tiesi pelottomiksi ja taitaviksi tappomiehiksi, eivät olleet voineet sitä läheskään hävittää, vaan oli se yhäkin tavallinen otus. Sen tekemät tuhot saattoivat joinakin kesinä nousta niin suuriin summiin, että kruunukin oli, kuten aikaisemmin on mainittu, ruvennut asiaan huomiota kiinnittämään ja eräillä ehdoilla luovuttanut kansan käytettäväksi kunnollisia aseita, vanhoja "berdankkoja".
Hän kääntyi kankaan yli mentyään ja suon reunalle päästyään länttä ja leirivuorta kohti. Lähempänä muuttui metsä taas mitä tiheimmäksi viidakoksi, joka loppui äkkiä sen eteen kohoavaan kallioseinään. Häntä kummastutti se omituinen jyrkkyys, jona se tässä ulottui aivan suohon saakka ja se melkoinen korkeus, jonka se tällä kohdalla saavutti. Hän meni aivan kallion juurelle ja katsoi ylöspäin, jolloin hän huomasi sen ulottuvan hiukan viistoon hänen päänsä yläpuolelle, aivan kuin mahtavaksi räystääksi. Sen suojissa olikin aivan kuin kuiva pengermä, ja hän lähti sitä myöten kulkemaan.