XVI.
MERKILLINEN KALLIO.
Metsän peitossa pahoja
Ammoin tehty on tekoja.
Viattoman henki viety,
Syytön sorrettu saloa.
Tämä oli hurjaa ja villiä seutua, ja hänestä tuntui omituiselta, että muuten niin neitseellinen ja hennosti lyyrillinen luonto sentään saattoi näin paikotellen kohota tällaiseen romanttiseen ja miehekkääseen intohimoon, joksi hän nämä näkynsä oli hiljaa mielessään määritellyt. Tuntui kuin olisi joku muinainen lumooja epäluuloisesti tarkastanut hänen kulkuaan, käsi valmiina kannuksen päällä, että lähettääkö tuhoinen noidan nuoli vai antaako mennä inehmon. Tuntui siltä kuin olisivat sen kulmakarvat olleet rypyssä tuossa yläpuolella ja kasvoilla epätietoinen hämmästyksen ja epäluulon ilme.
— Hih!
Hän kiljaisi näin koetteeksi kuullakseen omaa ääntänsä, ja tunsi sen kaiun lakattua yksinäisyyden yhä suuremmaksi. Kulkiessaan eteenpäin pysähtyi hän poimimaan kallion raosta siihen juurtuneista mustikanvarsista muutamia kesän ensimäisiä marjoja. Kuivaneesta mullasta irtautuikin koko mätäs, jolloin hän astahti hiukan seinämältä syrjään, tullen samalla katsahtaneeksi vähän ylemmäksi. Silloin kiinnitti eräs seikka hänen huomiotansa.
Kallion seinä oli tältä kohdalta hyvin sileää, mutta noin kolmen metrin korkeudella oli siinä aukko, noin metrin mentävä reikä. Tarkemmin katsoessa huomasi sen olevan osana tällä korkeudella olevasta vaakasuorasta halkeamasta, ja saattoi se avautua sisempänä melkoiseksi luolaksikin. Sen mustana ammottavaa suuta siinä tirkistellessään rupesivat hänen silmänsä vähitellen erottamaan suun yläpuolella kallioseinässä ristiin meneviä uurteita, joista toiset tuntuivat omituisilta siksi, että ne kulkivat kivessä poikki syiden ja tuskin siis olivat luonnon muodostamia. Niiden suuntaa siinä yhä tarkemmin tutkiessa selvisi hänelle äkkiä, että viivat muodostivat suuren vinoristin, jonka varmaan aikoinaan ihmiskäsi oli vaivalla kallioon takonut. Hän rupesi tutkimaan seinämää laajemmalta ja huomasikin heti ristin oikealla puolella omituisen viivaryhmän, josta heti näki, että viivat siinä kulkivat kaarissa, eikä kulmissa. Niiden mutkia seuraamalla saattoi otaksua niiden esittävän jotakin sammakon tai kilpikonnan tapaista eläintä, jonka piirteet kuitenkin olivat sangen vaillinaisesti esitetyt; saattoipa olla epätietoista, mitä ne oikeastaan tahtoivat ilmaista. Mutta siitä voi taas olla varma, että edelleen sen oikealla puolella olevat piirteet muodostivat tavallisen viisikulmion, ja että tässä oli ihmiskäden suurella vaivalla ammoin tekemä kaiverrustyö, joka selvästi oli jossain yhteydessä hänen uskonnollisten käsitystensä kanssa. Ohikulkijasta saattoivat ne näyttää vain kallion sammaleisilta uurteilta, mutta se, joka sattui niihin lähemmin syventymään, huomasi pian niiden selvästi muodostavan yllä kerrotut kuviot. Omituista oli vielä se, että ne olivat kooltaan melkoisen suuria, mikä seikka nähtävästi oli sekin jonkun uskonnollisen puolen vaatimaa, koska muuten tekijä olisi valinnut pienemmän koon ja siten päässyt vähemmällä vaivalla.
Kokonaan ymmällä näistä seikoista kääntyi hän katsomaan jotakin puuta, jonka varassa olisi voinut nousta tuonne luolaan kurkistamaan. Siinä mietteissään tuli hän muistaneeksi, että lappalaisen arpojan noitarummulla, kannuksella, käytetty hyppääjäinen oli jonkunmoinen tuollainen sammakon kaltainen otus, mikäli se nyt yleensä esitti mitään elävää, ja että hän oli nähnyt joissakin Aasiaa kuvaavissa matkakertomuksissa jotakin samantapaista: sammakon tai kilpikonnan näköisiä eläimen kuvia patsaan päässä kaukana autiolla arolla, selittämättöminä todistuksina muinaisten ihmisten merkillisistä käsityksistä ja menoista.
Hän raahasi kalliota vasten kaatuneen puun ja lähti sen varassa kiipeämään aukon suulle. Päästyään siitä sisään kurkistamaan näki hän sen laajenevan sisään päin pimeäksi ja kaiultaan herkäksi luolaksi, jonka suulla oli käytävän pohjalla kaikenlaista soraa ja lintujen jätteitä, kuivia lehtiä ja muuta tuulen tuomaa. Hypäten ryntäittensä varaan suun reunalle aikoi hän juuri kömpiä pitemmälle sisään, kun hän tunsi metallisen takkinsa napin kilahtavan ikäänkuin jotakin vastaan. Hän kääntyi tarkastamaan ja huomasi sorassa pystössä ruosteisen raudan kappaleen. Varovasti veti hän sen ihmeissään esiin, jolloin sen mukana seurasi jotakin levyn tapaista, jonka tuo raudan kappale oli lävistänyt.
Pyörähtäen aukon reunalle selin luolan suuhun istumaan, rupesi hän ällistyksissään tarkastelemaan omituista löytöään. Pian oli hänellä selvillä, että raudankappale oli nuolen kärki, joka tähän kuivaan paikkaan jouduttuaan oli säilynyt — niin, kuinka kauan? Joka tapauksessa tuntui siltä, että se oli nuorempi kuin nuo kuviot tuossa seinässä, mutta ainoastaan tuntui, sillä tietoa ei hänellä siitä voinut olla. Tuo levy oli melkein hajoamistilaan saakka mahinutta luuta, mutta luuta kuitenkin, joka vielä oli säilyttänyt alkuperäisen haahmonsakin. Oliko se ihmisen vai eläimen, sitäkään hän ei saanut mielestään varmaan ratkaistuksi, mutta ihmisen kallon osaksi hän sen sittenkin varmimmin otaksui. Kappale oli siksi laaja, että sen kuperuus, joka viittasi suureen ja sopusuhtaiseen sisältöön, tuntui parhaiten sopivan ihmisen kallolle. Nuoli oli tullut nähtävästi melkoisella voimalla, sillä luu oli ollut tältä kohdalta joltisenkin paksua. Mutta miten oli tämä kamala jäännös joutunut tänne erämaahan ja tämän luolan suuhun?
Hän kääntyi kaivelemaan uudelleen luolan pohjasoraa, mutta ei löytänyt enempää luita. Mutta jos koko ruumis olisi tänne kuletettu, niin olisi sentään luullut enemmän säilyneen kuin tämän ainoan siekaleen. Kenties oli vain tämä pää, josta ei oltu huolittu kiinni tarttunutta nuolenkärkeä irti reväistä, heitetty ohi mennessä tuolta alhaalta luolan suusta sisään? Se oli saattanut olla mustatukka lappalainen, jonka etelästä tuleva ylivoimainen oli surmannut. Oli sitten pilkaten heittänyt vainajan pään hänen oman pyhän paikkansa ovesta sisään ihan uhallakin. Olivat kenties olleet nämä paikat muinoin niitä riistarikkaimpia ja siksi riidan esineinä?
Häntä puistatti ja mielessä kuvastui selvästi tällainen kauhea mahdollisuus. Kallon kappaletta kädessään käännellen hän siinä mietiskeli, miten lohduton oli ollut tällainen taistelu muinaisina aikoina, kun erämailla ja -vesillä sattui yhteen kaksi saalistajaa. Kuolema oli siinä osana, armon isku lopuksi armottoman kädestä. Ei siinä kysytty, jäikö vainajalta vaimo, jäivätkö pienet lapset, menikö hautaan rakkautta ja hyvää tahtoa…
Peläten vilkaisi hän ympärilleen. Illan hämy oli käynyt voimakkaammaksi ja kauempaa korvesta kohosi kylmää usvaa. Oltiin jo mailla, joilla päivän helle pian vaipuu öiseksi hallaksi, joka kuuralla peittää maan. Varsinkin täällä suon keskellä tuntui illan uho kostealta ja kylmältä. Ja kauhean löydön arkiuttava vaikutus painosti mieltä ja kiihotti mielikuvitusta kuvailemaan epätavallista. Kiireesti pisti hän löytönsä taskuunsa aikoen juuri kumartuen lähteä laskeutumaan alas, kun hän samalla oli tuntevinaan aivan kuin käden kosketusta olkapäällään.
Se ei tietysti ollut muuta kuin hermostusta, sitä samaa, joka ikäänkuin kihelmöi hänen selässään koko ajan kun hän laskeutui alas puuta myöten. Kiireesti palasi hän leirille kovasti ihmetellen paikan merkillistä luonnetta.
Sinne tultuaan näki hän, että Ontrei oli poissa, — kai jossain kalavettä hakemassa, sillä hänen tietääkseen ei heillä ollut nyt muuta muonaa kuin leipää. Kaukaasialainen istui ajatuksissaan tuleen tuijottaen ja vaitiollen nojasi häneen hänen morsiamensa.
Vanha mummo makasi lehtivuoteella tulen vierellä ja ensi silmäys riitti osoittamaan, että hän oli sairas, sillä kasvoilla oli kuumeen hohde ja silmissä raukean sekava ilme. Hän oli rasittunut matkan kahden viime vaiheen kovista vaivoista, vilustunut ja sairastunut kuumeeseen.
Hän ymmärsi, että heidän piti kenties jäädä paikalle pitemmäksikin ajaksi.
Tuntui siinä illan hämyssä alakuloiselta ja ikävältä. Mieli masentui ja pöyristyttävältä kuului tuolta korvesta huuhkajan aaveellinen ääni: Huuu-uh!