XVII.
ALAKULOINEN ILTA.
Lennä henki, nouse, liidä,
Ylene ylitse kaiken,
Kaikki kauneus käsitä;
Onni haaveissa asuvi,
Auvo mailla unelmien.
Neito kallistui sulhasensa puoleen ja hänen kauniille kasvoilleen kuvastui huoli. Muutenkin olivat ne laihtuneet ja rasittuneen näköiset. Ahava ja päivä oli niitä polttanut, sääsket olivat niiden hienoa hipiää haavoittaneet ja paljas vesi ei ollut jaksanut niiden pehmeyttä kokonaan säilyttää. Matkan kaksi viime vaihetta oli ollut hänelle liian rasittavaa eikä hän ollut jaksanut aina varjella mieltään alakuloisuudelta, ihmisen pahimmalta viholliselta. Varsinkin nyt, kun hänen vanha hoitajattarensa oli sairastunut, ja erämaan suunnaton kolkkous häntä ympäröi, painui hänen mielensä matalaksi. Silmiin ilmestyi kyynel ja suupielet värähtelivät aivan kuin itkuun puhkeavalla.
Mutta hänen sulhasensa oli kuin koskematon. Syvä huoli oli hänelläkin vanhasta vaimosta, mutta siinä ei ollut epätoivoa, vaan ainoastaan hyvän sydämen osanottoa. Hän laittoi mummolle vuoteen tulen ääreen ja hoiteli häntä parhaansa mukaan. Iloisesti hän sitten puhutteli morsiantansa tuolla hellällä ja puoleksi leikillisellä tavalla, joka oli hänelle ominainen. Oli kuin olisi hän jutellut satuja lapselleen.
— Katso, puheli hän, tuolla kaukana pohjoisessa, jonne ystävämme meitä kulettaa ja josta aukee meille vapauden tie, ei nyt enää aurinko laskekaan. Se on niin mieltynyt näiden maiden ihanuuteen, että se unohtuu niitä katsomaan yöksikin. Ihmeellinen valo käsittää koko maan. Se on kuin hentoa harsoa, joka huomaamatta peittää kaikki, haaveellisesti kimallellen. Ihmiset se houkuttelee sanattomassa nautinnossa yöt istumaan ja puoleensa kummallisesti kysyvin silmin katsomaan, eläimiltä se estää levon ja houkuttelee lintuparvilta rajattoman kiitos- ja ylistyslaulun virran. Tuntuu kuin taivaan kansi syvenisi ja silmä ulottaisi sinne loppuun saakka, jossa alkaa älymme yli käypä ja inhimilliselle tajulle liika ihanuus.
Hän tuijotti hetken, kuin omaan puheeseensa ihastuneena, kohti jotakin, jota hän ei nähnyt, sillä hänen katseessaan oli sisäinen ilme. Hänellä oli harvinaisen kauniit ja miehekkäät kasvot, joista ilmeni synnynnäinen aatteen ja runouden lahja. Hän jatkoi hiljaista puhettaan, jota neito näytti kaihoten ja tyyntyen kuuntelevan:
— Katso, puheli hän, me tulemme pian merelle, joka on valkea. Sen vesi välähtelee vaalean viheriänä ja sitä peittää talvisin lumi ja jää. Ja kesäisin heijastaa se kalvostaan valoa niin utuista ja valkeaa, että ihmeellistä kuuluu olevan sitä nähdä. Mitä voikaan olla merkillisempää kuin meri, josta sanotaan, että se on "valkea"? Miten ihanaa on sitä kohti vaeltaa. Tuntuu kuin kulkisi autuuden porttia kohti, joka avautuu jossain siellä kaukana, jossa aamu iltaa suutelee ja päivä on yön ystävä, siellä, jossa mahtava meri läikyttelee sinivihreitä aaltojansa ikikallioita vastaan. Siellä astumme me valkopurjeiseen laivaan, joka keinuen lähtee meitä viemään kohti vapautta ja lopullista onnea.
— Niin, haaveili neito taas onnellisena, niin teemme ja kauas jätämme taaksemme pimeän ajan synkkine muistoineen…
— Mutta minut, puuttui heikolla äänellä puheeseen vanha mummo, minut te haudatkaa sitä ennen paikkaan, jonne sopii etelän aurinko. Minä kuolen nyt, sillä minulla ei ole voimia teitä enää seurata. Ah, kyyhkyläiseni, minne korpeen jouduitkaan vaeltamaan. Kunpa luoja soisi armossaan pelastuvasi, että pääsisit joskus takaisin meidän ihanaan maahamme. Minua vilustaa täällä pohjolassa näillä epäystävällisillä ja ynseillä mailla, joilla asuu vain halla. Luoja kutsuu minut pois, sillä minä olen teille esteeksi, ja hän tietää, että myös lähden mielelläni. Ah, lapseni ja rakastettuni, maailmassa ainoani, suo minun nähdä silmäsi vielä kerran, sillä tuntuu kuin en enää näkisi oikein. Mutta haudatkaa minut sinne, minne sopii etelän aurinko, sillä se paistoi aina kotitöllini ikkunasta siellä kaukana.
Itkien kumartui neito hänen puoleensa. Kaukaasialainen huokasi, mutta nuorukainen käänsi katseensa pois.
— — — — —
Ontrei saapui, riipissä muutamia katkeroituneita ja ynseitä korpiahvenia. Hänen kasvoillaan asui yhäkin sama luottamus ja rauha, joka oli niille ilmestynyt silloin, kun hän oli ruvennut käsittämään tekoansa eräänlaisessa sallima-valaistuksessa. Ystävällisesti kävi hän vanhaa mummoa katsahtamassa, teki ristinmerkin hänen yllensä ja rupesi sitten puuhaamaan ahveniaan paistetuksi.
— Ylen ovat meillä nyt eväät laihat, niin ajattelin, että menenpä katsomaan, eikö olisi suolla lampea, mistä saisi ahvenia. Olikin tuolla pieni, josta juoksee puro. Männyn kaarnan alta löysin lihavan matosen ja niin sain nämä kalat ongituiksi. Mutta kovin ovat pieniä ja mitättömiä. Menemme, veliseni, aamulla anivarahin kauemmaksi tuonne korpijoelle enemmän kalan hakuun, sillä matkata emme voi, kun on tämä vanha nainen sairas. Ken tienee, kuinka kauan läsinee?
Näin hän puheli siinä kaloja paistaessaan, katsellen ystävällisesti ympärillensä ja kysyen:
— Missä olit, veli? Kauan viivyit.
— Kiertelin metsää ja katselin seutua. Löysin somia paikkoja ja peuran näin. Joku oli purkanut muurahaispesää.
— Kondii se. Eiköhän tule yöllä katsomaan… Hän kertoi Ontreille löytönsä ja näytti nuolenkärkeä.
Kamalaa. Ontrei risti silmänsä ja kaukaasialainen kyseli uteliaasti. Sen vainajan haltia, jonka luun siru oli tuohon nuoleen tarttunut, vartioitsi varmaankin näitä paikkoja, kuten murhattujen haamut tavallisesti tekevät. Ainakin kristittyjen, sillä heidän vaelluksensa tavallisimpana syynä on se, etteivät he saaneet kristillistä hautausta. Sitten kun heidän tomunsa on saatettu siunattuun maahan, lakkaavat he tavallisesti kummittelemasta. Siihen saakka he ovat aavetunnilla, k:lo 12 ja 1 välillä yöllä, liikkeellä, koettaen saada jotakin lähelle sattuvaa tai muuten asiallista heitä auttamaan.
Tämä oli huvittavaa. Ontrei se näin jutteli ja perillä tuntui olevan näissä asioissa etelän mieskin. Neito kuunteli puoleksi pelolla. Nuorukainen laski leikkiä:
— Johan se tapasi minua olkapäästä, tämän luupalan isäntä nimittäin.
Hän selitti, kuinka hän oli luolan suulta laskeutuessaan ollut tuntevinaan jonkun kosketusta olkapäällään. Entäpä se haamu, innostuneena siitä, että kenties vuosisatoihin ensimäkien ihminen oli hänen haudalleen sattunut, oli aivan päiväiseen aikaan liikkeelle ponnistautunut ja koettanut saada häneltä jotakin tarvitsemaansa apua? Mene tiedä niiden haamujen ja henkien tarkoitukset…
He puhelivat asiasta jännityksellä ja mielenkiinnolla, sillä nämä seikat ovat aina ja kaikille ihmiselle jotenkin huvittavia. Neito nojasi turvaten sulhaseensa ja tämä kertoili hauskasti kotivuoriensa kummituksista. Ontrei oli vaiti.
Hän katseli neitoa syrjästä ihaillen hänen kauneuttaan, jota yksinkertainen puku ei kyennyt paljoa salaamaan. Ja hänestä tuntui kuin olisi hän nyt siinä ollut Ontrei ja nuo tuossa Jyrki ja Outi siellä kotiniityllä.
Ilta muuttui pimeäksi. Raskas tuuli ajeli pilviä taivaalla ja pani nuotioiden liekit levottomasti roihuamaan. Metsä kohisi raskaasti ja silloin tällöin pilvien repeämästä esiin pilkistävä kuu valaisi maisemaa haaveellisella loisteellaan. Myöhään yöllä taivas taas seestyi ja ilma pysähtyi hallaiseen tyyneyteen.