XVIII.
USKOMATONTA.
Tuot' en tiennyt, tuot' en luullut,
Tuot' en uskonut ikinä.
Hän heräsi vilusta väristen Ontrein kosketukseen. Nuotio oli kerennyt hiiltyä melko syvälle ja paloi raukeammin, mutta Ontrei päästi pölkkyjä lähemmäksi toisiaan, jolloin hehku tuli kuumemmaksi. Kevyttä sumua oli kaikkialla ja sangen kylmää. Käet kukkuivat joka puolella ja aivan nuotion lähettyvillä liiteli äänettömästi suuri ja valkoinen pöllö. Tuntui omituiselta. Aurinko oli jossakin siellä hyvin matalalla ja kaukana, eikä yltänyt vielä kurkistamaan yli metsän. Kaste kiilteli hienona utuna verkoissa, joita lukit olivat yön aikana kutoneet kaikkialle.
He lähtivät tuolle pienelle korpijoelle, kaivaen mennessään muurahaismättäästä suuria ja lihavia valkoisia matoja, niinsanottuja "motukoita", joille varsinkin virran kalvossa uiskentelevat säynäjät ovat ahneita. Kiireesti koettivat he raivautua läpi puron rantatiheikön, mutta se ei ollut suinkaan helppoa.
Näki selvään, että nyt oltiin seudulla, jonne tuskin oli ihmisjalka kesäisin tunkenut. Sakeaa oli tämä ryteikkö, joka kohdassaan alkuperäisen koskematonta. Puut kasvoivat niin tiheässä puron rannoilla, että ne muodostivat aivan katoksen sen yli. Pian puro kuitenkin leveni ja syveni, laskien vihdoin pieneen lampeen ja jatkaen matkaa sen toisesta päästä. Juuri siinä, missä se laski lampeen, oli sen yli kaatunut suuri honka, muodostaen mukavan luonnonsillan. Sille he astuivat ja rupesivat kala-onneaan koettamaan. Kirkkaassa pohjahiekassa saattoi nähdä sadottain helmisimpukoita.
Tiheikön läpi astuessaan oli hän kummastellut sitä, että joen rannalla oli siellä täällä sittenkin kuin ihmisjälkiä, sillä siellä oli jokunen kaatunut lehtipuu ja kantoja. Tästäkin onkipaikaltaan saattoi hän nähdä samallaisen kannon, ja kiinnitti siihen nyt enemmän huomiota.
Hämmästyksekseen näki hän, ettei sitä oltukaan hakattu, vaan jyrsitty poikki. Aivan selvästi saattoi huomata, että se oli saatu katkeamaan puun syrjästä alkaen syitä poikki repimällä. Työ oli alotettu maan puolelta, niin että puu oli lopuksi kaatunut veteen.
Ontrein onkeen jämähti isompi kala, sillä se painalti siiman lujasti veden alle jääden siihen äkäisesti paikoilleen. Mutta Ontrein vehkeet olivat kotitekoisia ja siksi lujia, että hän veti kalan ujostelematta pinnalle. Se oli harri, näiden seutujen virtojen parhaita kaloja.
Omituinen ja hämmästyttävä epäilys mielessään katseli nuori mies ympärilleen pitkin lammin rantoja, mutta mitään tavatonta ei näkynyt.
Hän jätti kalastuksensa sikseen ja läksi hiipimään pitkin lammin rantaa alapäähän. Kaikkialla tapasi hän kantoja, jotka osoittivat, että puut oli kaadettu jyrsimällä. Puita ei kuitenkaan näkynyt. Hän saapui lammikon alapäästä alkavan joen niskaan ja huomasi silloin, ettei tässä ollut mitään epäilyksen sijaa.
Puupölkyistä, risuista ja savesta oli siihen rakennettu eräänlainen patolaitos, jota olisi saattanut pitää alkuperäisellä kannalla olevien ihmistenkin tekemänä. Kahta rannalla kasvavaa suurta leppää oli käytetty tukena padon molemmille päille ja itse patolaitos oli tehty tiheäksi risuilla ja oksilla, joita oli pantu pölkkyjen ja puunrunkojen väliin. Laitos pidätti vettä erittäin hyvin ja saattoi sen avulla pitää veden pinnan lammessa aina yhtä korkealla.
Erämaa oli näyttänyt hänelle suurimman ihmeensä. Hän tiesi, että Suomesta oli majava hävitetty jo 19-nnen vuosisadan ensi puoliskolla ja että se nyttemmin oli hävinnyt myöskin Ruotsista; suojeltuna eläimenä tavattiin sitä jossain Norjassa, mutta yleensä oli sitä pidetty sukupuuttoon hävitettynä koko pohjoisesta Europasta. Niin ei kuitenkaan ollut asia, mikäli tästä silminnähtävästä todistuksesta saattoi päättää. Tämä pohjolan suurin jyrsijä, jolla on ihmisen järki ja joka onkin kuin mikä eläimeksi muutettu ihmisrotu, oli päässyt säilymään täällä erämaan kohdussa, hiljaisen salopuron ja lammen turvissa, suunnattomien soitten ja erämaiden takana. Se nähtävästi tunsi jo, mikä vaara sitä uhkasi, sillä se ei ollut rakentanut lammen rannalle noita asuntokumpujaan, joista se myöskin on tullut kuuluisaksi, vaan piti luolaansa piilossa jossakin rantatörmän sisässä, vedenalaisen käytävänsä takana.
Omituista! Hän tarkasteli lammen pintaa, eikö missä näkyisi outoa viriä. Aamutuuli oli herännyt ja aurinko jo kiivennyt yli metsän kurkistamaan tälle salaperäiselle salolammelle. Hieno sumu väikkyi särkyvinä repaleina siellä täällä kortteikon yllä, jostakin kuului haapanan aamutyyni äänteleminen, viileä ja intohimoton, ja tuolla kuusikossa viritteli metsäpeipponen yksitoikkoista, mutta harrasta viserrystänsä. Ontrei näkyi istuvan hongallansa kahareisin ja uutterasti heittelevän onkeansa sinne tänne pienen virran kosteikkoihin ja kuohuihin houkutellakseen harreja ja kilttuja saaliiksensa. Oli rauhallista ja puhdasta, sanomattoman ihanasti mieltä hivelevää. Tuntui kuin olisi ollut tässä muinaisuus edessä ja onnellisen erämiehen toimet tehtävinä. Rakennettaisiin tuonne vaaran alle kotoinen metsäsauna kiukaineen, samalla pirtti ja samalla kyly, tehtäisiin pitkät ansa-aidat, kulettaisiin kierrokset ja elettäisiin kuin muinoin hallipartainen metsän väki. Vähitellen paljastaisi luonto taas salaiset voimansa ja taikansa, sana saisi takaisin salaperäisen mahtinsa, laulu tenhonsa, ja niin taas sillä nostettaisiin kunniaan Väinön heimo. Ei luonto tunne sitä, joka sen rinnoilta poistuu, vaan salaa siltä viisautensa, joka on elämän onni.
Lammen pinta karehti ja musta pää tuli hetkeksi näkyviin, kohta taas kadoten. Se oli padon rakentaja ja suvun säilyttäjä, joka vilaukselta kävi katsomassa, oliko nyt heimon tuho edessä.
Ole huoleti. Älköön ikinä kukaan muu ihmisistä saako tältä näkijältä olinpaikkaanne tietää, ja metsän emo varjelkoon toista rauhaiselle lammellenne osumasta, sillä pianpa ihminen tappaisi sukusi kokonaan jälettömiin. Mieluisena salaisuutena säilyköön tieto, että nähty on se paikka, jossa vielä elää Tapiolan kallein ja viisain nakertaja, suomuhäntäinen rakentaja, joka on kuin eläimeksi muutettu ihminen. Kuinka ja koska se on tapahtunut, sitä eivät tiedä enää muut kuin maahiset, mutta se tiedetään, että silloin, kun maailmassa kerran kaikille jaetaan oikeutta heidän tekojensa mukaan, ihmisille ja eläimillekin, silloin on myöskin näiden anteeksi-annon hetki.