IV.
Viimeiset vuodet kotimaassa 1871—74.
Mitä tulee näiden vuosien tieteellisen työn tuloksiin, nimittäin että Eneberg joulukuussa 1872 lisensiaattiarvoa varten julkaisi ensimäisen osan ja marraskuussa 1874 dosenttuuria varten toisen osan arabialaisia pronomineja koskevaa vertailevaa tutkimusta, sekä niiden arvosteluun, ei ole mitään tärkeää lisättävänä; sitä vastoin on tältäkin ajalta tietoja hänen yksityisestä elämästään ja mielentilastaan.
Opettajatoimi normaalilyseessä — ensi vuonna ruotsin- ja suomenkielissä, toisena kreikassa ja ruotsissa — vei paljon aikaa, niin että Tullus keväällä 1872 valittaa sentähden myöhästyneensä tieteellisissä puuhissaan. Mutta antoihan se toiselta puolen tuloja ja tyydytystäkin. "Oppilaani näyttävät", hän kirjoittaa sisarelleen, "olevan tyytyväisiä minuun, ja se ilahduttaa minua. On hyvä että kumminkin kelpaa johonkin." — Luonnollisesti Tulluksella ei nyt enemmän kuin ennenkään ollut tapana usein näyttäytyä vanhojen toverien ja ystävien seuroissa, joihin hän kuitenkin aina oli tervetullut. "Kluuvin kahvilassa" (1860-luvulla Kluuvikadun varrella, nykyisen Kämpin hotellin tontilla, 1870:n vaiheilla Aleksanterink. 9:ssä ja v:sta 1873 saman kadun eteläpuolella, toisessa talossa Mikonkadun kulmasta Ekbergille päin), pohjalaisten tunnetussa olopaikassa tavattiin Tulluskin — harvemmin iltaisin, mutta 1872—74 säännöllisesti päivällisvieraana.
Juuri näiltä vuosilta ja mainitusta kodikkaasta kahvilasta on minulla useimmat mieskohtaiset muistot Tullus Enebergistä. Tosin minä asuin vuonna 1871—72 Waldemar Enebergin kanssa Fabianinkadun 4:ssä, Kasarmintorin kulmassa, mutta kun Tullus kävi meillä, istuivat veljekset enimmäkseen kahdenkesken puhuen omista asioistaan, ja minä pysyttelin huoneessani. Kluuvissa sitä vastoin oli seurustelu tavan mukaan yhteistä saapuvilla olevien kesken. Tulluksen olentoa leimasi aina vakava, mietiskelevä, alakuloinen ilme, joka oli sopusoinnussa hänen lyhyenlännän, tanakan ruumiinrakenteensa ja tasaisen liikkumistapansa kanssa. Hänen säännöllisen kauniissa kasvoissaan oli taajan, tumman tukan ympäröimä leveä otsa vallitseva, silmät olivat avonaiset, kirkkaat, paksu huuliparta melkein peitti suun, leuka oli kapea ja ihonväri tummanlainen. Hän huokaili usein ja valitti väsymystä, jonka ahkera työ aiheutti, ja myöskin päänkivistystä. Mutta seurassa, kun keskustelu kävi vilkkaaksi, Tulluskin vilkastui sen mukaan. Paraasta päästä vakavat väittelyt vetivät häntä puoleensa, mutta saattoi hän joskus herttaisesti nauraakin onnistuneelle vitsille. — Kerran muistan hänen erityisellä innolla olleen mukana. Se oli kyllä vähän ennen nyt puheena olevaa aikaa, mutta sopinee ehkä sentään parhaiten tässä mainittavaksi. — Toisena joulupäivänä 1869 oli Kluuviin kokoontunut joukko Helsinkiin jääneitä pohjalaisia. Tahdottiin pitää hauskaa ja joku — mahdollisesti Nervander, jollei Tullus itse — ehdotti, että yhteisesti toimitettaisiin sanomalehti, johon kukin antaisi lisänsä. Tullus oli siitä erittäin huvitettu ja sepitti följetongin: "Torpets engel, en vinterroman af Den Tyste." Se alkoi: "Eräässä Suomen synkistä, ihanan alakuloisista honkametsistä oli pieni katoavaisuuden varjoja kohti kallistuva mökki. Sen vastikään rakennetuilla portailla istui iäkäs mies, jonka lumivalkeita kiharoita valaisivat aamuauringon kullankeltaisen hehkun purppurasäteet." — Ja sitten kerrotaan neljässä luvussa samaan liioiteltuun romanttispateettiseen tyyliin, että ukolla oli kuvankaunis tytär, joka isänsä kuoltua meni naimisiin ja sai lapsen, oikean ihmelapsen, mutta silloin tapahtui eräänä kylmänä talviyönä, että rosvojoukko surmasi koko torpanväen. "Semmoinen oli heidän traagillinen loppunsa, emmekä voi muuta kuin itkeä kaipauksen kyyneliä heidän kesävihannoille haudoilleen." — Samassa lehdessä on runo, jossa lyhyesti karakterisoidaan muutamia tunnettuja tyyppejä Kluuvin kahvilasta ja m.m. Tullustakin:
"Der sitter Tullus i en vrå med höstlig natt i blick —"
sanoilla, jotka osottavat ystävien uskaltaneen laskea pilaa hänen alakuloisuudestaan. — Rakastettavin Tullus sentään oli kahdenkesken ystävän kanssa, johon hän oli oppinut luottamaan. Hän oli silloin avonainen, ja esittäessään mietteitään ja tunteitaan hän sai toisen oivaltamaan, kuinka rehti ja oikeamielinen hän oli muita kohtaan, kuinka herkkä ja hieno omassa tunne-elämässään, kuinka puhdas pyrinnöissään.
* * * * *
Mielellään Tullus olisi lähtenyt kesäksi (1872) Närpiöön, mutta väitöskirja, jonka hän tahtoi saada valmiiksi syksyksi, esti häntä siitä. "Kyllä tulen monesti", hän kirjoitti sisarelleen, "toivomaan olevani Trutörnilla; mutta minun täytyy ottaa vaari ajastani saadakseni jotakin toimeen. — Olenhan jo päässyt askelen eteenpäin, mutta vähän on vielä saavutettu. En ole oikeastaan kunnianhimoinen — mutta olisihan sentään hyvä, jos voisi toimittaa jotain kelvollista maailmassa ja sen ohella saisi hiukkasen onnea yksityisen elämänsä varalle." — Hän oleskeli siis Helsingissä ja myöskin Lohjalla toimittaen väitöskirjaansa painokuntoon.
Lukuvuodelta 1872—73 on säilynyt koko sarja kirjeitä, jotka Tullus on kirjoittanut Waldemarille tämän ollessa ulkomailla Aleksanterinstipendillä. Niissä on tietoja Helsingin elämästä ja varsinkin kaikesta, joka saattoi olla mielenkiintoista Waldemarille; vähemmän kirjoittajasta itsestä. Ensimäisestä huomaa kuitenkin, että hän oli mukana, kun Nervander syyskuulla Kluuvin kahvilassa K. Bergbomille, Jaakko Forsmanille, B. O. Schaumanille y.m. ystäville luki ääneen uuden murhenäytelmänsä "Kungabarnen", joka teki Tullukseen edullisen vaikutuksen. Kahdessa seuraavassa kirjeessä hän mainitsee enemmän itseään koskevaa. (28/10): "Tötterman on määrätty vastaväittäjäkseni. Hän näyttää käsittävän asian niin juhlallisesti ja vakavasti, että melkein pelkään. Painatus on käynyt hitaasti. Kuitenkin ladotaan neljättä arkkia, eikä tutkimus tulekaan paljoa pitemmäksi. — (8/12): Rakas veli! Anna anteeksi, että olet saanut odottaa kirjettä. Syy on se, että olen niin ollut väittelymietteissä, että olen tuntenut olevani kykenemätön kaikkeen muuhun, kuin mihin olen ollut pakotettu. Väittely tapahtui eilen — ja loistavasti (med glans), niinkuin on tapa sanoa. Ihmiset kummastelivat suuresti, että niin sujuvasti puhuin latinaa. Kummissani olin itsekin, sillä siinä tuli acc. c. inf. quippe quod y.m. aivan kuin olisin kauankin niitä käyttänyt. Töttermanin vastaväitteet olivat mielestäni jotenkin ala-arvoisia, vaikka tiedänkin, että teoksessani, niinkuin vasta-alkajan ainakin, on oleellisia puutteita. — — Luonnollisesti huvittelin eilen parhaimman mukaan. Väittelypäivällisiin olin paitsi viranomaisia kutsunut Synnerbergin, Geitlinin ja Lindeqvistin, joiden kanssa olin harjotellut latinaa, sekä Donnerin, joka jollakin mielenkiinnolla seuraa opintojani. Jahnssonkin tuli, vaikka melkein luulin hänen jäävän pois, päästäkseen tapaamasta Lagusta. Lagus ja Jahnsson ovat näet kaikkea muuta kuin hyvissä väleissä. Hauskaa oli yhdellä kertaa vastaanottaa niin paljon ystävällisyyttä kuin eilen." — Sen ohella saamme tietää, että koulutyötä oli paljon ja että raha-asiat tuottivat huolta. Vähän myöhemmin Tullus kuitenkin sai Rehbinderin stipendin. Sen nojalla hän olisi kohta tahtonut vähentää tuntimäärää koulussa, mutta rehtori Kihlman pani vastaan. Vasta seuraavaksi lukuvuodeksi oli helpotus saatavissa.
Kun lukukausi oli päättynyt, Tullus kirjoittaa (20/12): "Huomen-aamulla matkustan Konradin kanssa Närpiöön nauttiakseni pari viikkoa maalaiselämää. Tuntuu hupaiselta jälleen kerran tulla kotiseuduille, varsinkin kun en ole siellä käynyt 2 1/2 vuoteen. — — Olen jotenkin tyytyväinen, sillä minä olen aika hyvin menestynyt tänä lukukautena. Tötterman antoi eilen lausuntonsa tiedekunnassa, ja se oli sangen hyvä, mutta lyhyt ja perusteeton. Lagus sanoi tiedekunnan yleisen mielipiteen olleen, että olin suorittanut hyvän opinnäytteen. Tötterman ei ole erittäin perehtynyt lingvistiikkaan." —
Seuraavat kirjeotteet ovat kevätpuolelta 1873: (11/3) "Teen työtä kuin orja 1/2 7:stä aamulla 1/2 9:ään illalla. Kristoffer [Cronström], [E. A.] Benzelstjerna, [W.] Churberg, [O.] Lilius ja minä olemme alkaneet ottaa tunteja englannin kielessä Sir Kleineh'n luona. Eihän minulla oikein olisi aikaa siihen, mutta ajatukseni ovat yhä kiintyneet Itämaihin, ja jos sinne pääsen, on englanti välttämätön. — — En tiedä vielä mihin menen kesäksi, kenties Lohjalle. Muuten viihdyn varsin hyvin omassa huoneessani [Tollanderin talossa Hakasalmen kadun varrella], jossa minulla nyt on oma pulpetti ja oma kahvikeitin, jonka sytytän klo 6 aamulla. Kahvini on erittäin hyvää, ja olen terveempi kuin ennen tehden työtä seisoen".[71] — (26/3): "19 p. syntymäpäivänäni, oli minulla julkinen lisensiaattitutkinto. Samana päivänä näyteltiin ensi kerran Nervanderin 'Kungabarnen'. En olisi voinut kuvitella, että yleisö vastaanottaisi uuden kappaleen niin äärettömän kylmästi. Epäilemättä on siinä monta heikkoa kohtaa, mutta on siinä myöskin monta loistavaa, se on kieltämätöntä ja on tunnustettukin. — Uskallan olla sitä mieltä, että kappale ansaitsee huomiota, vaikka yleisö ei ottanut sitä oivaltaakseen. — Olen jo alkanut kirjoittaa uutta väitöskirjaani, joka on oleva edellisen jatko."
Keväällä olivat maisterinvihkiäiset; lisensiaatteja oli vain kolme, Tullus, Jahnsson ja T. Aminoff, joten he eivät voineet ajatella vihkiäisten kustantamista. He siis lunastivat diploominsa ilman juhlallisuutta, ja ensinmainittu kertoo vihkiäispäivänä esiintyneensä tohtorihatussa. Sittemmin hän 17/6 "kirjakuormansa kanssa" lähti Lohjalle asettuakseen Virkbyhyn asumaan, samaan paikkaan, missä työ edellisenäkin suvena oli hyvin sujunut. Sieltä hän kirjoittaa sisarelleen (31/7): "Elän taas kokonaan työssäni, ja aika kuluu nopeasti. Dosenttuuri-väitöskirjani on välttämättömästi tänä lukuvuotena tuleva valmiiksi. Ensi keväänä ryhdyn ponnistuksiin saadakseni matkustaa Itämaille. Jos vain saan olla yhden tai pari vuotta siellä ja pysyn terveenä, niin on kaikki käyvä hyvin. Kumminkaan eivät harrastukset koskaan lopu. Mutta onhan työ elämän oikea ilo." — Muuten Tullus hartaasti odotti Waldemaria, joka oli ilmottanut tulevansa elokuun keskivaiheilla — "eivät muut kuitenkaan ymmärrä minua niinkuin omaiset".
Syksystä 1873 vuoden loppuun 1874 ei ole olemassa muuta kuin kaksi sisarelle kirjoitettua kirjettä, joissa Eneberg puhuu yksityisestä elämästään. Toisessa (12/4 1874 — sama kirje, josta jo ennen, siv. 334, on muutamia rivejä otettu) hän sanoo koko lukukauden olleensa enemmän kuin koskaan ennen toimiensa sitoma. Paitsi tunteja, joita hänellä vielä oli koulussa, oli hän ottanut vaivalloisen tehtävän valmistaa erään nuorukaisen ylioppilastutkintoon, ja sitte väitöskirja. Yhteen aikaan kevätpuolella hän oli jo suostunut vastaanottamaan erään lehtorinsijaisuuden normaalikoulussa varmassa toivossa, että myöhemmin tulisi saman viran vakinaiseksi haltijaksi. Syynä siihen oli kai se, että kuvittelut professorinpaikasta yliopistossa olivat niin epämääräisiä ja että epävakaisen taloudellisen aseman tuottamat huolet häntä vaivasivat. Kumminkin hänen ystävänsä yliopistossa saivat hänet vieläkin luopumaan varman tulevaisuuden toiveesta ja edelleen antaumaan tieteelle. Hän oli, kertoo hän, hakenut Aleksanterin stipendiä lähteäkseen Parisiin ja Lontooseen — ei kuitenkaan välittömästi jatkaakseen entisiä töitään, vaan tutkiakseen nuolenpääkirjoitusta.
Mitä tämä tutkimussuunnan käänne tiesi, sitä Tullus ei lähemmin sisarelleen selittänyt, mutta se johtui siitä, että juuri tähän aikaan meilläkin oli melkoista huomiota herättänyt arvelu, että eräs nuolenpääkirjoituksissa tavattu kieli ehkä oli suomalaisen kieliryhmän sukua. Ei ainoastaan kielentutkijat, kuten Lagus, Otto Donner y.m., vaan muutkin tiedemiehet, niinkuin etenkin Yrjö Koskinen, jopa suomalaisuuden harrastajat yleensäkin katsoivat erittäin suotavaksi, että joku meikäläinen ryhtyisi kysymystä selvittämään. Olisihan se kumminkin merkillistä, niin kuviteltiin, jos muinaisesta Assyriasta, tuosta inhimillisen sivistyksen vanhimmasta kotimaasta, saataisiin joitakin tietoja Suomen suvun esivanhemmista! Nämä kuvittelut ovat sittemmin osottautuneet turhiksi, mutta tietenkään ei arvotuksellinen kysymys voinut olla viehättämättä Enebergiäkin, varsinkin kun hän käymällä siihen käsiksi tiesi itselleen avautuvan tien kauan ikävöimilleen itämaille.
Eneberg sai kuin saikin Aleksanterin stipendin, julkaisi syksyllä väitöskirjansa dosenttuuria varten, ehdotettiin kohta sen jälkeen (ja nimitettiin 17/1 1875) itämaisten kielten dosentiksi ja lähti joulukuulla matkalleen. Sitä ennen hän kuitenkin — varmuuden vuoksi! — oli hakenut kreikan kielen lehtorin virkaa Viipurin lyseessä, ja 1/4 1875 Lagus kirjoitti Parisiin Synnerbergin ilmoittaneen, että hänet oli lehtoriksi nimitetty.