V.
Viides näytäntökausi, 1876-77.
Ennen olemme säännöllisesti alottaneet uuden luvun seuraamalla puheosastoa kesäiselle kiertomatkalle; nyt on syytä poiketa tästä tavastamme ja ensiksi katsella, miten ooppera menestyi näyttelyn aikana, jolloin se, ollen itsekin jonkunlainen näyttelyesine, toisin kuin muina kesinä, oli täydessä toimessa. Mutta sitä ennen luokaamme katsaus uusiin taiteilijavoimiin, joita oli kiinnitetty taikka koetettu kiinnittää oopperaan alkavaksi näytäntökaudeksi.
Elis Duncker, joka — vietettyään talvensa Berlinissä enemmän kuullakseen kuin harjottaakseen laulua ja erittäin myöskin perehtyäkseen oopperain näyttämölle järjestämiseen — maaliskuulla oli muuttanut Parisiin jatkaakseen samoja tutkimuksia, oli luvannut tulla kotia kesäkuun lopulla ja jälleen ryhtyä oopperan palvelukseen. Kuinka lyhyt aika hänellä oli siihen käytettävänä, sitä ei kukaan aavistanut! — Bruno Holm, jonka opintoaika Lampertin luona Milanossa oli umpeen kulunut, oli niinikään antanut lupauksen tulla heinäkuun aluksi. Tosin oli Ruotsalainenkin teatteri tehnyt hänelle tarjouksen, mutta koska hän "oli kauan ihaillut Suomalaisen oopperan hämmästyttävää edistystä" ja sen ohella huomannut, että "kaikki suomalaiset kyvyt kokoontuivat sinne", ei hänkään epäillyt panna voimaansa alttiiksi samaa yritystä varten.[75] Mieluimmin hän sanoi laulavansa baritoniosat Ernanissa, Faustissa ja Traviatassa, mutta Trubaduria oli Lamperti käskenyt hänen välttää: "Minä kiellän sinua ehdottomasti liiaksi huutamasta(!)" Valitettavasti Holmin myöhemmin täytyi ilmoittaa, että hän lääkärin määräyksestä oli pakotettu olemaan alkukesän Karlsbadissa parannuksilla eikä siis voinut tulla ennen kun elokuulla. — Kevättalvella Emilie Bergbom tiedusteli Alma Fohströmiltä, eikö hän tahtoisi ensi kerran astua näyttämölle Suomalaisessa oopperassa. Laulajatar vastasi kuitenkin epäävästi, sillä rva Nissen-Saloman oli kieltänyt häntä esiintymästä ennen kun opinnot olivat täysin loppuun saatetut; mutta niin pian kun hän hallitsi itseänsä, oli hän "suurimmalla ilolla noudattava tarjousta ja kiitollisin sydämin tekevä mitä kykeni vähäisillä voimillaan edistääkseen Suomalaisen oopperan korkeita harrastuksia". Keväämmällä (22/4 ja 6/5) nti Fohström antoi ensimäiset konserttinsa Helsingissä. Yliopiston juhlasali oli kumpanakin iltana täpötäynnä yleisöä, joka lämpimästi ihaillen tervehti uutta, mitä suurimpia lupaavaa laululintusta. — Edelleen Naëmi Ingman, joka tämänkin talven oli jatkanut opintojaan Parisissa, oli lupautunut koko näytäntökaudeksi oopperan jäseneksi, ja samoin Niilo Kiljanderkin, joka Tukholmassa oli opiskellut professori Güntherin johdolla.
Tätä paitse oli sopimus tehty kahden ruotsalaisen oopperataiteilijan kanssa heidän vierailustaan näyttämöllämme. Jo talvella oli Fritz Arlberg kirjoittanut ja tarjoutunut vierailemaan kesällä, ja toukokuulla Signe Hebbe teki samanlaisen tarjouksen. Lähemmän sopimuksen teki Bergbom itse Tukholmassa. Kun näet Emilie oli noudattanut Ida Basilierin ystävällistä kehotusta tulla hänen kanssaan Karlsbadiin, oli Kaarlokin päättänyt tehdä pienen virkistysmatkan ja 18 p. toukok. lähtenyt Tukholmaan, Kööpenhaminaan ja Berliniin. Kummaltakin on säilynyt yksi matkakirje, ja teemme niistä joitakuita otteita. Kaarlo kirjoittaa Berlinistä Emilielle Karlsbadiin:
"Rakas, oma sisareni! Olen sydämestäni iloinen, että sinulla on ollut hyötyä matkastasi. On minullakin ollut, mutta luullakseni olisi ollut viisaampaa, jos minäkin olisin tullut Karlsbadiin, sillä en ole ollut oikein terve. — — Hebbe ei vaikuttanut minuun erittäin edullisesti. Deklamoitsi taiteen olevan hänelle kaikki kaikessa ja vähän välittävän rahoista, mutta päätti häveliäästi pyytämällä 500 mk (300 riksiä) illalta. Sanoin että valitettavasti en voinut antaa enemmän kuin 300. Luulin jutun siihen päättyneen, mutta seuraavana päivänä kaunoinen Signe kirjoitti, että hän asiaa mietittyään tyytyi 300 markkaan. Hän on siis sidottu 1 p:stä syysk. 10 p:ään lokak., kymmeneksi illaksi, ja laulaa italiankielellä Faust, Fidelio ja Traviata. Epäröin kauvan ennen kun kirjoitin alle, mutta jäädä yksin Naëmi Ingmanin kanssa (jos Emmyn terveys pettäisi) silloin kun hän ei vielä oikeastaan osaa mitään, sitä en uskaltanut. — Arlberg on sitoutunut 1 p:stä 20 p:ään heinäk. Hän laulaa 3 kertaa Ernanissa ja samoin Trubadurissa. Hän saa myös 300 mk. illalta. Pistää vihakseni että hän luultavasti olisi tullut vähemmästäkin, mutta kun hän kysyi mitä Hebbe saa, en voinut tarjota vähemmän." —
"Stjernströmin kanssa olen sopinut [Suomalaisen oopperan esiintymisestä Tukholmassa] tulevana vuonna noin 10 p:stä toukokuuta kolme tai neljä viikkoa eteenpäin. Teatteri tuottaa noin 2,000 riksiä bruttoa; päiväkustannuksia hän ei vielä voinut tarkoin määrätä. Se olisi rahallisesti sievä yritys, jos donnamme olisivat voimissaan ja ohjelmisto taiteellisestikin hyvin järjestetty. Muutoin luulivat ne, joiden kanssa puhuin asiasta, että sentapainen "Gastspiel" pitäisi tuottaa rahaa.[76] — — Kiljander[77] tulee heinä- ja elokuuksi. Hän saa laulaa Valentinin y.m. pikku osia. Syksyllä täytyy hänen palata Tukholmaan, mutta hän tulee takaisin viimeisellä laivalla ja jää sitten meille. — — Passinen[78] oli, paha kyllä, lähtenyt päivää ennen kun tulin. Hänellä kuuluu olevan loistava tenori, vaikka hän on tottumaton seuraelämään. Güntherillä oli kuitenkin suuria toiveita hänestä. Oltuansa vuoden Tukholmassa hän edelleen osaa ainoastaan suomea." — —
"Tukholmasta mainitsen seuraavat näkemäni: Wilhelm Tell, oivallisesti esitetty (tanskalainen baritoni Tellinä); Mignon, jotenkin ikävästi näytelty (Moe suloinen, muut keskinkertaisia); Rykmentin tytär (Moe ei ollut Basilierin varjokaan, ei hituistakaan sitä isänmaallista pontevuutta, joka estää roolin vajoomasta ravintolaneidin kannalle); Noita-ampuja (kunnioitettava, pensioninarvoinen esitys); Lemmenjuoma (aika hupaisesti näytelty: Janson, Westberg ja ensikertalainen nti Niehoff). Edelleen Helgolannin sankarit teki syvän, sydäntäkouristavan vaikutuksen (Dorsch, melkoisen mieltäkiinnittävä, järjestely hyvä); Rolandin tytär, tunnollisesti järjestetty, mutta käsityöntapaisen proosan rasittama j.n.e. — Kööpenhaminassa en nähnyt mitään; kaikki teatterit suljetut. Sitä paitse satoi aamusta iltaan. Istuin Thorwaldsenin museossa, se oli Kööpenhaminani. Ne, joita hain (Hoedt, Thomsén) olivat matkoilla. — Hampurissa näin satunäytelmän Matka kuuhun, äärettömän loistokas ja äärettömän ikävä. — — Sydämellisiä terveisiä Idalle. Kaarlosi."
Emilie kirjoittaa Karlsbadista nti Elfvingille (11/6):
"Rakas ystävä! — — Nyt olemme juoneet terveysvettä noin 3 viikkoa ja olemme siis pian valmiit lähtemään. Lauantaina 24 p., siis itse Juhannuspäivänä lähdemme Lyybekistä suoraan Helsinkiin ja toivomme olevamme siellä 27 p. aamulla. — Noin 21 p. on Kaarlo oleva kotona alottaakseen puuhansa. Luulen tämän kesän tulevan raskaaksi ja sentähden tarvitaan hyvät voimat. — — Minulle on Karlsbadissa olo tehnyt hyvää; Ida on myöskin tyytyväinen, vaikka parannusjärjestelmä on vähän väsyttänyt häntä. — Enemmän kuin mistään muusta olen nauttinut sanomattoman ihanasta Dresdenin galleriasta. Onhan siitä lukenut ja kuullut paljo, mutta eivät mitkään kertomukset eikä valokuvat vastaa todellisuutta. Kahdessa päivässä tietysti emme ennättäneet tutustua kaikkeen, vaan tyydyimme suurimpiin mestareihin. Rafaelin madonna on niin käsittämättömän kaunis, että se, miten hyviä jäljennöksiä onkin nähnyt, todellisuudessa hämmästyttää katsojaa. — — Täältä Karlsbadista olen pikimmältään käynyt Pragissa, ja se oli hauska matka. Minun piti käydä siellä tehdäkseni välikirjat neljän soittoniekan kanssa orkesteriamme varten. — Minulla oli onni nähdä Palackyn[79] hautajaiset ja jotakin niin suuremmoista en ole voinut kuvitella. Kaikki oli surussa, surulippuja liehui useimmilla rakennuksilla, kirkoilla, silloilla y.m. Balkongit olivat mustalla verhotut ja ajuritkin olivat kiinnittäneet mustia lippuja ja suruharsorosetteja hevosiinsa. Kirkonkellot pauhasivat, kanuunat jyrähtelivät, kaikki oli valaistu ja kymmeniä tuhansia ihmisiä käveli saatossa kirstun edellä ja jäljessä. Lähetystöjä koko maasta, kaupunkien, kylien, kuntien lähettämiä; kaikkien liput (yli 320) olivat suruharsoitetut. Lukemattomia soittokuntia ja lauluyhdistyksiä, jotka väliin lauloivat, astui saatossa. Sadottain seppeleitä, laakeri-, palmu- ja kukkaseppeleitä kannettiin mukana. Kullakin yhdistyksellä oli oma pukunsa, joka enensi juhlallista vaikutusta. Oli naisyhdistyksiäkin, kunnianeitsyeitä, valkoisiin puettuina mustine vyöhikköineen olkapäillä. Katselin saattoa eräästä akkunasta ja sitä kesti puoli kolmatta tuntia." —
* * * * *
Lauantaina 1 p. heinäk. avattiin virallisesti Suomen ensimäinen yleinen näyttely, joka paitse teollisuutta käsitti myöskin taide- ja viime hetkessä suurella tarmolla aikaansaadun kansatieteellisen osaston. Miten merkillinen ilmiö kulttuurielämässämme tämä näyttely olikaan, ei sillä voi olla laajempaa tilaa teatterimme historiassa. Sanottakoon vain että se laatuaan ensimäisenä oli omansa hämmästyttämään sekä kotoisia että vieraita; mutta jotta sitä olisi voitu oikein arvostella, olisi, niinkuin eräässä sanomalehdessä avauspäivänä lausuttiin, näyttelyrakennuksen fasaadilla Kaivopuistossa pitänyt olla seuraava tiedonanto: "Kaikki mitä nähdään näitten seinien sisällä on vain pieni osa Suomen kansaa tuottanut. Historiallisten olojen tähden on tämän kansan suuri enemmistö kielensä kautta ollut suljettuna pois sivistyksen lähteiltä. Tuskin nimeltäkään se tuntee teollisuutta ja vielä vähemmän se tietää mitä se merkitsee kansan itsenäiseen toimeentuloon nähden. Kirjallisuuskin, josta muut kansat ammentavat oppia, on siltä suljettu, samoin kuin puutteellinen sivistys on estänyt sitä oppimasta ulkomaan esimerkistä." — Avausjuhlallisuuden ohjelmakin puheineen lauluineen oli puhtaasti ruotsalainen.[80]
Suomalaisen oopperan ensi näytäntö oli 4/7, jolloin Faust näyteltiin. Esiintyjät, Ida Basilierista ja Navrátilista alkaen, olivat samat kuin ennen paitse Kiljanderia. Valentinina hän kohta pääsi yleisön suosioon, sekä äänellään, joka oli sulava ja sointuva, joskaan ei vahva, että käytöksellään näyttämöllä, jolle hänen vartalonsa oli sopiva. Vasta-alkaja palkittiin esiinhuudoilla. — Toisessa näytännössä 7/7 esitettiin Ernani ja oli se, lausutaan Morgonbladetissa, taiteellisesti tasaisempi ja pyörennetympi kuin yksikään edellinen. Elviran osassa yleisö pitkän ajan päästä jälleen sai tervehtiä "lemmittyänsä" Emmy Achtéta, joka mahdikkaasti ja sydäntäkouristavalla intohimoisuudella tulkitsi vaikean roolin. Carlo I:nä taasen esiintyi hra Fritz Arlberg ensi kerran. Kättentaputukset, jotka seurasivat hänen tositaiteellista esitystään, nousivat myrskyksi, kun hän yllätti kuulijoita laulamalla kolmannen näytöksen finaalin suomenkielellä. Kolmas, joka taiteellisuuteen nähden tyydytti yhtä korkeita vaatimuksia, oli Navrátil nimiroolissa. Kun vielä mainitsemme ettei Bergholminkaan (Silva) tarvinnut hävetä seurassa, että köörit tavallisuuden mukaan lauloivat hyvin sekä että orkesteria johti taitava Bohuslav Hrimaly, joka alkaneeksi näytäntökaudeksi oli kapellimestarina otettu oopperan palvelukseen, niin voimme ymmärtää suuremmoisen menestyksen.[81] Ihastunut yleisö jakeli kukkia rva Achtélle ja kättentaputuksia ja esiinhuutoja kaikille, niin ettei tahtonut loppua tulla. — Sama ooppera 9/7.
Faust annettiin uudestaan 11/7 ja sitte Trubaduri 13/7 niin tavattomat esiintyjät eri rooleissa, että yksistään sentähden joka salongin sopukka täyttyi ja myöhästyneiden täytyi joukottain palata kotia — sanoisimmeko — tyhjin korvin. Missä tahansa olisikin kelvannut ja ihastusta herättänyt näytäntö, jossa kuultiin Ida Basilier Leonorana, Emmy Achté Azucenana, Navrátil Manricona ja Arlberg Lunana. Ensi kerran Suomen etevimmät laulajattaret esiintyivät samassa oopperassa ja vaikutus oli mahtava. Ida Basilier lauloi tietysti paljo täydellisemmin kuin 1870, jolloin hän juuri Leonorana oli alkanut kotiuduttaa oopperaa suomalaisella näyttämöllä, ja Emmy Achté suoritti — kiitos hänen mezzosopranonsa — Azucenan osan yhtä erinomaisesti kuin ennen Leonoran. Täydennyksen tuottivat Navrátil ja Arlberg. — Lauantaina 15/7 sama ooppera.
Yleisö, joka oli saapuvilla viimemainituissa loistonäytännöissä, oli muutoinkin juhlatuulella. Oli näet Aleksanteri II:sen suvinen aika, jolloin luottamuksellinen suhde Suomen kansan ja hallitsijan välillä sai tulevaisuutemme kauniina kangastamaan, ja juuri silloin, perjantaiehtoolla (14 p.) olivat H.H.M.M:nsa keisari ja keisarinna sekä perintöruhtinas puolisoineen, Edinburghin herttuattaren ja suuren seurueen kanssa tulleet vierailemaan Helsinkiin. Vastaanotto oli sydämellinen ja korkeat vieraat osottivat puolestaan sanoillaan ja käytöksellään hyvin viihtyvänsä suomalaisten kesken. Käynnin lähin ulkonainen aihe oli tietysti näyttely.
Kaupungin valtuuston asettama toimikunta, jonka asiana oli järjestää juhlallisuudet ylhäisiä vieraita varten, oli m.m. aikonut toimeenpanna Uudessa teatterissa juhlanäytännön, jonka ohjelma olisi jaettu ruotsalaisen ja suomalaisen näyttämön taiteilijain välillä. Jälkimäiset olisivat esittäneet kohtauksia Parranajajasta (Ida Basilier ja Elis Duncker) sekä Trubadurista (rva Achté), mutta hanke meni myttyyn, kun keisarin sanottiin lausuneen arvattavasti kyllä käyvänsä teatterissa; mutta — tavallisessa näytännössä. — Tositeossa lauloivat suomalaiset laulajattaret neidit Ida Basilier (Venzano-valssin) ja Alma Fohström (aarian Ernanista) sekä rva Engdahl (venäläisen kansanlaulun) lauantaina juhlapäivällisillä keisarillisessa linnassa. Sen jälkeen tapahtui ylioppilasten laulutervehdys, jossa tilaisuudessa keisari kuultuaan laulettavan venäläisen kansanlaulun suomalaisin sanoin ja tanskalaisen Kong Kristian laulun lausui toivomuksen kuulla Maamme-laulunkin, ja samana iltana kävivät keisarilliset Ruotsalaisessa teatterissa. Kaksi seuraavaa iltaa käytettiin tanssiaisiin kenraalikuvernöörillä ja kansanjuhlaan Eläintarhassa, ja jälkimäisenä keisari ja keisarinna jo lähtivät paluumatkalle. Sitä vastoin perintöruhtinas ja hänen puolisonsa, jotka matkoillaan Suomen saaristossa olivat tulleet erityisesti kansan suosimiksi, vielä jäivät tänne, ja tiistaina he kävivät m.m. yliopistossa, ylioppilastalolla ja illalla Arkadiateatterissa. Täällä, jossa pyhänä ei oltu ollenkaan näytelty ja maanantaina oli esitetty kohtauksia Ernanista (3:s näytös), Parranajajasta (2:sta näytöksestä) ja Luciasta (3:s ja 4:s kuvaelma), oli nyt ohjelmana nämä kahden jälkimäisen oopperan kohtaukset. Ensimäisen rivin perimmäiset aitiot ja lämpiö olivat eristetyt ja koristetut ylhäisiä kävijöitä varten, joita lukuisan[82] juhlapukuisen yleisön seisoessa tervehdittiin venäläisellä ja suomalaisella kansallislaululla. Parranajajan laulukohtauksessa Ida Basilier lauloi satakieliaarian Jeannetten häistä ja Minun kultani. Tämän samoin kuin muittenkin loistokohtien jälkeen suvaitsi perintöruhtinas alottaa suosionosotukset. Eläköön- ja hurraahuudoilla yleisö lausui jäähyväisensä, kun vieraat näytännön päätyttyä poistuivat. — Elokuun lopulla kertoivat sanomalehdet, että perintöruhtinas v.t. kenraalikuvernöörin, vapaaherra Indreniuksen kautta oli kummallekin Suomalaisen oopperan primadonnalle, rva Achtélle ja nti Basilierille, lähettänyt jalokivillä ja helmillä koristetun rannerenkaan sekä samalla lausunut, että heidän erinomaiset esityksensä näytännössä 18 p. heinäk. olivat kerrassaan yllättäneet hänet.[83]
Kun keisarillinen juhla-aika oli ohi, jatkettiin näytäntöjä hyville ja täpötäysille huoneille, sillä näyttely houkutteli Helsinkiin yhä uusia matkustajia, jotka samalla halusivat omin korvin kuulla oopperaamme. Kaksi viikkoa peräkkäin vaihtelivat Faust, Lucia ja Trubaduri, jossa viimeisessä Ida Basilier ja Emmy Achté yhä esiintyivät rinnakkain. Elokuun 6 p:stä alkoi Sevillan Parranajaja, Ida Basilier ja Elis Duncker pääosissa (Navrátil Almaviva, Bergholm Bartholo, Aspegren Bazilio ja nti Wikström Martha) vaihdella toisten oopperain kanssa; mutta ainoastaan 6/8 ja 11/8 lauloi Duncker mukana. Laulaja sairastui näet lavantautiin, josta hän ei enää toipunut. Poikkeuksen soitannollisten näytäntöjen sarjasta teki rva Winterhjelmin 15/8 toimeenpanema draamallis-soitannollinen iltama. Tämä taiteilijatar oli heinäkuun lopulla tullut Helsinkiin yksityiselle käynnille ja esiytyi julkisesti yhden ainoan kerran. Ohjelma oli pääasiallisesti ruotsinkielinen (Octave Feullet'in proverbi Harmaa hiuskarva ja mestauslavakohtaus Daniel Hjortista, jotka näyttelijätär esitti ruotsalaisen näyttelijän hra Hillbergin kanssa); suomenkieltä edusti Jeannetten häät.[84]
Uusi ooppera, Verdin Violetta (Traviata), ilmestyi ohjelmistoon 21/8. Nimiosassa esiintyi Ida Basilier, Navrátil oli Alfred Germont, Achté George Germont, nti Wikström Flora, Lindström parooni Douphol. Huone oli tietysti täynnä, ja joskin ensi näytännössä huomattiin epätasaisuuksia, oli Ida Basilier "niin sielukas, lämmin ja liikuttava Violetta, että harva lienee hänet voittanut, ja Navrátil suoritti roolinsa tavallisella taidolla, musikaalisen varmasti ja draamallisen eloisasti". — Sama ooppera esitettiin myöskin 23/8 ja 27/8; välissä (25/8) oli Trubaduri ja jäljessä (29/8) Lucia-näytäntö. Elokuun 31 p. tuli taas Parranajaja, jossa Figarona ensi kerran esiintyi Kiljander ja Baziliona "amatööri, jolla oli syvä, oivallinen bassoääni sekä hyvät, koomilliseen suuntaan käyvät näyttelijälahjat". Uusi Figaro "näytteli vilkkaasti ja lauloi musikaalisesti" ja teki siis hyvän vaikutuksen yleisöön; amatööri Bazilion osassa oli ylioppilas Johannes Hahl.[85]
Syyskuun ensi päivinä Ida Basilier oli vielä mukana viidessä näytännössä, nimittäin kahdessa 1/9 ja 3/9, jonka ohjelma käsitti Norman (1:sen ja 5:nnen kuvaelman) sekä Jeannetten häät, kerran Trubadurissa (2/9) ja kaksi kertaa (5/9 ja 7/9) Sevillan Parranajajassa. Illalla ennen viimeistä näytäntöä kävivät oopperaköörin varsinaiset ja vapaaehtoiset laulajat kunniatervehdyksellä taiteilijattaren luona ja lauloivat hänen asuntonsa edustalla. Jäähyväisnäytännössä oli huone ahdinkoon asti täynnä ystäviä ja ihailijoita. "Koko illan kuluessa sai laulajatar yleisön puolelta vastaanottaa innokkaita ja hartaita suosionosotuksia. Lukuisia kukkavihkoja annettiin ja heitettiin hänelle ja niiden oli tarkoitus sanoa: tervetullut pian takaisin!"
Seuraavana päivänä — syyskuun 8 — tapahtui vielä haikeampi hyvästijättö. Silloin näet Elis Duncker, sairastettuaan lavantautia noin kolme viikkoa, vaipui kuoleman uneen. Morgonbladetin muistosanoista lainaamme seuraavat rivit:
— "Todellinen kutsumus ja jalo henki veivät Dunckerin taiteen alalle, kun hän jo oli suorittanut lakitieteellisen tutkinnon yliopistossa. — — Dunckerilla oli korkea käsitys taiteesta, jolle oli antautunut; hän piti sitä kunniassa, oivalsi sen laadun ja päämäärän ja sivistyneenä miehenä hän ymmärsi että ollakseen sen arvokas tulkitsija täytyi hänen työllä ja opinnoilla valloittaa sen ulkonaiset keinot ja tunkeutua sen olentoon; vasta sen jälkeen hän kykenisi tositaiteellista tuottamaan. Näin hienotunteisena hän ei tahtonut esiintyä ennen kun tiesi kykenevänsä suorittamaan tehtävänsä loukkaamatta taidetta. Hän ei ollut niitä, jotka milloin tahansa ovat valmiit ottamaan minkä roolin tahansa ja väkisin pyrkivät tehtäviin käsiksi, ymmärtämättä mitä ne vaativat ja tuntematta voimiaan — mikä aina osottaa dilettanttimaisuutta ja enimmäkseen todistaa taiteellisen tulevaisuuden mahdottomuuttakin; hän päinvastoin pelkäsi tulla pakotetuksi esiintymään liiaksi ja liian varhain. Sentähden hänen esityksensä ei ollutkaan hätätyötä, vaan harmooninen taiteentuote, joka vaikutti miellyttävästi, kauniisti ja ylentävästi kuulijaan. Näin pitäen taidettaan korkealla ja vaatien paljo itseltään, Duncker, jolla oli pehmeä ja suloinen baritoniääni, ihan varmaan olisi tullut eteväksi laulajaksi ja tuottanut kunniaa maallemme. Hänen liian varhainen poismenonsa on suuri tappio erittäinkin Suomalaiselle oopperalle, joka oli häneen kohdistanut suuria toiveita, ja herättää vilpitöntä surua kaikissa taiteenystävissä."
Dunckerin hautajaiset tapahtuivat Helsingin hautausmaalla sunnuntaina 10/9 taajan ystäväjoukon ja Suomalaisen oopperan jäsenten läsnä ollessa. Sinä päivänä ei ollut näytäntöä.[86]
* * * * *
Nyt on siirryttävä puheosastoon, joka kesäkuun ensi päivinä oli saapunut Mikkeliin ja 5/6 oli alkanut näytellä siellä. Tällä ennen käymättömällä paikkakunnalla annettiin 10 näytäntöä, viimeinen 25/6. Ohjelmisto käsitti enimmäkseen suuria näytelmiä, nimittäin Jeppe Niilonpojan, Viuluniekan, Sirkan, Narcisse Rameaun, Mariannen ja Roistoväen. Viimemainittu Karin (Christersonin) tekemä suomennos Overskoun 5-näytöksisestä huvinäytelmästä Pak, oli uusi ja esitettiin 24/6. Keskimäärin tuotti ilta noin 250 mk.[87] — Mikkelin ajan historiaan kuuluu kaksi kihlausta. Benjamin Leino ja Mimmy Hellstén tekivät näet siellä ikiliiton ja nti Tötterman otti vastaan kihlat kauppias Lindströmiltä Mikkelistä. Edellinen pari jäi yhä edelleen teatteriin, mutta jälkimäisen liiton kautta seurue menetti yhden jäsenen, joka oltuaan mukana alusta alkaen viime aikoina oli menestyksellä esiintynyt huomattavammissakin rooleissa. — Näytäntöjen päätyttyä enin osa seuruetta palasi Lappeenrantaan, siellä hajaantuakseen yhden kuukauden lomalle.
Heinäkuun lopulla kokoonnuttiin jälleen Savonlinnaan, jossa annettiin 5 näytäntöä, 27/7-6/8. Muun muassa näyteltiin Roistoväki, "jota nimeä fiinimpi yleisö näkyy pelkäävän". — Vilhon kirjeet tänä kesänä eivät olleet iloisia. Tulot Savonlinnassa olivat kyllä keskimäärin 268 mk illalta, mutta mihin se riitti, kun Pietarista saakka oli vaillinki kassassa ja kuukausi oli pidetty lomaa. Täytyi siis yhä pyytää rahoja Helsingistä. Ja sitten muut vastukset. Oli luvattu että Savonlinnassa saataisiin sali ilman vuokraa, mutta siitä huolimatta oli Vilho pakotettu rakennuttamaan näyttämön, joka maksoi noin 200 mk. Ei siis kumma, että hän huokailee: "Ette voi uskoa kuinka kurjamaiselta tuntuu muutella teatterista teatteriin, joissa ei ole kaikkein välttämättömimpiäkään koristuksia eikä edes ainoata huonetta, ainoata metsää!" Edelleen vaivasivat häntä yksityisten seurueenjäsenten juonittelut ja oikut, joista Vilhon täytyi kertoa pahimmat jo itsensäkin tähden, sillä asianomaiset eivät säästäneet "tohtoria" kuulemasta heidän mielipiteitään niin toisesta kuin toisesta. Kumminkin näkyy kaikesta, että uskollisempaa Suomalaisen teatterin palvelijaa ei ollut kuin Vilho. Paha vaan että hänen terveytensä yhä oli heikonlainen. Savonlinnassakin hän jälleen oli muutamia päiviä vuoteenomana.
Savonlinnasta mentiin Kuopioon, jossa ensi näytäntö oli 9/8. Täällä olo venyi pitkäksi, aina syyskuun loppuun, jolloin viimeinen näytäntö oli 27/9. Alkuaika olikin sangen edullinen: kuusi ensimäistä iltaa antoi keskimäärin 415 mk; mutta sitten tulot alentuivat ja olivat viimeisellä kahdella viikolla niin huonot, että keskimäärin saatiin vain 260 mk. Tähän tuli lisäksi että teatterista vaadittiin entistä korkeampi vuokra, 60 mk illalta. Seuraus oli että Vilhon, ennen kun seurue pääsi lähtemään, täytyi pyytää noin 1,000 mk apua. — Ohjelmistoon ilmaantui huomattava uutuus, kun J. Enlundin suomentama Oehlenschlägerin Aksel ja Walborg näyteltiin ensi kerran 1/9.
Kuopiossa melkein kaikki teatterin jäsenet kävivät tanssikoulua, "eräs ruotsalainen tohtorinna Lindh opettajattarena". Tästä Vilho ei pitänyt, syystä kun "tohtorinna" ei pystynyt opettamaan muuta kuin tavallisia seuratansseja; mutta toiset väittivät Bergbomin antaneen suostumuksensa. — Muutoin Vilho tapansa mukaan kertoo pikku piirteitä teatterin elämästä. Nummisuutareita katsomaan (8/9) hän oli toivonut täyttä huonetta, mutta todellisuudessa tuli ylen huono (282 mk). Suurin syy oli se, että samana päivänä oli syksyn ensimäinen tanssi-iltama, johon vietiin klanetinpuhaltajakin, niin että "kraatari Antreksen" täytyi puhaltaa huilua klanetin asemasta(!) Sitä paitse Vilho sanoo olevan "mahdotonta arvata vahinkoa, jonka Ahlqvistin ja hänen heimolaistensa parjauskritiikki[88] on meille sekä täällä että muuallakin tehnyt". — Markkinain aikana (14/9) oli yksi erittäin hyvä huone: 575 mk. Kaikki huokeammat paikat oli myyty, mutta useita kalliimpia nähtiin tyhjinä. "Kaupunkilaiset olivat poissa, ja syystä, sillä kovin tukalaa on näytellä niin tottumattomalle yleisölle kuin markkinaväki. Mitään oikeata rauhaa ei hartainkaan kuulija semmoisena iltana voi saada." — Teatterin jäsenistä pääsi Lundahl syyskuun 1 p:stä vapaaksi lähteäkseen Kööpenhaminaan opintomatkalle. Se tuotti paljo vaikeuksia ohjelmistoon nähden, kun hän oli ollut mukana niin monessa kappaleessa ja aina jossakin pääroolissa. — Toiselta puolen Kuopion aikana liittyi seurueeseen nti Kaarola Avellan ja on se luettava merkkitapauksiin näyttämömme historiassa. Jos luetaan pois hänen sisarensa nti Aura Avellan, joka lyhyen ajan toimi teatterissa (kts. siv. 93), ja nti Emilie Stenberg, jonka ala saavuttamansa iän tähden oli rajoitettu, oli nti Kaarola Avellan ensimäinen yläluokka-perheestä lähtenyt nuori nainen, joka antautui näyttelijättäreksi. Sitä paitse oli hän hartaalla työllä valmistautunut tätä uraa varten. Talvella 1874-75 hän ensin Tukholmassa oli harjotellut kaunolukua rva Betty Almlöfin johdolla, kesällä sen jälkeen Kangasalla koettanut täydellisentää suomenkielen taitoansa ja jälleen seuraavana talvena nauttinut mainitun etevän opettajattaren ohjausta näyttämötaiteessa. Tieto nti Avellanin tulosta Suomalaiseen teatteriin oli ilosanoma sen ystäville, sillä sanomattakin ymmärtää että ainoastaan vanha perinnäinen ennakkoluulo oli estänyt korkeamman sivistyksen omistaneita liittymästä siihen, ja tämän ennakkoluulon oli nti Avellan rohkeasti voittanut. — Toinenkin uusi jäsen tuli täällä seurueeseen, nimittäin Rietrikki Kauhanen, Kuopion lyseon oppilas. Hän oli muonakauppiaan poika ja 24-vuotias. Pieniä sivurooleja ylemmäs hän ei päässyt, mutta käytännöllisenä miehenä hän eri tavoin osottautui hyödylliseksi teatterille.
Sanoma Dunckerin kuolemasta saavutti seurueen Kuopiossa ja Vilho kirjoitti sen johdosta:
"Te olette eläneet kovin surullisia päiviä Dunckerin kuoleman tähden. Me voimme tuskin pitää asiaa totena, ja sentähden kaipauksemme on muuttunut enemmän kummastukseksi kuin todelliseksi suruksi. Minä, joka melkein joka hetki olen ollut pakotettu ajattelemaan kuolemaani, olisin sanonut sitä mielettömäksi, joka olisi luullut Dunckerin elämän loppuvan ennen kun minun. Terveyteni on jonkun aikaa taas ollut jotenkin hyvä, ja kummallista kyllä Dunckerin kuolemansanoma on ollut minulle hyvin suureksi lohdutukseksi, sillä nyt tunnen itseni kymmenen kertaa terveemmäksi kuin ennen."
Alkuaan oli kiertomatka ollut niin suunniteltuna, että seurue Kuopiosta lähtisi Ouluun, mutta jo Savonlinnasta Vilho esitti epäilyksiä tätä vastaan. Toiselta puolen tulisi matka kovin kalliiksi ja toiselta puolen oli ohjelmistoon karttunut liian vähän uutta, jota oululaiset eivät ennen tunteneet. Sitte päätettiinkin että teatterin oli pysyminen etelämpänä, lähinnä noudattaen kutsumusta tulla Jyväskylään, jossa ei koskaan ennen oltu teatteria nähty. Sinne siis matkustettiin Kuopiosta ja ensimäinen näytäntö (Työväen elämästä, Suorin tie paras ja Kihlaus) seurahuoneen pienessä salongissa oli 1/10. Yleisö oli erinomaisen tyytyväinen ja innostunut; olihan kaikki sille uutta! Mitä tämä merkitsi, näkee siitä, että kun Kuopiossa 23 näytäntöä 7 viikon aikana antoi keskimäärin 369 mk illalta, tuotti pienemmässä Jyväskylässä 16 näytäntöä 4 viikossa 411 mk illalta. Paitse pienempiä kappaleita näyteltiin Sirkka, Oma Toivoni ja Kavaluus ja rakkaus, kukin kaksi kertaa, sekä Jeppe Niilonpoika ja Sven Dyringin koti, kumpikin yhden kerran.
Eräs silloinen alkeisopistolainen[89] kertoo siitä innostuksesta, jonka teatteri herätti hänessä ja monessa muussa, jotka sinä syksynä Jyväskylässä ensi kerran näkivät varsinaisia näyttämöllisiä esityksiä: "Minusta tuntuu vieläkin, että ne olivat juhlanäytäntöjä, joka ainoa. Muistan kuinka vähistä varoista huolimatta 'täytyi' päästä niihin, ainakin joka 'premiääriin'. Ja eiköpähän ne näytännöt, niin pienessä kaupungissa ja siihen aikaan, olleet premiäärejä joka ainoa. Muistan myöskin, kuinka sitä ponnisteli läksyjen lukemisessa, että vain saisi aikaa päästä teatteriin." Sama kertoja luettelee muististaan kappaleet, jotka silloin näyteltiin ja näyttelijät, jotka hän silloin näki ensi kerran esiintyvän. Muiden muassa näyttää Ida Aalberg jo silloin suuresti ihastuttaneen nuoria katsojia näytelmässä Onhan pappa sen sallinut. "Mikä sulous! Minäkö yksin silloin huokailin hänen ikkunansa takana! Minäkö yksin ostin hänen pienen valokuvansa!" — Paitse kertojaa sai Jyväskylässä silloin pysyviä vaikutuksia näyttämötaiteesta seminaarin oppilas, nykyinen etevä laulaja Abraham Ojanperä, joka oli mukana avustamassa kun Sven Dyringin koti esitettiin, niinikään rva Minna Canth, joka tähän aikaan vain kirjoitteli pikku kertoelmia, mutta jonkun vuoden päästä oli ilmaiseva oikean neronsa näytelmänsepittäjänä, ja vihdoin postivirkamies Robert Kiljander, joka vastedes oli antava pirteitä huvinäytelmiä Suomalaiselle teatterille.
Viimeinen näytäntö Jyväskylässä oli 1/11, ja seuraavana iltana pitivät kaupunkilaiset seurueelle pienet läksijäispidot, jossa sitä kiitettiin käynnistä ja pyydettiin tulemaan vastakin. Sen jälkeen tapahtui lähtö. Aikomus oli ollut matkustaa suoraan Hämeenlinnaan; mutta kun ratsutilallinen Severus Konkola oli pyytänyt seuruetta tulemaan Jämsään ja luvannut vapaan matkan, päätettiin noudattaa kutsua. Tietysti oli joukossa semmoisia, joista ei tämä ollut oikein comme il faut, mutta Vilhosta oli, niinkuin todella olikin, varsin hauska koe kerran pysähtyä varakkaaseen maalaiskuntaan, oikein kansan keskeen. Jämsässä annettiin uudessa, vielä puutteellisesti varustetussa kansakoulun juhlasalissa neljä näytäntöä (5/11-12/11), joiden ohjelmat oli kokoonpantu pikku kappaleista (suurin oli Yhdistysjuhla, kotimaisia: Kihlaus ja Sotavanhuksen joulu, erikoisnumeroita: Sailor-boy ja Poika comique tanssit, joista edellinen oli annettu Jyväskylässäkin). Tulot tekivät yhteensä 1,043 mk. 75 p., siis noin 260 mk illalta. — Konkolan kustannuksella oli suurin osa puvustoa lähetetty Lahteen ja hän olisi höyrylaivallaan vapaasti vienyt sinne koko seurueenkin, mutta kun suora tie Hämeenlinnaan oli huokeampi kuin Lahden kautta ja rekikeli oli hyvä, matkustettiin kyydillä uuteen olopaikkaan.
* * * * *
Saatettuamme puheosastoa näin kauvas on katsottava, kuinka lauluosaston kävi Helsingissä. Emilien kirjeistä nti Elfvingille näkyy, ettei luottamus tulevaisuuteen ollut kehuttava.
"Jotenkin raskasta on näin kesän helteessä" — kirje on päivätty 6/8 — "lakkaamatta puuhata, mutta raskain on kumminkin se ajatus, että kenties koko tämä työ on turha ja että kaikki on romahtava maahan kuin lastulinna". Kovin häntä vaivasi tuo alituinen kilpajuoksu, johon Ruotsalaisen teatterin oopperahanke pakottamalla pakotti. "Surkeaa on että meidän pienillä apulähteillä täytyy ylläpitää kahta oopperaa, kun yleisö on niin pieni kuin se on." Muun muassa kerrottiin erään ruotsalaisen teatterin johtokunnan jäsenen lähteneen hakemaan toista primadonnaa rva Engdahlin lisäksi. Nti Elfving oli suositellut kahta nuorta neitiä (Malmström ja Conradi) Suomalaiseen oopperaan.[90] Emilie lupaa ottaa heidät turviinsa. "Erittäin hauskaa on että heidän vanhempansa tahtovat uskoa tyttärensä Suomalaiselle teatterille. Kyllä koetan pitää huolta heistä; ikävä vain että aikani on niin vähissä, etten ennätä niin paljo kuin soisin. Me teemme kyllä mitä mahdollista on, että henki ja elämänsävy teatterissa pysyisi hyvänä, ja minusta sen jäsenet ovatkin — ainakin kaikkein useimmat — perin siivoja." — — "Se täytyy sinun kumminkin sanoa nuorille daameille, että heidän tulee alistua noudattamaan sääntöjä, jotka koskevat kaikkia köörilaulajia; muutoin syntyy pelkkiä poikkeuksia. Ruotsalainen teatteri houkuttelee tavan takaa meikäläisiä sinne, heidän köörinsä ei ole riittävän suuri ja on erittäin mukava ottaa meiltä semmoisia, joita jo olemme opettaneet ja harjottaneet. Emme sentähden mielellämme näkisi, että ne, jotka meille tulevat, pitäisivät Suomalaista teatteria jonkunlaisena valmistavana kouluna Ruotsalaiselle." — Kirjeissä puhutaan Ericssonistakin, joka vietti kesänsä parannuksilla Naantalin kylpylaitoksessa. Hänet otettaisiin edelleen oopperan palvelukseen, jos hänen äänensä on tullut entiselleen, sillä Navrátilia väsytti laulaa kolme kertaa viikossa ja aikomus oli syyskuun alussa näytellä useamminkin. "Meidän täytyy jännittää voimiamme tänä vuonna, jos tahdomme että oopperalla on tulevaisuutta." — Tositeossa ei Ericsson enää palannut.
Alakuloisuutta, jolla syyskausi alkoi, enensi tietysti suuressa määrässä Dunckerin kuolema. Niinkuin jo tiedämme näyteltiin syyskuun ensi viikolla, Ida Basilierin täällä ollessa, tavallista useammin — Helsingissä oli silloin näyttelyn ja sen ohella toimeenpantujen kokousten tähden paljo matkustavaisia; mutta sen jälkeen "sesonki" ei enää tahtonut muodostua loistokkaaksi. Niin etevä laulajatar kuin Signe Hebbe olikin, ei hän tuottanut onnea näyttämöllemme.
Nti Hebben vierailu alkoi 11/9, jolloin hän esiintyi Margaretana Faustissa. Kuuluisaa taiteilijatarta tervehdittiin vilkkaasti ja havaittiin hänen esityksensä varsinkin traagillisissa kohtauksissa mestarilliseksi. Sama näytäntö uudistettiin 13/9 ja, kun Lucia oli annettu välissä, kolmaskin kerta 17/9. Mutta tämä näytäntö kääntyi onnettomaksi. Kiljander, joka ennen oli laulanut Valentinin osan, oli lähtenyt Tukholmaan, ja Bergbom uskalsi antaa roolin Lindströmille. Tämä näyttäytyi kuitenkin liian kokemattomaksi siihen ja koska, tavallisuuden mukaan, onnettomuus ei tule yksinään, niin sattui nytkin toinen ikävä erehdys toisensa perästä — osallisten mielipahaksi, pahansuopien iloksi ja johtajan tuskaksi. Ainoastaan Signe Hebbe ja Navrátil pitivät puoliaan; mutta pääasia oli että Faust, jota kahdeksan kuukauden aikana oli loistavasti näytelty 22 kertaa, nyt 23:tena kertana teki melkein haaksirikon. —
Näiden näytäntöjen jälkeen tunnustettiin laajemmassa arvostelussa (Mbl. 19/9) nti Hebbe suuriarvoiseksi taiteilijaksi. Sekä äänen käytäntöön että näyttelemiseen nähden oli hänen tekniikkansa erinomainen; kaikki vaikeudet oli voitettu, niin että esitys vaikutti teeskentelemättömän luonnolliselta. Alkupuolella hän ei (niinkuin Ida Basilier oli tehnyt) pannut painoa Margaretan naiviseen viattomuuteen ja kainoon neitseellisyyteen, vaan kuvasi hänet intohimoiseksi, jopa keimailevaksikin. Oikeampi ja sattuvampi oli hänen esityksensä myöhemmin, niin esim. katedraalikohtaus oli aivan sydäntäkouristava. Kaikissa tapauksissa laulajattaren vierailu oli luettava Suomalaiselle näyttämölle kunniaksi ja sen jäsenille oli kieltämättä hyödyllistä tutustua niin kehittyneeseen taiteeseen kuin hänen.
Signe Hebben toinen rooli oli Violetta, jona hänet nähtiin ensi kerran 22/9. Hänen esityksensä tässä osassa oli edellistä mestarillisempi ja eheämpi, ja sankaritar tuli syvästi liikuttavaksi, mieltä järkyttäväksi naishaamuksi. — Ooppera annettiin vielä peräkkäin kolme kertaa. Suosionosotuksia Hebbe sai kylläkseen, mutta huone oli vain "sangen hyvä", jotka sanat arvostelijan kielessä merkitsevät: korkeintaan puolillaan, ja siitä näkee että taiteilijatar ei kyennyt nostamaan semmoista innostusta kuin rva Achté ja Ida Basilier. — Kuinka asiat olivat, näemme seuraavasta otteesta Emilie Bergbomin kirjeestä Ida Basilierille 27/9:
— "Sitte kun sinä lähdit, on meillä ollut ainoastaan vastoinkäymisiä ja ikävyyksiä. Sinun kanssasi katosi elähyttävä aines sekä näyttämöltä että salongista. Pelkomme Signe Hebbeen nähden on valitettavasti osottautunut täydelleen oikeaksi. Kaksi ensimäistä Faust-näytäntöä annettiin täysille huoneille, mutta jo kolmantena salonki oli tyhjä, ja kaikki Traviata-illat ovat olleet hyvin huonoja, vaikka jokaisen täytyy tunnustaa, että Hebbe esittää osansa oivallisesti. Voit ymmärtää kuinka on ollut tuskallista: hän on kuitenkin etevä taiteilija ja meidän täytyy hävetä hänen edessään, että yleisö on niin välinpitämätön. Sunnuntaina menee Traviata viimeisen kerran; 10/10 Fidelio alkaa, mutta mitä on annettava väliajalla on vielä tietämätöntä. Holm on täällä, mutta ei voi vielä laulaa; hän on kumminkin parantumaisillaan. Lydia Lagus on myös täällä, mutta hänen laitansa on huolestuttava. Pari viikkoa ennen kun hän lähti kotoa muuttui ilma pahanlaiseksi ja samassa hänen tilansa huonontui, ja nyt hän ei voi laulaa säveltäkään. Hän on hyvin murheellinen ja masentunut, ja meillekin se on suuri suru. — Älä kerro kellekään, ettei täällä osata antaa arvoa Signe Hebbelle. Kenties käy paremmin Fideliossa. Hän on erittäin ystävällinen ja rakastettava ja on koko ajan ollut niin kohtelias ja suopeamielinen, ettemme soisi hänen tietävän kuinka laita oikein on. Kaikki, jotka ovat nähneet hänet, ovatkin hyvin ihastuneita — vahinko vaan että yleisö on ollut niin harvalukuinen. Hän on varsin hupainen ja iloinen [seurassa] ja minä voin nyt hyvin käsittää, että sinä ja Mili niin pidätte hänestä. Tunnustaa täytyy että hän on tavallista etevämpi nainen." — —
Bergbom oli, noudattaen perusjohdettaan aina koettaa taiteellisessa suhteessa nousta korkeammalle, päättänyt ottaa esitettäväksi Fidelion, Beethovenin musikaalisesti suuriarvoisen ainoan oopperan. Harjotusten aikana annettiin Lucia ja Faust, kumpikin yhden kerran, ja sitte tuli 13/10 Fidelion ensi ilta. Yleisö oli lukuisa, joskaan ei ahdinkoon asti, ja varsinkin sen tosimusikaalinen osa havaitsi ilolla ja kiitollisuudella, että esitys oli huolellinen ja tehtävän arvoinen. Orkesteriin, jolla tässä sävelteoksessa on erittäin tärkeä osa, oli hankittu lisävoimia ja soitti se Hrimalyn johdolla täyteläisesti ja tasaisesti. Nti Hebbe Fideliona ja Navrátil Florestanina suorittivat osansa erittäin ansiokkaasti. Edellinen huudettiin esiin ensi näytöksen aarian jälkeen, jonka hän lauloi ihmeen taiteellisesti ja toisen näytöksen ensi kuvaelman loppuduetin perästä hänen Navrátilin kanssa täytyi useat kerrat tulla esiin vastaanottamaan kuulijakunnan innostuneita suosionosotuksia; jälkimäisen esitys oli kauttaaltaan sydämellinen ja vaikuttava. Marcellinan osa oli "samalla lahjakkaalla laulajattarella, joka ennen oli suuresti miellyttänyt Siebelinä" (rva Aura Thuring), Achté lauloi voimakkaasti kuvernöörin ja Bergholm taitavasti vanginvartijan osan; Lindström — Jacquino oli tottumaton, mutta hänen äänensä oli soinnukas. — Toinenkin näytäntö 13/10 annettiin kukkuroilleen täydelle huoneelle ja paitse pääesiintyjiä innostunut yleisö huusi esiin Bergbominkin, joka siis tänä iltana sai hyvityksen onnettomasta Faust-illasta. Sen jälkeen nti Hebbe vielä esiintyi kaksi kertaa Fideliona (17/10 Ja 19/10) ja jälkimäisellä kerralla ojennettiin hänelle ansaittuna kunnianosotuksena laakeriseppele. Taiteilijattaren jäähyväisilta oli kumminkin 22/10, jolloin hän vielä kerran lauloi Violettan osan. Esiinhuudoilla ja kukkakimpuilla yleisö runsain määrin ilmaisi kiitollisuuttaan hänen vierailustaan.
Seikkaperäisestä arvostelusta (Mbl. 27/10), jossa julkilausutaan vilpitön tunnustus siitä tavasta, jolla Beethovenin ooppera oli esitetty ja erittäin kiitetään toisen näytöksen kolminlaulua (Hebbe, Navrátil ja Bergholm) todellisena loistokohtana oopperamme toimessa ylipäätään, otamme seuraavat sanat nti Hebben täällä olosta:
"Hänen esiintymisensä on kauttaaltaan todistanut, kuinka innostunut hän on ollut tehtäväänsä. Suomalaisen teatterin ystävät ovat myöskin saaneet riittävästi kuulla hänen personallisista mielipiteistään ollakseen vakuutetut siitä, että hän on suonut odottamatonta mielenkiintoa sen harrastuksille ja on sentähden kaksinkertainen syy kiitollisesti painaa muistiin hänen käyntinsä täällä. Vaikea on sanoa, missä osassa hän on ollut etevin. Kenties on Traviata enimmin sopusoinnussa hänen lahjojensa kanssa, koska hänen draamallinen kykynsä voi siinä parhaiten esiintyä. Mutta tämä ooppera ei tyydytä yleisöämme, joka on vähän tottunut suuren maailman menoon. Emme käsitä ihmissydämen jaloutta juuri tähän tapaan, Leonoran (s.o. Fidelion) osa liikuttaa meitä syvemmin. — — Suomalaisen teatterin yleisö on lämpimästi kohdellut etevää vierasta, vaikkei toki semmoisella rajattomalla innostuksella kuin joskus kotimaisia laulajattariamme. Joku syy tähän voi olla siinä, että meidän enemmän luonnonraitis kuin taidetta ymmärtävä yleisömme ei ankaran taiteellisessa esityksessä ole tavannut sitä välittömyyttä, joka helpommin vaikuttaa siihen. Mutta toinen pätevä syy on se, että ei edes Patti eikä Nilsson saavuttaisi täällä suurempaa suosiota kuin 'meidän Emmyn' ja 'meidän Idan' herättämä ihastus."
Ennen lähtöään nti Hebbe antoi 24/10 konsertin yliopiston juhlasalissa, ja 26/10 joukko taiteen ja Suomalaisen oopperan ystäviä oli kutsunut hänet päivällisille Arkadian lämpiöön, jossa tilaisuudessa dosentti Perander piti puheen kunniavieraalle. Tästä kauniista puheesta otamme kaksi pääkohtaa, jotka läheltä koskevat ainettamme, jopa selittävät koko sen yrityksen synnyn, josta tämä kirja kertoo:
Mainittuaan suureksi onneksi, että nti Signe Hebbe oli kunnioittanut näyttämöämme vierailullaan, puhuja kiittää vieraan kykyä "muodostamaan aavistuksemme sisäisen, hämärän maailman taiteen jaloiksi, ihastuttaviksi, kirkkaiksi haamuiksi" ja jatkaa sitten: "Kaunotaide on, niinkuin jokainen meistä tietää, ennen kaikkea muodostamiskykyä. Joka laji taidetta on tavallaan jaloa kuvanveistoa. Meilläkin, jotka emme ole taiteilijoita, on sydämemme syvyydessä monta suurta aavistusta, monta jaloa tunnetta, mutta ei kykyä nostaa hämärää aarretta päivän valoon. Meidän täytyy usein Goethen Mignonin kanssa tunnustaa: Ich möchte dir mein ganzes Innre zeigen, allein das Schicksal will es nicht![91] Tämä kohtalo ei paina kunnioitettua vierastamme. Ken on nähnyt ja kuullut nti Signe Hebben näyttelevän ja laulavan ajattelematta suurta ja jaloa veistokuvaa, ken ei ole ihaillut tätä kykyä luoda muotoon mikä muutoin vain on hämärä aavistus, salainen sisäinen liikutus ja väreily esineissä? Gretchen, Violetta, Leonora eivät enää ole meillä olemassa ainoastaan sävelten maailmassa: nämät olennot seisovat silmiemme edessä marmoriin veistettyinä tai valettuina pronssiin ja kauvan ne tässä muodossa luovat katseensa meihin, tehden meissä nti Hebben muiston yhtä häviämättömäksi kuin he itse ovat. Meidän näyttämömmekin on hyötyvä näiden olentojen katselemisesta."
Sen jälkeen puhuja kääntyy vieraan osottamaan myötätuntoisuuteen nuoren näyttämömme harrastuksia kohtaan ja lisää: "Mutta nti Hebbe ymmärtääkin muita paremmin, kuinka vaikea meidän päivinämme ideaalisen taiteen on saada tarpeensa tyydytetyksi. Aikamme näyttää ojentavan kaikki kätensä teollisuudelle. Se on tullut levottomaksi aarteenkaivajaksi. Ei missään näy meidän olevan mahdollista säilyttää sitä lepoa, sitä rauhaa, sitä hiljaisuutta, jossa taiteen ideaaliset olennot viihtyvät. Ja kun laskelmien tuskista uupunut mies illalla laahaa itsensä taiteen temppeliin, pyytää hän ennen kaikkea virkistystä väsyneelle mielelleen. Taide siis näyttää olevan vajoamaisillaan sille kannalle, jolla se on olemassa ainoastaan 'lystin vuoksi'. Mieleeni johtuu eräs Ibsenin luoma hämärä haamu. Hän on alkuaan suuriluontoinen mies, mutta ei ole saanut mitään suurta ja jaloa tehtävää elämässä, joka olisi kehittänyt hänet luonteeksi. Hän antautuu milloin mihinkin huvituksiin, nautinnoihin. Väsyneenä tähän rauhattomuuteen hän vihdoin autiolla arolla tapaa kohtalon daimonin napinvalajan haamussa. Napinvalaja tahtoo ottaa hänet taiteensa niinkuin muunkin hylkytavaran: kuin kuluneet lantit on hänet heitettävä valinkauhaan uudestaan valettavaksi — sillä hän ei ole luonne, hän on napinvalajan väitteen mukaan kuluttanut pois tarkoituksensa merkin otsastaan. Olen ymmärtänyt tämän hämärän haamun, kun olen käsittänyt sen erinäisiä suuntia ajassamme edustavaksi tyypiksi. Jos kansat tahtovat säilyttää tarkoituksensa merkin kasvoissaan, on välttämätöntä ylläpitää ihanteellisia harrastuksia. Ideaalinen taide leimaa näkyvimmin kansat niillä tunnusmerkeillä, jotka pelastavat meidät synkän napinvalajan vaatimuksista tuolla arolla. Se vaatimaton yritys, jota sanomme lyyrilliseksi näyttämöksemme, on syntynyt tarpeesta koota voimamme, jotta, jos mahdollista, pienessä maassamme ideaalinen taideaisti heräisi ja eläisi." —
Nti Hebbe lähti 4/11 Turkuun, antaakseen siellä Navrátilin ja
Bergholmin avulla kolme lyyrillis-draamallista iltamaa.
Lokakuun lopulla meni Fidelio vielä kolme kertaa peräkkäin, rva Achté Leonorana. Taiteilijatar lauloi tämänkin osan suurella menestyksellä, mutta kun ooppera oli laadultaan liiaksi ylevän musikaalinen voidakseen tulla suuren yleisön suosimaksi, kaivattiin jälleen uutta. Ja uutta valmistettiinkin, nimittäin Auberin Musta Domino, jonka esitys alkoi 1/11, ja Meyerbeerin Hugenotit, joka oli oleva syyskauden päävaltti.
Mustan Dominon ensi illasta sanotaan, että lukuisa yleisö vastaanotti oopperan vilkkaalla suosiolla. Eikä kumma että sävelteoksen ilosta sätkähtävä eloisuus vaikutti kuulijoihin, kun useimmat osat musikaalisessa suhteessa edustettiin menestyksellisesti ja loistavat köörit soivat raittiisti ja tasaisesti. Varsinkin herätti huomiota nti Naëmi Ingman, nuori ensikertalainen, pääosassa. Heleä ääni, sangen kehitetty koloratuuri ja hyvää, taiteellista kasvatusta todistava esitys tekivät hänen laulunsa miellyttäväksi, samalla kun luonteva näytteleminen puhui hänen edukseen. Laulajatarta palkittiin lämpimillä kättentaputuksilla ja esiinhuudoilla. — Nti Wikström esiintyi kaikella kunnialla taloudenhoitajattarena, Klaudiana, ja rva Aura Thuring Brigittana, joka osa kyllä ei ollut hänen luontonsa mukainen, mutta jossa hänen helkkyvä äänensä ja sivistynyt näyttelemisensä kuitenkin tekivät hyvän vaikutuksen. "Amatööri" (Hannes Hahl) hoiti oivallisella bassoäänellään hyvin portivartijan Gil Perezin osaa. Himberg — Horaziosta ja Pesonen — Don Julianosta sanotaan vihdoin, että he tyydyttivät enemmän laulunsa kuin näyttelemisensä kautta. — Ooppera annettiin vielä yhtä mittaa neljä kertaa (3/11-14/11). Valitettavasti sairauskohtaus pakotti kaksi kertaa peruuttamaan ilmoituksen neljännestä näytännöstä — vastoinkäyminen, joka aina vaikuttaa häiritsevästi yleisön osanottoon.
Alkuaan oli suunniteltu, että Hugenotit jo marraskuulla esitettäisiin ensi kerran, mutta tositeossa se myöhästyi — emme tiedä mistä syystä — niin että viikko joulukuuta oli kulunut, ennen kun sen ensi ilta koitti. Tästä johtui että marraskuukin muodostui tukalaksi oopperalle. Mustan Dominon jälkeen olivat näytännöt kolmen viikon aikana harvat ja tulotkin tietysti huonot. Esitettiin näet Norma 17/11 ja 3/12, nti Ingman Adalgisana ja Achté Polliona, Fidelio 19/11 ja kuvaelmia Trubadurista sekä Laululintunen 23/11 ja 26/11. Pikku laulukappale otettiin esitettäväksi Lydia Laguksen tähden, joka toista vuotta kestäneen sairauden takia oli ollut estetty laulamasta. Vihdoin hän nyt oli toipunut ja lauloi varovaisuudesta ensiksi vanhan loistoroolinsa teatterin ensi vuosilta. Yleisö toivotti hänet ilolla tervetulleeksi takaisin näyttämölle, tyystin havaiten kuinka laulu nyt soi kehittyneen taiteellisesti.
Miltä tämä aika monine vastuksineen tuntui Bergbom-sisaruksista, näemme eräästä kirjeestä nti Elfvingille samalta päivältä, jolloin nti Hebbe matkusti Turkuun.
— "Koko syksy on ollut niin raskas ja vaikea, että tuskin olen mihinkään pystynyt; sitä paitse olen ollut sairas ja olen vieläkin. Hyvin vaikeata on meidän nyt ollut noin kaksi kuukautta ja samallainen tulee tämäkin olemaan. Joulukuun alussa Hugenotit valmistuu ja silloin toivon lehden kääntyvän. Puhun sinulle kaikesta, joka painaa sydäntäni, mutta muista että tämä on ainoastaan sinulle. Surkeutemme ei tarvitse eikä saakaan tulla maailman tietoon — ennen kun kaikki murtuu, ja jollei ihmeitä tapahdu, se aika tulee ensi keväänä; siksi täytyy meidän kestää, vaikka taistelu joskus on kovin vaikeaa. Täytyyhän meidän toki näyttää valtiopäiville, että olemme eläneet. Raskasta ja katkeraa on toki näin taistella ja puuhata — saippuakuplan tähden, sillä eihän ooppera muuta ole, jollei se elä kauemmin kuin kevääseen. Älä kuitenkaan puhu kellekään, olkoon se kuka tahansa, vaikeasta asemastamme."
"Tänään Signe Hebbe matkusti Turkuun ja saat nyt itse nähdä hänet. Olemme paljo pitäneet hänestä sekä näyttämöllä että ulkopuolella. Hän on ollut koko ajan kiltti ja rakastettava. Saat nähdä pari hänen loistokohtaansa: kuolemankohtauksen Traviatassa ja kirkkokohtauksen Faustissa. Hän on mielestäni verraton Traviatassa ja kuolee niin että oikein peljästyy." —
Syy siihen epätoivonsävyyn, joka leimaa tämän Emilien kirjeen, oli tietysti taloudellisen aseman jatkuva huonontuminen. Siitä saamme alempana tietoja; nyt on kerrottava tapahtumasta, joka, vaikkei Suomalaisella teatterilla ollut mitään sen kanssa tekemistä, kumminkin oli omansa vaikeuttamaan oloja. Tarkoitamme kuuluisaa, vieläkin muistossa elävää "Yölepakon" häväistysjuttua Ruotsalaisessa teatterissa. Jutun vaikutukset estävät näet meitä sivuuttamasta sitä tässä kertomuksessa.
Ruotsalainen teatteri, joka varhemmin syksyllä oli antanut Rossinin Wilhelm Tell oopperan, oli — niinkuin johtokunta sanomissa nimenomaan selitti — huomattuaan että suuret oopperat eivät kannattaneet "'inhan voiton' tähden, koska 'uhrautuva rakkaus' ei maksanut näyttelijäin palkkoja" ja koska "puhtaille on kaikki puhdasta ja epäpuhtaille kaikki epäpuhdasta(!)", ottanut näyteltäväkseen taiteellisesti arvottoman ja siveellisesti loukkaavan Joh. Straussin operetin Yölepakko. Se esitettiin 17, 18 ja 19 p. marrask. ja silloin joukko ylioppilaita Uudessa teatterissa toimeenpani ilta illalta yhä kiivaampia mielenosotuksia, siksi kunnes viranomaiset yliopiston sijaiskanslerin alotteesta kielsivät "sisällykseltään tunnetusti epäsiveellisen" kappaleen näyttelemisen. Tästä syntyi tietysti kauhea jupakka yleisössä ja sanomalehdistössä. Ruotsalaisen teatterin johtokunnalle osotetuista, sanomissa julaistuista vastalauseista ja muista kirjoituksista näkyy, että mielipaha ja suuttumus ei suinkaan rajoittunut yksistään suomenmielisten piireihin; mutta kun neljä mielenosottajaa, jotka poliisin toimesta joutuivat yliopiston kurinpito-toimikunnan eteen, olivat suomenmielisiä eikä katsottu tarpeelliseksi tutkiakaan kutka muut olivat viheltäneet, niin työnnettiin vaan koko syy fennomaanien niskaan. Itsessään tämä ei ollut hämmästyttävää, sillä puoluetaistelun raivotessa nämä jo olivat tottuneet tasamielellä vastaanottamaan paljo pahempiakin syytöksiä; mutta mikä teki asian ikäväksi oli se, että teatterien kilpailu sekotettiin samaan sykkyrään. Eräässä lähetetyssä kirjoituksessa (Mbl. 25/11) kohtaamme seuraavat valaisevat sanat:
"Mutta mikä on sitte syynä kiukkuun? Ainoastaan maalainen syrjäisessä sopukassa kaivannee selitystä siihen. Ken ei tunne sitä omituista asemaa, jossa teatterimme jo kauvan ovat olleet toisiinsa? Puolueiden väli yleisössä ja sanomalehdistössä on mitä kirein; ja mitä toiselta puolen vaaditaan on välttämättömästi toiselta puolen vastustettava — asia olkoon muutoin kuinka oikea tahansa. Ruotsalainen teatteri on jo ennenkin osottanut mieltymystä Offenbachin laatuun, joka kaikkialla suuressa maailmassa on näyttäytynyt tuottavaksi; ja kun sen vastustajat ovat moittineet sitä suuntaa, on ystävien tietysti täytynyt puolustaa sitä".[92]
Kuinka yritettiin sekottaa suomalaista näyttämöä kysymykseen, huomaa jo ylempänä mainitusta ruotsalaisen johtokunnan selityksestä, jossa se lausuu sitä vähemmän osanneensa aavistaa että Yölepakko loukkaisi ketään, kun Suomalaisessa teatterissa "sanomalehtien riemuitessa" oli annettu — Traviata, olevinaan kokonaan huomaamatta, että Euroopan etevimmille näyttämöille kotiutunut traagillinen draamatuote, jossa epäsiveellisyys ja rikollisuus vievät perikatoon, toki on jotakin toista kuin suurkaupunkien kolmannen ja neljännen luokan teattereista tavattu kappale, missä epäsiveellisimpiä suhteita kuvataan mitä luonnollisimpina, ilman moitteen hiiskaustakaan.
Ei ole säilynyt ainoatakaan kirjettä, jossa Kaarlo tai Emilie olisivat lausuneet sanan tämän tapauksen johdosta, mutta sitä ilmankin voimme ymmärtää, että se painoi heidän mieltänsä. Mitä enemmän puoluekiihko yltyi, sitä toivottomammaksi kävi yritys, jonka menestys riippui mahdollisen laajasta myötätuntoisuudesta yleisön puolelta.
Vihdoin oli pitkällisten ja huolellisten harjotusten jälkeen Meyerbeerin suuri, 5-näytöksinen, Perttulin yön verilöylyyn päättyvä ooppera Hugenotit valmis. Ensi ilta 8/12 oli Suomalaisen oopperan loistavimpia. Sävelteos esitettiin täydelle huoneelle mitä suurimmalla menestyksellä. "Kaikki, soolo- ja yhteislaulunumerot, köörit ja orkesteri, yhtyi mahtavaan vaikutukseen ja herätti toisen suosionmyrskyn toisensa perästä; erittäin olivat suosionosotukset innostuneita suuremmoisen ja varsin onnellisesti suoritetun toisen näytöksen ja Valentinen (rva Achté) ja Raoulin (Navrátil) mestarillisesti laulaman, sydäntäkouristavan kaksinlaulun jälkeen neljännessä näytöksessä." Näytännön lopussa huudettiin taiteilijoitten rinnalla esiin myöskin kapellimestari Hrimaly ja Bergbom. — Paitse mainituita kiitettiin hyvästä tuloksesta nti Ingmania (kuningatar Margareta), rva Aura Thuringia (paashi Urbain), Hannes Hahlia (Marcell), Achtéta (Nevers) ja Bergholmia (kreivi de St. Bris). Lukuisat kööritkin, joissa laulajien luku nousi yli 50, onnistuivat oivallisesti. Vihdoin pidettiin oopperan näyttämöllejärjestelyä koristuksineen ja kauneine pukuineen erittäin onnistuneena. Niinkuin tavallista on kun tämä pitkä ooppera näytellään, oli useita lyhennyksiä tehty — varsinkin 5:nnessä näytöksessä — mutta kuitenkin kesti ensi näytäntö klo 1/2 12:een. Seuraavat näytännöt alotettiin klo 1/2 7 — Näytännön jälkeen köörilaulajat kävivät Bergbomin asunnon edustalla laulamassa.
Hugenotit meni vielä neljä kertaa ennen joulua (10/12-17/12). Ennen viimeistä näytäntöä julkaistiin Morgonbladetissa arvostelu, josta otamme seuraavat kohdat:
— — "Niin harvinaisen lahjakkaalle draamalliselle laulajattarelle kuin rva Achté on Valentinen mahtava osa kiitollinen tehtävä. Erittäin onnellista on että se niin hyvin sopii hänen mezzosopranolleen. Emme voikaan muuta kuin ehdottomasti ihailla sitä ilmehikästä tapaa, millä hän esittää kärsivän, rakastavan naisen, joka sortuu elämän koviin ristiriitoihin. Rva Achtéssa sulaa suuressa määrässä laulu ja näytteleminen yhteen sopusointuiseksi kokonaisuudeksi, ja se innostuksen hehku ja tuli, joka puhkeaa näkyviin intohimoisemmissa olosuhteissa, on yhtä tärkeä osa kuin musikaalinen varmuus siinä eheässä taideluomassa, joka hänen Valentinensa on. Eritoten on mainittava neljännen näytöksen suuri kohtaus Valentinen ja Raoulin välillä, yksi rva Achtén ja oopperan loistokohtia. — Hra Navrátililla oli niinikään tässä intohimoisessa kohtauksessa tilaisuutta näyttää kykynsä voimakkain puoli. Hänen esityksensä oli muutoin tavallisuuden mukaan huolellinen ja ansiokas. Suurimpia laatuaan hänen luonnolliset äänivaransa eivät ole, mutta sitä enemmän on arvoa annettava taiteilijalle, joka, käsittäen tehtävänsä, varmasti kehitetyllä laulumetoodilla ja huolellisella äänensä käyttämisellä osaa voittaa vaikeuksia, jotka vähemmän tottuneelle olisivat kerrassaan mahdottomia. Paha vaan että hra Navrátil tämän oopperan aikana ei ole ollut oikein voimissaan. — Margaretan osan lauloi kiitettävästi nti Ingman, joka varsinkin koloratuurilaulussa osottaa edistymistä. Kuitenkin toivoisimme enemmän täsmällisyyttä näyttelemisessä ja lämpöä esityksessä. — Reippaasti ja miellyttävästi esiintyi tunnettu ja arvossa pidetty musiikinharrastaja [rva Aura Thuring] eloisan ja keimailevan paashin roolissa. Huomautamme äännännän puhtaudesta, jossa hän, huolimatta kauniista äänestään, ei aina ole tyydyttänyt korkeampia vaatimuksia. — Hra Hahl puolestaan kerrassaan yllätti yleisön hyvällä käsityksellään ja esityksellään Marcelin kauniissa ja tärkeässä osassa. Päättäen tästä debyytistä — ennen koulutusta — on hra Hahlilla syvine, menevine äänineen lupaava tulevaisuus näyttämöllisenä laulajana. Jo nyt ilmenee esityksessä mitä parasta ennustavaa tasaisuutta ja sydämellisyyttä. — Hra Bergholmkin ansaitsee kiitosta; neljännen näytöksen salaliittokohtauksessa on hänen äänensä vaikuttava, vaikkei hänellä ole tarpeellisessa määrässä yltiöpäistä hehkua. Ja vihdoin on hra Achtélle tunnustus suotava hänen ansiostaan kokonaisuuden onnistumisessa. — Hrimalylla on suuri kunnia tilapäisesti lisätyn laulukunnan harjottamisesta. Voimaan ja täsmällisyyteen nähden ovat köörit täysin tyydyttävät; suuremmoinen salaliittokööri ja vaikea kiistakööri suoritetaan todella mallikelpoisesti." — —
Ennen vuoden loppua annettiin enää vain kaksi näytäntöä: Laululintunen ja Norma 26/12 ja Musta Domino 28/12. —
* * * * *
Joskaan vuodenvaihde ei vaikuttanut muutosta lauluosaston toiminnassa, lienee kuitenkin sopivata taasen palata puheosastoon, jonka jätimme silloin kun se Jämsästä matkusti Hämeenlinnaan. Täällä rva Th. Hahnsson, Vilhon kirjeen mukaan, oli tilannut sille Nordinin salin (vuokra: 5 prosenttia bruttotuloista) ja ensi näytäntö (Yhdistysjuhla, Toinen tai toinen naimaan) oli 17/11. Kaikkiaan annettiin 9 näytäntöä — viimeinen 5/12. Merkillisin ilta oli 28/11, jolloin Lea meni ensi kerran toinen näyttelijätär kuin rva Raa nimiroolissa. Siinä debyteerasi näet nti Kaarola Avellan ja sanotaan sen tapahtuneen varsin suurella menestyksellä. Viimeksi esitettiin Aksel ja Walborg, "joka näkyi suuresti tyydyttävän hämeenlinnalaisia". Vilholla oli ollut paljo puuhaa Trondhjemin tuomiokirkon rakentamisesta Nordinin salonkiin! — Keskitulo näytännöistä oli 260 markkaa.
Hämeenlinnasta muutettiin Tampereelle, jossa 12/12 alotettiin samalla ohjelmalla kuin edellisessä kaupungissa. Näytäntöjä annettiin aina helmikuun keskivaiheille saakka; viimeinen oli 13/2. Tammikuun lopulla oli kuitenkin viikon väliaika, jolloin ei näytelty; silloin kävi, niinkuin alempana saamme nähdä, osa seuruetta vierailulla Helsingissä. Ohjelmisto oli pääasiassa entinen. Lea meni kaksi kertaa, Aksel ja Walborg kolme, joista kaksi täydelle ja yksi hyvälle huoneelle. Uutuuksia olivat: ensimäinen Molièren komedia näyttämöllämme, Vilhon suomentama Lääkäri vastoin tahtoansa— Vilho pääroolissa, 2/2, ja Törmäsen kääntämä, Th. Barrièren 3-näytöksinen huvinäytelmä Enon rahat, 7/2. Yleisö oli yleensä tyytyväinen, ja tekivät tulot keskimäärin 315 mk illalta.
Vielä mainittakoon että vuoden vaihteessa taikka oikeastaan vähän varhemminkin oli seurueeseen liittynyt uusi jäsen, Rudolf Kivekäs (Löfving), 21 v., nimismiehen poika Lapvedeltä, käynyt viisi vuotta Haminan kadettikoulua ja ollut muutamia vuosia lääninkonttoristina Viipurin lääninhallituksessa. Tämä nuori mies ei ollut lahjaton, mutta jo puolentoista vuoden päästä hän meni Ruotsalaiseen teatteriin. Edelleen tarjoutui Tampereella kaksi nuorta neitiä teatteriin. Toinen, Hilma Rosendahl, jäikin useiksi vuosiksi seurueeseen. Hän oli ravintoloitsijan tytär, "sivistynyt ja koulunkäynyt", Vilho kirjoittaa, "sekä varreltaan sopiva ja ulkomuodoltaan kauniinpuoleinen".
* * * * *
Edessämme on 1877 vuoden kevätkausi, jolloin Suomalainen teatteri tavallista enemmän oli yleisen huomion esineenä. Tämä aiheutui ensiksikin siitä, että se viisivuotiskausi, joksi kannatusyhdistys oli perustettu, nyt oli umpeen kulumassa ja että siis uusi pohja oli laskettava yritykselle, toiseksi siitä, että hallituksen puolelta viritettiin n.s. yhteenliittymis- eli fusioonikysymys, joka tarkoitti yhteistoiminnan aikaansaamista teatterien välillä ja joka, vaikka se lopulta raukesi tyhjiin, kumminkin synnytti loppumattomia neuvotteluja ja sovinnonhieromisia, ja vihdoin kokoontuivat jälleen säädytkin ja niilläkin oli sanansa sanottava taidelaitoksesta, joka oli alkuunpantu edellisten valtiopäivien päättyessä. Kaikesta tästä on järjestänsä selkoa tehtävä, mutta parhainta lienee ensin kertoa itse teatterin toiminnasta ja vasta sitten ottaa muut asiat puheeksi.
Uudenvuoden päivänä Suomalaisen teatterin ystävät kävivät kunniatervehdyksellä Emilie Bergbomin luona ja antoivat hänelle muistolahjaksi hopeiset kirjoitusneuvot, samalla kun dosentti Perander sydämellisin sanoin kiitti häntä siitä verrattomasta uutteruudesta, jolla hän oli hoitanut kannatusyhdistyksen taloutta ja muutenkin toiminut teatterin hyväksi. — Ehtoolla esitettiin Fidelio, rva Achté ja Navrátil pääosissa, ihastuneelle huoneelle. Lähinnä sen jälkeen 4/1 saatiin pitkän ajan päästä kuulla Fra Diavolo. Rva Achté sekä Achté ja Bergholm hoitivat entisiä tehtäviään, mutta lady Pamelan osan lauloi rva Aura Thuring ja Lorenzon Jaakko Passinen, kumpikin ensi kerran; niinikään oli toisella rosvolla uusi edustaja, Hannes Hahl, toista näytteli niinkuin ennen Pesonen. Kaikki nämä uudet voimat esiintyivät yleisön mielihyväksi, mutta suurempaa huomiota kuin muut herätti Passinen, joka jo näytäntökauden alussa oli otettu oopperan jäseneksi, mutta vasta nyt esiintyi ensi kerran näyttämöllä. Debyytti oli sangen lupaava. Heleä tenoriääni oikein yllätti kuulijoita ja kolmannen näytöksen kavatiinan hän lauloi niin sulavan soinnukkaasti, että se oli kohta uudistettava. Sitä vastoin hän oli aivan tottumaton liikkumaan näyttämöllä. — Musta Domino annettiin 6/1 ja Fra Diavolo toistamiseen 7/1.
Teatterin ystäväpiireissä oli näinä aikoina kerrottu mieltäkiinnittävästä uutuudesta, joka oli tulossa, nimittäin Mozartin Taikahuilusta. Tämä toinen ooppera klassillista saksalaista ohjelmistoa näyttämöllämme meni ensi kerran 12/1. Ihana, ihastuttava sävelteos onnistui oivallisesti, ja yleisö oli niinkuin ymmärtää saattaa erinomaisen mielissään, eikä ainoastaan sitä, vaan se tunsi kansallisen itsetuntonsa vahvistuvan uudesta taiteellisesta voitosta. Kun ooppera oli edelleen esitetty kolme kertaa (14, 16, 19 p.), arvosteltiin sitä Morgonbladetissa tähän tapaan:
— "Beethovenin Fidelio, Meyerbeerin Hugenotit ja Mozartin Taikahuilu, tämä kultainen apilalehti, on tulos kolmen vuoden uhrautuvasta työstä ihanteellisten arvojen palveluksessa. Kuka muu kuin se voimakas henki, joka on meille tämän kaiken hankkinut, olisi voinut edes uneksia semmoista? Ja näiden sävelteosten esittäminen, joka jo itsessään on niin merkillistä syrjäisessä maassamme, on meille suomalaisille sitä merkillisempi, kun näemme sen tapahtuvan ylpeän tietoisina siitä, että kaikki esiintyjät, yhtä välttämätöntä poikkeusta lukuunottamatta, ovat maanmiehiämme. Olemme nyt vähitellen, perinnäisellä itsemme halveksimisella vuosikausia tuhlattuamme rahoja ja rakennettuamme yhä pettävän toivomme taiteemme kehityksestä joukkojen palkkaamiseen läntisestä naapurimaastamme, tulleet ymmärtämään ja tietämään, että Suomessakin on kykyä ja älyä, jota näyttämötaide vaatii. Ja kumminkin on täten vain ensi askel astuttu korkeampaa kehitystä kohti. Olemme oppineet tuntemaan ja esittämään mitä ulkomaalaiset maailmannerot ovat näyttämöä varten sommitelleet. Jälellä on antaa kotimaisillekin sävelille tilaa näyttämöllä. Suomalaisen kansan runsaasta soitannollisesta varastosta on luotava teoksia, jotka tunnemme omaksemme. Jotakin aivan uutta on aikaansaatava. Suomalainen kantele on pukeutuva muotoon ja saava sisällyksen, joka saavuttaa muun maailman kummastuksen. Vasta silloin on meillä suomalainen ooppera korkeimmassa merkityksessä. Ja kun on kysymys kansallisesta kehityksestämme, emme enää pidä mitään mahdottomana. Suomalainen ooppera nykyisessä muodossaan oli takavuosina mahdottomuus; nyt se on olemassa. Miksei läheinen tulevaisuus antaisi suomalaisen draamallisen säveltämistaidonkin nousta taimelle?"
"Kaikki suuri maailmassa on alkuaan ollut pientä; vähäpätöisestä, pilkatusta asemasta Suomalainen teatteri äärettömien vaikeuksien läpi on kohonnut maamme laatuaan etevimmäksi sivistyslaitokseksi. Se on välttänyt alhaista ja likaista, joka täyttää kukkaron ja syövyttää ihanteellisuuden ja siveyden." — (Huomautetaan sitten että ooppera ei missään tule toimeen omilla tuloillaan ja että yksityisten suoma avustus ennen tai myöhemmin on osottautuva riittämättömäksi). "Kuka on turvaava kansallista lyyrillistä näyttämöämme? Se joka vuosien kuluessa vaivaloisesti on rakennettu, ei saa hävitä. Miten meillä asiaa käsitettäneekään, muissa Euroopan maissa kansallisomaisuutta suojellaan häviöstä ja laiminlyönti siinä kohden katsotaan pyhäinryöstöksi. Jätämme asian valistuneen hallituksen harkittavaksi." — —
"Rva Achtén esityksessä ihailemme sitä haaveellista hohdetta, joka on hänen Paminalleen omituinen. Luonnon lapsena Pamina välittömästi noudattaa sydämensä kuiskauksia, tunnustaa naivisessa viattomuudessaan lempensä ja palavan halunsa yhtyä lemmittyynsä ja epätoivonsa kun heidän täytyy erota. Kummallista elämää ympärillään hän katselee milloin lapsellisella pelvolla, milloin iloisella hämmästyksellä. Mutta unelmien maailma on muodottomuuden valtakunta. Ääriviivojen täytyy olla epämääräisiä, intohimojen toisenlaisia kuin tosielämässä, kaikki on oleva hunnutettua, pehmoista. Rva Achté osasi mestarillisesti pukea laulunsa ja näyttelemisensä unelman epämääräiseen ihanteellisuuteen. Leikkivällä ylemmyydellä hän esitti hienoa, runollista naisolentoa, suloisen ja liikuttavan luonnollisessa yksinkertaisuudessaan. Varma on että rva Achtén Pamina on säilyvä kuulijain pysyvänä muistona."
Nti Ingmanista arvostelija sanoo, että hänen roolinsa Mustassa Dominossa ei oikein soveltunut hänen luonnolliselle äänelleen, ja epäedullinen oli hänelle myöskin Yön kuningattaren osa, se kun on kaikkein vaikeimpia korkealle sopranolle. Häntä oli siis kiitettävä siitä, että hän vastaanottamalla osan oli tehnyt oopperan esittämisen mahdolliseksi. Hänen kehittynyt koloratuurinsa näyttäytyi oivalliseksi, ja varsinkin toisessa näytöksessä hän hyvin suoritti aariansa. Laulajattaren ääni ei ollut kotiatulon jälkeen pysynyt heleänä. "Kylmä, vaihteleva ilmanalamme on osottautunut vaaralliseksi lauluäänille, jotka ovat saaneet kehityksensä etelän suopeamman taivaan alla." — Edelleen kiitetään Navrátilia Taminona; varsinkin ensi näytöksessä hän lauloi aariansa con amore. — Tämän Mozartin oopperan koristuksia ovat Yön neitojen ja haltiattarien kolminlaulut. Edellisiä edustivat neidit Lagus, Braxén ja Wikström, jälkimäisiä neidit Lagus, Carlsson[93] ja Conradi. Kaikki nämä naistriot suoritettiin merkillisen hyvällä yhteislaululla ja raikkain, sulosointuisin äänin — niin eritoten haltiattarien sulavan kauniit laulut. Ensi kerran saatiin kuulla nti Lagus oopperaosassa ja hänen esiintymisensä herätti mitä parhaimpia toiveita. Ääni oli kirkas ja myötätuntoa synnyttävä, ja hänen liikuntatapansa näyttämöllä todisti plastillisia opintoja. Sarastroa edusti Bergholm tavallisella tarkkuudellaan ja varmuudellaan. Ylevä aaria toisessa näytöksessä on joka kerta palkittu kättentaputuksilla. Erityisesti mainitaan Hannes Hahlin ansiokas tapa esittää resitatiivi Taminon kanssa ensi näytöksessä, yksi oopperan kauniimpia kohtia. Papagenon hullunkurisessa roolissa on Pesonen saanut runsaasti suosionosotuksia. Hänellä on "hyvät luonnolliset lahjat ja ääni, josta ahkeralla harjotuksella voi jotakin tulla." — Hrimalyn johtamaa orkesteria kiitetään reippaasta, hyvästä yhteissoitosta. Näyttämölle järjestelyä sanotaan huolelliseksi ja pukuja luonteenomaisiksi. Lukuisat kuvaelmavaihdokset vaativat kaikki mihin Arkadiateatterin koneisto kykeni.
Samassa numerossa, jossa luemme tämän niin innostuneella johdannolla alkavan arvostelun, eräs yhtä innostunut pakinoitsija puhuu Suomalaisesta oopperasta. Se on tasaisesti edistynyt edistymistään mitä tulee esitysten arvoon, niin hänkin tunnustaa; mutta samoin ovat kustannukset ja vastukset kasvaneet. "Usein hän on kuullut ennustettavan, että yritys on lakkautettava", hän sitten lisää, ja valitettavasti ei se ollut tyhjää pakinaa. Samalla aikaa kun ooppera saavutti huippukohtansa — tuskastutti sen ystäviä tulevaisuuden synkkyys.
Taikahuilu meni vielä kolme kertaa 21/1 ja 23/1 sekä 1/2. Välinäytäntönä annettiin Fidelio 25/1, nti Ingman Marcellinana ja Hannes Hahl ministerinä, sekä 27/1 valtiopäivien avajaisten johdosta erityinen sekaohjelma, jossa Suomalaisen teatterin molemmat osastot olivat edustettuina. Esitettiin näet Lea ja Hugenotit (2, 3 ja 4 näytös). Huone oli lähes loppuun myyty ja katsojissa, joiden joukossa nähtiin paljo valtiopäivämiehiä kaikista säädyistä, oli juhlatunnelma vallalla. Teatterin tarkoitus oli antaa näyte pyrinnöistään ja kyvystään. Sentähden oli puhenäytelmäkin otettu mukaan, "sillä se elvytys, jonka etevä isänmaallinen draamallinen näyttämö on omansa tuottamaan kansalliselle sivistykselle, ei ollut saavutettavissa oivallisimmillakaan lyyrillisillä esityksillä". Näytäntö menestyi kaikin puolin hyvin. Rva Achtélle ja nti Ingmanille ojennettiin komeita kukkakimppuja ja paitse taiteilijoita huudettiin Bergbomkin esiin.
Merkki * (Mbl) huomauttaa ensin tämän näytännön johdosta, että puheosaston jäsenillä paria poikkeusta lukuunottamatta ei ole ollut koulua ja esikuvia, niinkuin lauluosaston taiteilijoilla, eivätkä he myöskään ole enemmän valtion kuin pääkaupungin yleisön puolelta saaneet sitä kehotusta, joka on suotu Ruotsalaisen teatterin ulkomaalaisille näyttelijöille ja joka olisi tullut heidän osakseen, jos Suomella olisi — suomalainen pääkaupunki. "Mutta huolimatta epäsuotuisista olosuhteista tämä näyttämö kuitenkin on edistynyt tavallisen maaseututeatterin kantaa korkeammalle. Että niin on laita, todisti se tapa millä vastaanotettiin Kiven kuolemattoman Lean esitys. — Hyvällä aistilla johtokunta oli asettanut Lean ja Hugenotit rinnakkain. — Ylevän ihanteellinen Lea piti puoliaan suuremmoisen sävelteoksen rinnalla, sillä varmaan ei kukaan lähtenyt teatterista ilman tietoisuutta siitä, että oli elänyt juhlahetken. Se oli todella arvokas juhlanäytäntö."
"Esitys onnistui odottamattoman hyvin. Sanomme odottamattoman, syystä kun Lean nimirooli, josta rva Raa-Winterhjelm on jättänyt unohtumattoman muiston, oli nuoren debytantin käsissä ja samoin Joaksenkin tärkeä osa, jota Lundahl ennen on ansiokkaasti näytellyt. Nti Kaarola Avellan, rva Betty Almlöfin oppilas, osotti todeksi mitä maaseutulehdet ennen ovat sanoneet hänen Leastaan. Hänen lausuntansa oli tosi-ilmehikästä ja huolellista, hänen liikuntonsa tasasuhtaisia ja pyöristettyjä ja luontevia, sanalla sanoen hän näyttäytyi kuuluisan opettajan lahjakkaaksi oppilaaksi. Semmoiset opinnot oikeuttavat tavallista parempaan taiteilijatulevaisuuteen. Nti Avellan on alottanut koululla ja tarkasti pitämällä itseään silmällä. Innostus ja taiteellinen vapaus ovat vielä riippuvaisia muodon pakosta, mutta aikaa voittaen rikkaat lahjat varmaan irroittuvat sidonnaisuudesta." Kivekkäällä (Joas) on runsaasti lämpöä ja hehkua, mutta useissa kohdin näkyi että opinnot ovat riittämättömiä; Böök (Aram) oli tuntuvasti edistynyt, mutta lemmenkohtauksia vaivasi liiallinen tunteellisuus. Zakeuksena esiintyi entiseen tapaan arvossa pidetty Vilho. — Hugenoteissa oli ainoastaan se muutos, että nti Lagus lauloi paashin osan ja hyvin miellyttävästi.[94]
Tämän jälkeen alkoi uusi sarja näytäntöjä, joissa Hugenotit esitettiin seitsemän kertaa (kun luetaan mukaan näytännöt joulukuulta ja 3 myöhempää huhtikuulta, nousee koko luku 15:een). Ensimäinen näitä näytäntöjä oli 30/1 ja viimeinen 19/2. Ooppera kokosi hyviä huoneita, sanotaan 6/2, ja esitys näyttäytyi yhä tasaisemmaksi ja oli totta puhuen meidän oloihimme nähden mallikelpoinen. Yleisö puolestaan ei väsynyt palkitsemaan esiintyjiä vilkkailla suosionosotuksilla ja kukkakimpuilla. — Tavattomampi kunnioituksenosotus rva Achtéta kohtaan tapahtui 9/2, kun lähetystö Suomalaisen oopperan ystävien puolesta professori Th. Reinin johtamana kävi taiteilijattaren luona pyytämässä saada muistoksi hänen unohtumattomista ansioistaan isänmaallisen taidelaitoksen hyväksi maalauttaa hänen muotokuvansa säilytettäväksi Arkadian lämpiössä. Tehtävä uskottiin F. Ahlstedtille, jonka kädestä silloin syntyi se taiteilijattaren kuva, joka esittää hänet Valentinena Hugenoteissa ja nykyään nähdään Kansallisteatterissa.
Kahtena viimeisenä iltana huone oli kukkuroillaan; taiteilijapari Achté oli näet aikeessa lähteä laulajais-kiertomatkalle ja näytännöillä oli hyvästijätön merkitys. Varsinkin 19/2 nousi suosionmyrsky suuren suureksi. Paitse kukkia sai Valentinen innostuttava esittäjä vastaanottaa kaksi laakeriseppelettä, ja kun ooppera oli päättynyt, eivät suosionhuudot olleet loppuakaan. Tuskin tarvitsee sanoa, että sitte kun rva Achté ja muut taiteilijat oli useita kertoja vaadittu esille, tuli Bergbomin ja Hrimalynkin vuoro.
Mutta merkillisempänä kuin yleisön ylistyshuudot, joihin laulajatar jo oli tottunut, on pidettävä se kunnianosotus, joka tämän näytännön jälkeen tuli Emmy Achtén osaksi J. V. Snellmanin puolelta. Snellman, joka 1871 oli lähettänyt tervehdyksen Bergbomille ja kehottanut häntä luopumaan esteettisistä harrastuksistaan, oli tietysti suurella mielenkiinnolla seurannut tämän tarmokasta yritystä perustaa kansallinen näyttämö, ja huolimatta siitä että hänen neuvonsa oli hyljätty hän vilpittömästi iloitsi teatterin voitoista. Eikä 70 vuoden paino estänyt häntä itseäänkään silloin tällöin käymästä Arkadiassa, hän kun vanhastaan oli suuri laulun ja soitannon ystävä. Mitä hän silloin mietiskeli Suomalaisesta teatterista ja erittäin rva Achtésta, sen hän nyt otti julkilausuakseen kirjoituksessa, joka nimettömänäkin kohta herätti huomiota tavallisista arvosteluista eroavan vakavan sävynsä kautta. Koska katsomme tätä Snellmanin lausuntoa arvokkaimmaksi ja kauneimmaksi kunnianosotukseksi, mikä rva Achtén ja oopperan osaksi on tullut, otamme sen tähän kokonaisuudessaan:
Rouva Emmy Achté.
Tämän suomalaisen taiteen historiassa unohtumattoman nimen sijasta saattaisi otsakkeena kirjoittaa: Suomalainen ooppera. Sillä toisen mainitseminen sisältää mielikuvan toisestakin.
Emme unohda että monet voimat ovat myötävaikuttaneet Suomalaisen näyttämön syntyyn ja maamme näyttämöllisissä aikakirjoissa loistavaan uraan. Ensiksikin, hyvän näyttämön ensimäinen ehto, harras ja taitava johtaja, jota kaikissa maissa on melkein vaikeampi tavata kuin eteviä taiteilijoita. Toiseksi innokkaita ja alttiita suosijoita — välttämättömyys etenkin semmoiselle laulunäyttämölle, jota valtio ei kannata. Ja kolmanneksi ne monet hyvät taiteelliset kyvyt, jotka rva Achtén ohella ovat mahdolliseksi tehneet esittää sarjan oopperoita, parhaita mitä aikamme tarjoaa. Varsinkaan emme unohda Suomalaisen oopperan erinomaista onnea, että se on voinut asettaa nti Basilierin rva Achtén rinnalle. Syystä on pidettävä sangen epävarmana, milloin näyttämömme voi taikka onko se enää koskaan voiva näyttää semmoista taiteilijaparia.
Mutta korkeampi vakava ooppera on meidän oloissamme laulunäyttämön pohja ja perustus. Ja jokaisella semmoisella näyttämöllä täytyy olla primadonna, joka kykenee herättämään yleisön täyden mielenkiinnon. Sillä harvat ovat ne oopperat, joissa ensi soprano ei ole sävelteoksen keskipisteenä. Ja jollei rva Achtéta olisi ollut, olisi joka koe esittää näitä oopperoita jäänyt ainoastaan kokeeksi, jota vastoin nyt ihastuneet kuulijat yhä uudestaan ovat palanneet vielä kerran kuullakseen monta kertaa ennen kuultuja säveleitä. Tämä ei ole niin ymmärrettävä, ettei musiikilla eikä muilla lauluosilla olisi ollut suuri osansa tässä vetovoimassa. Mutta itsekseen ne eivät voi ylläpitää mielenkiintoa, jollei naisellinen pääosa ole tyydyttävästi edustettu. Sentähden näkee niin usein, että draamallinen laulajatar yksin on perustuksena muuten keskinkertaisenkin näyttämön onneen.
Rva Achtésta sanotaan, että hänellä on yhtä suuret lahjat maalaustaiteeseen kuin soitantoon ja että hänellä varhaisimmassa nuoruudessaan oli valittavana toinen tai toinen näistä kutsumuksista. Mutta olosuhteet asettivat niiden väliin laulun näyttämöllisenä taiteena ja tämä ratkaisi vaalin soitannon eduksi, joskin muodossa, jota rikaslahjainen nainen tuskin koskaan oli edes aavistanut elämänsä tehtäväksi. Ja oikein hän valitsi, mikäli sitä voidaan menestyksestä arvostella. Sillä naisellisella maalauksella on, niinkuin pitkä kokemus on näyttänyt, ainoastaan ahdas piiri avoinna, ja siinä jää korkeinkin alemmas korkeinta tässä taiteessa. Ja etevällä pianonsoittajalla on kyllä kunniansa, mutta ei siinäkään naisellinen kyky saavuta korkeinta. Tavallisesti häneltä puuttuu ei ainoastaan fyysillistä voimaa, vaan myöskin se puhtaasti objektiivinen innostus sävelteoksen kauneuteen, joka tuottaa suoritukselle oikean värityksen ja tenhon. Konserttilaulu on sitä vastoin naiselle monta vertaa kiitollisempi ala, sillä hänellä on silloin esitettävänä mitä varta vasten on luotu hänen ääntänsä ja tunnettaan varten. Mutta naiselle soveliain taide on kuitenkin näyttämöllinen. Siinä hän esiintyy täydellisesti omassa roolissaan, naisen roolissa elämässä — jopa primadonnana siinä osassa tätä roolia, joka on naisellisen olemuksen a ja o, vaihdellen hänen elämänsä iankaikkista teemaa, rakkautta, sen suruja ja iloja. Saattaisi vain ihmetellä että suuria näyttelijättäriä on niin harvassa. Tähän vaikuttanee epäilemättä se, että nainen kuitenkin mieluummin täyttää vaatimattomammankin paikan todellisessa elämässä kuin hetkisenkään näyttelee roolia olla sitä korkeampana, mieluummin elää lemmen elämää kuin maalailee sen kuvaa. Kun puhutaan rva Achtésta, ei ole tarpeen etsiä esimerkkiä siitä että onneksi molemmat voivat yhtyä. Mutta näyttämö tyydyttää toisenkin puolen naisen luonnollista kaipuuta. Näyttämöllä hän ihastuttaa ei ainoastaan taiteellisuudellaan, vaan myöskin persoonallaan, kauneudellaan, sulollaan, jotka siellä saavat mahdollisen korkeimman ylistyksen. Tämänkin täytyy vaikuttaa siihen, että näyttämö on naisen varsinainen taiteilijaura.
Tietoperäisesti selitettäköön, että näyttelijättären taide on korkeampi kuin laulajattaren. Sillä edellinen elvyttää jaloimpia luomia mitä runoilija on miettinyt ja runoillut. Mutta soitannolla on tenhovoima, joka vastustamattomasti ihastuttaa suurtakin yleisöä, ja sentähden draamallinen laulajatar kuitenkin on se, joka saa osakseen suurimmat kunnianosotukset — sekä kultasateen, joka ei koskaan putoa näyttelijättären tielle. Mutta surullista kyllä tulee kai kultasateesta puhuminen oopperan yhteydessä Suomessa aina tuntumaan ivalta. Sitä suurempi oikeus on etevällä näyttämöllisellä taiteilijalla meillä olla puhtaan innostuneen kiitollisuuden esine. Ja jos joku on ansainnut tätä kiitollisuutta, on se rva Emmy Achté.
Luonto antoi hänelle suuria lahjoja. Jalopiirteiset kasvot, kauniin katseen, komean, notkean vartalon. Mutta nämä ulkonaiset lahjat tulevat oikein huomattaviksi vasta kun ne nähdään hänen korkealahjaisen henkensä elähyttäminä. Silloin hänen olentonsa erinäisinä hetkinä on hurmaavan ihana. Se on mahdikkaan älyn, innostuksen ihanuus, joka silloin loistaa muodon läpi, joka myöntyvästi antautuu sen heijastimeksi. Se joka esim. on nähnyt hänet siinä Hugenottien kohtauksessa, missä hän polvillaan vastaanottaa Marcelin siunauksen, ei koskaan unohda tätä ihanteellisen kaunista kuvaa. Tavan takaa saattaa hänen esiintymisestään eri rooleissa kuulla sanottavan: "Niin kaunis hän ei koskaan ennen ole ollut." Se todistaa vain että hänessä ulkonaisen olennon kauneus tulee hänen sisästään, joka taas puolestaan todistaa hänen suurta henkistä lahjakkaisuuttaan. Jouduttuamme tähän kohtaan, osottakaamme ihailumme — suoruudellamme. Laulajattaren kasvojeneleet ovat erinomaisen vaihtelevia. Joskus tapahtuu, että hän käyttää tätä näyttelijättären arvokasta lahjaa liiallisesti. Liikunnoissaankin hän silloin tällöin menee sulouden rajan yli. Täkäläisissä teatteriarvosteluissa on tapana joka toisella rivillä käyttää oppisanaa "plastiikka". Se kuuluu joltakin. Kenties on tällä sopimattomasti esitetyllä plastillisen esiintymisen vaatimuksella onnistuttu kuolettaa toinen tai toinen koittava innostus, joka on pyytänyt vapaata tilaa ensiksi esiintyäkseen ilmaisussa, joka on taiteellisen rajoituksen arvoinen. Me vältämme tätä ikävää sanaa ja uskallamme vain muistuttaa peilistä. Se on varmaan antava parhaimman opetuksen. Sillä hän on niitä taiteilijaluonteita, jotka luovat sääntöjä ja joilta kritiikki oppii kaiken sen mitä se tietää taiteesta.
Rva Achtén laulusta ei meidän tarvitse, hänen koulustaan emme voi mitään sanoa. Keskinkertaiselle koulu on kaikki. Nerollekin on puute siinä kohden pilkku — mutta pilkku auringossa. Kuinka voimakas hänen äänensä on, sitä hän ei vielä ole ollut tilaisuudessa koettamaan. Että se helposti hallitsee täkäläisen orkesterin ja köörit, ei vielä merkitse paljoa. Minkälaatuinen hänen laulunsa on ja kuinka ääni on ilmehikkään suloinen todistaa se innostus, jonka tämä laulu niin lakkaamatta on herättänyt. Mutta tässäkin kohden on korkein koe kestämättä yleisön edessä, joka on enemmän kuin helsinkiläinen pilattu suuren laulun kuulemisella. Yksi ominaisuus on tällä laululla kuitenkin, jonka kaikkialla pitäisi tuottaa sille menestystä, se harvinainen ominaisuus että se on tosidraamallinen, se on: että se voi sydäntäkouristavalla tavalla ilmaista sielun vaihtelevia tunnelmia. Onko tunnelma joka roolissa ja joka hetkessä oikea, siitä voidaan taasen kiistellä loppumattomiin. Mutta missä sen ilmaisu näyttelemisessä ja laulussa on niin vaikuttava, erehdys ei voi olla suuri; ja mestaroivalla kritiikillä tavallisesti ei ole parempaa perustusta kuin se, että toinen käsitystapa toisessa taiteilijassa on ennen viehättänyt arvostelijaa. Mutta semmoinen kritiikki merkitsee vähän, kun on kysymys draamallisesta kyvystä, joka itsenäisesti luo roolejaan. Uskallamme tässäkin kohden lausua ajatuksemme suoraan. Rva Achté kenties ei aina tarpeeksi säästä ilmaisun voimaa, josta seuraa, että vaikutus siinä paikassa, missä sen tulisi olla mahtavin, vähenee. Ja silloin näytteleminenkin käy rinnan tämän voiman tuhlaamisen kanssa laulussa. Rohkenemme esimerkkinä mainita suuren kaksinlaulun Hugenottien neljännessä näytöksessä, jossa lopulla Valentinen epätoivon ilmaisu ei enää jaksa kiihtyä. Meistä rva Achtén draamalliset lahjat ovat hänen suurin kunniansa, niin että miltei olisi halu valittaa, että suomalainen puhenäyttämö on menettänyt tämän harvinaisen suuren kyvyn — jollei sen ihanaa esiintymistä hänen laulussaan silloin olisi kadotettu.
Niitä seikkoja, jotka niinkuin ylempänä mainittiin vaikuttivat määräävästi rva Achtén uraan, oli suomalaisen oopperan synty. Lukija muistanee, että Viipurin kaupunki näki kummankin ensimäiset askeleet. Sieltä kuultiin ensin mainittavan Emmy Strömerin nimi. Molemmat ovat käsi kädessä kasvaneet siihen korkeuteen, jonka pääkaupunki nyt viime aikoina on saanut nähdä. Kumminkaan emme luule, että rva Achté Taikahuilussa ja Hugenoteissa on saanut unohtumaan nti Strömerin Trubadurissa ja ennen kaikkea Luciassa. Sillä neron tuli ei kasva; ja se se on joka sytyttää. Emme tarvitse tässä uudistaa mitä on sanottu siitä, kuinka tärkeää teatterille on omistaa primadonna ja varsinkin laulunäyttämölle omistaa soprano, joka kykenee innostuttamaan. Suomalainen ooppera katsokoon siis onnekseen, että sillä uransa alussa on ollut tämä etu. Mutta rva Achtétakin onniteltakoon, että oopperalla on ollut johtaja, joka ei ole säästänyt huolta enentääkseen ja kohottaakseen tämän näyttämön voimia. Sillä tämä yhä voimallisempi tuki on tehnyt hänelle mahdolliseksi rinnan sen kanssa kehittää suurta, ihanaa kykyään. Kenties hän olisi vieraalla näyttämöllä jo päässyt etemmäskin, joka tapauksessa voittanut suurempia ulkonaisia etuja. Että hän kumminkin niin uskollisesti on antanut halvan suomenkielen soida huuliltaan, saattaisi tuntua uhrilta. Mutta se on kuitenkin varma, että hän on tullut siksi mitä hän on suomalaisten vastarakkauden ympäröimänä, jopa voimme sanoa kasvattamana. Eikä tämä ole vähäarvoista. Vieraassa maassa hän olisi kenties loistanut enemmän, mutta, niinkuin niin moni muu, loistaakseen ja — unohtuakseen. Täällä hänen nimensä on elävä unohtumattomana suomalaisen taiteen historiassa. Täällä, ainoastaan täällä hänet jälleen otetaan vastaan avoimin sylin, lämpimällä innostuksella. Tätä jälleennäkemystäpä kohti katse käännettynä yleisö tungeskelee ollakseen läsnä hänen 'viimeisen edellistä' ja 'viimeistä kertaa' esiytyessään.[95]
Seuraavan kolmen viikon kuluessa taiteilijapari Achté antoi konsertteja Helsingissä, Hämeenlinnassa y.m. Ennen kun he pitemmäksi ajaksi lähtivät pääkaupungista, pidettiin heille 14/2 jäähyväispidot, joissa professori Rein taiteen ja soitannon ystävien puolesta lausui kiitokset heidän työstään kotimaisen taiteen hyväksi. Kun sitte matka oli alkava, oli asemalle kokoontunut paljo saattajia, jotka ilmaisivat tunteensa kukkalahjoilla ja eläköönhuudoilla.
* * * * *
Samaan aikaan kun Hugenotit esitettiin viimeisiä kertoja, oli puheosasto Tampereelta saapunut Helsinkiin, jossa sen nyt vaihdellen oopperan kanssa tuli näytellä pari kuukautta eteenpäin. Rva Achtén tyhjän paikan oli Ida Basilier täyttävä, mutta hän tuli vasta maaliskuun alkupuolella. Kun näet ei oltu tarkoin määrätty minä päivänä hänen piti alkaa vierailunsa Helsingissä, hän oli suostunut erinäisiin esiintymisiin Kööpenhaminassa y.m., jotka olivat suoritettavat ennen kun hän palasi Suomeen. Aluksi oli siis puheosasto yksin kilpatantereella ja alotti se toimensa 23/2 antamalla kappaleen Oma Toivoni. "Suomalaisen teatterin hartaimmat ystävät", lausuu U. S., "olivat kokoontuneet toivottamaan puheosastoa tervetulleeksi. Rakas on pääkaupungin suomalaisille oopperamme, joka meidän silmiemme edessä on kasvanut ja voittojuhliansa viettänyt, mutta vielä rakkaampi on sittenkin se Suomalaisen teatterin varsinainen ydin, jota puheosasto edustaa." Jälleen huomattiin edistystä ja erittäin, "että esitys kokonaisuudessaan sangen hyvin sointui yhteen". Muitten edellä kiitettiin Vilhoa suutari Tuiskuna. Kun sama näytäntö oli uudistettu, tuli 27/2 Kavaluus ja rakkaus. Siinä nti Avellan antoi oikean ja eheän kuvan lady Milfordista ja Vilho oli etevä Wurm; mutta rva Aspegrenin Lovisa ei ollut eheä eikä Böök Walterina, vaikka hän paikottain oli hyvä, osannut välttää liiallista tunteellisuutta j.n.e. Ylipäätään ei tällä kertaa oltu yhtä tyytyväisiä murhenäytelmän esitykseen kuin ensi kerralla. Luultavasti olivat vaatimukset kohonneet. — Kolmas ohjelma, Puolan juutalainen ja Laululintunen kokosi 2/3 ja 4/3 hyvät huoneet ja pidettiin Vilhoa yhtä oivallisena edellisessä kuin Lydia Lagusta jälkimäisessä kappaleessa. Vilho "suorastaan saattaa uskomaan että kaikki on täyttä totta; niin eläväksi hän kuvansa luo". — Neljännen ohjelman jälkeen 6/3, Lääkäri vastoin tahtoansa, Kihlaus ja Ei ollenkaan mustasukkainen, sanotaan: "Puheosaston näytännöissä lisääntyy yleisö lisääntymistään. Kumpiko voitti [Molière vai Kivi yleisön naurattamisessa] on vaikea sanoa. Kaikki kolme näytelmää toimitettiin hyvin; Vilhon jokainen jo tunnustaa oikeaksi taideniekaksi" (U. S.). —
Puheosastojen väliin pistettiin 7/3 Faust-näytäntö, jossa nähtiin uusia esittäjiä kolmessa eri roolissa. Nti Ingman oli Margareta. "Hänen käsityksensä oli yleensä todenperäinen ja esityksensä runollinen. Kolmannessa näytöksessä hän yllätti lämmöllä ja voimalla, jota hänen edellisistä esiintymisistään päättäen ei olisi voinut odottaa." Seuraavissa korkean traagillisissa kohtauksissa voimat kuitenkaan eivät riittäneet. Muuten ääni ei nytkään ollut täysin terve. Siebelinä astui esiin nuori vasta-alkaja, nti Conradi, varsin tyydyttävästi, ja Valentinina Kiljander, laulaen musikaalisesti ja tarkasti.
Viides puheosaston ohjelma, Pilven veikko, Lääkäri vastoin tahtoansa ja Toinen tai toinen naimaan, tuli 8/3 ja kuudes, Nummisuutarit, 11/3. Komedia, joka näyteltiin neljä kertaa, oli ensi illaksi houkutellut Arkadiaan niin paljo katsojia, että viimeksi tulleet saivat seisoa käytävällä. Leinon Eskoa kiitettiin oivalliseksi ja perin koomilliseksi. Erittäin onnistuneita olivat myöskin Vilhon Topias ja Kallion Sepeteus. Mainitut olivat parhaimmat, mutta muutkin hyviä.
Lauantaina 10/3 Ida Basilier saapui ja tervehdittiin häntä asemalla ylioppilaslaululla ja eläköönhuudoilla. Edellisenä syksynä laulajatar erottuansa oopperasta oli lähtenyt Ruotsiin ja Norjaan. Tukholmassa hän oli antanut kaksi konserttia, yhdet aamupäivälaulajaiset rva Trebellin ja Konrad Behrensin kanssa sekä kuninkaallisessa oopperassa laulanut kaksi kertaa Rosinana; Kristianiassa hän taasen antoi viisi konserttia ja esiintyi kahdeksan kertaa Rosinana. Jälkimäisessä kaupungissa piti hänen myös esiintyä Faustissa, ja ooppera oli jo ilmoitettu, kun teatteri paloi. Paitse muualla oli laulajatar kotimatkallaan Lyybekissä laulanut kaksi kertaa Rosinan ja yhden kerran Margaretan osan. Kaikkialla ihailtuna ja laakereita niitettyään nti Basilier jälleen tuli ihastuttamaan sitä yleisöä, jolle hän kumminkin oli rakkahin; mutta tällä kertaa tunnelma ei ollut suruton. Kristianiassa nti Basilier näet oli mennyt kihloihin Aftenpostenin toimittajan Johan Magelsenin kanssa, ja uutinen herätti kysymyksen, onko tämä käynti ehkä viimeinen?
Taiteilijatar alotti vierailunsa Margaretana Faustissa, joka meni kolme kertaa peräkkäin (13/3-18/3). Lämpimästi, kättentaputuksilla, kukilla ja esiinhuudoilla, yleisö toivotti suosikkinsa tervetulleeksi. Hänen äänensä soi heleästi ja raikkaasti kuin ennen ja samoin oli esityskin entisellään. Toisessa näytännössä Lydia Lagus ensi kerran lauloi Siebelin osan "raittiisti ja suloisesti". Erittäin hän "tositunteella ja hienolla, taiteellisella vivahduttamisella" esitti romansin neljännestä näytöksestä. Kolmannen näytännön jälkeen lisätään, että "nti Lagus luo runollisen, sulokkaan kuvan Siebelistä; tällä roolilla nuori laulajatar on astunut taiteilijain riviin. Hänen laulunsa, täynnä musikaalista innostusta, osottaa sen ohella hillitsemiskykyä ja yksityiskohtien vivahduttamista, joka hämmästyttää. Näytteleminen on vapaata ja aina harkittua. Hänen esitystään leimaa luonnonraittiin runouden tuoksu, kotiseutujen kanervakukkain lahjottama. Uskallamme toivoa paljon 'laululintuseltamme'."
Muistuttaaksemme että elettiin valtiopäivien aikaa, mainitsemme tässä näytäntöjen välissä eräät pidot, jotka muutamat talonpoikaissäädyn jäsenet toimeenpanivat Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran vuosikokouksen jälkeen 16/3. Ylioppilastalolla vietettyjen pitojen tarkoitus oli ensikädessä kunnioittaa Seuran toimimiehiä, mutta samalla muitakin, jotka olivat työtä tehneet suomenkielen ja kirjallisuuden hyväksi. A. Meurman piti ensimäisen puheen Runebergin, Fredr. Cygnaeuksen, Lönnrotin ja Snellmanin kunniaksi. Edusmies Brusila puhui kamarineuvos Rabbelle, Heikkilä nuoremmille suomenkielisille kirjailijoille, Lukander tri Bergbomille ja Suomalaisen teatterin läsnäoleville jäsenille, Riihimäki isänmaalle ja H. Jaatinen naisille. Erittäin huomautetaan, että useimmat puhujat alkoivat joillakin Runebergin sanoilla — merkillinen kunnioitus runoilijaa kohtaan, jonka viimeinen kevät oli käsissä, vaikkei kukaan voinut tietää niin olevan laidan. Edelleen pidettiin puheita Yrjö Koskiselle, Uuden Suomettaren toimittajille y.m. Vastauspuheessaan Yrjö Koskinen huomautti siitä erikoisesta merkityksestä korkeamman henkisen viljelyksen edistämiseen nähden, joka talonpoikaissäädyllä maassamme oli, kun se näet oli ymmärtäväisesti ja auliisti ottanut kannattaakseen kansallista kirjallisuutta, kansallista taidetta ja kansallisia oppilaitoksia. Jotain siihen verrattavaa oli tuskin muissa maissa tavattavissa.
Tämä puhe, joka Morgonbladetin kautta tuli ruotsalaisenkin yleisön tietoon, herätti melkoista huomiota. "Finsk Tidskriftissä" luettiin sen johdosta katkeran ivallinen jutelma ja muutkin ruotsalaiset lehdet koskettelivat sitä pahaa sisua ilmaisevalla tavalla; mutta tositeossa on kieltämätöntä että 1870-luvun kansalliset harrastukset koulun, kirjallisuuden ja taiteenkin alalla olisivat olleet turhat, jollei yhteinen kansa olisi suonut sille apua, josta puhuja sitä kiitti. — Juhlassa vallitsi lämmin, luottavainen henki ja se päättyi vasta aamun koittaessa ollen laatuaan semmoinen, että "sen vertaista meidän maassamme ei ennen ole vietetty" (U. S.).
Ida Basilierin toinen vierailurooli oli Rosina Sevillan Parranajajassa, joka myöskin annettiin kolme kertaa peräkkäin (20/3-25/3). Kiljander oli Figaro, Navrátil Almaviva, Bergholm Bartholo, Hannes Hahl Basilio ja nti Wikström Marcellina. Ihastuttavasta Rosinasta ei ole mitään lisättävää entiseen, ja Navrátil suoriutui musikaalisen taitavasti osasta, joka ei kuitenkaan ollut hänelle sopivimpia. Kiljander näytti kuinka kauniita tuloksia huolelliset opinnot voivat tuottaa, vaikkei hänen äänensä luonnostaan ollut rikkaimpia. Hänen lausuntansa oli taitava ja laulunsa kiitettävä aistin ja draamallisen ilmeen puolesta. Kumminkin olisi voimakkaampi ääni ollut tarpeen. Bergholmille annettiin tunnustus sekä laulusta että humoristisesta näyttelemisestä; ja tyydyttävä oli nti Wikströmkin, ja Hahlin mahtava bassoääni vaikutukseltaan oivallinen. —
Kolmannen näytännön edelläkäyvänä iltana lauluosaston taiteilijat antoivat "erinomaisen onnistuneen" konsertin yliopiston juhlasalissa, joka ahdinkoon asti oli täynnä väkeä. Tietysti Ida Basilier loisti toisia kirkkaammin, mutta mainittava on, että Lydia Lagus silloin ensi kerran lauloi konserttisalissa ja "ihastutti yleisöä erittäinkin romansilla 'Robert Paholaisesta'; äänensä soi raittiin heleänä ja vaikeammatkin kohdat hän esitti sulavalla ja kelpo koulua osottavalla tavalla". Konsertti oli huokeuden puolesta (piletti maksoi 1:50) n.s. kansantajuinen; menestys herätti ajatuksen vastedeskin toimeenpanna samanlaisia ja niitä annettiinkin sitte 2/4 ja 10/5.[96] — Toinen konsertti, joka myöskin sai alkunsa Suomalaisen oopperan piiristä, oli Bruno Holmin antama, 27/3. Tämä laulaja, joka jo lähes vuosi sitten oli lupautunut oopperan palvelukseen, oli samoin kuin nti Lagus sairauden tähden ollut estettynä esiintymästä; nyt hän ensi kerran astui yleisön eteen ja saavutti täyden menestyksen.
"Hra Holm osotti omistavansa pehmeän, täyteläisen, väriltään miellyttävän ja kehitykseltään etevän äänen. Esitys on huolellinen pienimpiin yksityiskohtiin saakka, melkein sanoisimme sitä siroksi. Teeskentelemätön yksinkertaisuus ja lämpö sekä varma, musikaalinen käsitys tekevät hra Holmin laulun suuressa määrässä sydämelle puhuvaksi. Varsinkin hänen pianonsa on mitä tasaisin ja luontevin, todella ihmeen kaunis. Illan esityksistä päättäen laulaja pitää enimmän romansintapaisista, tunteellisista sävellyksistä. Schubertin laulut ja romansi Tannhäuserista onnistuivat kenties parhaiten ja näyttivät myös enimmän miellyttävän yleisöä." — —
Tämän yhteydessä mainittakoon, että sanomat tähän aikaan tiesivät kertoa nti Alma Fohströmin päättäneen opintonsa Pietarissa. Hän oli jo siellä julkisesti esiintynyt laulajaisissa ja saavuttanut mitä ehdottomimman tunnustuksen laulunsa hurmaavaisuudesta. Hänessä yhtyi muka Pattin hieno koloratuuri ja Nilssonin sympaattinen vivahduttamiskyky, hän oli kirkas, säteilevä tähti, jolla vain oli valittavana taivas millä halusi loistaa. Uskollisena ennen antamaansa lupaukseen hän ilmoitti Emilie Bergbomille olevansa valmis syksyllä ensi kerran esiintymään näyttämöllä Suomalaisessa oopperassa.
Kilpailu oopperan kanssa oli ymmärrettävästi epäedullinen puheosastolle, sillä korvia hivelevä laulu houkutteli aina useampia teatteriin kuin vakava puhedraama. Sentähden sen Helsingissä oloa ei ulotettukaan kauvemmas kuin 18 p:ään huhtik. Loppuajan ohjelmat olivat Narcisse Rameau, joka annettiin 23/3 sekä 4/4 ja 5/4. Marianne 2/4, Hänen ylhäisyytensä etuhuoneessa, Mustalainen ja Riita-asia 8/4, Pekka Patelin ja Jeannetten häät 114 — Ida Basilier Jeannettena — ja viimeksi Daniel Hjort 16/4 ja 18/4. Helsingistä seurue matkusti Pietariin.
Kirjeessä nti Elfvingille Emilie Bergbom lausuu: "Hupaista oli puheosaston täällä ollessa; se on edistynyt suuresti ja toisella kerralla Daniel Hjort meni oikein hyvin. Ensi kerralla oli yhteisnäyttö vähän niin ja näin ja henkilöt hieman kotiutumattomia, mutta toisena iltana oli aivan toisin. Voithan luulla arvosteluani puolueelliseksi, mutta näytelmän hyvää menestystä todistaa se, että Dagblad ei repinyt alas sitä, vaikka se kuuluu aikoneen niin tehdä." —
Pari viikkoa puheosaston lähdettyä Morgonbladet (n:ris 99 ja 107) julkaisi yleiskatsauksen sen esityksiin, josta saadaan tietää millä kannalla se nykyään oli:
Arvostelija tunnustaa edistyksen todistavan, kuinka ahkerasti oli tehty työtä; että silti puutteita huomattiin on ymmärrettävää — onhan näyttämötaide korkeimpia ja vaikeimpia. Ylipäätään oli ohjelmisto hyvä, ei mitään ala-arvoista. Schiller, Molière, Kivi, Wecksell edustivat parhainta, mutta Erckman-Chatrianinkin nerokas sielunkuvaus Puolan juutalainen oli luettava loistonumeroihin. Parhaiten onnistui seurue edelleenkin porvarillisissa ja kansankuvauksissa: semmoiset kappaleet kuin Nummisuutarit, Kihlaus, Puolan juutalainen ja Mariannekin tekivät ehyen, miellyttävän vaikutuksen. Näytelmiä valitessa olisi ehkä enemmän silmällä pidettävä hyvän yhteisnäyttelemisen mahdollisuutta kuin loistoroolin hankkimista jollekin seurueen paremmista kyvyistä — niinkuin nähtävästi joskus on tapahtunut. Pahinta oli että alkuperäisiä kappaleita ei ollut ilmaantunut. Mitä se merkitsee että esitettävänä oli kotimainen alkuteos, näki Nummisuutarien menestyksestä. Se voitiin antaa useimmin ja se herätti suurinta mielenkiintoa — todistus suomalaisen teatteriyleisön turmeltumattomasta aistista. — Että teatterikoulu olisi tarpeen, sen huomaa siitä että monen näyttelijän lausunta on epätyydyttävä ja että itse puhe-elimet usealla näyttävät kaipaavan harjottelua.
Tehtyään nämä yleiset muistutukset laitoksesta, joka oli kohonnut sille kannalle, että ankarampi kritiikki oli oikeutettu, arvostelija kääntyy yksityisiin näyttelijöihin. Naisista oli rva Aspegren yhä etevin. Hänellä oli soinnukas, sympaattinen ääni vallassaan, hän liikkui vapaasti ja näytteli miltei aina harkitusti ja huolellisesti. Ainoastaan kasvojeneleitä häiritsi tavasta omituinen tyytymätön piirre suun ympärillä. Mariannessa esitys oli voimakas ja tosielämän läpitunkema. Katrina hän tosin muistutti rva Raa-Winterhjelmiä, mutta kuitenkaan hän ei orjallisesti jäljitellyt esikuvaa, vaan loi Katrin joissakin määrin toisenlaiseksi kuin se ennen on nähty. Jos rva Aspegren jäikin esikuvan jälkeen hurjassa tarmokkaisuudessa, sai hän sitä vastoin tuon kovia kokeneen kansannaisen lempeämmän puolen selvemmäksi ja hänen esityksensä oli senvuoksi kenties enemmän omansa herättämään myötätuntoisuutta. Rva Aspegren oli vähemmän noita kuin nainen. —
Rva Lundahlkin oli hyvin käyttökuntoinen; mutta vaikka hänellä oli edullinen ulkonäkö ja huolellinen näyttelemistapa, puuttui häneltä lämpöä ja tunnetta, jota paitse hänen lausunnassaan joskus huomattiin häiritsevä ääntäminen. Paras hän oli markiisitar Pompadourina Narcisse Rameaussa, jona hän kokonaan nojasi rva Winterhjelmiin. Ebba Stenbockina hän varsinkin viime näytöksessä oli liian kylmä. — Nti Avellania kirjoittaja oli nähnyt ainoastaan Sigrid Stålarmina Daniel Hjortissa ja hän rajoittaa sentähden arvostelunsa tunnustukseen, että näyttelijättären esitys osotti sekä taipumuksia että opintoja, joskaan hän ei vielä ollut täysin kotiutunut näyttämöllä eikä tyydyttävästi perehtynyt suomenkieleen. Yksityiskohdissa (esim. vankilakohtauksessa) nti Avellan onnistui hyvin. Neidit Tötterman ja Aalberg sekä rva Leino näyttäytyivät hekin entistä tottuneemmiksi.
Seurueen miespuolisista jäsenistä oli Vilho ensimäinen. Se kunnioitettava into, millä hän oli antautunut taiteeseensa oli täysin menestynyt. Parempaa käin hänen esityksensä Puolan juutalaisessa arvostelija ei koskaan ollut nähnyt suomalaisella näyttämöllä ja harvoin suurissakaan teattereissa. Varsinkin melodraamassa se on niin voimakasta ja todenperäistä, että se vastustamattomasti tempasi jokaisen katsojan mukaansa, mutta osotti samalla malttia ja taiteellista itsensä hillitsemistä, joille on sitä suurempi arvo annettava kun rooli helposti voisi vietellä liiotteluun. Ylipäätään näyttävät tarmokkaat roolit, jotka vaativat teräväpiirteistä luonnekuvausta (niinkuin esim. Rémy Mariannessa) olevan sopivimmat Vilholle; kumminkin menestyy hän oivallisesti koomillisissakin (esim. Topiaksena Nummisuutareissa ja Pekka Patelinina). Hän on kaikissa suhteissa yksi seurueen pylväitä. Lundahl on erittäin lahjakas ja älykäs. Hänen puhe-elimensä eivät kuitenkaan näy olevan taivutettavissa selvään lausumiseen, jota paitse liikunnoissakin huomaa pitkällisen kivuloisuuden aiheuttamaa hervottomuutta. Sentähden olisi väärin ankarasti arvostella hänen Daniel Hjortiaan ulkonaisten puutteitten takia, joiden parantaminen ei ole näyttelijän vallassa. Epäedullista oli hänelle myöskin että Fritiof Raan esitys vielä on tuoreessa muistossa. Mielihyvällä Lundahl nähtiin uudestaan Narcisse Rameauna, jota hän näyttelee ansiokkaasti. Erityinen tunnustus on näyttelijälle suotava eloisasta tavasta, millä hän esittää mustalaista samannimisessä unkarilaisessa komediassa. Böökillä on sangen edullinen ulkonäkö ja komea vartalo ja hänestä voi tulla hyvä näyttelijä. Enemmän miehuutta, vähemmän herkkätunteisuutta olisi kuitenkin tarpeen. Rooleissa, joissa tunteellisuus on paikallaan, Böök on oivallinen. Juhana Flemingiä on tuskin kukaan kuvannut niin hyvin kuin hän. — Leinokin on varsin lupaava kyky, niinkuin näkyy ei ainoastaan hänen loistoroolistaan, Eskosta, vaan muistakin. Arvid Stålarmia hän esitti jotenkin ansiokkaasti, vaikka liikunnot olivat liian nuorekkaita ollakseen tarpeellisen arvokkaita. Leinonkin vartalo on komeanlainen; äänen karkeus olisi ajoissa poistettava. — Kallion käyttökelpoisuus koomillisella alalla on tunnettu, mutta Choiseulin herttuana (Narcisse Rameau) ja Kaarlo herttuana (Daniel Hjort) hän oli vähemmän onnistunut. — Vasta-alkajia ovat Tervo, Törmänen ja Kivekäs, eivätkä he vielä pysty suurempiin tehtäviin, joskin kuta kuinkin pitävät paikkansa pienemmissä. Kivekäs oli siten aika uljas Olavi Klaunpoika. — Aspegren ja Himberg ovat viime aikoina paraasta päästä hoitaneet oopperain sivurooleja. Edellinen näytteli kuitenkin melko hyvin Bertrandia Mariannessa. Hänet luetaankin seurueen parempien kykyjen joukkoon. — Arvostelijan loppupäätös on se, että puheosaston esitykset osottavat niin ahkeraa harrastusta ja tasaista edistymistä, että se ennen pitkää on kykenevä suorittamaan korkeampiakin tehtäviä.
Ensimäinen oopperanäytäntö pääsiäisen jälkeen oli tiistaina 3/4, jolloin Hugenotit annettiin Navrátilin hyväksi. Ida Basilier oli hyväntahtoisesti ottanut laulaakseen Valentinen korkeatraagillisen osan, vaikka se ei kuulunut hänen alaansa. Ymmärtäähän sen että hän ei semmoisessa tehtävässä voinut kilpailla edeltäjänsä kanssa, mutta silti hän erinäisissä kohtauksissa oli loistavakin. Niin esim. laulajatar kohtauksen jälkeen Raoulin kanssa kolmannessa näytöksessä huudettiin esiin esiripun ylhäällä ollessa. Kiljander oli lauluun ja näyttelemiseen nähden ansiokas Nevers. Illan sankarille Navrátilille osotti yleisö suurta suosiota. Lähes kaksi vuotta tämä ulkomaalainen oli yhä uusissa rooleissa esiintynyt näyttämöllämme, ilman että hän olisi menettänyt arvoansa taikka häneen olisi väsytty. Tämän selittää yksistään se tosiasia, että hän antautui joka tehtäväänsä samalla puhtaalla taiteellisella innolla ja rakkaudella. — Sama ohjelma uudistettiin 9/4 ja 13/4 ja olisi se esitetty 6/4:kin, jollei sairauskohtaus olisi pakottanut vaihtamaan sitä Faustiin.
Tämän jälkeen Ida Basilier lähti lyhyelle Pietarinmatkalle. Hänen poissa ollessaan annettiin huhtikuun loppupuolella Ernani, osaksi uusilla laulukyvyillä: Naëmi Ingman Elvirana ja Bruno Holm Carlo I:nä. Ensi ilta oli 20/4 ja Holm astui silloin ensi kerran näyttämölle yleisön eteen. Menestys oli täydellinen, sillä hänen laulussaan havaittiin sama taiteellinen hienous ja tunne, joka jo konsertissa oli herättänyt huomiota ja mieltymystä, ja tuli siihen vaikutusta enentämään yhtä hieno ja ilmehikäs näytteleminen. Näytäntö uudistettiin 22/4 ja 25/4; kolmantena kertana nti Ingmanin hyväksi. — Näistä näytännöistä taikka oikeammin vain kahdesta uudesta esiintyjästä kirjoittaa nimimerkki T(aavi Hahl) Morgonbladetiin (n:o 98):
"Naëmi Ingmanin resettinäytäntö oli niitä, jotka ovat omansa kotimaisen laulutaiteen ystävissä elähyttämään ja lisäämään toiveita tämän ihanan taiteen tulevaisuudesta maassamme. Laulajatar suorittaa Ernanissa viidennen roolinsa — eikä ole vähässä määrässä kiinnittänyt yleisön huomiota. — Elviran osa on se, jossa hän tähän saakka luullaksemme on onnistunut parhaiten. Kauniin koloratuuriaarian ensi näytöksessä hän lauloi luontevasti ja miellyttävästi ja äänen entistä raittiimpi heleys saa toivomaan pitkällisen epäterveyden vihdoinkin menevän ohi. Erittäin miellyttävä yllätys oli kuulla, kuinka hänen äänensä vaikuttavasti piti puoliaan yhteislaulukohdissa, niin ettei se edes kolmannen näytöksen finaalissa jättänyt toivomisen sijaa. Vaikka nti Ingman liikkuu luontevasti ja pehmeästi näyttämöllä, ei hän vielä kykene tyydyttävästi panemaan painoa situatsioonin erikoisluonteeseen taikka yksilöllistyttämään kuvattavaa luonnetta. — — Bruno Holmin debyyttirooli oli hänelle erinomaisen sopiva, se kun ei ainoastaan sallinut hänen italialaisen koulunsa esiintyä kauniissa valossa, vaan tarjosi laulajalle runsaasti tilaisuutta näyttää hienoa musikaalista aistiaan. Ilta illalta hän on ollut vapaampi vasta-alkajan ramppikuumeesta, joka alussa haittasi varsinkin fortekohtia; sitä vastoin hänen pianonsa jo ensi kerralla oli kaunis ja miellyttävä. Äännäntä on puhdas ja oikea, ja taiteellisesti pyöristetty esitys ilmaisee tyylin alkua. [Tehtyään erinäisiä yksityiskohtaisia muistutuksia, arvostelija jatkaa:] Se tosiasia että Holm jo ensi kerran esiintyessään on kyennyt eloisasti ilmaisemaan ne tunteet, jotka hän tahtoi esittää, herättää meissä mitä parhaimpia toiveita, ja kun hän suuremman tottumuksen kautta on saanut kuninkaallisemman ryhdin, vakavamman, ylpeämmän kävelytavan sekä oppinut hienommin vivahdetusti kuvaamaan espanjalais-ritarillista galanteriaa, niin on hänen Carlonsa oleva oikea kotimaisen lyyrillisen näyttämön koristus."
Ernani ilmoitettiin vielä kerran annettavaksi, mutta jostakin syystä näytäntö peruutettiin. Puolen toista viikon aikana ei annettu mitään oopperaa ja saivat tällä välin laulun ystävät esteettömästi ihailla Alma Fohströmiä kolmessa konsertissa (kaksi yliopiston juhlasalissa ja yksi Nikolainkirkossa). Sen ohella hän lauloi Ruotsalaisessa teatterissa näytösten välillä; mutta kun hän 4/5 aamulla lähti opintomatkalle Italiaan, oli hän varmasti lupautunut lokakuulla esiintymään suomalaisella näyttämöllä. —
Viime mainittuna päivänä oli Arkadiassa jälleen merkillinen premiääri. Silloin esitettiin näet Meyerbeerin suuri ooppera Robert Paholainen. Navrátil nimiroolissa, Ida Basilier Isabellana, Lydia Lagus Alisana, Bergholm Bertramina ja Rainer Vuorio[97] Raimbaultina. Huone oli täpötäynnä, menestys täydellinen ja lopussa huudettiin paitse taiteilijoita Bergbomkin esiin. Sunnuntaina 6 p. toukok. ooppera oli annettava toistamiseen ja näytäntö oli jo alkanut, kun tieto saapui, että Runeberg klo 2 1/2 i.p. oli vaipunut kuoleman uneen. Näytäntö lakkautettiin kohta. — Robert Paholainen näyteltiin sitte vielä viisi kertaa (8, 11, 13, 15 ja 18 p.) ja oli tulot lähinnä viimeisestä näytännöstä määrätty Lydia Laguksen hyväksi.
Taavi Hahlin arvostelusta otamme pääkohdat:
— — "Hyvällä aistilla oopperamme jätti pois 2:n ja 3:n näytöksen balettikohtaukset. Mutta joskin Robertin esitys tässä kohden oli puutteellinen, tarjosi soitannollinen osa, joka toki oopperassa on katsottava pääasiaksi, sitä suuremman nautinnon musiikinystäville. Suomalainen ooppera on onnekseen saanut uskoa Isabellan osan Ida Basilierille. Ne, jotka tuntevat laulajattaren kyvyn, tietysti eivät ole epäilleet hänen voivan kiitettävästi suorittaa tämänkin loistavan tehtävän, mutta hänen ehdottomimpia ihailijoitaankin lienee kumminkin yllättänyt se korkea taiteellisuus, johon hän tässä roolissa oli kohonnut. Mikä näyttämö tahansa voisi ylpeillä siitä tavasta, millä laulajatar esittää sisilialaisen, kunnioitukseen ja kuuliaisuuteen tottuneen ruhtinaantyttären muuttumista rakastavaksi, nuoreksi naiseksi, joka vuorottain kauhun ja lemmen valtaamana taistelee hurjaa, taikavoimalla varustettua rakastajaansa vastaan, ja vihdoin rukouksillaan rauhottaen hänen rajua intohimoaan saa hänet purkamaan lumouksen ja polvistuen henkensä uhalla alistumaan hänen tuomioonsa. Hyvin harkittu näytteleminen ja sen kanssa yhteensulanut lauluesitys vivahdutetaan hienosti toiminnan mukaan ja saavuttaa huippunsa 4:n näytöksen ihanassa kavatiinassa (armo-aariassa). Erittäin on meidän julkilausuttava ihastuksemme siitä aitotaiteellisesta älystä, jolla nti Basilier tässä kohtauksessa ymmärtää säästää äänivarojaan, niin että hän jatkuvalla kohoamisella situatsioonin korkeimpana hetkenä aikaansaa mitä sydäntäkouristavimman vaikutuksen. Niinkuin nti Basilier laulaa Isabellan osan Robertissa hän luultavasti ennen ei ole mitään laulanut, ja arvostelija on epätietoinen, onko Helsingissä mitään laulettu, joka niin korkeassa määrässä olisi ollut kypsyneen taiteellisuuden leimaamaa kuin tämä."
"Alisan osa on Lydia Laguksen käsissä, joka siinä ensi kerran on esiintynyt suuressa roolissa. Ja ilolla tunnustamme hänen onnistuneen erinomaisesti. Nti Laguksella on laaja ja voimakas, heleä mezzosoprano, ilmehikkäät kasvot ja näyttämölle erittäin sovelias vartalo. Äänen taiteellisessa kehityksessä hän kyllä ei vielä ole saavuttanut päämääräänsä, mutta kuitenkin hän jo voi sitä käyttää varsin tyydyttävästi. Äännäntä on varma, esitys innokas ja usein hyvin vivahdutettu, nojaten miellyttävään, luontevaan ryhtiin ja ilmehikkäisiin kasvojeneleisiin. Eräissä kohtauksissa laulajatar näyttää semmoista kykyä panna painoa olotilan luonteenomaisiin piirteihin, että ollaan oikeutettuja mitä parhaimpiin toiveisiin. Erittäin ansiokas on sekä laulu että näytteleminen 3:n näytöksen kohtauksessa Bertramin kanssa, kun tämä noustuaan Manalasta vaatii Alisalta vaitiolon lupausta. Tässä nti Lagus ylen viehättävästi kuvaa tyttöä, joka toiselta puolen pelkää Bertramin kauheita uhkauksia, toiselta puolen palaa innosta pelastaa Robert. Muistettava on niinikään loistava tapa, millä kolminlaulu (ilman säestystä) samassa näytöksessä ja suuri samallainen yhteislaulu 5:ssä näytöksessä suoritetaan; kunnia siitä tulee nti Lagukselle sekä hroille Navrátilille ja Bergholmille yhteisesti. Molemmat nämä kolminlaulut todistavat selvästi, että nti Lagus jo on niin pitkälle edistynyt laulutaiteessa, että hän kykenee esittämään tärkeitä oopperaosia." — —
"Hra Navrátililla Robert on uusi näyte hänen mainiosta kyvystään draamallisena laulajana. Hurja, turmelevien vaikutusten valtaan joutunut normannilainen ritari, jonka jalo luonto kuitenkin joskus pilkistää esiin, voittaa taiteilijan kauniin, ihannoitsevan esityksen kautta katsojain myötätunnon ja mielenkiinnon. Vilkkaalla osanotolla me 1:ssä näytöksessä näemme yhtä hyvin sankarin surun (kohtaus Alisan kanssa) kuin hänen peli-irstailunsa ja nautimme kumpaakin oivasti kuvaavasta musiikista. Tunnetun kauniin sisiliaanan Navrátil laulaa hienon musikaalisesti niinkuin hänen tapansa on, ja vallan kiitettävästi avustaa häntä tässä näytöksessä kööri, joka etenkin viimeisinä iltoina on eloisasti ja voimalla suorittanut vaikean osansa. Hra Navrátilin taipumuksesta ylipäätään ihannoimaan kuvattavansa johtuu luonnollisesti, että hänen Robertinsa 4:ssä näytöksessä, kun tämä taikavavalla nukutettuansa koko hovin tahtoo ryöstää Isabellan, ei näytäkään sitä uhmailevaa hurjuutta, jota olisi voinut odottaa voitonvarmalta rosvoritarilta. Mutta ei sitä pane pahaksi, kun kuulee lämpimästi ja tositaiteellisesti esitetyn herttaisen kavatiinan, joka käy prinsessan heräämisen ja sitä seuraavan kaksinlaulun edellä. Erittäin ansiokkaasti laulaja myöskin myötävaikuttaa molemmissa kolminlauluissa." — —
— — Arvostelija katsoo miellyttäväksi velvollisuudekseen tunnustaa melkoisen edistyksen, joka on huomattavana hra Bergholmin Mefiston ja Bertramin välillä. "Totta on että laulajan luonteenlaatu ei oikein sovellu draamallisen todenperäisesti esittämään näitä pahan perusjohteen ruumistuksia, jotka runoilijat ovat katsoneet hyväksi ajatella puoleksi filosoofisesti, puoleksi satumaisesti; mutta laulaja voi lohduttaa itseään sillä että harvalla näyttämöllä maailmassa on taiteilijoita, jotka täysin kykenevät esittämään näitä pirunrooleja. Kaikissa tapauksissa kuulee jälkimäisessä osassa harvoin sitä laulun jouduttamista, joka Faustissa ja joissakuissa muissakin oopperoissa häiritsee hra Bergholmin esitystä, ja muutamissa kohdin (esim. buffaduetin ja kohtauksen Alisan kanssa 3:ssa näytöksessä) hän laulaa ansiokkaasti. Onnellisin hetki on laulajalla kuitenkin (saman näytöksen 2:ssa kuvaelmassa) herättämiskohtauksessa luostarin ristikäytävässä. Hra Bergholmin miehekäs ääni pääsee siinä oikein esiintymään ja ilmaisee koko heleän raikkautensa — joka muuten tapahtuu yhteislaulu-kohdissakin."
"Raimbaultin osassa eräs nuori tenorilaulaja, hra Vuorio, astui ensi kerran näyttämölle. Ääni on vastaiseksi vähän harjotettu, mutta sillä on viehättävä heleys ja voima. Ballaadi 1:ssä näytöksessä näytti käyvän hänen voimiensa yli, mutta siinä kättentaputuspuuskassa, jolla yleisö palkitsi 3:n näytöksen buffaduetin, oli hra Vuoriolla runsas osa. Laulajan miellyttävä ääni ja näyttämölle soveltuva ulkonäkö näyttävät kehottavan jatkamaan opintoja."
"Erityisen kiitoksen ansaitsee aseairueitten kauniisti laulettu kvartetti 2:n näytöksen finaalissa sekä 'helvetinvalssi' ja suuri kirkkokööri viime näytöksen lopussa. Pääansio tästä tulee luonnollisesti hra Hrimalylle, oopperan kapellimestarille, ja se todistaa uudestaan kuinka kelvollinen hän on edesvastuulliseen virkaansa ja kuinka hartaasti hän tekee työtä tyydyttääkseen mitä häneltä toivotaan." — —
Viimeisissä näytännöissä esitettiin neljä eri oopperaa tunnetusta ohjelmistosta. Rykmentin tytär annettiin 21/5 ja 23/5, Ida Basilier nimiroolissa ja Passinen Toniona; Taikahuilu 25/5 (Bergholmin hyväksi), 27/5 ja 30/5 Ida Basilier Yön kuningattarena ja Lydia Lagus Paminana; Ernani 29/5 ja Sevillan Parranajaja 1/6. Tämä viimeinen näytäntö oli samalla Ida Basilierin hyvästijättö-ilta, ja ihastuttava Rosina oli senkin tähden muitten edellä innostuneitten suosionosotusten, esiinhuutojen ja kukkatervehdysten esineenä. Lopuksi täytyi Bergbominkin tulla näkyviin. Kumminkaan laulajatar ei ainiaaksi eronnut oopperastamme — hän oli luvannut vieläkin palata.
* * * * *
Täydentääksemme kertomustamme teatterin toimesta tänä kevätkautena on lopuksi huomio käännettävä puheosastoon, joka huhtikuun loppupuolella ja toukokuulla näytteli Pietarissa. Ensiksi Vilho samoinkuin edellisenä vuonna vuokrasi kauppapalvelijain klubin tilavan huoneuston, ja näytännöt alkoivat 22/4 Sirkan esittämisellä. Alku oli lupaava, m.m. siihenkin nähden että suuri, vapaamielinen venäläinen sanomalehti Golos oli sopinut suomalaisiin oloihin hyvin perehtyneen kirjailijan W. G(olovinin) kanssa, että tämä lehdessä arvostelisi suomalaisia näytäntöjä. Ensi illasta Golovin kirjoittikin seuraavaan suopeaan tapaan:
— — "Suomalaisten taiteilijain esitys oli yhteisnäyttelemisen puolesta erinomainen ja herätti paikottain äänekkäitä suosionosotuksia. Varsinkin miellyttivät rva Aspegren (Sirkka) ja nti Savolainen (eukko Fadet) sekä näyttelijöistä hra Törmänen yksinkertaisena, mutta hyväntahtoisena ja iloisena Didierinä. Hra Törmänen ei ole ainoastaan lahjakas näyttelijä, vaan myöskin oiva erinäisten näytelmien suomentaja. — Hra Leinokin oli sangen onnistunut Fadetten rakastajana (Landrin). Seurueen primo amorosona on hän vallan paikallaan — kaunis ulkonäöltään ja täsmällinen näyttelemisessään. — Semmoisen vaikutuksen meihin teki ensimäinen pintapuolinen tutustuminen Suomalaiseen teatteriin. Aikomus on antaa 8 näytäntöä, joihin saadaan tilata pilettejä. Huone oli kukkuroillaan: yli 300 katsojaa — kunnioitettava luku ensi illaksi. Väliaikoina kuultiin miltei yksinomaan suomea puhuttavan. Koristukset ja puvut sangen tyydyttävät pienelle teatterille".[98]
Samassa lehdessä kerrottiin, että Suomalainen oopperakin oli tulossa Pietariin. Huhu oli luultavasti saanut alkunsa siitä että Ida Basilier näinä päivinä saapui sinne. Laulajattaremme antoi 24/4 hovilaulajain-kappelin salongissa konsertin, josta sanomien arvostelut olivat hyvin kiittäviä. Aikakauskirjassa Russkoje Obosrenie esim. sanottiin, että "suomalaisen oopperan primadonna olisi koristus mille eurooppalaiselle oopperalle tahansa" ja että "hänen tuskin kuuluva pianissimonsa muistutti Kristina Nilssonia". Toiset laulajaiset olivat suomalaisessa P. Marian kirkossa — seurakunnan turvattomien lasten hyväksi — ja niissä esiintyi avustajana nti Anna Forstén Viipurista. Paitse näissä konserteissa lauloi taiteilijatar myöskin Suomalaisen teatterin näytännössä 29/4 Jeannetten häissä. Eräässä kirjeessä Morgonbladetiin sanotaan, että yleisössä nähtiin "ylhäisempienkin piirien" edustajia sekä venäläisiä, että laulajatar harvinaisen heleällä ja loistavalla äänellään ja huolellisella näyttelemisellään herätti kuulijoissa erinomaista huomiota ja kiitollista ihailua ja että hänelle innokkaitten suosionosotusten keskellä Pietarin suomalaisen naisyhdistyksen puolesta ojennettiin jättiläiskukkakimppu, joka kultaisen nauhakirjoituksen mukaan oli omistettu "Suomen ilolinnulle". Paitse laulukappaletta kuului ohjelmaan Lea ja Toinen tai toinen naimaan. Edellisessä teki nti Avellan mitä kauniimman debyytin täkäläisellä suomalaisella näyttämöllä, ja me kuulimme erään kolme vuosikymmentä keisarillisessa teatterissa toimineen etevän näyttelijän, joka, vaikkei hän osaa suomenkieltä, oli näytännössä läsnä, antavan sen mairittelevan lausunnon nti Avellanista, "että hän etevällä plastiikallaan ja viehättävällä lausumisellaan on edistyvä pitkälle". Mutta myöskin muut tämän illan esiintyjät, Pesonen Jeannetten häissä, Vilho, Lundahl, Leino y.m. toisissa näytelmissä saivat ansaittua tunnustusta. — Vilho kirjoittikin (30/4) samasta illasta: "Näytäntö oli sangen onnistunut. Yleisö aivan mieltynyt, eikä ainoastaan Jeannetten häihin." —
Samana päivänä kun Ida Basilier antoi kirkkokonsertin, oli Aksel ja
Walborg näytelty. Siitä kirjoittaa W. Golovin Russkoje Obosreniessä:
— "Suomalaiselle seurueelle on annettava oikeudenmukainen tunnustus. Murhenäytelmä esitettiin ylipäätään varsin hyvin. Erittäin ihastuttivat meitä hrat Böök ja Lundahl Akselina ja Wilhelmina sekä rva Aspegren vaaleaverisen Walborgin roolissa. Vehkeilevänä munkkina menestyi Vilho sangen hyvin. Sankari, sankaritar ja munkki kuolevat aika tehoisasti näyttämöllä. Hra Leino oli täysin tyydyttävä arkkipiispana, ja hra Törmänen huvitti yleisöä yövahdin vähäpätöisessä osassa." —[99]
Toukokuun 2 p. annettiin Oma Toivoni sekä 5 p. Lääkäri vastoin tahtoansa ja Mustalainen. — "Tulot kahdesta ensimäisestä näytännöstä olivat 600 ruplaa yhteensä, Jeannette-illasta vähän yli 500 r., mutta kahdesta viimeisestä vain vähän päälle 300 yhteensä." Näin kirjoitti Vilho (9/5), lisäten että päiväkustannukset nousivat 150 à 160 ja päivärahat (lisämaksu näyttelijöille Pietarin aikana) viikolta 133 ruplaan. Seuraus oli että tulot eivät riittäneet palkkoihin, varsinkin kun kurssi oli perin alhainen, ja hän pyysi 450 r. puolikuunpalkkoja varten. Tästä näkyy että alkukin kääntyi huonoksi, ja yhä surkeammiksi Vilho paran kirjeet muuttuivat toukokuun jatkuessa. — Seuraavat kolme näytäntöä kauppapalvelijain klubin huoneustossa — Enon rahat (9/5); Viuluniekka (12/5); Orposisarukset ja Riita-asia (17/5) — eivät tuottaneet paljo muuta kuin päiväkustannukset. — "Tähän saakka 381 ruplan tappio", Vilho ilmoitti, ollen niin alakuloinen että jätti kokonaan kertomatta, että hän oli saanut laakeriseppeleen ja sen lisäksi "arvokkaan lahjan"; sitä vastoin hän mainitsi että näyttämö oli liian ahdas Maria Tudorille sekä että Björnsonin Konkurssi kyllä oli valmis, mutta nimi oli hänestä kovin "kamala". Hän oli toivonut saavansa vuokrata Mikaelinteatterin huokeasta hinnasta ja siten ansaita enemmän, mutta toivo petti, kun teatteria oli alettu korjata. — Sitte Vilho vuokrasi Buffateatterin, mutta kun oli etukäteen maksettava 200 rupl. eikä sitä voitu tehdä ennen kun rahoja tuli Helsingistä, ei 17/5 ja 28/5 välillä näytelty kertaakaan. "Théâtre Bouffessa", joka kaikkine päiväkustannuksineen maksoi 300 rupl. illalta ("siis se on kuitenkin halvempi kuin ennen muinoin kiviteatteri Helsingissä!" Vilho huomauttaa), annettiin kolme näytäntöä: 28/5 Lea, Natalia ja Nadeschda ja Mustalainen; 29/5 Remusen kotiripitykset, Lääkäri vastoin tahtoansa ja Suuria vieraita; sekä 3/6 Hänen ylhäisyytensä etuhuoneessa, Yökausi Lahdella, Kihlaus ja Laululintunen. — Viimeistä näytäntöä varten Lydia Lagus oli tullut Pietariin ja aikomus oli ollut antaa Lemmenjuomakin, mutta kun erehdyksestä nuotit oli lähetetty Helsinkiin, oli tyytyminen yhteen ainoaan laulunäytelmään. Nti Lagusta tervehdittiin kyllä myrskyisesti; mutta silti eivät viimeiset näytännöt suurestikaan parantaneet asemaa. Vilho ilmoitti 2/6 vaillingin nousevan 2,088 ruplaan, johon tuli "niinkuin voita leivälle" kesäkuun palkat! Tosin oli suomalaisten kesken Pietarissa pantu toimeen jonkunlainen "subskriptsiooni" eli avunkeräys, mutta mitä se tuottaisikaan, oli varma että suurin osa tuota summaa oli lähetettävä Helsingistä. Vilho, joka nimellisesti vastasi kaikista veloista ja sitoumuksista, kärsi tietysti sanomattomasti. "Mitä tulee tehdä?" hän kirjoittaa. "Luotanko subskriptsiooniin? Odotanko apua köyhästä Suomesta? — Surkeus, surkeus. En kehtaa, enkä voi voivotella niinkuin pitäisi, mutta meidän naisemme sen sijaan itkevät joka kerta kun ovat puheillani. — Sinun huomattavaksesi tahdon mainita, että kaikki minun toverini tässä kurjuuden tilassa ylipäänsä ovat käyttäytyneet hyvin kärsivällisesti, miltei jalosti." — Kun Helsingistä oli saatu 1,600 rupl. seurue 5/6 lähti kotimaahan, jossa työ jälleen oli alkava heinäkuun alussa Kuopiossa. Vilhon täytyi vielä jäädä muutamaksi päiväksi, siksi kun velat oli suoritettu.
Ennen kun eroamme siitä surkeasta episoodista, jonka tämä Pietarinmatka muodostaa teatterin historiassa, on mainittava yksi Vilhon kirje (22/5), joka vähemmän koskee hetken murheita kuin kirjoittajan käsitystä teatterioloista yleensä ja joka päättyy siihen, että hän ilmoittaa ehdottomasti — luopuvansa. Niistä syistä, jotka hän luettelee, on oikeastaan tärkein se, josta hän ennenkin oli valittanut, että useat seurueen jäsenet olivat unohtaneet tehtävänsä kansallisen merkityksen ja tahtoivat vain olla "artisteja"; toisista on yleiseltä kannalta huomattavimpana pidettävä ilmeinen kateus tai katkeruus oopperaa kohtaan. Vilhosta on ooppera verrattava madame Pompadouriin, puheosasto Narcisse Rameauhon(!), ja sama käsitys tulee kerran ilmi eräässä Kallion kirjeessä, jossa sanotaan oopperan syövän mitä draamallinen osasto ansaitsee. Tositeossa ei ole lainkaan oudoksuttava että seurueessa, joka vuosi vuodelta kierteli ympäri maata kaupungista kaupunkiin, heräsi jonkunlainen kateus pääkaupungissa loistelevaa oopperaa kohtaan, semminkin kun yleisön suosio jakaantui epätasaisesti, eivätkä laulutaiteilijatkaan tainneet olla näyttämättä, että he pitivät itseään yliluokkalaisina verrattuina näyttelijöihin. Tämä asianlaita oli varmaan omansa kypsyttämään Bergbom-sisaruksien ajatusta, jonka yhä useammin alamme kohdata varsinkin Emilien kirjeissä, että näet oopperan ylläpitäminen ajan pitkään oli mahdoton. — Mitä tulee Vilhon luopumisaikeeseen, niin ei siitä kirjeissä sen enempää puhuta. Luultavasti Kaarlo ystävällisellä kirjeellä rauhotti hänet.
Kertomalla Suomalaisen teatterin näyttämöllisen toimen vaiheet kevätkaudella 1877 emme läheskään ole tyhjentäneet ainettamme. On näet nyt luotava katsaus niihin seikkoihin, joihin jo ylempänä vuodenvaihteella lyhyesti viittasimme.
Johdannoksi otamme pari kohtaa Emilie Bergbomin kirjeestä nti Elfvingille (13/2). Paheksittuaan että ystävä on niin kauvan saanut odottaa kuulumisia häneltä, kirjoittaja jatkaa:
— — "Mutta miksi vaivaisinkaan sinua, osaaottavainen Bettyseni, kuulumattomilla huolillamme ja kärsimyksillämme. Olomme ovat sietämättömän vaikeat; ei voi enää selvästi ajatellakaan ja ymmärräthän kuinka tuhoisasti se vaikuttaa työvoimaan ja -kykyyn. Aina näyttelystä saakka (se on siitä kun matkustajaliike lakkasi) on meillä ollut kurjan kurjaa. Dagbladin y.m. alituinen toitotus Emmy Achtén liiottelusta on vähitellen tunkeunut yleisöön ja seuraus on että olemme näytelleet tyhjille huoneille.[100] Et voi käsittää kuinka lohdutonta tavasta on ollut; tulot eivät ole aina riittäneet päiväkustannuksiinkaan. Tämän sanon sinulle — älä anna muitten mitään tietää huolistamme. — Hugenotit ovat nyt jälleen elähyttäneet laimenevaa mielenkiintoa, mutta Navrátil (joka koko talven on ollut heikonlainen) ei jaksa laulaa rasittavaa osaansa useammin kuin joka 6 tai 8 päivä emmekä sentähden voi esittää oopperaa niin usein kuin pitäisi ja saada sitä loppuun näytellyksi ennen Achtéiden lähtöä. Ensi tiistaina he esiintyvät viime kerran; minä päivänä taasen Ida tulee, en taida tarkalleen sanoa, toivon kuitenkin tässä kuussa. — Koska luullakseni pieni yleiskatsaus asemaamme huvittaa sinua, tahdon mahdollisuuden mukaan selittää asiamme. Syksyn ja etenkin jouluajan tyhjät huoneet saivat meidät päättämään, että ooppera oli lakkautettava 1 p. kesäk., mutta koska emme luulleet tekevämme oikein, jos toimeenpanisimme päätöksemme ilmoittamatta sitä puolueelle, kutsuimme erinäisiä henkilöitä neuvotteluun ja esitimme heille surkean asemamme. Useimmat eivät tahtoneet kuulla puhuttavankaan oopperan kuolemasta, vaan vaativat että ryhdyttäisiin suurempiin ponnistuksiin. Sen johdosta ja myöskin korkeammalta paikalta annettujen pienten viittausten vuoksi päätettiin, että teatterin tulisi anoa korotettua valtioapua ja sen ohella anomuksessa huomauttaa kuinka paljo huokeammaksi ja paremmaksi kaikki tulisi, jos molemmat teatterit näyttelisivät suuressa teatterissa, niin että siellä ylläpidettäisiin suomalainen ooppera ja ruotsalainen puhenäyttämö. Nyt tästä paraikaa neuvotellaan; hallitus ei ole meille vastahakoinen, mutta Ruotsalaisen teatterin johtokunta näyttää keksivän kaikellaisia verukkeita asian estämiseksi, toisen toista viekkaamman. Arvatakseni juttu päättyy niinkuin viime kesänä, kun oli kysymys yhteisestä juhlanäytännöstä — me saamme kärsiä lukemattomia ikävyyksiä ja loukkauksia, ja lopuksi tulos on kuitenkin — ei mitään. Vaikea on tietysti se hetki oleva kun ooppera kuolee, mutta kumminkin odotan sitä jollakin tyytyväisyydellä, sillä nykyinen asema on ollut kauhea. Muista, oma Bettyseni, että minä puhun tähän tapaan ainoastaan sinulle — eihän minun sovi muita kohtaan olla näin avonainen. — — Kiitos, rakas ystäväni, kukkalähetyksistäsi;[101] ne ovat aina tervetulleita. Mitä viuhkoihin tulee, pelkään niiden olevan liian yksinkertaisia. Et voi uskoa kuinka hyvältä tavasta tuntuu, että ainakin sinä ystävyydessä olet mukana puuhissamme — kaikki ovat ystäviä kun asiat menee hyvin, harvat auttavat kun käy huonosti." — —
Helmikuun alussa tiesivät sanomat Suomalaisen teatterin johtokunnan kääntyneen hallituksen puoleen, anoen että tälle laitokselle (joka tähän asti oli saanut 16,000 mk vuotuista valtioapua — puolet orkesteria, puolet puheosastoa varten — samalla kun ruotsalainen teatteri oli saanut kaikkiaan 32,000 mk vuodessa) yleisistä varoista myönnettäisiin vuotuisena lisäapuna 16,000 mk, että tämä lisäys luettaisiin näytäntökausilta 1875-76, 1876-77 ja 1877-78 sekä että siis edelliseltä ja juoksevalta vuodelta saataisiin ennen saadun lisäksi yhteensä 32,000 mk, joka summa toivottiin saada kohta. Tämä anomus johti siihen, että n.s. fusiooni- eli molempien teatterien yhieenliittymiskysymys tuli päiväjärjestykseen. Aivan uusi ei kysymys ollut, sillä tiedämmehän jo edellisestä että niissä piireissä, jotka ymmärsivät teatterien välillä alkaneen kilpailun turmiollisuuden ja käsittivät kuinka luonnotonta oli että valtio avustuksellaan ylläpiti tätä kilpailua, oli yksityisesti harkittu yhteistoimen mahdollisuutta näyttämöjen välillä; mutta vasta nyt se hallituksen alotteesta tuli vakavien neuvottelujen esineeksi. Senaatissa sanotaan etupäässä senaattorien Molanderin ja V. Haartmanin kannattaneen aatetta, ja lauantaina 17 p. helmik. kokoontui edellisen kutsumuksesta erinäisiä kummankin teatterin kannatusyhdistyksen jäseniä asiaa pohtimaan. Se muoto, jossa yhteenliittyminen tässä ensin ehdotettiin ja jossa ei ainoastaan suomenmieliset vaan myöskin hallituksen jäsenet ja tasapuoliset ylipäätään ajattelivat sitä mahdolliseksi, oli seuraava: suomalainen ooppera ja ruotsalainen puhenäyttämö liittyisivät yhteen niin että kummallakin olisi oma johtajansa (regissöörinsä), joiden yli olisi asetettuna hallituksen määräämä intendentti. Koko talouden hoito, jota valtio kannattaisi melkoisella avulla, olisi yhteinen. Näytännöt annettaisiin Uudessa teatterissa, harjotukset olisivat Arkadiassa, jossa myöskin suomalainen puheosasto — joka olisi fusioonista kokonaan erillään — Helsingissä ollessaan saisi näytellä. — Kaikki Ruotsalaisen teatterin edustajat olivat kuitenkin ehdottomasti fusioonia vastaan, vetäen esiin kaikellaisia käytöllisiä vastuksia, jotka muka estivät sen toteuttamista; mutta jos fusiooni väkisin oli toimeenpantava, niin he katsoivat suotavammaksi, että molemmat puheosastot ryhtyisivät yhteistoimeen — suomalaisesta oopperasta he eivät tahtoneet mitään tietää. Turhaan osotettiin toiselta taholta, että vastukset olivat voitettavissa ja että suomalaisen puheosaston asettaminen ruotsalaisen rinnalle ei mitenkään vastaisi fusioonin tarkoitusta, sillä saattoihan edellinen, suomalaisen yleisön harvalukuisuuden tähden ainoastaan lyhyet ajat kerrallaan näytellä Helsingissä. Kolmannen fusioonimuodon professori L. Mechelin esitti kokoukseen lähettämässään kirjeessä, jossa hän puolsi yhteenliittymistä, joka käsittäisi molemmat puheosastot ja yhteisen, kumpaakin kieltä käyttävän oopperan. — Kun tuloksettoman keskustelun lopussa hallituksen puolelta toivottiin, että seikkaperäisen suunnitelman laadinta uskottaisiin yhteisesti asetettavalle toimikunnalle, huomautettiin ruotsalaiselta taholta, että ruotsalainen kannatusyhdistys ei kaivannut fusioonia eikä siis myöskään tahtonut olla osallinen sitä suunniteltaessa. Silloin hallituksen edustajat sanoivat asettavansa toimikunnan, ja maaliskuun 1 p. saatiinkin tietää, että fusiooni-komitean jäseniksi oli kutsuttu Suomalaisen teatterin kannattajista professori O. Donner, tohtori K. F. Ignatius ja ylitarkastaja A. F. Laurell sekä Ruotsalaisen teatterin kannattajista professori L. Mechelin, hovineuvos W. Brummer ja kauppaneuvos N. Kiseleff.
Tämä toimikunta tarvitsi seitsemän(!) viikkoa tehtäväänsä. Sillä aikaa ja ylipäätään koko kevätpuolen vuotta vilisi sanomalehdissä kirjoituksia teatterikysymyksestä, milloin kunkin toimituksen laatimia milloin yksityisten lähettämiä. Jos pidetään edellisiä silmällä, ainoastaan Åbo Underrättelser asettui suoraan fusioonia vastustavalle kannalle; U. Suometar ja Morgonbladet sekä myöskin Östra Finland (Gabr. Lagus) ja Hufvudstadsbladet puolsivat ehdottomasti yhteenliittymistä muodossa: ruotsalainen puheosasto ja suomalainen ooppera, eikä vihdoin Helsingfors Dagbladkaan ollut yhdistymistä vastaan, vaan kannatti, tosin varovaisin sanoin, Mechelinin ensi kokoukselle ehdottamaa muotoa. Mitä toisiin kirjoituksiin tulee, suomen- ja tasamielisten tekemät puhuivat fusioonin puolesta, ruotsinmielisten kirjoittamat taasen vastaan. Mahdotonta ja tarpeetonta on lähemmin selostella tätä "artikkelien" tulvaa; ainoastaan jotkut valaisevimmat ansainnevat huomiotamme.
Perusteellisimpia on kaksi kirjoitusta Morgonbladetissa: "1866 ja 1876. Teatterimme"; (3/2)[102] ja "Kansallinen vai yleismaailmallinen taide?" (23/2). Edellisestä, joka on seitsemän palstaa pitkä, teemme tarkemmin selkoa, vaikka se ei suorastaan koskekaan fusioonikysymystä, vaan Suomalaisen teatterin syntyä ja kehitystä ylipäätään.
— Se alkaa katsauksella niihin oloihin, jotka johtivat taikka oikeammin pakottivat erityisen suomenkielisen näyttämön perustamiseen. Kun näet ei yhteistointa ruotsalaisen teatterin kanssa saatu aikaan, täytyi suomalaisuuden ystävien — hyvin tietäen ettei asia "kävisi itsestään" — ryhtyä yritykseen, miten arveluttava se olikin kaupungissa, jossa oli vain 36,000 asukasta eri kansallisuuksiin kuuluvaa. Ja nyt ei täyden viiden vuoden päästä oli puheosasto näytellyt 24 kotimaista ja 61 ulkomaalaista kappaletta ja sitä nuorempi lauluosasta esittänyt 16 senlaatuista oopperaa, joita ensi luokan taidelaitokset ottavat ohjelmistoonsa. Entäs esityksen laatu? "Onko ketään, joka kuultuaan Fidelion, Hugenotit ja Taikahuilun saattaa kieltää, ettei Suomalainen ooppera niin pienelle maalle kuin meidän ole todella erinomainen taidelaitos? Tietääksemme ovatkin kaikki puolueet, pienet vivahdukset huomioon ottamatta, vastanneet yksimielisesti. Tässä on siis luja lähtökohta: sanomalehdet pitävät pääasiassa yhtä, katsokaa Suometarta, Morgonbladetia, Dagbladia, Finsk Tidskriftiä. Mutta onko aina ollut näin?" — Tietysti ei. Suomenmieliset olivat ensi hetkestä ihastuneita, toiset ovat vain vitkalleen taipuneet. "Kaikissa tapauksissa, kun neljän vuoden uutisviljelys on tuottanut niin kauniita hedelmiä, eivät fennomaanit toki kovin pahasti erehtyneet ennakkoihastuksessaan, vaan olivat pääasiassa oikeassa." — Sitten kirjoittaja näyttää kuinka Ruotsissa Kustaa III:n perustama ruotsinkielinen näyttämö oli ihan samanlaatuisten ristiriitaisten arvostelujen alaisena kuin suomenkielinen meillä. Eräs ranskalaisen maun ihailija kirjoitti nähtyään ensi kerran ruotsinkielisen teatterin harjottelevan: "En voi lausua kuinka se vaivasi minua." Näyttelijäin esitys oli niin mautonta, ettei sitä saattanut surkeasti hämmästymättä katsella. Kappaleet, sanat, lausunta, näytteleminen, puvut, kaikki oli yhtä mautonta. Itse näytäntö oli kokonaan harjotuksen kaltainen; mutta en ole koskaan nähnyt niin lukuisaa kansankokousta, käsiä taputettiin joka sanalle, näkyi että oltiin sydämestään iloisia nähdessään ruotsalaista näytäntöä, oli kuin olisi yleisö siten rukoillut hänen majesteettiansa suomaan sille suojelustaan. Mutta kuinka olisi mahdollista perustaa oikea teatteri maassa, jossa ei ole kymmentä kelvollista näytelmää, jossa ainoat kotimaiset näyttelijät ovat kurjempia kuin huonoimmat maankiertäjät, jossa kansa on niin jörömäistä? Vastaus oli että perustettiin suuri ooppera, ja laulun siivittämänä kotimaista kieltä ja taidetta tervehdittiin äärettömällä ihastuksella. — Niin Ruotsissa, ja se kaikki oli uudistunut Helsingissä teatterin ensi vuosina — jopa niin, että arvostelu oli yhtä säälimätön oopperaa kuin puhenäyttämöä kohtaan. Ruotsin kielen ja maun ihailijat ovat näet kohdelleet sitä milloin ivalla, milloin jääkylmällä välinpitämättömyydellä ja vaitiololla. Vastenmielisyys oli niin juurtunut, että eräs kuulija muutaman Ida Basilierin laulaman aarian jälkeen huudahti: 'Kyllä se suomenkieli kumminkin on raakaa!' vaikka taiteilijatar sattumalta olikin laulanut italiankielellä! H. D. taasen lausui, että 'Trubaduuri muutoin meni hyvin, paitse että kaksi esiintyjää häiritsi yhteisnäyttelemistä — sen kautta että muistuttivat kulttuurikansan teatteria'. Sanat tarkoittivat Ida Basilieria, laulajatarta, joka vähän sen jälkeen Rosinana tuli Tukholman yleisön lemmikiksi — hän täällä ainoastaan muistutti kulttuuriteatteria. Ja yleisesti lehti lisäsi, 'ettei voinut olla muuta kuin naurettavaa verrata [suomalaisia] näytäntöjä ruotsalaisen näyttämön esityksiin'. Sittemmin täytyi tämän kritiikin mukautua mukautumistaan, mutta lujassa oli suora tunnustus. Sanottiin: 'Emmy Strömer on suomalainen ooppera' — se on, jos hän lähtee, sitä ei olekaan. Kun kumminkin yhä uusia taiteilijoita ilmaantui ja itse 'ensemblekin', jota kauan pidettiin Ruotsalaisen teatterin erikoisoikeutena, huomattiin kotiutuneeksi Arkadiaan, silloin ylistettiin ainakin Uuden teatterin 'loistavaa näyttämöllepanoa', jonka kanssa köyhä Arkadia ei voinut kilpailla. Vihdoin keksittiin nimitys 'polyglotti-ooppera' — kun Arkadiassa esiintyi vierailevia ulkomaalaisia taiteilijoita ja lopuksi tultiin päätelmään: 'kieli ei merkitse mitään, sillä taide on kosmopoliittinen, yleismaailmallinen ilmiö!' — Perussyynä poulueelliseen arvosteluun pitää tekijä rakkautta Ruotsalaiseen teatteriin, jota kumminkaan ei kenkään moittisi, kun se vaan ei veisi vääryyteen. Kateus taasen on saanut väkisin perustamaan ruotsalaisenkin oopperan kilpailemaan suomalaisen kanssa. Kilpailu on tähän saakka vienyt siihen, että jälkimäinen ei ainoastaan ole esittänyt useita säveltaiteen vaikeimpia tehtäviä, vaan on se myöskin tullut kotimaisten taiteilijain kouluksi — ja pääasiassa omasta voimastaan, jota vastoin edellinen huolimatta suuremmista varoistaan ja muista eduistaan on johtokuntansa kautta selittänyt olevansa vararikon partaalla ilman Madame Angotin tytärtä y.m. samallaisia arvottomia operetteja. — Kirjoitus päättyy huomautukseen: "Tuskin ainoakaan luku suomalaisuuden historiassa kertoo kauniimmista tuloksista kuin Suomalainen teatteri vuosina 1873-76. Mutta olisi anteeksi antamatonta olla erityisesti mainitsematta, että useimmat tämän luvun kauniimmat lehdet ovat suomalaisen naisen kirjoittamia, ja enemmän kuin mikään muu se näyttää, kuinka syvälle suomalainen harrastus on juurtunut kansaamme. Joka kerta kun Kaarlo Bergbom mainitaan kotimaisen näyttämön luojana Suomessa, ovat Emmy Achté ja Ida Basilier mainittavat ja muistetaan, että nämä kaksi seisoivat etumaisina, joskaan ei yksin."
Jälkimäisessä ylempänä mainituista kirjoituksista todistetaan, että taide aina, milloin se on kukoistukseen noussut, on ollut kansallinen ja tullaan päätökseen, että meidänkin on kehittäminen kansamme omia henkisiä voimia. Suomalaisen näyttämön ansio on siinä että se kokoaa ja käyttää kotimaisia voimia, joskaan ei ohjelmisto ole ollut puhtaasti kansallinen, ja kun on tullut kyseeksi lauluosastojen yhteenliittyminen, on selvää että suomalainen ooppera on se, joka on julkisen avustuksen arvoinen. Puheosastot jatkakoot kumpikin toimintaansa. Ei kukaan tahdo häiritä ruotsalaisen puhenäyttämön olemassaoloa; suomalaiselle on luonnollisista syistä parempi vielä toimia vaihdellen eri paikkakunnilla.
Toisin katsottiin asiaa ruotsalaisella taholla. Niin esim. eräs nimimerkki L. H. D:ssa väittää, että Suomalaisen teatterin perustamisen tarkoitus alusta alkaen oli "tunkea tieltä ruotsalainen eikä asian valmistukseksi säästetty hyökkäyksiä ja artikkeleita puolueen lehdessä Uuden teatterin silloista johtokuntaa vastaan — — ei edes tavallista teatterihäväistystä unohdettu, vaikka silloin ei voitu puolustaa itseään millään siveellisyysverukkeella, vaan tyydyttiin pelkkään häväistykseen".[103] Hyökkäykset olivat niin voimakkaita, että jollei maalla onneksi olisi ollut raha-asiain päällikköä, joka uskalsi asettua vastarintaan, ruotsalaista teatteria Helsingissä ei enää olisi olemassakaan(!). "Nyt on kysymys oopperoista." Ruotsalaisella teatterilla on hyvin lupaava ooppera, jolla on tulevaisuus, jota vastoin suomalaisella oopperalla on "kovin arveluttavia, jopa _melkein korjaamattomia _puutteita, siinä kun vähiä poikkeuksia lukuun ottamatta toimii dilettantteja, joilla on välttävä suomenkielentaito, rajoitetut äänivarat ja varsin epäiltävät taipumukset näyttämöä varten(!)" Tämä ooppera tarjotaan nyt ruotsalaisen sijaan ainoastaan sentähden, "että saataisiin oopperateksti suomennetuksi". Onko mitään järkevää välttämättömyyttä semmoisessa vaatimuksessa? — Kirjoittaja sanoo olevansa helsinkiläinen, joka hyvistä ja luonnollisista syistä mieluummin kuulee ruotsinkieltä näyttämöltä, eikä hän tiedä mistä syystä hallituksen tulisi ajaa suomenkielen asiaa(!) Fusiooni "valmistaisi ruotsalaisen näyttämön perikadon, sillä fusioonipuolue tulisi ehdottomasti semmoiseksi, että ne ainekset, jotka tietävät mitä tahtovat, helposti veisivät voiton niiltä, jotka eivät sitä tiedä, ja ennen kun vuosi olisi kulunut umpeen kiltit sovinnonystävät huomaisivat hämmästyksekseen, että yrityksen johto on solunut heidän käsistään".
Edellisiä kirjoituksia tärkeämpi on eräs pirteä sepitelmä Hufvudstadsbladetissa (12/4), joka suoremmin kuin yksikään toinen koskee kysymyksen ytimeen. Tekijä käyttää salanimeä "Åskådare" (Katsoja), mutta sekä esitys että sisällys todistavat, että se on Z. Topeliuksen kädestä lähtenyt. Otamme sen tähän täydellisenä, se kun kirkkaasti valaisee asiaa ja oloja.
Sotako vai rauha teatterikysymyksessä?
Tuleeko sota vai rauha?
Onko Gessler hirttävä Wilhelm Tellin vai Mefistofeles vievä Faustin? Onko Pamina seppelöittävä viisauden temppelissä vai Mykkä puhuvana nouseva Vesuviuksen laavasta?
Tätä nykyä sota on oopperasota, jota kaksi kapellimestaria käy armeijoineen. Toinen pyytää päästä toisen edelle pelottavissa varustuksissa. On oikea huutokauppa. Tuskin puhaltaa toinen taikahuiluun ennen kun toinen viheltää esiin tulta syöksevän vuoren. Tosin seisoo näkyvien päällikköjen ja armeijojen takana näkymättömiä, joskin varsin kuuluvia sotaakäyviä valtoja. Nyt on koeteltu välittää rauhaa jonkunlaisella eurooppalaisella konferenssilla. Sanotaan että pöytäkirjakin on allekirjoitettu. Mutta sangen epätietoiselta näyttää, tahtooko Korkea Portti tehdä rauhaa Montenegron kanssa. Jollei, niin tapellaan vielä muutamia vuosia, niin kauvan kuin rahat riittää, eikä kukaan välitä Euroopan rauhasta. Niin kauvan kun rahat riittää. Niinkuin tietty tarvitaan sotaan ensiksi rahaa, toiseksi rahaa ja kolmanneksi rahaa. Teatterisodat eivät tee poikkeusta. Se jolla ensin on matti taskussa, se on voitettu. Ja vastustajansa kukistettuaan kaatuu tavallisesti voittajakin liiallisesta rasituksesta.
Ei ole hätää, vastaa joku: me kokoamme kannatusta, — 40,000, — 50,000, — 60,000. Aivan niinkuin sodassa. Kansalliskeräykset ovat tyhjentymättömät, niin kauvan kun innostus kestää. Mutta aika tulee, jolloin väsytään ja apulähteet kuivuvat. Silloin on rauha tehtävä tahtoi tai ei, ja puhe tunnetusta viimeisestä veripisarasta supistuu helpotuksen huokaukseen että saadaan olla rauhassa. Ja ratkaistava on sitten, onko kaikilla menetetyillä voimilla ja varoilla saavutettu muuta kuin kunniaa, jonka laatua Daniel Hjort niin sattuvasti kuvaa.
Voiko teatterisota kestää yhtä mittaa? Ei, se on tuiki mahdotonta, ja jollei mikään laimenna sotaakäyvien intoa, niin sen tekee rahakysymys. Mitä on voitettu?
Voiko hallitus lakkaamatta kannattaa kahta kilpailevaa teatteria? Yhtä mahdotonta. Ei mikään hallitus maailmassa voi avustaa kahta toisiaan vastaan sotivaa valtaa. Ja jos se sen tekee, on yleinen mielipide, huolimatta puolueväristä, nouseva sitä vastaan ja huutava: alas teatterit! Me tarvitsemme rahamme johonkin parempaan.
Siihenkö pyritään?
Hallitus on oikeutettu ja velvollinen määräämään rauhan. Se, joka ei tahdo tyytyä oikeamieliseen rauhanliittoon, käyköön sotaa omin päinsä — ja omilla rahoillaan.
Ja luullaanko että kannatusyhdistykset sittenkin voivat jatkaa sotaa! Paikallistuttakaamme tunnettu tarina. Susi ja ilves kiistelivät saaliista ja valitsivat karhun sovintotuomariksi. Karhu ratkaisi riidan tunnetulla valtiotaidollaan niin, että hän itse otti koko saaliin.
Aivan niin, sovintotuomari lähestyy hiljaa ja huomaamatta, hän on jo täällä. Hän rakentaa linnaansa tuolla Boulevardin varrella;[104] muurit nousevat päivä päivältä korkeammiksi, ja kiistelevät ystävät — lyhytnäköiset! — koettavat yhä edelleen kaikin voimin hävittää toisiaan. Kauniina syyspäivänä — taikka talvipäivänä — asuu sovintotuomari tuolla turvallisessa linnassaan ja nojaa toisiin mahtavampiin voimiin kuin molemmat köyhemmät riitaveljekset. Kun aika tulee, hän ottaa saaliin.
Vielä kerran: siihenkö pyritään?
Lienee viisasta olla lykkäämättä rauha kauvemmas.
Ja mikä on kohtuullisen rauhan perustus? Se että kumpikin sotaakäyvä valta tunnustaa toisen oikeuden elää ja kehittyä yhdenlaatuisilla elämänehdoilla. Joskin suomalainen näyttämö on talon nuorempi tytär, ei hän sentään ole oleva Tuhkimus. Jos ruotsalainen näyttämö onkin vanhempi tytär, ei hän sentään ole naimarajan takana. Kummankin täytyy saada elää — huolimatta vastapuolueen sanomista.
Sanomalehdistö on yksipuolisuudellaan kiihottanut sotaa. Ruotsalaiset lehdet ovat sitkeästi pyytäneet vaitiolollaan tappaa suomalaisen näyttämön. Suomalaiset lehdet kieltävät näyttämön merkitystä meillä ja käyttävät semmoista kieltä, että moni toisella puolen luulee sopimuksen oikean tarkoituksen olevan työntää ruotsalainen näyttämö tieltä, kun huomataan ettei se enää ole "tarpeellinen". Ja naapuri Boulevardin varrella pitää tätä kaikkea oivallisena.[105]
Nyt ehdotetaan yhteiselämää Uudessa teatterissa. Vastuksia ilmaantuu; mutta ei kuitenkaan vaikeampia kuin että ovat voitettavissa, jos molemmin puolin on hyvää tahtoa. Siinä on gordilainen solmu.
Sanotaan, että rauhankongressi ehdottaa ruotsalaista puhenäyttämöä, joka vaihtelee suomalaisen puhenäyttämön kanssa, ja lisäksi yhteistä oopperaa, joka vaihdellen laulaa kummallakin kielellä. Ehdotus on niin epäkäytännöllinen, että se alusta alkaen on menetetty asia. Joko se on harhaluuloa taikka tahallista, tekee se alusta alkaen fusioonin tyhjäksi.
Luullaan että suomalainen puhenäyttämö on kehittyvä ruotsalaisen ollessa esikuvana. Olkoon, että niin tapahtuu taiteellisessa suhteessa, vaikka suomalaisella puheosastolla on täsmälleen juuri sama luku todellisia näyttelijättäriä kuin ruotsalaisellakin, nimittäin yksi. Muutoin seisoo kyllä ruotsalainen näyttämö traditsioniensa ja koulutuksensa kautta suomalaista paljo korkeammalla. Mutta juuri sentähden, että suomalainen näyttämö esiintyisi kuin kömpelö koulutyttö ruotsalaisen rinnalla, tulisi se masennetuksi vertailun kautta, herättäisi irvistelyä kulissien takana, kadottaisi luottamuksensa ja lähtisi tiehensä. Ja mitä se ei opi ruotsalaiselta näyttämöltä, se on juuri se suomalainen omituisuus, joka antaa sille oikeuden elää.
Sitä paitse näyttelisi suomalainen puhenäyttämö 2 kuukautta Helsingissä ja ruotsalainen 8. Tämä ei ole tasajakoa.
Yhteinen ooppera on luonnoton. Jos tahdotaan tehdä näyttämö mahdottomaksi, on asetettava kaksi päällikköä ja kaksi kieltä samaa asiaa varten. Se on sama kuin julistaa kiista pysyväiseksi. Orkesterinjohtaja raukka on oleva Figaro tänne ja Figaro sinne. Ja tämä, jotta saataisiin laulaa kahdella kielellä, vaikka useimmat osat esitetään niin, että kuulija tuskin voi erottaa italiankielen suomesta. Hyvä venäläinen ooppera saa myöskin lukuisan yleisön Helsingissä samoin kuin venäläinen yleisö mielellään käy suomalaisessa taikka ruotsalaisessa oopperassa.
Lapsellista on ruotsalaisen näyttämön puolelta pitää eilen perustettua oopperaansa tuiki tärkeänä. Silloin kun tämä näyttämö todella oli korkealla kannalla, tiesi se tosin pienemmistä laulukappaleista, mutta ei suuresta oopperasta. Ooppera on sille köyhyydentodistus, liverrys, jonka asiana on peittää puhenäyttämön puutteita. Ja mitä enemmän oopperaa harrastetaan, sitä huonommaksi tulee puhenäyttämö. Ei mikään näyttämö maailmassa — ainakaan ei mikään, jolla ei ole suunnattomia apurahoja — voi ylläpitää samalla kielellä hyvää puheosastoa ja hyvää oopperaa. Toisen tai toisen täytyy tulla sivuasiaksi, niinkuin nyt ruotsalainen puheosasto, huolimatta suurista, hätäisesti kokoonhaalituista kappaleista.
Toinen on suomalaisen oopperan laita. Se on ottanut päämääräkseen laulaa yleisöön tottumattoman kielen ja hienontaa tätä kieltä musikaalisella sulosoinnulla. Tämä päämäärä ei ole tilapäistä, niinkuin ruotsalainen ooppera Suomessa, vaan pysyvää laatua ja kestävän myötätunnon kannattama; sen johtaja on ottanut sen elämäntehtäväkseen. Eikä luulisi kenenkään voivan pyytää viattomampaa harrastusta suomenkielen eduksi.
Ainoa käytännöllinen, ainoa mahdollinen ja ainoa kohtuullinen rauhansopimus on siis yhteistyö Uudessa teatterissa ruotsalaisen puheosaston ja suomalaisen oopperan välillä. Ruotsalaista näyttämöä ei ole kielletty esittämästä pienempiä soitantonäytelmiä eikä suomalaista näyttämöä antamasta oopperoita, joissa on puheosia. Ruotsalaisen näyttämön johtaja on kokonaisuuden järjestäjä ja suomalaisen näyttämön johtaja on kokonaisuuden soitannonpäällikkö, mutta kummallakin on määrätty alueensa ja ylitsensä joko yhteinen intendentti taikka yhteinen johtokunta.
Parempi osa tässä jaossa tulee ruotsalaiselle näyttämölle, joka palaa entiselle kannalleen loistavimpana aikanaan ja pelastaa puheosastonsa auttamattomasta rappiotilasta. Suomalainen näyttämö saa ainoastaan esityön — nuoruuden unelman, voitaisiin ehkä sanoa — osakseen, nimittäin oopperan. Sillä sydämelle pantavin muistutus, joka voidaan tehdä ehdotusta vastaan, on se että suomalainen puheosasto jätetään oman onnensa nojaan, kokemaan esikuvia kaipaavan kasvatuksen arveluttavuutta maalaisyleisön edessä. Tästä voidaan vain sanoa, että asia on paha, vaikka ei pahempi kuin ennen. Parempi on että suomalainen puhenäyttämö ensin saa juurtua kansansa omituisuuteen, huolimatta siitä että tämä juuri alussa tulee taiteellisessa suhteessa heikoksi, kuin että siitä tulee epäonnistunut tukholmalaisen mallin jäljennös. Sen lyhyttä Helsingissä oloa varten on käytettävänä Arkadiateatteri, jossa muuten suomalainen ooppera pitäisi harjotuksensa.
Fusioonista puhuessa ei saa unohtaa yleisöäkään. Ei mikään Pohjan lumi voi estää tätä yleisöä syttymästä tuleen teatterikysymyksissä. Asettaa ruotsalainen ja suomalainen puhenäyttämö rinnatusten, se olisi asioiden nykyisellä kannalla ollen sama kuin alituisesti antaa kättentaputusten vaatia vihellyspilliä kilpailuun, mutta ruotsalainen puhenäyttämö ja suomalainen ooppera ovat kuin kaksi eri maailmaa näyttämöllä ja ne voivat sopia keskenään.
Muutoin yleisö ja taide voittaisivat enimmän tästä yhteenliittymisestä. Sillä ponnistukset ohjelmiston ylläpitämiseksi, se kun aina on muutettava, tappaa taiteen ja itse esiintyjätkin. Kysykää näiltä, kysykää katsojilta, jotka pystyvät arvostelemaan kappaleen esitystä, ja he vastaavat: kaikkea mieluummin kuin nykyistä ajometsästystä, hutiloimista, olkoon-menneeksi-järjestelmää! Jollei olisi muuta syytä rauhantekoon, olisi tämä ainoa kyllin riittävä. Mikään ei kuitenkaan estä, että tämä ja muutkin syyt esitetään kuuroille korville. Jatkukoon sitte huutokauppa, siksi kun kolmas mies tulee ja tekee korkeimman tarjouksen. Onhan teatteri vain pieni kekäle suuressa kieliriidan tulessa. Ja kun olemme heittäneet siihen parhaimmat polttoaineemme, voimamme, omaisuutemme, rakkautemme, niin tulee sovintotuomari — palovartija. Kyllä hän sammuttaa tulet.[106]
Mutta fusioonin vastustajat eivät tyytyneet pelkkiin sanoihin. Tehdäkseen tuuman tyhjäksi ja voidakseen ylläpitää ruotsalaista näyttämöä semmoisena kuin se oli siinäkin tapauksessa, että hallitus panisi fusiooniin suostumisen valtioavun ehdoksi, he perustivat uuden kannatusyhdistyksen, joka sitoutui kolmen vuoden aikana 48,000 markalla vuosittain avustamaan Ruotsalaista teatteria. Tieto julkaistiin H. D:ssa 19 p. maalisk., ja eräs "helsinkiläinen" lausuu sen johdosta Morgonbladetissa: "Tarkoitus ei ole ollut suojella ruotsalaisen näyttämön etuja, vaan vahingoittaa suomalaista, ja sentähden on nyt saatu rahoja. Jos tässä harrastuksessa onnistutaan ja Suomalainen ooppera hävitetään, niin onhan silloin kannatuskirjoituksesta saavutettu suuri kielteinen tulos". — Tähän Topelius viittaa kirjoituksensa alussa.
Topeliuksen lausunto herätti melkoista huomiota, ja seuraus siitä oli, että hänetkin kutsuttiin hallituksen asettaman komitean jäseneksi. Siinä hän sai aikaan semmoisen päätöksen, että komitea tarjoaisi yleisölle tilaisuutta ilmaista mielipiteensä, kummanko kahdesta fusiooniehdotuksesta se katsoi otollisemmaksi. Ehdotukset, jotka 23/4 julkaistiin sanomissa, olivat seuraavat:
Olemassa olevien voimien yhdistämisen kautta edistääkseen kotimaisen näyttämötaiteen kehittymistä, asiaaharrastavat ovat tehneet ehdotuksen (Litt. A.) teatterinkannatusyhdistyksen perustamiseksi seuraavan suunnitelman mukaan:
Litt. A.
1. Yhdistys perustetaan kolmeksi vuodeksi, lukien 1 p:stä heinäk. 1878, ja kannatuskirjoitus velvoittaa suorittamaan 100 mk vuosittain kultakin osakkeelta.
2. Sekä Uusi että Arkadiateatteri vuokrataan ja näytäntöjä annetaan kummassakin, Arkadiateatterissa kuitenkin vain poikkeustilassa etupäässä sunnuntaisin ja pyhäpäivisin. Jälkimäistä teatteria käytetään parhaasta päästä harjotuksiin.
3. Yhdistys ylläpitää:
a) ruotsinkielisen puheosaston, johon otetaan näyttelijöitä
Ruotsista avuksi,
b) suomenkielisen puheosaston | etupäässä kotimaisilla
c) yhteisen oopperan | näyttelijöillä.
4. Puhenäytäntöjä annetaan ruotsiksi noin kahta vertaa enemmän kuin suomeksi. Suomalainen puheosasto tullee kumminkin jonkun osan vuotta näyttelemään maaseuduilla. Oopperoita annetaan mahdollisuuden mukaan yhtä monta kummallakin kielellä.
5. Näyttämöllisen toimen lähempi johto uskotaan yhdelle yli-intendentille sekä kahdelle intendentille eli johtajalle yhdessä.
6. Yhdistyksen johtokunnan muodostavat:
a) hallituksen asettama esimies,
b) yli-intendentti ja molemmat intendentit,
c) kaksi jäsentä, jotka samoin kuin b-kohdassa mainitut
kannatusyhdistys valitsee.
Koska toisaalta on väitetty, että yhdistys mieluummin oli perustettava toisenlaiselle pohjalle, esitetään tässä toinenkin sen mukaan laadittu ehdotus:
Litt. B.
Kannatusyhdistys ylläpitää:
a) ruotsalaisen puhenäyttämön, ja
b) suomalaisen oopperan; kuitenkin niin että erityisissä
tapauksissa voidaan antaa laulunäytelmiä ruotsiksi ja
puhenäytäntöjä suomeksi.
Suomalainen puhenäyttämö pysyy erillään, mutta saa lyhemmän
ajan vuotta tilaa Arkadiateatterissa, ilman että kuitenkaan
tämän puhenäyttämön ja kannatusyhdistyksen raha-asioita
mitenkään sekotetaan toisiinsa.
Muissa kohdissa yhtä kuin edellinen ehdotus.
Yleisöä kehotettiin ennen toukokuun 1 p. Frenckellin [G. W. Edlundin] kirjakauppaan esiinpannulle listalle kirjoittautumaan osalliseksi kannatusyhdistykseen toista tai toista ehdotusta varten. — Kumpikin ehdotus edellytti avunsaantia yleisistä varoista.
Litt. A.-ehdotuksen puolelle merkittiin 28 osaketta (À 100 mk.); Litt. B.-ehdotuksen puolelle 214 ja huomattiin jälkimäisten kirjoittajain joukossa nimet: Emmy Achté, Ida Basilier, Alma Fohström, Naëmi Ingman, Lydia Lagus ja Emilie Mechelin (joka viimeinen kuitenkin oli pannut nimensä toiseenkin sarekkeeseen). Kirjoittajat kutsuttiin sitte kokoukseen 3 p. toukok. yliopiston fyysillis-matemaattiseen luentosaliin, ja valittiin Topelius kokouksen puheenjohtajaksi. Kokous päätti perustaa kannatusyhdistyksen yhdistettyä ruotsalaista puhe- ja suomalaista lauluosastoa varten ja asetti väliaikaisen johtokunnan, jonka jäseniksi tulivat: vapaah. G. v. Troil, vuori-intendentti W. Brehmer, professori O. Donner, yliopettaja A. F. Laurell ja kauppias F. v. Schantz sekä varajäseniksi tohtori K. F. Ignatius, lakit, kand. W. Eneberg ja protokollasihteeri B. Ahnger. Tälle johtokunnalle annettiin ensi asiaksi tehdä vuokratarjous ruotsalaisen teatteritalon osakeyhtiön johtokunnalle.
Noudattaakseen tätä päätöstä johtokunta laatikin ruotsalaisen teatteritalon osakeyhtiön johtokunnalle osotetun hakemuksen saada 1 p:stä heinäk. 1878 vuokrata Uusi teatteri, ja oli vuokratarjous paljoa edullisempi kuin ruotsalaisen kannatusyhdistyksen puolelta tehty, puhumattakaan siitä että pätevä takaus vuokran suorittamisesta oli hakemukseen liitetty (takaajat olivat: A. Ahlström, V. Löfgren, K. Elengren ja Augusta af Heurlin). Täydellisyyden vuoksi mainittakoon, että samantapainen vuokratarjous noin 10 À 13,000 mk. korkeampi kuin Ruotsalaisen teatterin tekemä jo varhemmin oli lähetetty samalle johtokunnalle, ja olivat sen allekirjoittaneet Suomalaisen teatterin kannatusyhdistyksen puolesta: K. Bergbom, K. F. Wahlström ja A. Almberg. Tämän tarjouksen ohella, missä sitouduttiin antamaan Ruotsalaisen teatterin näytellä 100 kertaa vuodessa, oli takauskirja, jonka olivat allekirjoittaneet samat takaajat kuin jälkimäisenkin. Koska nämä tarjoukset pääasiassa tarkoittivat samaa asiaa, on luonnollista että ennen tehdystä luovuttiin vastaperustetun kannatusyhdistyksen hyväksi.
Samaan aikaan kun hallituksen asettama toimikunta tarjosi yleisölle tilaisuutta esiintuoda mielipiteensä fusioonikysymyksessä, tuli teatteriasia valtiopäivilläkin keskustelun alaiseksi. Helmikuulla oli näet Iisalmen tuomiokunnan edustaja Pekka Kumpulainen esiintuonut anomuksen, joka pääosaltaan kuului näin:
"Hartain toivoni olisi, että hallitus, katsomatta muuhun kuin taiteen vaatimuksiin, ottaisi kotimaista taidetta suojellakseen, ja että ne varat, jotka nyt käytetään aseiden hankkimiseksi kahdelle kilpailijalle, käytettäisiin yhden ainoan tarkoitusperän saavuttamiseksi. Ylen harvoin ilmaantuu suuremmissakaan kansoissa mies, jonka taito ja nero olisi verrattava nykyisen Suomalaisen teatterin johtajaan. Tätä onnen sattumaa meillä pitäisi käyttää, ja nöyrin pyyntöni arvoisalle säädylle olisi, että sääty suostuisi pyyntöön, että hallitus ottaisi sopivilla varoilla tukeaksensa yhtä ainoata kansallisteatteria, jonka toimet taiteellisuuden ja siveellisyyden puolesta olisivat uskotut edesvastauksenalaiselle miehelle. Ja jos tällainen yksi yhteinen kansallisteatteri hallituksen myötävaikutuksella toimeenpannuksi tulisi, sen vaikutus ja käytäntö toistaiseksi sovitettaisiin niin ja sillä tapaa: että puheosastossa käytettäisiin ruotsin- ja sitä vastoin oopperassa (lauluosastossa) suomenkieltä, joten molempain eri-ajattelevain kansanluokkain välillä kaikki riitaisuus poistetuksi tulisi ja niin kumpikin, ruotsin- kuin suomenkin, kieli toisensa suhteen edustetuksi ja tasa-arvoon saatetuksi. Paitse eräissä sattuvissa tapauksissa voi kummankin osaston tehtävät yhdellä kielellä ruotsiksi tai suomeksi kunkin eri tilaisuuden mukaan käyttää."
Yleisen Valitusvaliokunnan mietinnöstä otamme vain sen tiedon, että Suomalaisen teatterin puhe- ja lauluosastot yhteensä "viiden vuoden kuluessa olivat tulleet 80,000:en markan suuruiseen nimelliseen velkaan; mutta kun tästä summasta luettiin pois noin 25,600 mk, johonka määrään tarkkalukuisen ilmoituksen mukaan on olemassa vakuutta velkakirjoissa ja muissa vastikkeissa; kun sen lisäksi valiokunnalle annettujen tietojen mukaan vähintäänkin 28,000 mk näiden vuosien kuluessa Suomalaisen teatterin varoista oli käytetty matkarahoiksi kolmelle lyyrilliselle ja neljälle draamalliselle taiteilijalle sekä opetustuntien y.m. kustantamiseksi ja teatterivaattehiston y.m. ensimäinen hankkiminen oli vaatinut vähintäänkin 10,000 mk, niin ei voinut katsoa peräti suureksi todellista vaillinkia — — varsinkin jos otettiin lukuun sekin seikka, että Suomalainen teatteri oli saanut vähemmän yhteistä raha-apua". Mietintö päättyi ehdotukseen, että säädyt anoisivat:
"että ne rahamääräykset, joita valtio voi antaa näyttämötaiteen hyväksi meidän maassamme, armossa suotaisiin vastedes ehkä perustettavalle takausyhtiölle, joka ottaisi kannattaaksensa ruotsalaisesta puheosastosta ja suomalaisesta oopperasta yhdistettyä kansallisteatteria Helsingissä, jossa teatterissa kuitenkin erinäisissä tapauksissa myöskin lyyrillisiä kappaleita voitaisiin näytellä ruotsiksi ja puhenäytelmiä suomeksi." — Mietintöä seurasi kaksi vastalausetta, joista toinen Pippingsköldin allekirjoittama hylkäsi koko anomuksen ja toinen A. H. Chydeniuksen, A. A. Lindbergin, N. O. Nordenskiöldin, Frans Törnrothin ja V. Öhbergin tekemä samalla kun se niinikään hylkäsi anomuksen ehdotti, että säädyt lausuisivat "arvelevansa hallituksen menettelevän viisaimmin, jos se pysyisi mitään osaa ottamatta teatteri-yrityksiin". —
Mietintö aiheutti kaikissa säädyissä pitkiä keskusteluja, joissa puollettiin samoja vastakkaisia mielipiteitä kuin ennen sanomalehdistössä ja joihin nähden yleisesti soveltuu hra Ahlströmin lausunto Porvarissäädyssä, että "vaikka isä Jumala itse olisi esiytynyt puhujana, ei se olisi vaikuttanut asiaan". Huhtikuun 24 p. mietintö hyväksyttiin pappissäädyssä 17:llä äänellä 12 vastaan ja talonpoikaissäädyssä 37 äänellä 13 vastaan, mutta hyljättiin ritaristossa 53:lla 11 vastaan ja porvarissäädyssä 30:llä 9 vastaan.
Kaikki riippui siis ruotsalaisen teatteritalon osakeyhtiön vuosikokouksesta, joka oli pidettävä 9 p. toukok. Jotkut kokemattomat ehkä toivoivat jotakin, kun muistelivat että yhtiön ensi §:ssä sanotaan sen tarkoituksena olevan etupäässä edistää kotimaista näyttämötaidetta, että suuri osa niitä, jotka nykyään kannattivat suomalaista näyttämöä, oli ennen ollut ruotsalaisen kannatusyhdistyksen jäseniä ja että varsinkin valtiopäivillä usein oli lausuttu luonnollisena asiana että se kannatusyhdistys, joka tarjoaa korkeamman vuokran saa teatterin käytettäväkseen; mutta maailman menoon perehtyneemmät eivät antautuneet turhaan luuloon, että asia ratkaistaisiin puolueettomasti. Olihan tiettynä että ruotsikiihkoiset edellisinä kuukausina olivat ostaneet ja keränneet yhtiön itsessään arvottomia osakkeita puoluelaistensa käsiin ja todistihan ylempänä mainitun uuden ruotsalaisen kannatusyhdistyksen synty, että rahoja ei säästetty. Tositeossa kävikin niin, että vuokrakysymys ratkaistiin konsuli L. Borgströmin kirjallisen esityksen mukaan, jossa hän mainitsemattakaan fusioonipuuhista ehdotti, että yhtiökokous vuosiksi 1878-81 vuokraisi teatterin ruotsalaiselle kannatusyhdistykselle ja jättäisi johtokunnan asiaksi määrätä vuokran katsoen siihen kuinka yhtiön voimassa pysyminen vaatii. Ilman pitempiä väittelyjä ehdotus hyväksyttiin (615 osaketta 48 vastaan), ja niin oli fusiooniyritys rauennut!
Pari päivää myöhemmin O. D(onner) lausui Morgonbladetissa:
"Ruotsalainen kannatusyhdistys, joka tarjosi noin 13,000 mk alhaisemman vuokran, sai Uuden teatterin, ilman että aikaa oli edes lukea toisaalta tehtyjä tarjouksia. Jos tähän verrataan Suomalaisen teatterin tarjous, että se, jos se saisi vuokrata teatterin, antaisi ruotsalaisen kannatusyhdistyksen käyttää teatteria 100 näytäntöä varten, taikka fusiooniehdotus, niin esiintyy paljas totuus, että ne, jotka ovat määränneet Uuden teatterin kohtalosta, ehdottomasti eivät tahdo tietää mistään välittelystä, ehdottomasti vastustavat yhteistyötä suomalaisuuden edustajain kanssa. Kotimaisen näyttämötaiteen — sen jota varten alkuansa valtioavut rakennuslainojen muodossa annettiin ja jota yleisökin avusti — työnsi syrjään kaiken muun hylkäävä mieltymys ei-kotimaiseen. Toisin sanoen selvä määräys teatteriyhtiön säännöissä yksinkertaisesti kumottiin."
"Me kysymme: onko sillä teatteriyleisöllä, joka mistä hinnasta hyvänsä taistelee puhtaasti ruotsalaisen teatterin puolesta Helsingissä, vähintäkään oikeutta tässä kohden pitää harrastustaan isänmaallisena? Meidän mielestämme se ei voi vaatia itselleen tätä nimeä."
Ja kumminkin oli tuota fusioonikysymystä jauhettu koko kolme kuukautta. Kuinka tuskallinen aika oli Bergbom-sisaruksille, näkee Emilien kirjeistä nti Elfvingille, joista teemme otteita:
(17/3) "Kaikki yhtä epätietoista tulevaksi vuodeksi; emme tiedä, tuleeko mitään paljo mainitusta fusioonista, emmekä myöskään, saammeko suurempaa raha-apua. Jos vain sanomme, että on mahdoton ylläpitää oopperaa tulevana vuonna, huudetaan että oopperan täytyy elää; mutta valitettavasti ei se elä pelkistä hyvistä toivomuksista. Meillä on nyt Ida Basilier täällä ja hänen kanssaan jälleen raitis tuulahdus." —
(1/4) "Tulevaisuutemme on edelleen hämärä. Että ruotsikot tekevät kaikkensa estääkseen fusioonia, olet jo nähnyt sanomista. Tehdäkseen kerrassaan lopun keskusteluista, he ovat päättäneet vuokrata teatterin kolmeksi vuodeksi eteenpäin 1 p:stä heinäk. 1878; nykyinen välikirja loppuu vasta silloin eikä sitä ennen siis fusioonia voitaisikaan toimeenpanna. Kumminkin teemme mekin vuokratarjouksen kolmeksi vuodeksi ja tarjoamme korkeamman vuokran, mutta tuntien johtokunnan mielipiteet katson aivan luultavaksi, että heidän omatuntonsa sallii heidän vuokrata huone ruotsalaisille huokeammasta vuokrasta; jos me tulisimme vuokralaisiksi, niin fusiooni luonnollisesti pantaisiin toimeen. Jos Turku nyt tahtoisi tulla kotimaisen näyttämön painopisteeksi, niin se voisi tapahtua. Kaarlo näet ei ollenkaan vastustaisi teatterin päätoimen asettamista Turkuun, mutta sitä varten tulisi teidän tehdä joitakuita uhrauksia — eikä useampi kuin yksi ainoa ole sitä tehnyt — nimittäin sinä! Jos Turussa olisi 5 tai 6 rikasta henkilöä, jotka eivät pelkäisi kukin osaltaan uhrata muutamia tuhansia markkoja, niin olisi asia helposti käsissänne. — Tulevaksi vuodeksi emme vielä voi mitään määrätä; jos ooppera elää, olemme kyllä ajatelleet olla muutamia kuukausia Turussa, mutta tietysti on jonkuntapainen piletintilaus tarpeen. Niin vaihtelevaa ohjelmaa kuin rva Elfforsin taikka Fichtelbergerin emme luonnollisesti voi ajatella; heillä on vanhoja perin tottuneita näyttelijöitä ja suuri repertoari — meikäläiset eivät osaa muuta kuin mitä ovat meillä oppineet." —
(23/4) "Yhä elämme vain samassa tietämättömyydessä. Hallitus on kyllä ehdottomasti fusioonin puolella, mutta toisella taholla ponnistetaan kaikki voimat sen kumoon saamiseksi. Minä harrastan sitä ainoastaan sen vuoksi, että me siten pääsisimme kaikesta oopperapuuhasta. Et usko kuinka olemme väsyneet oopperaan paljoine puuhineen, loistoineen, prameiluineen ja suurine vaatimuksineen ilman vastaavaa sisällistä pohjaa. [Joku päivä myöhemmin:] Et voi käsittää kuinka vaikea meidän on ja millä pelvolla ajattelemme oopperan jatkamista. En kumminkaan luule että se käy mahdolliseksi; puolue vaatii tosin, että ooppera on ylläpidettävä, mutta en luule että saamme kokoon niin paljo rahaa kuin tarvitaan. Tämä kotimaisen taidelaitoksen alku tulee siis hajoamaan, ja ne, jotka ovat vehkeilleet saadakseen sen tapetuksi, ja ne laimeat, jotka eivät ole mitään tehneet sen pelastamiseksi, kantakoot syyn — me puolestamme olemme taistelleet yli voimiemme emmekä enää jaksa. — Kuinka fusioonin käy, sitä ei kukaan tiedä. Pelkään että merkitseminen listoille tulee olemaan kovin mitätön; ei kumpikaan puolue ole niin varma asiasta ja niin innostunut siitä, että se uskaltaisi kiinnittää siihen suurempaa summaa; fennomaanit kirjoittavat listalle 'ruotsalainen puhenäyttämö ja suomalainen ooppera', svekomaanit tietysti päin vastoin. — — Sanomista olet nähnyt kuinka taistellaan; oi, kuinka inhimillinen itsekkäisyys on suuri! Kaikki itselle eikä mitään toisille! Sivistyksestä ja valosta pitäisi kuitenkin jo 19 vuosisadan lopulla jokaisen saada osaa." —
(11/5) "Fusioonituuma raukesi luonnollisesti tyhjiin! Kuinka asiat nyt järjestetään, sitä en tiedä. Vahinko että Turku ei ymmärrä, että sen kutsumus Suomen vanhana pääkaupunkina vaatii, että kansallisilla harrastuksilla pitäisi siellä olla ahjonsa! Kovin, kovin pimeältä tulevaisuus näyttää, enkä tiedä, mitä meidän on tekeminen. Puolue lausuu yksimielisesti ja ehdottomasti, että ooppera ei saa kuolla! Mutta kuinka se on elävä? Fusioonipuuhat ovat vaikuttaneet ylen vahingollisesti osakekirjoitukseen yksistään suomalaista näyttämöä varten; tämä osakekirjoitus keskeytettiin kun fusioonilistat pantiin esille, mutta nyt täytyy jälleen palata siihen. Ikävä oli että Turun lista lähetettiin takaisin aivan tyhjänä. — — Kiitos kaikesta mitä olet tehnyt meille. En tarvitse sanoa, että rahat ovat kovin tervetulleita — mitä pikemmin sitä parempi. Hahl lähtee syksyllä ulkomaille ja luultavasti hän saa ne matka-avuksi. Jos voisimme saada viipurilaisia (hän on näet sieltä kotoisin) huolehtimaan hänestä, niin joku toinen saisi teidän stipendinne. — — Ja nyt on Runeberg poissa: hänen ihana, rikas elämänsä on sammunut; rauha ja kiitos kaikesta, jonka hän on lahjoittanut meille. Luultavasti lähdemme huomenna maahanpanijaisiin."
(13/5) "Sydämelliset kiitokset rahoista; tuskin sanonkaan. kuinka äärettömän tervetulleet ne olivat. — Sain kirjeesi eilen aamulla juuri kun olin lähtemäisilläni rautatielle matkustaakseni Runebergin maahanpanijaisiin. Paljo, paljo väkeä siellä oli ja kaikki tunsivat syvällä kiitollisuudella mitä hän meille on ollut ja tehnyt. Luonnollisesti oli mahdoton nähdä taikka kuulla jotakin suuressa ihmisjoukossa, joka levottomasti tunkeili edestakaisin ja siinä niinkuin aina näytti, että 'jokainen on lähinnä itseänsä'. — — [Paitse Hahlia on toinenkin matkarahojen tarpeessa, nimittäin] Vuorio (Forsberg), ylioppilas, joka on hyvin lupaava ja luultavasti rupeaa taiteilijaksi. — Ah, jos meillä olisi 10 semmoista ystävää kuin sinä, silloin ei olisi vaikea tulla toimeen! Olet kai jo nähnyt sanomista, että aiomme vielä koettaa pysyä hengissä kolme vuotta. Saa nähdä kuinka käy. Kyllä on oleva vaikeaa ja monet huolen hetket meitä kohtaavat. Sitä paitse pelkään kovasti, että olemme tehneet vääriä laskelmia kannatukseen nähden ja arvanneet teatteriharrastuksen suuremmaksi kuin se todella on. Ystävämme ovat niin köyhiä ja sentähden luulen olevan vaikeaa saada kokoon 50,000 markkaa. Mitä voidaan odottaa pikkukaupungeista, kun rikas, suuri Turku ei katso voivansa antaa mitään! — Luultavasti tulemme kaikissa tapauksissa syksyllä Turkuun." —
Se, joka teki fusioonikysymyksen venymisen niin tuskalliseksi, oli ei ainoastaan oopperan vaan puheosastonkin tulevaisuuden epätietoisuus. Niinkuin ennen on huomautettu oli tänä keväänä uusi perustus laskettava koko teatteriyritykselle ja oli sen laatu luonnollisesti fusioonipuuhasta riippuvainen. Kun tämä kuitenkin venyi venymistään, ei voitu istua kädet ristissä, vaan pidettiin jo 21 p. maalisk. Arkadian lämpiössä kokous, jossa teatterin tulevaisuus otettiin keskusteltavaksi. Saapuville tulleet — noin satakunta kansallisen taidelaitoksen ystävää (niiden joukossa monta valtiopäivämiestäkin) — olivat yksimielisiä siitä, että puheosastoa oli ylläpidettävä, mutta oopperasta vaihdettiin mielipiteitä pari tuntia ennen kun tultiin samaan päätökseen. Asian taloudellisen puolen selvittämiseksi Bergbom esitti kaksi suunnitelmaa, joista toinen tarkoitti lauluosastoa laajemmassa toinen supistetummassa muodossa ja nousi edellisen menosumma 150,000, jälkimäisen 100,000 markkaan. Kannatusta laskettiin laajemman suunnitelman toimeenpanemiseen vaadittavan 50,000, supistuneemman 30,000 markkaa. Näistä vaihtopuolisista ehdotuksista kokous hyväksyi edellisen, jonka mukaan siis 50,000 markkaa oli koottava. Tämän nojalla päätettiin perustaa uusi kannatusyhdistys kolmeksi vuodeksi, luettuna kesäkuun 1 p:stä 1877 ja oli sitä varten merkittäväksi tarjottava 100 osaketta à 500 markkaa. Näitä osakkeita kirjoitettiin jo samana iltana 21. Kuinka rohkeita tässä kokouksessa oltiin, käy näkyviin, kun mainitsemme että paitse tuloja 100 näytännöstä (80,000) ja valtioapua (8,000) tulopuolelle oli erikseen merkitty myöskin entinen 1876 kolmeksi vuodeksi merkitty kannatus 12,000 (oikeastaan 14,600) markkaa, joten siis yleisön puolelta toivottiin avustusta yhteensä 62,000 markkaa vuodessa! Syy miksei päätöksen tekemistä voitu lykätä tuonnemmaksi oli se, että jo huhtikuun alussa sopimus oli tehtävä taiteilijain kanssa. Kokouksen päätöksen johdosta otettiinkin jo erinäisiä henkilöitä oopperan palvelukseen.
Emilie Bergbomin kirjeistä olemme nähneet, että fusioonikysymys tuntuvasti hidastutti maaliskuun kokouksen päätöksen toimeenpanoa. Kun se vihdoinkin oli tyhjiin rauennut, kokoontuivat Suomalaisen teatterin ystävät Kleinehn ravintolaan 11 p. toukok. Tällä kertaa oli vain 36 henkeä saapuvilla,[108] mutta kokous päätti kumminkin pääasiassa pysyä entisen kokouksen kannalla, jonka mukaan molemmat osastot olivat ylläpidettävät. Muutoin sovittiin, että "Suomalaisen teatterin osakeyhtiö" oli perustettava entisen kannatusyhdistyksen sijaan ja valittiin sitä varten väliaikainen johtokunta, jonka jäseniksi tulivat K. Bergbom, K. F. Ignatius, Jaakko Forsman, Yrjö Koskinen ja K. F. Wahlström. Tämä johtokunta, joka sai tehtäväkseen muun muassa hallitukselle vahvistettavaksi jätettävän yhtiösääntöehdotuksen sekä näyttelijäseurueen ja orkesterin ohjesäännön valmistamisen, oli toimessaan pysyvä lokakuulla pidettävään yhtiökokoukseen. Sen ohella asetettiin (johtokunnalle avuksi sen toimissa sekä myös varajäseniksi) toimikunta, johon valittiin Emilie Bergbom, B. F. Godenhjelm (kirjailijana), B. O. Schauman, V. Löfgren, A. Almberg ja Alex. Streng (rahastonhoitajana).
Kuinka asiat sitten järjestyivät, saamme nähdä seuraavassa luvussa. Että nämä päätökset semmoisenaan eivät merkinneet sitä, että asema oli muuttunut valoisammaksi, on itsestään ymmärrettävä. Tämä näytäntökausi oli näet sekin tuottanut tappiota, jopa entistä suuremman. Kuinka suuri se oikeastaan oli, emme tarkoin tiedä, mutta varmaa on että teatterin velat tilivuoden lopussa yhteensä tekivät toista sataa tuhatta markkaa!
Kun ajattelee tätä menneen ajan tuottamaa velkakuormaa ja tulevan ajan tarpeita, joiden tyydyttäminen edellytti alituisia ja yhä suurempia uhrauksia, sekä ottaa huomioon, kuinka kateellinen vihamielisyys oli yltynyt yritystä kohtaan, jolla muutoinkin oli epälukuisia vastuksia voitettavana, ei ole lainkaan ihmeellistä, että moni alkoi epäillä koko teatteripuuhan oikeutusta. Olihan kansallisen näyttämön sivistyksellinen merkitys suuri ja olihan se näinä vuosina ollut kaunis ja valoisa ilmiö omansa virkistämään mieliä, joita loppumattomat taistelut suomalaisen kansamme luonnollisimpien oikeuksien saavuttamiseksi painostivat ja katkeroittivat; mutta eikö sen ylläpitäminen kuitenkin vaatinut liiaksi varoja ja voimia, eikö yritys ollut liian varhain ja liian rohkeasti alkuun pantu ja eikö ehkä olisi oikeinta jättää se siksensä odottamaan parempia aikoja? Tänä keväänä, jolloin Suomalainen teatteri oli joutunut synkimmälle taipaleelleen, tiedämme monen läheisenkin väliin miettineen tähän epätoivoiseen tapaan. Todistukseksi lainaamme seuraavat rivit eräästä kirjeestä, joka on päivätty 17 p. toukok., siis viikko Kleinehn kokouksen jälkeen:[109]
— — "Surullisinta kaikesta ovat teatteriolot. Niin, juuri ne ovat ruumistunut paha. Ne ovat vieneet katkeruuden ja suvaitsemattomuuden huippuunsa. Pahimmin vaikuttavat ne kuitenkin sen kautta, että ne aivan kohtuuttomasti vetävät huomiota puoleensa tärkeämpien asioiden kustannuksella. Puhe ja toimi kohdistuu ainoastaan teatteriin, niinkuin ei mitään muuta olisi olemassakaan maailmassa. Mutta onhan niin, että ihmiset enimmän rakastavat huvituksiaan. Teatteri on sitä paitse semmoista, johon jokainen pystyy aivan niinkuin lihakulhoon. Onnettomana hetkenä syntyi Kumpulaisen teatterianomus; se antoi aatelille ja porvareille tilaisuutta laajoihin ja leveihin puheisiin, joista ruotsinmielinen hallitus ja ruotsinmielinen yleisö saivat mitä parhainta tukea. Mitä merkitsevät talonpojat ja papit heidän rinnallaan semmoisessa asiassa! Ja mitä on nyt tekeminen? Tuskin 20,000 on merkitty niistä 50,000, jotka tarvitaan, ja kerrassaan uskomatonta on että koskaan päästäisiin jälkimäiseen summaan. Ja jos päästäisiinkin, — mihin tullaan, kun kaikesta päättäen näytteleminen on tapahtuva tyhjille huoneille? Kaarlo on mitä synkimmällä mielellä. Me keskustelimme juuri tänään ja olimme molemmat sitä mieltä, että tulevaisuus ei koskaan ole ollut niin pimeä kuin nyt. Vanhemmat vetäytyvät nähtävästi syrjään (Koskinen tuli johtokuntaan minun hartaan vaatimukseni johdosta, mutta ei näytä tahtovan ryhtyä asioihin), ja nuoremmat edustavat enemmän chauvinismia kuin he kykenevät toimimaan. Onneton on tuo nuoremmassa fennomaanisessa polvessa huomattava taipumus liian suureksi arvaamaan ei ainoastaan voimiamme vaan myöskin mitä meillä on. — Sitoumuksia taiteilijain kanssa on tehtävä ja on osaksi tehtykin, mutta ei tiedetä, ollaanko hengissä ensi syksynä. Vastaiseksi on toki yksistään koristeja otettu. Navrátil ei ole antanut kiinnittää itseään, hän on ensiksi koetteeksi laulava Dresdenissä, josta on saanut tarjouksen. Holm ei myöskään varmasti lupaudu: jos hän tulee täysin terveeksi, hän menee ulkomaille. Rva Achté on Kiikkalassa eikä tiedetä mitä hän miettii. Ida Basilier tulee kenties helmikuulla joksikin kuukaudeksi. Nti Ingman matkustaa ulkomaille. — Kyllä koko suomalainen ooppera on fennomaaninen onnettomuus, siitä alkavat kaikki olla yksimielisiä. Jollei se olisi ollut, olisi paljo toisin. Mutta puoluekunnia taikka oikeammin puolue-kunniantunto!" —
Näin alakuloisia oltiin, kun ei muuta nähty kuin hetken todellisuutta, mutta kohta elpyi taas tietoisuus siitä, että päämäärä oli oikea ja suuri, että työ ja vaiva tarkoitti kansan tulevaisuutta eikä omaa etua, ja se antoi uutta luottamusta — lopulta ei ainoastaan pysytty hengissä, vaan riennettiin eteenpäin uusia voittoja kohti. Totta on että jonkun ajan päästä ooppera kuoli, mutta se kuoli kunnialla ja niin sopivalla hetkellä, että oli kuin se olisi varta vasten väistynyt puheosaston tieltä, joka silloin näyttäytyi varttuneeksi odottamattomiin taiteellisiin tekoihin.
Kumminkin oli uudella lähdöllä näöltään voittamaton este. Kuinka vapautua entisen kannatusyhdistyksen veloista, jotka, niinkuin juurikään mainittiin, tekivät toista sataa tuhatta markkaa — kauhistava summa siihen aikaan ja niissä piireissä, joista on puhe. Vastaus sisältyy kuivaan muistiinpanoon: "Kun osakeyhtiö otti teatterin haltuunsa, erotettiin edellisten vuosien asiat kokonaan tästä uudesta yrityksestä, ja velat jätettiin Kaarlo ja Emilie Bergbomin niskoille." Niin kovalta, jopa julmalta kuin tämä toimenpide näyttääkin, oli se silloin kun se tapahtui välttämätön, sillä ainoastaan sen kautta kävi uuden yhtiön perustaminen mahdolliseksi. Toiselta puolen on merkille pantava, että suomalainen puolue, se on se vähälukuinen, mutta sitkeä suomenmielisten ryhmä, joka Helsingissä oli Bergbom-sisarusten mukana harrastanut suomalaista näyttämöä samoin kuin muita kansallisia yrityksiä, katsoi kunnianasiakseen ajan tullen korvata näille sisaruksille sen aineellisen tappion, joka nyt tuli heidän kannettavakseen. Eikä itse asiassa kovin monta vuotta kulunutkaan, ennen kun he olivat saaneet kaikki takaisin; mutta siksi kun se tapahtui oli heillä noitten velkojen tähden kärsittävänä tuskaa ja huolta, joka monesti karkoitti rauhan ja levollisuuden heidän mielestään. Niin sitä enemmän, kun "osakeyhtiö" ei suinkaan kyennyt vapauttamaan heitä juoksevan vuoden tuottamista uusista huolista.
Puhenäytännöissä (119) näyteltiin 48 kappaletta:
11 kertaa Sirkka, Oma Toivoni;
8 " Hänen ylhäisyytensä etuhuoneessa;
7 " Aksel ja Walborg, Mustalainen, Remusen kotiripitykset,
Yhdistysjuhla;
6 " Nummisuutarit, Sotavanhuksen joulu, Suorin tie paras,
Orposisarukset, Kavaluus ja rakkaus, Marin rukkaset;
5 " Lea, Työväen elämästä, Toinen tai toinen naimaan,
Suuria vieraita, Riita-asia, Lääkäri vastoin tahtoansa,
Narcisse Rameau;
4 " Kihlaus, Laululintunen, Onhan pappa sen sallinut,
Viuluniekka, Roistoväki, Puolan juutalainen;
3 " Bartholdus Simonis, Natalia ja Nadeschda, Enon rahat,
Jeppe Niilonpoika, Marianne, Pekka Patelin;
2 " Daniel Hjort, Tohvelivalta, Sven Dyringin koti;
1 " Anna Skrifvars, Margareta, Lapsuuden ystävät, Kosijat,
Pilven veikko, Monsieur Herkules, Tanssikengät, Ei
ollenkaan mustasukkainen, Yökausi Lahdella.
Näistä on kotimaisia 11 ja ohjelmistolle uusia oli 8: Daniel Hjort,
Lea, Lääkäri vastoin tahtoansa, Enon rahat, Roistoväki, Aksel ja
Walborg, Tanssikengät, Tohvelivalta.