KAUKANA MERELLÄ.
Minä olen niin tumma ja kaunis,
ja ihmeelliset aarteet uinuvat aaltojeni alla,
olen öisin kaikkien tähtien hiljainen vuode
ja auringon kullan ja helmien äänetön vahti.
Mutta minä olen niin yksin,
rikkauteni on minulle kärsimys
ja kauneuteni tekee murheelliseksi.
Miten ikävöinkään rakkautta ja punaista verta!
Ah — te itkette, ihmisten tyttäret, valkeita ja väkeviä sulhojanne, jotka kerran luotanne lähtivät eivätkä palanneet koskaan: suurempi ja mahtavampi olin minä teitä, ja joka ei rakastanut minua, sen minä väkevämpänä otin!
— Mutta kaikki ovat he niin hiljaisia ja kylmiä nukkuessaan linnani salissa; olen sulkenut heidät näkinkenkiini ja ympärilleen kasvavat hohtavat helmet. Luulen, että he ovat onnellisia — mutta miksi eivät he vastaa minulle kun myrskyisinä öinä huudan tuskaani simpukkatorviin tai intohimoni huokaus saa iltaisin mainingit levottomiksi? Ah, tahtoisin näyttää teille kauneimman heistä: hän oli niin nuori ja lämmin kun kiihkoisna tempasin hänet kohisevassa pimeydessä! Miten väkevänä tunsinkaan voimansa syleilyssäni silloin!
— nyt lepää hän jäykkänä halliten muita nukkujia suuressa salissa, lyhtykalojen himmeässä valossa aaltoilevat hiuksensa hiljaa. Joka yö suutelen häntä kun ylhäältä kuuluu ihmisten puhe ja nauru ja hiljainen musiikki liukuvista venheistä — — — Itken mustia helmiä hänen rinnalleen.