AAMUTAIVAS
On eessäni aamun autio taivas, kun silmäni aukaisen. Sydän, vain on sun haikea katumusvaivas tuon taivahan kaltainen.
Mihin nuoruudenaikasi parhaan heitit
ja osan, jonka sait?
Mihin synnyinperintös ainoan peitit? —
oot tunnonsairas ja vait.
Avaruuksia kaihtavat verhot harmaat,
ja tumma on huoneeni mun.
Oi mennehet aamut ja päivät armaat,
ma eteenne polvistun:
pyhän, vaikeimman paisteensa taivaanne soivat ja tuoksunsa puhtaimman — omat erheeni pilvisen hämärän loivat ja tuskan ahdistavan.
Mut ihmisen askeleita vetää
veren kuume ja kaukaisuus,
siks kunnes ei kumppania ketään —
vain yllämme avaruus.
Miten ikävöin ikeestä levottomuuden ja vuosien harhasta pois! Ah, armotaipaleen ani uuden — jos vielä sen alkaa vois!