BERBERIS.
Taas aamuvarhaisella vanha tieni vie halki noenharmaan kaupungin. On myöhäissyys. Sa yksin, pensas pieni maan puoleen taivut oksin riutuvin.
Sun ylles vedenraskaat hiuteet hajoo
ja käärii sairaan sadeharsoillaan.
Mut kuumeenpunaisina putoo, vajoo
sun marjas lumihyhmään valkeaan.
Kuin hapan viini hankeen pisaroivat
sun verikyyneleesi kirpeät.
Ma tiedän, mistä kertoa ne voivat
ja mitä mykkyyteensä kätkevät.
Sun tiedän kärsimyksen kalkin juoneen, oi Berberis, sa pensas punainen! Ma alttarille talven suruhuoneen myös itken intohimot sydämen.