LAULU SYKSYISESTÄ IKÄVÄSTÄ.
Ah ystävä, mua seuraa ikäväni kuin ukkospilvi musta, muodoton, ja niinkuin paasi painaa sydäntäni se tunto, että turhaa kaikki on.
Maa kevään aikaan ihanuuden hurmaa
niin ylen paljon synnyttää ja luo:
Syys saapuessaan kaiken ruhjoo, surmaa
ja luonnon kuuman sydänveren juo.
Oi katso, makaa puistokäytävillä
taas ruskein kasoin lehdet kuollehet,
ja niinkuin ruumiit riippuu seinämillä
nyt paleltuneet krassiköynnökset.
Niin kuolee kaikki kaunis iäst' ikään, pois ilo, lempi katoo, ystäväin! On syys mun tehnyt sairahaksi, mikään ei lääkitä voi ikävöintiäin.