SAAREN SOITTAJA.
Kun vetten sini vaaleana väikkyi,
kun kukat pihlajan ja syreenin
tän saaren hautas lumeen tuoksuvaiseen,
ma tänne silloin matkasin.
Nyt täällä viipynyt oon liian kauan.
Mun viuluni on mykäks vaiennut.
Siks poveen pusertunut tuska, hurma
on järkeni mun sokaissut.
Kuin syksyn liekehtivä koivu tuolla
veen miilunmustaan syliin kumartuu,
niin hullu rakkaus ja synkkä murhe
mun sydämessäin sekaantuu.
Ja halveksivat katseet kylätieltä
mua peikkoin lailla seuraa uniin yön.
Mut vannon, että kerran vielä soitan
tai viulun sirpaleiksi lyön!
— — —
Nyt kielet viritän, nyt kostan teille. Ja tää on kosto halvan soittajan: te mielet ynseät, kuin lapset pahat ma teidät soinnuin taivutan.
Ma sallin tähtein sataa ylitsenne
kuin sädehtiväin tuliperhosten.
Ma kutsun ihastuksen huulillenne
ja sytän kaipuin sydämen.
Sa tyttö kaunis, kylmyytesi hautaan
ma sävelien villiruusuihin!
Jääkirkkaat silmäs pysähtyvät minuun
ja hämärtyvät kyynelin.
Mun viuluni, ah, itkee, nauraa, kuohuu,
kun outo, kuuma onni siinä soi.
— Mut riemusta käy raskahaksi pääni.
En viipyä ma enää voi.
Ma syöksyn venhevalkamahan: vihdoin
pois olen vapaa täältä lähtemään.
Jää hyvästi, oi haavojeni saari!
Nyt viime kerran sinut nään.